Yllä oleva kirjelmä on viimeisen edellinen, joka madame Polignacilla
oli onni saada kruunatulta ystävättäreltään. Ollen joka puolelta
vakoojien ympäröimänä täytyi onnettoman Marie Antoinetten kohta lakata
kirjeenvaihdosta, joka oli ollut hänelle suureksi lohdutukseksi.
Ensimäiset viikot kuningasparin Pariisissa oloajasta olivat ikäänkuin
jonkinlaista aselepoa.
Kuningas nousi varhain ja käytti tuntikauden rukoilemiseen ja
lukemiseen. Sen jälkeen lähti hän alas sanomaan hyvää huomenta
kuningattarelle ja lapsilleen. Hän söi aamiaista yksin huoneissaan,
apunaan yksi uskottu palvelija. Välistä sattui, että kuningatar meni
ylös hänen luokseen hänen syödessään, puhuakseen vakavista asioista.
Aamupäivän käytti kuningas opintoihin. Hän tutki seikkaperäisesti
Englannin kuninkaan Kaarle I:sen historiaa, toivoen siten oppivansa
karttamaan niitä hairahduksia, joihin tämä hallitsija oli tehnyt
itsensä syylliseksi.
Metsästysretkistä, jotka ennen olivat olleet hänen rakkaimpana
huvinaan, täytyi hänen nyt kokonaan kieltäytyä. Mutta sen sijaan kävi
hän nyt pitkillä ratsastusretkillä Lafayetten ja muiden upseerien
seurassa, ja Pariisissa oleskelunsa ensi aikoina oli hänellä tapana
käydä säännöllisesti kävelemässä Tuileriain puistossa.
Samaten omaksui Marie Antoinette jälleen jokapäiväiset tapansa ja
askareensa. Aamutunteina hän valvoi lastensa opetusta. Osan päivästä
hän käytti kirjeiden kirjoittamiseen sekä isojen käsitöiden
ompelemiseen.
Kahdesti viikossa, ennenkuin kuningas ja hän lähtivät kuulemaan messua,
otti hän tavallisesti vastaan hovin. Ja Pariisissa olonsa ensi aikoina
järjesti hän muutamia iltavastaanottoja, joissa näki luonansa maahan
jääneen vanhan aatelin sekä osan nuoria virkamiehiä, jotka siten
vähitellen alkoivat korvata vanhaa häviävää ylimystöä.
Vaara ei ollut suinkaan vähentynyt sen kautta, että kuninkaalliset
olivat muuttaneet Pariisiin. Väestöä kiihdytti edelleen jatkuva
nälänhätä ja erittäin ankarat ottelut kansalliskokouksessa.
Viha ja ylenkatse keskittyivät edelleenkin kuningattaren persoonaan.
Sen sijaan oli aina pidetty paksusta, hyväntahtoisesta Ludvigista,
jonka ulkomuoto kuvasti suurta tyytymystä ja isällistä suopeutta. Ja
ellei Marie Antoinette olisi seurannut mukana Pariisiin, vaan olisi
paennut yksin ulkomaille, ei ole paljon epäilemistä, ettei rakkaus
kuningasta kohtaan uudestaan olisi virinnyt pääkaupungin väestön
sydämissä.
Kuninkaallismielistenkin joukossa oli monta, jotka toivoivat
kuningattaren kuolemaa. Häntä yritettiin myrkyttää. Hänen paraimmat
ystävänsä kehottivat häntä olemaan syömättä niitä ruokia, joita
tarjottiin hänen pöydässään.
"Erehdytään", lausui Marie Antoinette tämän johdosta madame Campanille,
"minun vuokseni ei tulla uhraamaan ainoatakaan myrkkypisaraa.
Myrkyttäminen ei kuulu tämän vuosisadan ilmiöihin. Nyt käytetään
myrkyttämisen sijasta parjausta, se on paljoa luotettavampi ase, ja
minusta tuntuu, että sen uhrina on minun kuolemaan suistuminen."
Ehdotettiin, että kuninkaalliset puolisot ottaisivat avioeron.
Keskustellessaan Marie Antoinetten kanssa lausui Lafayette
kyynillisellä suoruudellaan, että hän ja moni muu toivoivat, että
kuningatar eroaisi puolisostaan.
"Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi voisimme syyttää teitä
aviorikoksesta", sanoi hän.
Kuningatar vastusti tätä ehdotusta pontevan arvokkaasti.
Ja siitä päivästä asti ei hän voinut kuulla mainittavan kenraalin nimeä
joutumatta hermostuneen kiihtymyksen valtaan.
Lafayette tarjosi edelleen hänelle neuvojaan, mutta kerta kerralta
hylkäsi kuningatar ne halveksuen, ottamatta niitä harkittavaksi. Ja kun
Lafayette eräänä päivänä osotti luultavaksi, että Orléansin herttua
tavoitteli kruunua, kysyi kuningatar kylmästi ja ilmeisesti tarkoittaen
Lafayetteä itseään:
"Täytyykö välttämättömästi olla prinssi voidakseen tavoitella kruunua?"
Hän ei koskaan unhottanut sitä loukkausta, jonka Lafayette oli
heittänyt hänelle vasten silmiä; ja se oli varmasti yhtenä syynä siihen
epäluuloon ja vastenmielisyyteen, jota hän viimeiseen hetkeensä asti
kenraalia kohtaan tunsi.
7.
Maastamuutto. -- Kuningas käy kansalliskokouksessa. -- Favrasin
mestaus. -- Keisari Josefin kuolema.
Maastamuutto, joka oli alkanut viimeisinä kuukausina, jolloin hovi
oleskeli Versaillesissa, lisääntyi yhä enemmän sittenkun kuningasperhe
oli viety Pariisiin, jossa Tuilerioita jo oli katsottava vankilan
lievemmäksi muodoksi. Rivit harvenivat kuningasparin ympärillä. Ei
mennyt päivää, ettei muutamia aatelisperheitä paennut maasta.
Ludvigilla, jolla ennen oli useita satoja henkilöitä palveluksessaan,
ei ennen pitkää enää ollut kuin vain muutamia, niiden joukossa jalo
Clery, joka seurasi häntä Le Templeen.
Maastamuutto synnytti aukkoja kaikkialla: se oli alkanut valtaistuimen
portailla ja kuningasparin välittömässä läheisyydessä, mutta pääsi
sitten vauhtiin maa-aatelin ja hengellisen säädyn keskuudessa.
Upseerit, jotka järjestään kuuluivat aatelissäätyyn, siirtyivät maasta
joukottain. Aina suurten kansainvaellusten päivistä saakka, jolloin
asukkaat pakenivat maahan hyökkäävien roomalaisten tieltä, ei oltu
nähty eikä kuultu sellaista.
Jo syyskuussa 1789 oli Necker valittanut, että vajaan neljäntoista
päivän kuluessa oli annettu kuusituhatta passia Ranskan rikkaimmille
asujamille.
Loppupuolella samaa vuotta oli niin paljon ranskalaisia pakolaisia
Sveitsissä, että asuntojen vuokrat paikoittain olivat talon
alkuperäistä hintaa korkeammat. Englanti ja Italia tarjosivat niinikään
turvapaikan useille Ranskan jaloimmille perheille.
Maastamuuttaminen tuli muotiasiaksi. Upseerit kehuivat taistelukentältä
poistumisellaan, aateli luki itselleen ansioksi luopumisen
kuninkaastaan. Suuret joukot nuoria aatelismiehiä kohtasivat toisensa
Koblenzissa; he alkoivat käyttää erikoista univormua -- sinistä takkia,
punaista liiviä ja keltaisia housuja ja napeissa kolmea liljaa, joka
oli siirtolaisten tunnusmerkki.
Tämä saksalainen kaupunki oli ikäänkuin poliittisena yhtymäpaikkana.
Kuninkaan veli tiesi paremmin kuin kukaan muu mikä kuninkaan
puoluelaisille soveltui, sanottiin. Kun Artoisin kreivi oli katsonut
täytyvänsä matkustaa ulkomaille, niin sinnehän täytyi silloin
uskollisen aatelinkin seurata.
Ludvig, joka ei milloinkaan tiennyt mitä hän tahtoi tahi mitä hänen
olisi ollut tehtävä, ei tietysti tässäkään suhteessa tiennyt, pitikö
hänen antaa maastasiirtymiselle hyväksymisensä vai ei. Se synnytti
hänessä vuoroin pelkoa, vuoroin toivoa. Julkisesti oli hän
maastamuuttoa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä toivoi hän voivansa
käyttää sitä edukseen. Hänellä oli maastasiirtyjäin joukossa ei
ainoastaan sukulaisia ja palvelijoita, vaan myös salaisia asiamiehiä.
Ja vaikka hän toisena hetkenä puhui halveksuen heistä, toivoi hän jo
seuraavana hetkenä itse olevansa heidän joukossaan.
Tuskin voinee kieltää, että maastamuutto oli suuri erehdys. Että
uskollinen ylimystö seuraa kuningastaan maanpakoon on kyllä
käsitettävissä; mutta tällä kertaa Ranskanmaan aateli ja papisto
antoivat kuninkaansa yksin jäädä maahan, alttiina mitä suurimmille
vaaroille, ja lähtivät itse vaeltamaan hovista hoviin sensijaan että
olisivat pysyneet paikoillaan.
Toisaalta ei saata kieltää, että aateli vallankumouksen aikana oli
sangen tukalassa asemassa. Ne, jotka siirtyivät muille maille,
menettivät maatilansa ja tuomittiin maanpakoon, joka, sen mukaan kuin
Ranskassa arveltiin, tulisi kestämään ainiaan. Ne, jotka jäivät
kotimaahan, joutuivat epäiltäviksi, vainottaviksi ja vihdoin
giljotinoitaviksi. Ne, jotka pakenivat lippujen turviin, eivät
täälläkään olleet varmat hengestään, vaikka osottivatkin ihmeteltävää
urhoollisuutta.
Tuli vuosi 1790, jonka alku näytti vakavammalta kuin lähinnä edellisen
vuoden loppu.
Ryöstöjä ja murhapolttoja harjoitettiin maaseudulla, ja
päällekarkaukset ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen Ranskanmaan
pääkaupungissa.
Nämä levottomuudet sekä useat hovin puolelta tapahtuneet erehdykset
antoivat aihetta niin moniin perusteettomiin syytöksiin, että
ministerit, Necker etunenässä, kehottivat kuningasta ottamaan
ratkaisevan askeleen, joka osottaisi, että hän oli ottanut tyytyäkseen
asiain nykyiseen tilaan.
Helmikuun 4. p:nä (1790) ilmoitettiin kansalliskokouksen presidentin
tiedoksi, että Ludvig aikoi tulla kokoukseen, mutta halusi tulla
vastaanotetuksi ilman mitään juhlamenoja.
Valkoisilla liljoilla kirjaeltu punainen samettidraperia heitettiin
tuota pikaa presidentintuolin yli ja presidentti itse jäi seisomaan
tuolin viereen.
Kello yksi astui kuningas saliin. Hän oli puettu aivan yksinkertaisesti
ja tuli ilman saattojoukkoa. Kokous nousi ylös tervehtien häntä.
Laumottain uteliaita hyökkäsi saliin, täyttäen parvet; odotettiin
suurella jännityksellä, mitä Ludvig tulisi sanomaan.
Hetki oli ylen tärkeä. Kuningas tunsi, että tällä kertaa oli hänen
päästävä voitolle, tällä kertaa olisi tappio kaksin verroin nöyryyttävä
ja turmiollinen.
Puheessa, jonka Necker oli kokoonpannut, huomautti hän niistä
levottomuuksista, jotka olivat kohdanneet hänen valtakuntaansa. Hän
lausui, että hän halusi tulla lähempään yhteyteen kansan edusmiesten
kanssa, semminkin nyt, kun hänen vahvistettavakseen oli annettu
päätöksiä, jotka välttämättömästi johtaisivat koko valtakunnan
hallitusmuodon muuttamiseen. Hän puolestaan kaikin voimin vaikuttaisi
siihen suuntaan, että tämä hallitusmuodon muuttaminen tapahtuisi
onnellisesti. Kaikki päinvastaiset yritykset hän pitäisi rangaistavina
ja ehkäisisi niitä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.
Ludvig huomautti lopuksi niistä uhrauksista, joita hän oli tehnyt, ja
kehotti kaikkia, jotka olivat kärsineet vahinkoa, ottamaan esimerkkiä
hänen nöyrästä tyytyväisyydestään ja lohduttamaan itseään niiden etujen
toivolla, joita uusi hallitusmuoto maalle lupasi.
"Samoin kuin kuningatar, joka ottaa osaa minun tunteisiini", lausui
Ludvig lopuksi, "tahdon ajoissa perehdyttää poikani niihin uusiin
olosuhteisiin, jotka ovat asianhaarain pakosta syntyneet. -- -- --
Teitä, jotka niin monella tavalla voitte vaikuttaa harhaan johdetun
kansan mieliin, teitä pyydän antamaan sille oikean käsityksen sen
todellisista eduista, tälle kansalle, joka on minulle niin rakas ja
jonka uskollisuutta vakuutetaan minulle, kun koetetaan lohduttaa minua
murheissani."
Puhe vastaanotettiin riemulla ja liikutuksella. Kokous kiitti
kuningasta ilohuudoin ja onnentoivotusten myrskyllä. Mahdottomat
ihmislaumat saattoivat häntä takaisin linnaan. Päätettiin lähettää
hänelle ja kuningattarelle kiitollisuusadressi. Taaskin oli Pariisi
ilonhuumauksen valtaamana.
Kuningas oli tämän tekonsa kautta sitoutunut pitämään uutta
perustuslakia pyhänä. Kansalliskokous ei tahtonut olla häntä huonompi.
Edusmiehet astuivat yksitellen esiin ja vannoivat kannattavansa
kansalliskokouksen hyväksymää ja kuninkaan vahvistamaa valtiomuotoa.
Myöskin kuningatar joutui rakkauden osotuksista osalliseksi. Hän
kirjoitti tämän johdosta prinsessa Lamballelle:
"Ystävättäreni!
Valitan, ettet sinä ollut Pariisissa eilen. Emme koko viime
vuonna ole kokeneet niin ihanaa päivää.
-- -- On suloista toivoa, ja minä tahdon antautua tämän toiveen
valtaan. Ja vaikkei se olisi kuin turha luulo, on se kumminkin
minulle rakas, koska se rauhoittaa minua lasteni vastaisen
kohtalon suhteen. Tule takaisin niin pian kuin voit, rakas
ystävättäreni, nähdäksesi kuinka onnellinen olen. Sitä ei
luultavasti kestä kauan, sentähden on tilaisuudesta otettava
vaari.---"
Mielialat kohosivat ja laskivat levottomien aaltojen tavoin, ja rauhan
ja sovinnon pettävät luulot sammuivat yhtä nopeasti kuin ilotulien
välke.
Onnensa päivinä oli Marie Antoinettella ollut ikäänkuin aavistus
tulevista onnettomuuksista, ja hänen aavistuksensa ennen pitkää
vaihtuivat mitä hirvittävimmäksi todellisuudeksi.
Jos mieli johtaa kansaa takaisin rauhallisempaan mielialaan, jos mieli
kansassa saada vireille pelkkää varjoakaan vain sen entisestä
rakkaudesta kuningashuonetta kohtaan, olisi hovin ja kuningasparin
täytynyt aivan kokonaan muuttaa käytöksensä. Mutta tätä
välttämättömyyttä ei kuningas enempää kuin kuningatarkaan oivaltanut.
Ne virheet, jotka kuningaspari teki, pahensi vain ympäristön kopeus ja
kykenemättömyys ymmärtää asemaa. Mielten ollessa vielä täynnä ihastusta
kuninkaan sanojen johdosta, annettiin porvarissäädylle kolhaus
vastaanottamalla sen edustajat tykkänään toisella tavalla kuin aatelin,
tavalla, joka selvään osotti, ettei porvarillisia edustajia pidetty
aatelin veroisina.
Lyhyen välirauhan jälkeen alotti kansa jälleen vainoomisensa
kuningasta, kuningatarta ja heidän ystäviään vastaan.
Talven kuluessa kokoontui harva se päivä uhkaavia joukkoja Tuileriain
akkunain alle sättimään ja solvaamaan Marie Antoinettea. Yösydämellä
ammuttiin laukauksia kuninkaallista linnaa kohti. Oikea vankila ei
liene sulkenut seiniensä sisälle niin paljoja suruja ja huolia kuin
tämä linna, jossa kuningasperheitä monin polvin oli asunut.
Kuningatar ei voinut pidättyä katkeruudella lausumasta:
"Olisipa äitini hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt minut tällaisessa
ympäristössä -- minut, joka olen keisarin tytär, kuninkaan puoliso ja
kuninkaan äiti, tai ainakin lapsen, jonka on määrä tulla kuninkaaksi."
Eräs Favras-niminen ranskalainen aatelismies, joka oli matkustellut
kaikkialla Europassa ja joka oli naimisissa ulkomaisen ruhtinattaren
kanssa, oli sen mukaan kuin huhu kertoi suunnitellut salaliiton
kansalliskokousta vastaan.
Väitettiin, että hänellä oli aikomuksena murhauttaa Lafayette ja
Bailly, että hän piti 1,200 hevosta varalla Versaillesissa auttaakseen
kuningasta pakoon ja että värvätty armeija, johon kuului sveitsiläisiä
ja piemontilaisia, oli valmiina liittymään kuninkaaseen ja marssimaan
Pariisiin.
Favrasia vastaan tehtiin kanne, mutta syyttäjät eivät huolineet asettua
silmitysten häntä vastaan ajamaan kannettaan.
Todistajia esiintyi, jotka antoivat seikkaperäisiä tietoja hänen
hankkeistaan, mutta todistuksia puuttui eikä voitu löytää mitään
merkkejä, jotka olisivat osottaneet Versaillesiin koottujen 1,200
hevosen tai värvätyn armeijan olemassaoloa.
Vajavista todistuksista huolimatta oli Favrasin tuomio jo ennakolta
langetettu. "Näkyi selvään, että piti saada pelotella niitä, jotka
halusivat palvella kuningasta", kirjoitti prinsessa Elisabeth. "Kansa
vaati verta, vieläpä semmoisen miehen verta, jolla oli vihattu
ylimyksen leima heidän silmissään."
Favras tuomittiin hirtettäväksi. Kansa, jota huvitti nähdä markiisin
kuolemantuomion täytäntöönpanoa, virtasi suurin parvin hänen
mestauspaikalleen ja pilkkasi häntä miten suinkin taisi.
Kuolemaantuomittu osotti kiusanhengilleen halveksivaa naamaa ja
kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta salaisuuttaan.
"Surkuttelen niitä ihmisiä, jotka vastoin parempaa tietoaan syyttävät
minua", sanoi hän. "Mutta jos välttämättömästi tarvitaan uhria, niin
olen iloinen siitä, että vaali on osunut minuun."
"Porvarit, minä kuolen viatonna!" jatkoi hän. "Rukoilkaa Jumalaa
puolestani!"
Ja kääntyen pyöveliin sanoi hän:
"Nyt, ystäväni, tee tehtäväsi!"
Seuraavana päivänä Favrasin kuoleman jälkeen juolahti erään hänen
ystävänsä päähän onneton tuuma viedä hänen surupukuinen leskensä ja
lapsensa kuningasparin eteen julkisilla päivällisillä Tuilerioissa.
Marie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka
hän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen
perhettään kohtaan.
Päivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista
yksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja
lausui:
"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa
lahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on
henkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei
ole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan
kahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika.
Jos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen
miehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut
hänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen
pyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en
uskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat
varmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota
lapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se
ajatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun
nähtäväkseni."
Helmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen,
joka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut
Wienissä.
Poliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi,
olisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä
antamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette
joka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut
hänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.
Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen
hellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä,
että hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi
olevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle
käytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt
sisartaan kohtaan.
Eräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisari
Josef vähäistä ennen kirjoittanut:
"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden
ilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta;
-- mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan
ryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole
lähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä
itsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai
miten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan
vastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta."
"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti", kirjoitti Marie Antoinette
madame Polignacille veljensä kuoltua. "Mutta se voima ja rohkeus, jota
tämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat
vielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan
oikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena
veljenäni."
9.
Marie Antoinette äitinä. -- Ludvig XVII:nnen luonteen piirteitä.
Päiviä, jopa kuukausiakin saivat Tuileriain asukkaat olla
lakkaamattomassa kiihtymyksen ja ahdistuksen tilassa.
Yöllä huhtikuun 13. päivää vasten odotti Lafayette hyökkäystä
Tuilerioihin. Hän ilmoitti tämän pelkonsa kuninkaalle.
Ludvig nousi ja läksi kuningattaren huoneeseen.
Mutta kuningatar oli poissa. Täynnä levottomuutta riensi hän silloin
lastensa makuuhuoneeseen.
Siellä tapasi hän vaimonsakin. Kuningatar piti poikaansa syliinsä
suljettuna.
"Minä etsin sinua; sinä olet saattanut minulle mitä suurinta tuskaa",
huudahti kuningas kiihkosta menehtymäisillään.
"Minä olin paikoillani", vastasi Marie Antoinette ja puristi
kruununprinssiä sydäntään vasten.
Kävelyretkillä, joita Marie Antoinette pani toimeen lastensa tähden ja
heidän seurassaan, sai hän usein osakseen vihamielisiä silmäyksiä ja
kuulla uhkaavia soimauksia. "Kuningatar ja kuninkaalliset lapset
näyttävät kovin onnettomilta", kertoo madame Elliot, "ja onpa heillä
täysi syy siltä näyttääkin. Varsin harvat ovat ne, jotka osottavat
kuningattarelle kaikkein tavallisinta kohteliaisuutta. Ne, jotka
muutamia kuukausia sitten olisivat heittäyneet tomuun hänen eteensä,
kulkevat nyt hänen ohitsensa liaten häntä kiireestä kantapäihin."
Mitä onnettomampi Marie Antoinette tunsi olevansa, sitä innokkaammin
liittyi hän lapsiinsa. Äidinrakkaus oli samalla kertaa hänen
lohdutuksensa ja hänen surunsa. Kun hän katseli kruununprinssiä,
täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Tulisiko tästä lapsesta, jolle
niin ihana tulevaisuus näytti olleen määrätty, hallitsija vaiko
marttyyri?
Vetäydyttyään pois maailmasta omisti kuningatar kaiken aikansa
tyttärelleen ja pojalleen.
Hän muisti miten hänen äitinsä Wienissä oli ottanut keisarilliset
lapset mukaansa käydessään sairaiden ja köyhien luona, ja nyt teki hän
samalla tavalla omien lastensa kanssa. Hän otti heidät mukaansa
sairashuoneisiin ja opetti heitä jakelemaan lahjoja ja ystävällisiä
lohdutuksen sanoja.
Madame Polignacin paettua oli madame de Tourzel tullut kuninkaallisten
lasten kasvattajaksi. Seuraava kuningattaren kirje madame de
Tourzelille osottaa muita paremmin millaista huolta Marie Antoinette
piti pojastaan ja tyttärestään.
"Heinäkuun 24. p:nä 1789.
Poikani on neljän vuoden neljän kuukauden ja miltei neljän päivän
vanha. En tahdo puhua hänen ulkonaisista ominaisuuksistaan. Te
saatte nähdä hänet itse. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä,
mutta hänen vielä kehtolapsena ollessaan huomattiin, että hänellä
oli heikot hermot ja että vähinkin erinomaisempi melu vaikutti
häneen. Hän sai myöhään ensimäiset hampaansa, jotka puhkesivat
helposti ja kivutta. Vasta kun eräs viimeisistä hampaista puhkesi,
sai hän kouristuskohtauksen. Sittemmin on tämä kohtaus ollut
hänellä kahdesti, ensi kerran talvella 8788, kun hänet rokotettiin,
mutta jälkimäinen kohtaus oli hyvin lievä. Hänen heikoista
hermoistaan on se haitta, että kaikkinainen melu, johon hän ei ole
tottunut, tekee hänet tuskaiseksi. Niin esimerkiksi pelkää hän
tavattomasti koiria, siksi että hän on kuullut niiden haukkuvan
hänen korvansa juuressa. En ole koskaan pakottanut häntä katsomaan
niitä, sillä minä luulen, että hänen pelokkuutensa vähenee sitä
mukaa kuin ymmärrys kehittyy.
Hän on hyvin vilkas, ja kiivas vihastuessaan, mutta hän on hyvä
lapsi, vieno ja helläsydäminen, milloin ei ajattelemattomuutensa
saa hänessä valtaa. Hänellä on tavaton itsetunto, joka, jos sitä
ymmärtäväisesti johdetaan, voi tulla hänelle hyödylliseksi.
Kunnes hän pääsee tuttavalliselle kannalle henkilön kanssa, osaa
hän hillitä itseään, jopa kokonaan voittaa kärsimättömyytensä ja
vihanpuuskansa, jotta vieraan silmissä näyttäisi sävyisältä ja
rakastettavalta. Hän on lujasti sanassaan pysyvä, kun on luvannut
jotakin, mutta hän on kovasti avomielinen ja toistaa halusta mitä
on kuullut toisten sanovan; tahtomatta narrata lisää hän usein
sellaista, mitä hän on mielikuvituksessaan nähnyt. Se on hänen
suurin vikansa, joka on koetettava saada hänestä pois juuritetuksi.
Muuten -- minä toistan sen vielä -- on hän kiltti lapsi, ja
ystävällisyydellä ja vakavuudella pitäisi, olematta liiaksi
ankaria, saada hänestä semmoista kuin tahtoo. Mutta kaikki
ankaruus saattaa hänet mielenkuohuun, sillä hän on ikäisekseen
varsin lujaluontoinen. Niin on esimerkiksi sana 'anna anteeksi'
ollut hänelle varhaisimmasta lapsuudestaan vastenmielinen. Hänet
saa sanomaan melkein mitä hyvänsä, milloin hän on tehnyt väärin,
mutta sanaa 'anna anteeksi' ei hän saa huuliltaan ilman itkua ja
suurta penäämistä. --
Poikani ei osaa lukea ja hän on hyvin hidas oppimaan, sillä hän
on liiaksi ajattelematon ollakseen ahkera. Hänellä ei ole
minkäänlaisia suuruuden ajatuksia päässään, ja minä toivoisin,
että tätä jatkuisi edelleen. Meidän lapsemme ehtivät kyllä vielä
saada tietää keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan erittäin paljon
ja täydestä sydämestään. Kun jokin tuottaa hänelle hauskuutta,
olkoon sitten kysymys pikku lahjasta tai kävelyretkestä, rientää
hän heti pyytämään samaa sisarelleenkin. Luonnostaan on hänellä
iloinen mieli. Terveytensä vaatii olemaan häntä paljon ulkoilmassa,
ja minä luulen, että on hyödyllisempää antaa hänen leikkiä ja
työskennellä ulkona terrassilla kuin viedä häntä kauemmaksi. Se
liikunta, jonka lapset saavat leikkiessään ja juostessaan ulkona,
on terveellisempää kuin jos pakottaa heidät kävelemään, mikä
usein rasittaa munuaisia.
Tahdon puhua vähäisen hänen ympäristöstään. Hänellä on kolme
aliopettajatarta, daamit Soucy, anoppi ja miniä, sekä madame de
Villefort. Vanhempi madame de Soucy on erittäin rakastettava
nainen, hyvin taitava ja tarkka, mutta hänellä on ikävä käytöstapa.
Miniällä on sama ikävä käytöstapa, mutta häneltä puuttuu kokonaan
lahjakkaisuutta. Viime kuluneina vuosina ei hänellä ole ollut
mitään tekemistä tyttäreni kanssa, mutta pikku pojalleni ei hän
voi aikaansaada mitään vahinkoa. Muuten on hän hyvin uskollinen
ja sitä paitsi ankara häntä kohtaan. Madame de Villefort on
edellisen suora vastakohta -- hän hemmoittelee lastani liiaksi.
Hänellä on vähintäänkin yhtä ikävä käytöstapa, ellei ikävämpikin.
Keskenään sopivat he vallan hyvin.
Molemmat hovimestarinnat ovat poikaani suuresti kiintyneet. Mutta
madame Lemoine on sietämätön lavertelija, joka kertoo kaikki mitä
hän kuulee, olkoon poika läsnä tahi ei -- se on hänestä aivan
yhdentekevää. Madame Neuville on miellyttävän näköinen sekä
lahjakas ja vilpitön, mutta hänen sanotaan olevan vehkeilevän
äitinsä johdettavana.
Brunieriin, lääkäriin, luotan täydellisesti milloin lapset ovat
sairaina, mutta muuten on katsottava, että hän pysyy alallaan;
hän on suurisuinen, iloinen ja mellasteleva.
Apotti d'Avreux lienee sopiva ohjaamaan poikaani lukutaitoon,
mutta muuten puuttuu häneltä tyyten sitä käytöstapaa ja niitä
ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömät henkilölle, joka tulee
oleskelemaan lasteni läheisyydessä. Se se juuri on vaikuttanut
päätökseeni, että hän ei saa tulla tyttäreni opettajaksi, ja on
pidettävä tarkasti silmällä, ettei hän saa olla missään yhteydessä
poikani kanssa muulloin kuin lukutunneilla. Tämä oli yksi niitä
seikkoja, jotka tuottivat madame Polignacille enimmän huolta. Ja
kuitenkaan ei hän aina onnistunut yrityksissään. Muutamia päiviä
sitten kuulin tältä apotilta lauseita, jotka ilmaisivat niin
suurta kiittämättömyyttä, että ne olivat minulle mitä suurimmassa
määrässä vastenmielisiä.
Pojallani on kahdeksan kamarirouvaa. He palvelevat häntä hyvin
ahkerasti, mutta minä en voi suuresti luottaa heihin. Viime
aikoina on heidän piirissään lausuttu paljon varomattomia sanoja,
minun voimattani kumminkaan varmuudella päättää, kenen suusta ne
ovat lähteneet. Kamarirouvista varsinkaan eräs rouva Belliard ei
huoli liioin salata tunteitaan. Tarvitsematta epäillä ketään on
joka tapauksessa oltava varuillaan.
Poikani miehiset palvelijat ovat uskollisia, häneen kiintyneitä
ja tyyniluontoisia.
Tyttärelläni on kaksi hovimestarinnaa ja seitsemän kamarirouvaa.
Madame Brunier, lääkärin vaimo, on ollut tyttäreni luona hänen
syntymästään saakka ja palvelee häntä varsin uskollisesti. Mutta
vaikka minulla ei ole mitään muistuttamista häntä vastaan, en
kumminkaan ikänä huolisi häntä omaan palvelukseeni. Hän on
luonteeltaan miehensä kaltainen. Paitsi sitä on hän hyvin ahne
ja pitää tarkkaa vaaria niistä pienistä etuisuuksista, jotka
hänen asemansa hänelle suopi.
Hänen tyttärensä, madame Tremindille, on hyvin kunnioitettava ja
lahjakas nainen. Vaikkei hän ole seitsemääkolmatta vuotta vanhempi,
omaa hän kuitenkin kypsyneemmän iän hyvät ominaisuudet. Hän on
ollut tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti, ja minä en ole
koskaan päästänyt häntä näkyvistäni. Minä olen saanut aikaan hänen
avioliittonsa, ja kaiken sen ajan, jonka hän on poissa tyttäreni
luota, käyttää hän yksinomaan kolmen pikku tyttösensä
kasvattamiseen. Hänellä on hyvin lauhkea ja mukaantuva luonne,
hän on varsin taitava, ja hänelle, eikä apotti d'Avreuxille, tahdon
minä antaa tyttäreni opettamisen huoleksi. Hän kykenee siihen
vallan hyvin, ja koska onnekseni tiedän tämän varmasti, pidän
häntä siihen kaikkia muita sopivampana. Siksi toiseksi pitää
tyttäreni hänestä paljon ja luottaa häneen.
Toiset seitsemän naista ovat hyvin alamaisia ja luonteeltaan
paljoa tyvenempiä ja rauhallisempia kuin poikani kamarirouvat.
Miehiset palvelijat ovat kaikki olleet tyttäreni luona aina hänen
syntymästään asti. He ovat hyvin vähäpätöisiä henkilöitä, mutta
kun heillä ei ole muuta tekemistä kuin hoitaa helppoa tointaan ja
kun he eivät oleskele täällä muulloin kuin virka-aikanaan, on se
minusta melkein yhdentekevää.