kauneutensa yleistä ihmettelyä. Ludvig XV mielistyi ihan täydellisesti
siihen, ja kreivitär du Barry ja hänen puolueensa alkoivat peljätä,
että prinsessa Lamballesta tulisi Ranskan kuningatar ja että
rakastajattaren aika olisi ohi.
Mutta nuori prinsessa ei osottanut vähintäkään myötämielisyyttä vanhaa
kuningasta kohtaan. Koettelemukset ja surut, jotka hän oli saanut
kestää, olivat tehneet hänet raskasmieliseksi, ja hän halusi ennen
kaikkea elää erotettuna maailman tuoksinasta.
Tämä hänen surullinen yksinäisyyteen pyrkimisensä teki hänet vain sitä
enemmän mieltäkiinnittäväksi kruununprinsessan silmissä. Kaikki näytti
olevan omiaan lähentämään heitä toisiinsa: heidän tasaikäisyytensä,
kauneutensa, jota he molemmin puolin ihailivat, ja sukuperänsä, josta
he kumpikin olivat hyvin ylpeitä.
Kruununprinsessan kiintymys synnytti luottavaisuutta, ja
luottavaisuutta seurasi tuttavallisuus.
Ludvig XV:nnen viimeisinä hallitusvuosina nähtiin heidät myötäänsä
yhdessä, ja hallitusistuimelle nouseminen ainoastaan lujitti heidän
kesken solmittua ystävyydenliittoa.
Prinsessa Lamballen ystävyys tarvitsi, tullakseen pysyväiseksi, saada
liikkua vakaamielisyyden pohjavirralla. Hän tarjosi nuorelle
itävallattarelle hellyytensä, jonka hänen puolisonsa oli ylenkatsonut
ja joka siitä saakka oli ollut kätkettynä hänen olemuksensa kylmän
kuoren alle. Hänen tunteensa kruununprinsessaa kohtaan olivat
kunnioitusta, kiitollisuutta, ihmettelyä ja mitä lämpimintä rakkautta.
Heidän luonteissaan tavattavat erilaisuudetkin olivat vain omiansa
lähentämään heitä toisiinsa. Kuningattaren vilkkaus vaimensi prinsessan
raskasmielisyyttä, ja prinsessan tyyneys vaikutti otollisesti
kuningattaren vilkkaaseen, alati kirmailevaan mieleen.
Marie Antoinette oli tuskin noussut valtaistuimelle, kun hän lausui
haluavansa saada ystävättärensä kiinnitetyksi hoviin.
Ylhäisen sukuperänsä takia ei prinsessa voinut suostua vastaanottamaan
hovimestarinnan paikkaa, ja intendanten paikka oli ainoa, joka soveltui
hänen korkealle arvolleen.
Entisen kuningattaren aikoina oli tuo arvo ollut Bourbonin herttuan
tyttärellä, prinsessa de Clermontilla, mutta tämän kuoltua 1741 ei
virkaan nimitetty ketään eikä sen täyttämistä oltu sen koommin enää
ajateltu.
Tieto siitä, että Marie Antoinette halusi tällaisen viran jälleen
perustettavaksi madame Lamballen, ulkolaisen ruhtinattaren hyväksi,
herätti paljon tyytymättömyyttä. Kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavan
siitä ja silloinen rahaministeri Turgot kehotti niinikään mitä
vakavimmin tuumasta luopumaan.
Kiihkeillä pyynnöillään pääsi kuningatar toki viimein toiveittensa
perille. "Ette voi uskoa kuinka olen onnellinen", kirjoitti hän kreivi
Rosenbergille; "minä valmistan rakkaalle ystävättärelleni ilon, ja itse
tulen nauttimaan siitä vielä enemmän iloa kuin hän."
Nimitys tapahtui syyskuussa 1775. Prinsessa Lamballe oli silloin
kuudenkolmatta vuoden vanha.
Hänen astumisensa uuteen virka-arvoonsa herätti hovissa suuttumuksen
myrskyn, ja kaikilta tahoilta tuli tyytymättömyys näkyviin.
87
Madame de Cossé -- kuningattaren edellinen suosikki -- haki ja sai
eron virastaan ja useat muut hovinaiset kieltäytyivät tekemästä
kuuliaisuuden lupausta tälle uudelle intendantelle. Kreivitär Noailles
ei ollut unhottanut liikanimeään "rouva Etikette" eikä ollut antanut
anteeksi kuningattarelle hänen pilantekoaan vanhoista hovitavoista; hän
otti eron toimestaan samassa kuin prinsessa Lamballe ryhtyi virkaansa,
ja lähti pois hovista, mieli täynnä katkeruutta kuninkaallista
valtiatartaan kohtaan, mikä katkeruus sittemmin yltyi vihaksi.
Prinsessa Lamballe oli rehellinen, joskin hieman pyrehtivä luonne.
Miten paljon ihmeteltäneekin hänen uskollisuuttaan, joka vei hänet
marttyyrikuolemaan, ei silti sovi kieltää, että hänellä oli useita
pieniä vikoja, joista toinen saattoi loukkautua.
Kuningattaren avulla hankki hän veljelleen, prinssi de Carignanille
jalkaväkirykmentin ylipäällikön viran sekä 30,000 frangin vuotuiset
tulot. Omasta kohden sai hän intendantena varatuksi itselleen 150,000
frangin suuruisen palkkion vuodessa.
Näillä sekä näitten kaltaisilla vaatimuksillaan herätti hän
hovipiireissä paheksumista, mikä kylläkin oli oikeutettua.
Toiselta puolen täytyy tunnustaa, ettei hän koskaan ollut aikonut
käyttää näitä tuloja omaksi hyväkseen. Kansan ei olisi pitänyt valittaa
hänen tuloistaan, sillä suurin osa niistä joutui apua tarvitsevien
käsiin. Niin pian kun puutteen ja kärsimyksen kuva kohtasi hänen
silmäänsä, heräsi tuo jäykkä, kylmä kauneus hänessä eloon, ja hänen
mielensä silloin lämpeni ja vilkastui. Eikä köyhä milloinkaan mennyt
apua saamatta hänen luotansa.
Prinsessa oli harras hovitapojen noudattaja ja täytti mitä suurimmilla
innolla velvollisuutensa intendantena. Ja mitä useammin ja selvemmin
hän huomasi, että oli ihmisiä, jotka olivat vastahakoisia tunnustamaan
hänen asemaansa, sitä innokkaammin piti hän kiinni niistä
etuoikeuksista, joita hän luuli itsellään olevan.
Kuningattaren täytyi lakkaamatta kuunnella valituksia ja ratkaista
riitoja; tämä teki hänet nyreäksi ystävätärtä kohtaan ja ystävyys alkoi
vähävähältä kylmetä. Kuningatar alkoi yhtä kevytmielisesti kuin ennen
rakentaa sekä purkaa ystävyydenliittoja, luopumatta toistaiseksi silti
kokonaan prinsessasta. Mutta uudet ystävättäret, jotka huvittivat häntä
jonkun aikaa, osottautuivat niin halukkaiksi käyttämään hyödykseen
hallitsijattaren suosiota, että kuningatar vallan selvään huomasi
prinsessa Lamballen paraimmaksi ja epäitsekkäimmäksi ystäväkseen.
"Naisista, jotka minä tunnen, on hän ainoa, joka ei kanna pahuutta
sydämessään", lausui hän. "Hänessä ei ole vihaa eikä kateutta."
Sen-aikaisista ystävättäristä ansaitsee mainitsemista vain yksi,
ruhtinatar de Guéménée. Hän oli jo ennen mainitun kreivitär de Marsanin
veljentytär ja oli alottanut uransa hovissa prinsessa Elisabethin
kotiopettajattarena.
Ruhtinas de Guéménée ja hänen vaimonsa viettivät hyvin iloista elämää,
ja kuningatar mieltyi siihen niin, että alkoi viettää iltojansa heidän
parissaan.
Heidän seurapiiriinsä kuului yksinomaan nuorehkoja herroja ja naisia,
ja heidän salongeissaan käyttäydyttiin niin sopimattomalla tavalla,
että se herätti yleistä paheksimista. Siellä pelattiin suurista
summista ja seurustelukieli oli jokseenkin höllää. Siellä esitettiin
näytelmäkappaleita, jotka erään aikalaisen lausunnon mukaan
"soveltuivat näytettäviksi ainoastaan ruhtinaille ja säädyttömille
naisille". Ja niin kevytmielistä oli seurustelutapa tässä talossa, että
useimmat kutsun saaneista naisista eräänä päivänä katsoivat parhaaksi
poistua.
Mutta kuningatar jäi taloon. Useitten vuosien mittaan hän kävi joka
ilta madame de Guéménéen salongeissa, ja hänellä oli tavattoman hauskaa
seurassa, jota muut olivat pitäneet sopimattomana.
Enemmän kuin mikään erityinen kiintymys emännän persoonaan, houkutteli
Marie Antoinettea madame Guéménéen salonkeihin oma huvitteluhalunsa.
Sen sijaan kiinnitti hänet yksistään sydämensä seuraavaan
ystävättäreensä, kreivitär de Polignaciin.
Madame de Polignacin esiintyminen näyttämöllä tuli kuningattarelle yhtä
tuhoatuottavaksi kuin se hänelle itselleen ja kaikille hänen
sukulaisilleen tuli edulliseksi.
Samalla kertaa kun prinsessa Lamballe nimitettiin intendanteksi ja
madame Noailles otti eron toimestaan, oli, kuten tiedämme, muitakin
muutoksia hovissa tapahtunut. Näistä muutoksista mainittakoon, että
kreivitär Diane de Polignac nimitettiin esilukijaksi hoviin.
Marie Antoinette pysyttelihe aluksi hyvin kylmänä tätä naista kohtaan,
jota hän syystä piti itserakkaana ja keimailevana. Diane osasi
kuitenkin asettaa niin, että hän pääsi kuningattaren läheisimpiin
iltaseuroihin, joissa hän teki itsensä pelättäväksi terävän kielensä
vuoksi.
Hän se esitti kälynsä kuningattarelle.
Gabrielle Yolande Claudine Martine Polastron syntyi 1749 ja meni 1767
naimisiin kreivi Jules Polignacin, erään köyhän, Auvèrgnestâ kotoisin
olevan aatelismiehen kanssa.
Ennen Versaillesissa esiintymistään oli hän elänyt hiljaista ja
huomaamatonta elämää maalla. Hän oli pitänyt kunnianaan olla rehti
talonemäntä, ja siltä tuntui kuin ei mikään olisi ollut hänen
ajatuksilleen vieraampaa kuin tulla kuokkavieraaksi kuninkaan linnaan.
Jo ensi yhtymisessä osotti kuningatar madame Polignacille erinomaista
huomiota. Marie Antoinette luuli hänessä vihdoin löytäneensä sen mitä
hän niin kauan oli hakenut: sydämen, joka ymmärsi hänet ja saattoi
tuntea täydellisesti samaa kuin hän.
Kuningatar lausui ihmettelevänsä, ettei hän ennen ollut tavannut
kreivitärtä, ja tämä vastasi silloin, että kun hänellä ja hänen
miehellään ei ollut varallisuutta, ei heillä myöskään ollut syytä
oleskella hovissa.
Vastaus oli naiivi, mutta samalla viisas. Hänen viehättävä olentonsa
oli miellyttänyt kuningatarta ja köyhyys vain lisäsi hänen
viehättäväisyyttään. Kuningattaren mielestä oli kuin kohtalo tässä
olisi tehnyt vääryyttä, jonka sovittamiseen hänellä nyt oli erinomainen
tilaisuus.
Väitetään ettei kreivi enempää kuin kreivitärkään ensi alussa ollut
erittäin kunnianhimoinen. Varmaa kumminkin on, että Jules Polignacin
tulevaisuudentoiveet olivat yhtä pienet kuin hänen varallisuutensakin
siihen aikaan, jolloin hänen vaimonsa pääsi kuningattaren suosioon.
Marie Antoinette halusi nyt kuten muutamia vuosia sitä ennen madame
Lamballen suhteen kiinnittää tämän uuden ystävättären hoviinsa. Eräs
hovimestarinnan paikka oli avoinna, mutta traditsioneja polkematta ei
tätä tointa kumminkaan käynyt luovuttaminen aivan nuorelle ja
tuntemattomalle naiselle. Sitäpaitsi ilmoitti kreivitär, ettei hän
halunnut mitään tointa hovissa.
Saadakseen asian alkeille Marie Antoinette ilman muuta teki hänet
ystävättärekseen. Madame Polignac ja hänen miehensä muuttivat asumaan
erääseen taloon Versaillesissa, jossa he kuningattaren kustannuksella
aluksi viettivät jotensakin vaatimatonta elämää.
Mutta ei kulunut vuottakaan, kun asema jo muuttui tykkänään toiseksi.
Suosionosotuksia sateli jos jonkinlaisia kreivittärelle ja hänen
miehelleen, ja suunnattomia rahasummia tuhlattiin heille kummallekin.
Kaiken sen rinnalla, mitä tämä aviopari sai vastaanottaa, eivät
prinsessa Lamballen osaksi tulleet suosionosotukset merkinneet niin
mitään.
Polignac ja hänen vaimonsa saivat ensin 400,000 frangia velkainsa
maksamista varten. Sen jälkeen saivat he vielä 800,000 frangia
myötäjäisiksi kaksitoistavuotiaalle tyttärelleen, sittemmin herttuatar
de Gramontille.
Mutta ei siinä vielä kyllin; he saivat myönnetyksi itselleen
nautinto-oikeuden kuninkaalliseen tilukseen, jonka vuotuiset tulot
nousivat 100,000 frangiin; he pyysivät saada oikeuden hallita
postilaitosta, mikä niinikään oli runsastuloinen virka, ja kaikki
heille myönnettiin! Ei ollut siis ihme, että suosionosotuksia alettiin
pitää liiallisina ja Polignacin perheen vaatimuksia kohtuuttomina.
Kreivitär Polignac ei suinkaan ollut mikään lahjakas nainen eikä
hänellä myöskään ollut erityisempiä opillisia tietoja. Mutta hän oli
täydellinen maailmannainen, kohtelias ja hienotunteinen. Hänellä oli
miellyttävä ulkomuoto sekä tavaton mielenmaltti, mikä ei jättänyt häntä
pulaan tukalimmissakaan tiloissa; mutta tämän hyvänsävyisen ulkonaisen
käytöksen takana piili epäilemättä enemmän julkeutta ja ahneutta, kuin
mitä hän tahtoi näyttää.
Marie Antoinette ei saanut tämän naisen puolelta osakseen sellaista
rakkautta, mikä olisi lähimainkaan vastannut hänen omia tunteitaan,
tahi sellaista kiitollisuutta kuin hänen anteliaisuutensa olisi
ansainnut.
Jos kreivinna vain olisi saanut olla omissa oloissaan, ei hänen
vaikutuksensa olisi tullut niin turmiolliseksi; varmaankin hän silloin
olisi tyytynyt kunniasijoihin ja lisättyihin vuosituloihin miestänsä ja
tämän sukulaisia varten. Mutta tuskin oli hovissa tultu näkemään, mistä
päin tuuli puhalsi, kun uuden suosikin ympärille jo kerääntyi naisia ja
herroja, jotka ymmärsivät käyttää hyödykseen hänen nauttimaansa
suosiota ja hänen vaikutusvaltaansa.
Kreivitär sai yhtenään vastaanottaa yhä uusia suosionosotuksia.
Uskotellen ettei hän muka mitään toivonut, harjaantui hän päivä
päivältä yhä paremmin taidossaan viekotella kuningatarta lupaamaan yhä
enemmän ja enemmän, ja hän ja hänen ystävänsä käyttivät hyväksensä
kuningattaren heikkoutta siinä määrin, että se tuntuu miltei
uskottomalta.
Kuningattaren innokas ystävyys kreivitärtä kohtaan sai vireille
vanhojen aatelissukujen kateuden, ja kun madame Lamballe huomasi, että
Marie Antoinetten vihamiehet käyttivät tätä uutta ystävyyttä aseena
häntä vastaan, katsoi hän velvollisuudekseen huomauttaa kuningatarta
niistä vaaroista, joille hän pani itsensä alttiiksi.
Mutta tämä toimenpide oli jo yltäkyllin riittävä tekemään kreivitär
Polignacin prinsessan ilmeiseksi vihamieheksi, ja riita ei voinut
päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla: viaton, rehellinen prinsessa ei
mahtanut mitään kreivinnalle, jolla vielä oli uutuuden viehätystä sekä
sukunsa ja ystäviensä hovista saama kokemus selkänojanaan.
Madame Lamballe oli Ranskan ylimystön jaloimpia naisia. Mutta hovissa
uskottiin yhtä vähän hänen voivan toimia jalosti kuin että hänellä oli
jalo luonne. Häntä pidettiin liian mitättömänä ja huonolahjaisena. Eikä
saatakaan kieltää, ettei jälkimäisessä väitteessä ollut perää; hänen
seuransa tuntui tosiaankin ajan pitkään hieman ikävystyttävältä.
Kirjailijatar madame de Genlis tuomitsee häntä varsin ankarasti. Hän
tapasi prinsessan usein Orléansin herttuan luona ja sanoo prinsessan
olleen mitättömän sekä kokonaan kykenemättömän johtamaan
seurapuhelua. Vielä väittää hän prinsessan usein saaneen hermo- ja
pyörtymiskohtauksia, mikä teki hänen seuransa vähemmän hupaiseksi.
Kreivitär Polignac ja hänen sukulaisensa ymmärsivät käyttää hyväkseen
prinsessan heikkoja puolia. He, jotka itse pyysivät niin paljon,
puhuivat lakkaamatta hänen suurista vaatimuksistaan. He puhuivat
moittien hänen kateudestaan ja hänen suoraluontoisuudestaan, jota he
sanoivat typeryydeksi.
Aluksi koetti kuningatar sovittaa molempia kilpailijoita keskenään, he
kun molemmat esittivät hänelle valituksiaan, mutta sitten hän
vähitellen alkoi kyllästyä prinsessa Lamballeen. Itsekään huomaamatta
tottui hän tulemaan toimeen ilman hänen seuraansa.
Madame Lamballella ei tosin ollut, kuten sanottu, mitään eteviä
luonteenlahjoja, mutta hän oli aikaisin saanut tottua kärsimyksiin, ja
hän oli liian ylpeä näyttääkseen miten hän kärsi. Hän ei tosin
hetikohta voinut vetäytyä pois korkeaan asemaansa kuuluvien
velvollisuuksien täyttämisestä, mutta hän näyttäytyi yhä harvemmin ja
harvemmin ja vetäytyi viimein kokonaan pois hovista.
Ja siinä hän teki viisaasti; hän oli kadottanut kuningattaren suosion,
eikä kukaan koettanut pidättää häntä lähtemästä.
Prinsessa muutti takaisin appensa luo, ottaen osaa hänen yksinäiseen
elämäänsä, kunnes vaara hänet jälleen kutsui hallitsijattaren
läheisyyteen.
Onnen päivinä ei hänen ystävyytensä ollut aivan vailla vaatimuksia,
mutta myöhemmin, kun melkein kaikki järjestään hylkäsivät Marie
Antoinetten, pysyi hän hallitsijattarelleen horjumattomasti
uskollisena. Hän rakasti Marie Antoinettea enemmän kuin tämä rakasti
häntä, ja antoi onnettomalle kuningattarelle enemmän kuin mitä hän itse
sai vastaan ottaa.
* * * * *
Kreivitär Polignac oli saavuttanut tarkoituksensa, -- hänen
vastustajansa oli poistunut vapaaehtoisesti.
Pian ei kuningatar enää voinut tulla toimeen uudetta ystävättärettään.
Kaikkialla ja kaikkinaisissa tilaisuuksissa osotti hän hänelle mitä
suurinta herttaisuutta.
Sen sijaan että olisi, hovissa vanhastaan vakaantuneen tavan jälkeen,
syönyt päivällistä yhdessä kuninkaan kanssa koko kansan nähden, söi
kuningatar nyttemmin -- paitsi sunnuntaipäivinä -- yksin kreivittären
seurassa. Hän ei halunnut tulla häirityksi ollessaan ystävättärensä
kanssa yksissä ja sen tähden toimitti hän pois palvelevan hovinaisensa
sekä kielsi päästämästä ketään huoneeseen, jossa hän ja madame Polignac
oleskelivat.
Iltasin otti hän ystävätärtään kainalosta ja käyskenteli
tuttavallisesti hänen kanssaan. Kun kreivitär matkusti maalle,
kirjoitti kuningatar hänelle ahkerasti ja kertoi kaikki, mitä
Versaillesissa tehtiin ja toimitettiin. Jos kreivitär oli sairas, kävi
kuningatar häntä katsomassa ja osotti jos jollakin tavalla hänelle
hellyyttään.
Kreivitär sairastui tuhkarokkoon -- tauti tarttui kuningattareenkin.
Kreivitär odotti synnytysaikaansa, ja koko hovin täytyi muuttaa
Marlyyn, jotta kuningatar saisi olla hänen läheisyydessään. Kreivitär
Polignac oli ainoa ihminen, jonka vikoja kuningatar ei ottanut koskaan
huomatakseen. Muutoin saattoi hän sekä sangen järkevästi että ankarasti
arvostella ympärillään olevia ihmisiä, mutta madame Polignacista hän ei
koskaan kärsinyt lausuttavan ainoatakaan halventavaa sanaa.
Tuo hehkuva ystävyys, joka yhdisti hänet tähän naiseen, antoi virikettä
hänen vähemmin hyville ominaisuuksilleen.
Kreivittären seurustelupiiri ei voinut olla tarkoin valikoitu, siksi
oli se liian suuri. Kuningattaren suuren anteliaisuuden johdosta
viekoittui hän käyttämään tuhlaavaisuutta, joka vahingoitti yhtä paljon
hänen omaa kuin hänen haltijattarensakin mainetta.
Toimeenpanemalla alituiseen uusia huvituksia osasi hän herättää ja
ylläpitää kuninkaallisen ystävättärensä mielenkiintoa. Marie Antoinette
oli vilkas, iloinen ja kiemailevainen. Aavistamattansa antautui hän
alttiiksi pahojen kielien panetuksille, ja hänen tapansa käydä joka
päivä tervehtimässä ystävätärtä tuli ennen pitkää hänelle pakottavaksi
tarpeeksi. "Marie Antoinetten yritykset", huomauttaa Goncourt varsin
sattuvasti, "tarkoittavat kaikki madame Polignacin korottamista
kuningattaren rinnalle ja kuningattaren alentamista madame Polignacin
vertaiseksi."
Lämpimintä rakkautta seuraa usein -- semminkin maailman isoisten kesken
-- mitä suurin välinpitämättömyys. Tiedettiin prinsessa Lamballen
olleen kuningattarelle miltei yhtä rakas, ja kumminkin oli prinsessan
aikoinaan nauttima suosio haihtunut kuin kaste auringonpaisteessa.
Madame Polignacin ystävät tiesivät kokemuksesta tämän ja käyttäytyivät
sen mukaan; he riensivät kaikki lämmittelemään hehkuvan hellyyden
säteissä.
Armonosotussade tulvi edelleen Polignacin perheen ja sen ystävien yli.
Kreivittären appi, kaikin puolin vähäpätöinen mies, nimitettiin
lähettilääksi Sveitsiin, virkaan, joka oli hyvin haluttu ja johon oli
ilmoittaunut useita paljoa ansiokkaampia hakijoita. Diane de Polignac
nimitettiin prinsessa Elisabethin kotiopettajattareksi, kreivi
Julesista tehtiin ylihovitallimestari, ja hänen tulojaan lisättiin sen
kautta vielä 80,000 frangilla vuodessa. Sitäpaitsi annettiin hänelle ja
hänen jälkeläisilleen herttuan arvonimi. Oltiin tietävinään, että
Polignacin herrasväki vähässä ajassa oli hankkinut itselleen yli puolen
miljoonan vuotuiset tulot. "Historiassa ei ole montakaan esimerkkiä
siitä, että ruhtinaiden suosio olisi niin vähässä ajassa tuottanut niin
suurta hyötyä yhdelle ainoalle perheelle", lausuu tämän johdosta kreivi
Mercy-Argenteau.
Polignacin piirin ulkopuolella olevista tuntuivat suosionosotukset
suunnattomilta. Sitäpaitsi oli moinen tuttavallisuus hallitsijattaren
ja erään hänen alamaisensa välillä mitä jyrkimmässä ristiriidassa
Ranskan hovissa vallalla olevien tapojen kanssa. Versaillesissa ja
myöskin Pariisissa oli mielten katkeruus yleinen, ja tyytymättömyys
tähän puolueellisuuteen ja sopimattomaan tuttavallisuuteen tuli
äänekkäällä ja kaunistelemattomalla tavalla julki.
Tätä kummallista ja todella sopimatonta ystävyyttä katsottiin
epäterveelliseksi. Kuningatar ja kreivinna tehtiin pilkkakuvausten,
hävyttömien laulujen ja herjauskirjoitusten esineiksi.
Marie Antoinetten todelliset ystävät näkivät myrskypilvien kerääntyvän
ja tahtoivat huomauttaa hänelle tästä luonnottomasta hellyydestä
johtuvaa vaaraa, hellyydestä, jota hän ei edes koettanutkaan peitellä.
Prinsessa Lamballe oli ensimäinen, joka varoitti häntä ja kadotti sen
kautta kuningattaren suosion. Apotti Vermond seurasi prinsessan jälkiä.
Mutta kuningatar ei ollut häntä laisinkaan ymmärtävinään ja karttoi
kaikkea vakavampaa keskustelua tästä asiasta.
Apotti lähti samaten pois hovista, mutta palasi ennen pitkää takaisin
ja karttoi sittemmin tuohon arkaluontoiseen asiaan kajoomista.
10.
Pieni Triano. -- Kuningattaren tuhlaavaisuus. -- Peliskandaalit
hovissa. -- Marie Antoinetten suhde taiteeseen ja kirjallisuuteen. --
Kuninkaalliset näyttelijät Trianossa.
Jo ennen kuningattareksi tuloaan oli Marie Antoinette usein toivonut
itselleen omintakeista taloa maalla; hän rakasti maaelämän
hiljaisuutta, salojen yksinäisyyttä, lintujen laulua.
Kuningas tiesi tämän hänen toivomuksensa, ja kohta valtaistuimelle
nousemisensa jälkeen lausui hän Marie Antoinettelle:
"Nyt saatan täyttää toivomuksesi. Pyydän sinun vastaanottamaan Trianon
ja käyttämään sitä omaa itseäsi varten. Se on vanhastaan ollut
kuninkaan suosikkien tyyssijana ja tästedes se kuuluu sinulle."
Marie Antoinette ihastui ikihyväksi ja vastasi leikillisesti:
"Suostun ottamaan lahjan sillä ehdolla, ettet sinä tule sinne muuten
kuin kutsuttaessa."
Pieni Triano on kaksikerroksinen talo. Sen ympärillä oli ennen muinoin
kahdeksan pienempää olkikatoilla katettua taloa, jotka oli varattu
yksinkertaisemmille perheille; jokaiseen näistä pienistä taloista
kuului vähäinen ryytimaa. Paitsi muuta oli Trianon lähistössä
tuulimylly ja koulutalo.
Seurustelusääntö menetti valtansa täällä hiljaisessa maaelämässä.
Aamulla lähti Marie Antoinette Versaillesista jalkaisin ja riensi
maahuvilalleen, jossa hän juoksi ympäri puutarhoissa poimien kukkia.
Hän piti silmällä työmiehiä ja istui neuloen tahi ommellen
istuttamainsa puitten varjossa. Hän kirnusi voita ja keitti hilloja,
hänellä oli mielilehmänsä, joita hän toisinaan itse lypsi, hänellä oli
kyyhkysiä ja kanoja, joita hän ruokki, ja kukkia, joita hän vaali.
Se oli maaelämää, täysin hupaista ja vapaata, maaelämää jommoista Maria
Teresian hallitessa pääsi juurtumaan Habsburgien patriarkaaliseen
kotiin.
Illat vietettiin sisällä salongeissa, mutta ikkunat ja ovet saivat olla
avoinna. Milloin kuningattarella oli vieraita, tarjosi hän itse heille
teetä. Tultiin ja lähdettiin, istuttiin salongeissa ja käveltiin
puistoissa -- tehtiin sanalla sanoen mitä kunkin mieleen juolahti.
Spinetti seisoi avattuna, ja sen ääreen istahti milloin yksi milloin
toinen soittamaan. Kreivitär Polignac soitti harppua, ja Maria
Antoinette lauloi pienehköjä lauluja, joita hän itse oli sepittänyt.
Säkeistöt eivät olleet erittäin kauniita, ja kuningattarella oli hyvin
pieni ääni. Mutta hänen ranskalaiset kuulijansa eivät olleet yhtä
suoria kuin Ruotsin Kustaa III, joka sanoi hänelle: "Ette laula
niinkään huonosti, ollaksenne kuningatar."
Sunnuntaisin antoi hän päästää siististi puetut ihmiset Trianon
puutarhoihin. Hän antoi heille luvan tanssia nurmikolla ja erään teltan
alla, ja välistä sattui, että hän, ilahuttaakseen heitä, itse otti osaa
tanssiin.
Pahat kielet nimittivät Trianoa "Kuningattaren pikku Wieniksi", ja tämä
loukkasi häntä yhtä suuressa määrin kuin hänelle itselleen annettu
lisänimi "Itävallatar". Kun joku pyysi lupaa päästä katsomaan hänen
pikku Wieniään, epäsi hän aina sellaiset pyynnöt.
Pahanilkisyys, joka ei koskaan lakannut vainoomasta Maria Antoinettea
niin kauan kuin hän oleskeli Ranskassa, ja joka takertui kiinni
kaikista pienimpäänkin hänen sanaansa ja kaikkiin hänen tekoihinsa,
antautui erityisellä mielihalulla ahdistelemaan Trianoa.
Kuningattaren istuessa syytettyjen penkillä esiintoi tuomari
raskauttavana seikkana ne summat, jotka Marie Antoinette oli tuhlannut
Trianonsa hyväksi.
Sanottiin hänen uhranneen miljoonia tähän suosittuun maahuvilaansa.
Kun vallankumous oli puhkeamaisillaan ilmi ja valtakokous piti kokoon
kutsuttaman, saavuttiin valtakunnan kaikilta ääriltä lujiin
ennakkoluuloihin piintyneinä kuningatarta kohtaan hänen
tuhlaavaisuutensa ja luullun siveettömän elämän johdosta.
Jokainen halusi nähdä pienen Trianon. Siellä ei tavattu sitä loistoa,
jota oli odotettu, mutta kukaan ei uskonut näkemäänsä yksinkertaisuutta
todelliseksi.
Valtakokouksen jäsenet olivat kuulleet puhuttavan huoneista, joissa
seinät olivat jalokivillä koristettuja, ja kun he eivät niitä missään
havainneet, luulivat he, ettei heille oltu loistohuoneita näytetty.
Rakennukset eivät läheskään olleet komeita eivätkä menot likimainkaan
niin suuria, kuin kuningasparin vihamiehet tahtoivat luulotella itseään
ja muita. Puisto-istutukset olivat enimmin maksaneet ja ne näyttivät
komeimmilta.
On tullut näytetyksi toteen, että kuningattaren menot pienen Trianon
ylläpitämiseksi ja kaunistamiseksi eivät olleet nousseet yli kahden
miljoonan frangin. Onhan se tosin suuri summa, kun ottaa huomioon
maassa vallinneen hädän, mutta hovin muihin menoihin ja niihin
mahdottomiin summiin nähden, joita muihin tarkoituksiin tuhlattiin, ei
se merkitse mitään.
Mutta vaikkapa pahanilkisyys olikin näitä Trianon ylläpitokustannuksia
suurennellut, niin oli kumminkin elämä siellä eräässä suhteessa
vaarallista. Valtikka ja paimensauva eivät sovi yhteen. Epäviisasta on
lyhemmäksikin aikaa vaihtaa kultakruunua niittykukista solmittuun
seppeleeseen.
"Yksityiselämä viehättävine puolineen ei ole kuninkaallisia henkilöitä
varten", lausuu Goncourt. "Vaaditaan, että heidän huviensa tulee olla
kuninkaallisia, että heidän ystävyydenliittojensa tulee olla vailla
tuttavallisuutta, että heidän hymyilyjensä tulee olla yleisiä ja
kohdistua kaikkiin. Ei edes heidän sydämensä ole heidän omansa, heillä
ei ole oikeutta antautua tunteittensa valtaan.
"Jos kuningatar noudattaa omaa makuansa, sukupuolensa, ikänsä, sielunsa
puhtauden, sydämensä taipumusten mukaista makuansa, saattaa hän itsensä
alttiiksi hovimiesten moitteille, pahojen kielien panetteluille ja
historian armottomalle tuomiolle."
Tätä totuutta sai Marie Antoinette kauan ja tuskallisella tavalla
kokea.
Pieni Triano, jossa elämä tuntui olevan niin rauhaisaa ja viatonta,
osottautui lähempää tarkasteltuna salajuonien pesäksi, jossa koetettiin
kuningattarelta saalistaa suosionosotuksia ja jossa kuningattaren
oli vaikeampi vastustaa ystäviensä tungettelevaisuutta kuin
seremoniallisessa Versaillesin hovissa. Rakastettavat naiset ja
kohteliaat herrat uskalsivat Trianossa riisua naamarinsa ja tuoda
kunnianhimonsa ja vaatimuksensa julki.
Kreivitär Polignac osottautui varsin hyödylliseksi välikappaleeksi
näitten ihmisten käsissä. Heidän vaikutuksensa alaisena sekaantui hän
jos johonkin, kuningattaren hovinpitoon yhtä hyvin kuin kuninkaan
politiikkaankin. Koettipa hän jo erottaa ja asettaa ministerejäkin.
Hänen kälynsä Diane eli niin yksinomaan ystäviensä hyväksi, että hän
vallan unhotti olevansa prinsessa Elisabethin palveluksessa. Kuninkaan
nuori sisar sai melkein aina olla yksin ja pakeni eräänä päivänä
muutamaan luostariin. Ludvig XVI:nnen täytyi mieskohtaisesti käydä
noutamassa hänet pois.
Jos joku oli vierailulla Ludvig XVI:nnen hovissa, anasti Trianossa
käynti aina osan sitä juhlaohjelmaa, jolla korkeita vieraita
kunnioitettiin.
Ulkolaisista ruhtinaista kävi useimmin Ranskan hovissa Ruotsin kuningas
Kustaa III, joka sittemmin suurella lämmöllä ja ritarillisella innolla
piti onnettoman kuningasparin puolta.
Hän oleskeli usein ja pitkät ajat Pariisissa Hagan kreivin nimellä.
Ludvig vastaanotti hänet aina mitä ystävällisimmällä kohteliaisuudella,
ja Kustaa III:nnella oli tapana saapua Versaillesiin edeltäkäsin
ilmoittamatta tulostaan, mikä toisinaan saattoi hovin aika lailla
hämille.
Marie Antoinettea ei oikein miellyttänyt hänen suorasukainen olentonsa,
eikä Kustaa puolestaan näyttänyt olevan erittäin mielistynyt
kuningattaren persoonaan. Hän lausui peittelemättä arvostelunsa
kuningattaren laulusta ja soitosta, ja hänen näytti olevan hyvin ikävä
kuningattaren musiikki-iltamissa. Kun kuningatar eräänä iltana
kieltäytyi tanssimasta sillä tekosyyllä, että hän oli liian vanha,
kysyi Kustaa leikillään, oliko hän ollut halukkaampi tanssimaan
nuorena, mikä kysymys ei liioin liene hivellyt tuon silloin vielä
tuskin kahdeksankolmattavuotiaan kuningattaren mieltä.
Jos tavat Ranskassa olisivat olleet sellaiset, jommoisiin Marie
Antoinette oli tottunut kodissaan, olisi hänen elämänsä varmaankin
muodostunut toisellaiseksi. Hänen mielensä oli alussa taipuvainen
kotoiseen elämään, ja hän olisi luultavasti löytänyt ilonsa perhepiirin
keskuudessa.
Mutta sillä sijalla, jolle kohtalo oli hänet asettanut, keskuspisteenä
tavoiltaan turmeltuneessa hovissa, puolisonsa laiminlyömänä, ilman
mitään vakavampia harrastuksia, mutta syvästi tuntien povessaan
kaipuuta olla rakastettu ja ihmetelty, oli hän pakotettu hakemaan
onneaan ulkopuolelta itseään.
Kruununprinsessana ei hän ollut osottanut vähintäkään taipumusta
tuhlaavaisuuteen; hän oli päinvastoin niinä aikoina ollut jokseenkin
säästäväinen. Valtaistuimelle noustessaan saattoi hän kehua, ettei hän
koskaan vielä ollut tehnyt velkoja.
Kuningattarena näytti hän myöskin ensi alussa vakavasti päättäneen
karttaa liikanaisia menoja.
Mutta uuden valtansa häikäisemänä ja ystäviensä viekottelua seuraten
heittäytyi hän ennen pitkää, niinkuin jo olemme nähneet, huvien
pyörteeseen, huvien, jotka maksoivat äärettömiä summia, ja hänessä
syttyi intohimoinen mieltymys koristeihin ja jalokiviin.
Niinpä hän esimerkiksi tammikuussa 1776 osti parin
timanttikorvarenkaita, jotka maksoivat 400,000 frangia. Tuskin puoli
vuotta sen jälkeen osti hän rannerenkaan, josta maksoi 250,000 frangia.
Syytökset Marie Antoinettea vastaan ovat useimmissa suhteissa olleet
liioiteltuja, ja hänen arvollisuutensa onnettomuutensa päivinä
ansaitsee myötätuntoamme. Mutta hänen tuhlaavaisuutensa oman itsensä
hyväksi, silloin kun maassa vallitsi nälänhätä, panee hänen muistoonsa
ruman tahran, jota ei koskaan voida pestä pois.
"Jutut, joita kuulen sinusta kerrottavan, vihlovat sydäntäni",
kirjoitti Maria Teresia, "ja kertomukset timanteistasi panevat minut
häpeämään. Rakas tyttäreni, kuningattareni, mihin tämä tämmöinen viepi?
Se ajatus on minusta sietämätön."
Monet hovin kavaljeereista olivat kiihkeitä pelaajia. Myöskin
onnistuttiin saada kuningatar houkutelluksi pelaamaan, ja hän menetti
mahdottomia summia.
Aluksi pelasi hän salaa yhdessä ystävättäriensä kanssa. Mutta eräänä
päivänä Fontainebleaussa pyysi hän kuninkaalta lupaa saada lähettää
Pariisista käymään pankkiiria, joka voisi pitää pankkia hänelle ja
hänen seuratovereilleen heidän pelatessaan.
Aluksi Ludvig veti verukkeita sieltä ja täältä, mutta heikkona kuten
aina taipui hän vihdoin "vain tämän ainoan kerran".
Sanasta otettiin kiinni, ja puoleentoista vuorokauteen eivät pelaajat
poistuneet pelipöydän äärestä. Kaksi yötä ja yhden päivän pelasi
kuningatarkin yhteen jaksoon.
Siitä ajasta pelattiin myötäänsä hovissa. Marie Antoinette antautui
lopulta aivan kokonaan pelihimon valtaan. Saatuaan joka kuun
ensimäisenä päivänä viisisataa kultakolikkoa -- taskurahansa, joksi hän
niitä nimitti -- menetti hän ne tavallisesti jo samana iltana pelissä.
Marlyssa kerran menetti hän seitsemänsataa kultakolikkoa (140,000
frangia) yhtenä ainoana iltana.
Peli päättyi usein rähinällä ja metelillä. Artoisin kreivi huusi
ihastuksesta, milloin osui voittamaan, ja raivosi, milloin oli
menettänyt. Useat hovilaisista menettivät niin suuria summia, että
heidän asemansa tuli kestämättömäksi.
Eräänä päivänä huomattiin, että pelinopat olivat merkityt ja että siis
pelissä todistettavasti oli tehty vääryyttä. Toiste taas katosi
pussillinen setelirahoja, jolloin oli nostettu kysymys siitä, että
läsnäolevien ylhäisten naisten ja herrojen taskuja tutkittaisiin. Monen
monet olivat ne keinottelijat ja nuoret vintiöt, jotka korjasivat
taskuihinsa rikkaita satoja kuninkaallisen pelipöydän ääressä.
Muuan englantilainen, joka palasi Intiasta suurilla rikkauksilla, mutta
sitä köyhemmällä maineella, pyysi ilmoittamaan, että hänellä oli
kaksisataatuhatta kultarahaa, jotka hän oli halukas panemaan alttiiksi.
Kuningatar otti hänet vastaan, ja englantilainen pelasi hänen,
prinssien ja hovilaisten kanssa. Vähässä ajassa voitti englantilainen
yli viisitoistatuhatta kultarahaa, s.o. yli kolmekymmentä miljoonaa
frangia.
Moinen pelikiihko ei voinut muuta kuin halventaa kuninkaallista arvoa.
Kreivi Mercy moittii kuningatarta ankarasti kirjeissään. Mutta hän
moittii myös, ja syystä kyllä, kuningastakin siitä, että hän salli
viettää elämää, joka niin suuresti loukkasi kuninkaallista arvokkuutta.
Uhkapelit oli poliisi kieltänyt Ranskassa, mutta siitä huolimatta
harjoitettiin niitä näin vapaasti ja näin surkuteltavassa määrässä
kuninkaallisen perheen keskuudessa.
Luonnollistahan on, että tällä täytyi olla turmiolliset seuraukset;
siitä syntyi kautta koko Europan mainittava julkipahennus, se synnytti
julkista tyytymättömyyttä Pariisissa ja hävitti monelta perheeltä
rauhan.
* * * * *
On jo käynyt selville, että Marie Antoinette karttoi kokeneempien
naisten seuraa ja että hän mieluummin kuunteli vastakkaisen sukupuolen
imartelua ja ylistyksiä kuin oman sukupuolen neuvoja ja varoituksia.
Häneltä ei mitenkään puuttunut lahjoja; mutta hän ei koskaan pyrkinyt
niillä loistamaan. Ja me tiedämme, että hänen tietonsa ja taitonsa
olivat ylen puutteellisia.
Historiallisesti tunnettua on, että hänen kirjastonsa sekä
Versaillesissa että Trianossa käsitti melkein yksinomaan siveettömiä
kirjoja. Nämä olivat hänen lähimpäin seuralaistensa valitsemia ja samat
seuralaiset niitä lueskelivat. Lukuunottamatta muutamia rivoja
romaaneja ja niitä näytelmäkappaleita, joissa Marie Antoinette itse
esiintyi, ei hän kuningattarena liene montakaan kirjaa avannut.
Hän ei käyttänyt edes niitä kehityksen mahdollisuuksia, joita
seuraelämä tarjoo. Niin pian kun syvennyttiin johonkin vakavampaan
keskusteluaineeseen, alkoi hän näyttää ikävystymisen merkkejä. Hänen
seurapuhelunsa oli oikullista ja pyrähteli asiasta toiseen. Häntä
huvitti puhella päivän pikkutapahtumista, ja hauskimpia hänestä olivat
juorut ja häväistysjutut, milloin ne esitettiin sukkelalla,
lystikkäällä tavalla.
Voltairen käyntiä Pariisissa pidettiin suurena tapauksena Marie
Antoinetten puolison hallituskaudella ja se veti puoleensa koko
Pariisin huomiota.
Tämä neron armolla varustettu ruhtinas, joka kuoli laakereilla
seppelöitynä ja yleisesti kunnioitettuna, oli tuskin ehtinyt saapua
Pariisiin, kun jo lausui toivomuksensa päästä Ludvigin ja Marie
Antoinetten puheille. Suuri satiirikko, jonka turhamaisuus oli lähes
yhtä laajalti tunnettu kuin hänen nimensä, tavoitteli vielä
vanhoillaankin ruhtinasten suosiota. Hän oli nimittänyt Ranskan nuorta
kuningatarta "jumalalliseksi Antoinetteksi" ja lausunut "mitä
hartaimmasti ihailevansa häntä".
Mutta Ludvig näki hänessä ainoastaan kristinopin ja erittäinkin
katoolisuuden vastustajan.
Marie Antoinettea hänen kirjailijatoimensa yhtä vähän viehätti kuin
hänen yhteiskuntaa mullistavat oppinsa häntä pelottivat. Kuningattaren
ystävättäret rukoilemalla rukoilivat häntä ottamaan vastaan runoilijan
Versaillesissa, mutta tällä kertaa kuningatar pysyi jyrkästi
päätöksessään. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut tavata Voltairea, ja
hovin portit pysyivät suurelle miehelle suljettuina.
Pariisilaisväestön riemastus saattoi Voltairen ennen pitkää unhottamaan
kuningasparin häntä kohtaan osottaman kylmyyden.
"Muutamien viikkojen kuluessa", sanoo kreivi de Ségur, "oli Ranskassa
kaksi hovia: kelpo Ludvigin hovi Versaillesissa, jossa nyt oli
kuollutta ja hiljaista, ja Voltairen hovi Pariisissa, jossa pauhaavat
suosionhuudot aamusta iltaan raikuivat."
Mutta Ferneyn filosofi ei ollut ainoastaan suosittu, häntä suorastaan
jumaloittiin. Meluavat suosionhuudot kaikuivat kuningattaren kuuluville
ja ne herättivät hänessä uteliaisuutta, mutta hän ei niitä käsittänyt.
Sillä välin kuin "Théâtre françaisessa" pantiin laakeriseppele
runoilijan päähän ja hän kyynelsilmin mutisi: "Tehän tahdotte minut
tukehuttaa kukilla", oli Marie Antoinette oopperassa. Hänestä ei ollut
maksanut vaivaa sinä iltana käydä "Théâtre françaisessa".
Yhtä vähän kuin pureva satiirinruhtinas, onnistui naturalismin edustaja
Jean Jacques Rousseau saamaan hänessä minkäänlaista mielenkiintoa
hereille.
Grimm kertoo, mitenkä kuningatar eräänä päivänä hovinsa seuraamana
käväisi Ermenonvillen puistoissa.
Hän viipyi pitkään poppelisaarella, jolla Rousseau oli haudattuna, ja
toivottiin, että hän kunnioituksesta edesmennyttä filosofia kohtaan oli
tehnyt toivioretken tänne.
Mutta niin suurta kunniaa Rousseaun muistolle ei se päivä tuonut.
Kuningatar tarkasteli hautaa, huomasi arkkitehtuurin aistikkaaksi ja
paikan kauniiksi. Mutta sitten rupesi hän yhtäkkiä puhumaan
kaikellaista muuta, osottamatta hitustakaan harrastusta siihen mieheen,
jonka kunniaksi muistopatsas oli pystytetty.
Musiikki oli ainoa lahja, jota Marie Antoinette viljeli ja melkein
ainoa aatteellisempi harrastus, joka hänessä koko näinä vuosina
huomattiin; se oli ainoa taide, jota hänen syystä kyllä saatettiin
sanoa suosivan.
Vaikka hän muuten osottautuikin erittäin huvinhaluiseksi sekä muihin
oloihin nähden vaihemieliseksi, säilyi hänessä aina rakkaus musiikkiin.
Vielä kuningattarenakin nautti hän opetusta soitossa ja laulussa. Hän
opetteli soittamaan harppua ja antoi usein pieniä konsertteja
yksityisessä asunnossaan. Tosin hän ei koskaan oppinut mitään soitinta
taitavasti käyttämään.
mutta suoraan nuoteista soittaminen sujui häneltä hyvin. Hän esiintyi
halusta musiikintuntijana, vaikkei hän itse asiassa niin hyvin
ymmärtänyt musiikkia kuin hän itse luuli.
"Minä en pidä ranskalaisesta musiikista", oli hän lausunut eräänä
päivänä kruununprinsessana ollessaan, "se on niin pintapuolista, että
sitä aivan hämmästyy."
Suuren oopperan tirehtööri, joka halusi päästä hyviin kirjoihin
kuningattaren luona, oli kutsuttanut Gluckin Wienistä johtamaan
oopperanäytäntöjä Pariisissa.
Marie Antoinetten silmissä ei Gluck ollut ainoastaan suuri säveltäjä,
vaan hän oli samalla muisto kruununprinsessan kotimaasta ja hänen
lapsuudestaan.
Gluckin "Ifigenia Auliissa" otettiin harjoiteltavaksi ja esitettiin. Ja
kruununprinsessa istui hoviaitiossa ja taputti käsiään ja huusi
bravo'ta vanhalle opettajalleen.
Mutta ranskalainen yleisö ei ollut ehdottomasti samaa mieltä kuin hän.
Gluckin mestariteos otettiin kylmäkiskoisesti vastaan.
Kappale esitettiin alkupuolella vuotta 1774, ja kreivitär du Barry,
joka silloin oli valtansa kukkuloilla, suojeli italialaista säveltäjää
Picciniä.
Pian joutuivat saksalaisen ja italialaisen koulun kannattajat keskenään
julkivihoihin. Eripuraisuutta syntyi perheiden keskuudessa, ja
ystävyyden liittoja purettiin. Kreivitär du Barryn vastustajat
huusivat: "Eläköön Gluck! Eläköön kruununprinsessa! Alas Piccini!"
Jouduttiin niin pitkälle, että kavahdettiin toinen toisensa tukkaan
teatterisalissa.
Piccinin ihailijat katsoivat hyviin tapoihin kuuluvaksi tukkia korvansa
kuullessaan Gluckin musiikkia. Gluckin puoluelaiset pitivät
velvollisuutenaan itkeä ihastuksesta, kun kuulivat mestarinsa sävelmiä.
Riita eri taidesuuntien välillä jatkui vielä Ludvig XVI:nnen
ensimäisinä hallitusvuosina. Tultuaan kuningattareksi määräsi Marie
Antoinette Gluckille kuudentuhannen frangin suuruisen vuotuisen
eläkkeen, ja hänelle myönnettiin silloin pääsy kuningattaren
aamupäivävastaanottoihin.
Kun Gluckin seuraava ooppera esitettiin ja yleisö jälleen osottautui
yhtä kykenemättömäksi ymmärtämään hänen musiikkiaan, istui Marie
Antoinette taaskin aitiossaan ja ilmaisi äänekkäästi hyväksymisensä,
huolimatta muitten osottamasta kylmyydestä.
Katkerin ja lannistunein mielin päätti mestari viiden vuoden perästä
lähteä pois Ranskasta. Mutta hänen täytyi luvata kuninkaalliselle
oppilaalleen palata takaisin, ja Marie Antoinette antoi hänelle
kuninkaallisten lasten soitonopettajan arvonimen.
Aikaisimmasta lapsuudestaan pitäen oli Marie Antoinette aina tuntenut
mieltymystä teatteriin. Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet,
mitenkä hän kruununprinsessana ollessaan salaisesti oli näytellyt
komedioja yhdessä lankojensa ja kälyjensä kanssa. Useimmissa linnoissa
Ranskanmaalla oli siihen aikaan pieni teatteri, ja niinä
kahtenakymmenenä vuotena, jolloin Marie Antoinette istui Ranskan
valtaistuimella, olivat yksityiset teatterinäytännöt paljoa
tavallisempia kuin milloinkaan ennen.
Kuningatar, jonka mieli aina paloi uusiin huvituksiin, halusi niinikään
itselleen omintakeista teatteria ja omia näyttelijöitä. Hän antoi
sisustaa erittäin kauniin teatterisalin Trianossa.
Tämä pieni teatteri, jossa ensi alussa esiintyi pariisilaisia
näyttelijöitä, sai pian houkutetuksi hallitsijattaren itsensäkin
esiintymään näyttelijänä.
Oikeastaan oli ollut tarkoituksena, että hänen teatteriseurueeseensa
kuuluisi vain naisia eikä miehistä muita kuin Artoisin kreivi, jonka
täytyi olla mukana kaikkialla, missä vain tarjoutui tilaisuutta
huvittelemiseen. Katsojina ei saanut olla muita kuin kuningas,
Provencen kreivi ja kuninkaalliset prinsessat, jotka eivät ottaneet
osaa näyttelemiseen.
Näitä määräyksiä ei kumminkaan kauan noudatettu. Puolisonsa
kehotuksesta kieltäytyi Provencen kreivitär ottamasta osaa
näyttelemiseen, tehden samalla ymmärrettäväksi, ettei hänen arvonsa
myöntänyt hänen esiintyä näyttämöllä. Sen sijaan oli jo ihan ensi
näytännössä avustamassa useita hovin kavaljeereja, ja kuningattaren
hovinaiset sekä heidän tyttärensä ja sisarensa saivat luvan olla
näytäntöjä katsomassa.
Ensi kerralla ei katsojien luku sentään noussut yli neljänkymmenen.
Mutta sittemmin saivat ei ainoastaan hovinaiset ja heidän lähimmät
sukulaisensa, vaan jopa kaartinupseeritkin ja monet muut luvan olla
läsnä. Katsojain luku nousi kunakin iltana lähes pariin sataan henkeen.
Marie Antoinetten nuorekkuus ja raikas sulous ne loivat runollisuutta
näihin näytäntöihin, ja hän, joka muuten oli aivan vastahakoinen
lukutyöhön, opetteli varsin tunnollisesti osansa ulkoa.
Eräänä elämänsä vakavampana vaihekautena Marie Antoinette valittaa,
että hänen mieltymyksensä teatteriin oli saanut houkutelluksi hänet
seurustelemaan näyttelijäin kanssa, kuulemaan heidän neuvojaan ja
näyttelemään heidän osiaan.
Kuningattaren antautuminen teatterisoubretiksi ei ollut kruunun
majesteetin kanssa yhteensopiva. Ja kansaan nähden olivat nämä
näytännöt kahta turmiollisempia sen vuoksi, että kansalta oli pääsy
niihin kielletty.
11.
Marie Antoinetten salainen suru. -- Keisari Josefin käynti. --
Kuningatar tulee ensi kerran äidiksi. -- Maria Teresian kuolema.
-- Kruununprinssin syntymä.
Joskin saattaa näyttää siltä, kuin Marie Antoinettella ei olisi ollut
halua ja taipumusta muuhun kuin huveihin, ei sitä kumminkaan saata
ehdottomasti uskoa, ellei tahdo liian ankarasti tuomita häntä. Hänen
vikansa ja puutteensa ovat tosin hyvin silmiinpistäviä, mutta ei saa
myöskään unhottaa, että moitteet kohdistuvat niinikään hänen
puolisoonsa.
Ludvigin kylmyys oli tuottanut kruununprinsessalle pettymyksen;
kuninkaan pidättyväisyys oli kuningattaren suruna.
Lapseton vaimo tuntee alati kaipausta, ja lapsettomasta kuningattaresta
tuntuu kaipaus kahta raskaammalta. Hallitsijasuvun puoltajat katsovat
sitä vääryydeksi heitä kohtaan, ja vaikkei sitä nimenomaan julki
lausuttaisikaan, niin kaikissa tapauksissa ajatellaan, ettei tuo
kuninkaanvaimo täytä tehtäväänsä maan päällä.
Marie Antoinette, joka rakasti lapsia enemmän kuin useat muut, oli
vuodesta vuoteen aina tuossa nöyryyttävässä asemassa. Hänellä ei ollut
lapsia, ja se oli hänen suuri surunsa; se teki hänen ulkonaisesti
muuten niin iloisen ja loistavan elämänsä sisällöttömäksi. Tästä
seikasta häntä myös siihen aikaan kiihkeimmin soimattiin.
Artoisin kreivitär, vaikka oli joutunut monta vuotta myöhemmin
naimisiin kuin hän, oli jo aikaa sitten tullut äidiksi. Nähdessään
kälynsä lastensa ympäröimänä, täytyi Marie Antoinetten ponnistellen
pidättää kyyneliään.
"Hanki valtaistuimelle perillisiä!" huusivat kalaeukot hänen jäljestään
kadulla.
Häntä ahdisti se pelko, että tämä tila edelleenkin jatkuisi, ja
unhottaakseen salaisen surunsa heittäytyi hän huvien pauhinaan. Onnesta
orpona haki hän huvituksia.
Kuningattaren terveydelle ei tämmöinen elämä ollut edullista; hän
laiminlöi antautua sellaiseen, mikä olisi vahvistanut hänen voimiaan.
Kuningattaren osottaessa sairaaloista intoa esiintyäkseen juhlien
kuningattarena, loihe kalpeus ihomaalin alta, tyytymättömyys
ylimielisen hymyilyn takaa selvästi ilmi.
Sydämessään mitä syvimmästi loukkautuneena kuninkaan
välinpitämättömyydestä menetti hän viimein kärsivällisyytensä, ja
katkeria sanoja pääsi hänen suustaan. Kun muuan hänen hovinaisistaan
eräänä päivänä pyysi, ettei hän lähtisi ratsastamaan, vastasi hän
katkerasti:
"Jättäkää minut rauhaan ja tietäkää, etten minä tämän kautta pane
minkään tulevan kruununperillisen henkeä kaupalle."
Hän oli suuttunut mieheensä, jonka välinpitämättömyys ja kylmyys teki
hänen kaikki toiveensa turhiksi, ja hän rupesi vähitellen pitämään
miestään tarmottomana ja luonteenpontta puuttuvana henkilönä, olentona,
jota kohtaan hänen ei tarvinnut osottaa mitään alamaisuutta,
koska luuli pystyvänsä häntä hallitsemaan ja pitämään häntä
pelonalaisuudessa. Se oli Marie Antoinetten puolelta erehdys, joka oli
luettava vähemmin hänen sydämensä kuin hänen liiaksi rasittuneiden
hermojensa viaksi.
Mieheltään hän ei saanut sitä hellyyttä osakseen, jota kaipasi, ja tätä
hellyyttä haki hän siis ystävättäriltään. Mutta näitä hän ei kumminkaan
huolella valinnut, ja olemme nähneet millaisiin varomattomuuksiin ja
hairahduksiin nämä ystävyydenliitot hänet johtivat. Mutta ei saa
oudoksua sitä, että hän, nuori kun oli ja yksinään vieraassa maassa,
otti vastaan ystävyyttä mistä luuli sitä löytävänsä ja että hän
hellyyttä hakiessaan teki monta virhettä.
Marie Teresia ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen tyttärensä ei
tulisi äidiksi, ja tässä kohden äidin ylpeys ja hallitsijattaren edut
liittyivät sopivasti yhteen. Niin kauan kuin Marie Antoinette oli
lapseton, saattoi hänellä tuskin olla mitään valtaa, ja itävaltalainen
politiikka vaati välttämättömästi, että hän hankkisi itselleen
vaikutusvaltaa.
Koettamatta vähimmälläkään tavalla lieventää tyttärensä tuskaa,
survaisee keisarinna lakkaamatta tikarin haavaan. Hän kertoo toisten
tyttäriensä ja miniöittensä lapsivuoteista, ja huomattavalla
mielihalulla palaa hän ehtimiseen tähän aineeseen, nähtävästi
tarkoituksessa kiihottaa Marie Antoinettea.
Maria Teresian ja kreivi Mercyn salainen kirjeenvaihto oli täynnään
tätä asiaa koskevia yksityisseikkoja, joilta suuressa määrin puuttui
hienotuntoisuutta ja jotka eivät missään tapauksessa sovellu
julkaistaviksi. Ja kumminkin saattaa niin hyvin käsittää tätä iällistä
äitiä, kun ajattelee mitenkä tärkeätä Ranskan kuningattarelle oli, että
hän hankki valtaistuimelle perillisiä.
Tytär vastaanotti nöyrästi äitinsä nuhteet, miten epäoikeutetut ne
tässä suhteessa lienevätkin olleet. Yhden ainoan kerran kuultiin hänen
suustansa lauselma, joka todisti, kuinka suuri hänen kaipuunsa oli.
Chartresin herttuatar synnytti kuolleen lapsen, mutta kuningatar
kadehti häntä kaikissa tapauksissa. "Niin surullista kuin se olisikin,
tahtoisin kuitenkin olla hänen sijassaan", lausui hän itkien.
Huolimatta arastelevaisuudestaan itävaltalaista arkkiherttuatarta
kohtaan, alkoi Ludvig vuosien kuluessa tuntea yhä suurempaa vetäymystä
hänen puoleensa.
Hänen lämpimien tunteittensa ensi merkkinä oli voimakas
kädenpuristus, jolla hän hyvästeli kuningatarta joka ilta, mennessään
makuuhuoneeseensa. Tämä kädenpuristus oli niin kova, että kuningattaren
teki mieli parkaista tuskasta.
Marie Antoinetten ihmeeksi alkoi hän sittemmin suudella häntä otsaan,
ennenkuin lähti levolle. Kauan jälkeenpäin pahoitteli kuningatar, että
häneltä oli puuttunut rohkeutta valittaa kuninkaalle väärää asemaansa.
Kenties hän tämän kautta olisi säästynyt surulta, jonka kuninkaan
näennäinen kylmyys hänelle tuotti, ja voinut saada vaikenemaan sen
panettelun, joka erä erältä tuhosi hänen maineensa.
Ujostelevaisuudestaan huolimatta ei kuningas silti läheskään ollut
epäystävällinen häntä kohtaan. Uskoiko hän Marie Antoinetten henkisen
etevämmyyden, vai pelkäsikö hän hänen kiivasmielisyyttään, tahi oliko
hän, kuten useat luulivat, jo rakastunut häneen, varmaa kuitenkin on,
että hän mielellään koki olla Marie Antoinettelle mieliksi.
Jos Marie Antoinette lausui hänelle jonkun toivomuksen, osotti kuningas
heti suurta intoa sen täyttämiseksi, ja monessa suhteessa osottautui
kuningas olevansa niin hänen vaikutusvaltansa alaisena, että hän näytti
melkein kuin kuningattaren orjalta.
Marie Antoinetten onnenkaipuu soveltui sentään huonosti yhteen Ludvigin
laimean, häveliään ja arkailevan rakkauden kanssa.
Ei ole mahdotonta, että he edelleenkin olisivat muukalaisina kulkeneet
toinen toisensa rinnalla, ellei kuningattaren veli olisi tullut
Versaillesiin sisartansa ja lankoansa tervehtimään. Hänen onnistui
vihdoinkin murtaa jää, ja hänen esityksestään taipui kuningas
lähenemään vaimoansa ja asettumaan aviollisten oikeuksiensa
käyttämiseen.
Keisari Josef saapui Ranskaan v. 1777 kreivi Falkensteinin nimellä.
Jo toisen kerran Marie Antoinetten sukulaiset saapuivat hänen luoksensa
vierailulle. Hänen nuorin veljensä, ahdasmieliseksi tunnettu
Maksimilian, oli käynyt hänen luonansa muutamia vuosia ennen, mutta oli
saattanut hovin suutuksiinsa, joutunut kansan pilkattavaksi, ja
tyhmyydellään ja epähienolla esiintymisellään tuottanut sisarelleen
mieliharmia.
Sen sijaan oli Josef ikäänkuin luotu saavuttamaan onnea Ranskassa.
Hänen omaperäinen lahjakkaisuutensa synnytti seurapiirissä ihastusta.
Taide, filosofia, tieteet ja kirjallisuus ylistivät tätä porvarillista
nuorta keisaria.
Adelaide täti, joka uhkui katkeruutta Habsburgeja kohtaan, ihastui
hänkin aivan silmittömästi nuoreen keisariin. Ollessaan eräänä päivänä
hänen kanssaan kahden, otti hän keisaria kaulasta ja suuteli häntä.
Marie Antoinetten ilo, hänen saadessaan nähdä rakkaimman veljensä, oli
suuri.
Seitsemän vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli kotoaan lähtenyt.
Burgissa ja Schönbrunnissa kirmailleesta viattomasta lapsesta oli
tullut Versaillesin loistava valtijatar.
Josef oli ihastuksissaan hänen ulkonaisista etevistä ominaisuuksistaan,
vaikkei hän silti ollut näkemättä hänen vikojaan.
Hän oli kuningattarelle järkevänä neuvonantajana ja ystävänä, mutta hän
arvosteli Marie Antoinetten vikoja liian julkisesti. Sen sijaan että
olisi kahdenkesken tehnyt hänelle muistutuksiaan, lausui hän ne niin
äänekkäällä tavalla, että koko Ranska sen kuuli.
Hän olisi toivonut, että sisaren elämään olisi sisältynyt hiukan
enemmän vakavia opinnoita ja hiukan vähemmän kevytmielisyyttä, mutta
ennen kaikkea selvempi käsitys hänen kuninkaallisesta arvostaan.
Veli moitti tavantakaa häntä hänen varomattomuudestaan, ja niin hyvin
keisari Josefin kuin lähettiläänkin kautta sai Maria Teresia tietää,
että tytär oli liiaksi huvinhaluinen, että hän liian paljon rakasti
loistoa ja komeutta ja että hän oli antaunut pelihimon orjaksi.
"Ihan varmaa on", lausui nuori keisari, "että jos tätä jatkuu, tulee
Ranskan hovi muuttumaan pelihelvetiksi."
Näistä erimielisyyksistä huolimatta olivat sekä veli että sisar yhtä
toivottomia, kun eronhetki läheni.
"Vilpittömän surun ja kaihon valtaamana lähdin Versaillesista",
kirjoitti Josef Maria Teresialle. "Sisareni on lumoavan rakastettava,
ja minä vietin tuntikausia hänen seurassaan huomaamatta miten aika
kului. Hän oli kovin suruissaan minun lähtiessäni, mutta ei kumminkaan
joutunut pois suunniltaan. Minun täytyi panna kaikki tarmoni liikkeelle
pakottaakseni itseni lähtemään..."
* * * * *
Elokuun 5. päivänä 1778 ilmoitettiin hoville tiedoksi, että kuningatar
sai odottaa iloista perhetapahtumaa, ja tämä tieto herätti kautta koko
Ranskan ihastuksen myrskyn.
Marie Antoinetten mieli oli täynnä iloa.
"Minä kumminkin tulen äidiksi", lausui hän toisenkin kerran.
Hän ilmoitutti tämän odotettavissa olevan tapauksen kansalle sekä
saattoi sen kirjeiden kautta kaikille sukulaisilleen tiedoksi. Hän
puhui myötäänsä siitä, miten huolellisesti ja hellästi hän tulisi
vaalimaan lastaan.
Välinpitämättömästä ja kylmästä aviomiehestä muuttui nyt Ludvig Marie
Antoinetten kiihkeäksi ihailijaksi. Hänelle alkoi kuherruskuukausi
keskellä avioliittoa. Odotettavana oleva tapaus saattoi kuninkaan
osottamaan suurta kestiystävällisyyttä. Yleisiä juhla-aterioita
tarjottiin kaikille, jotka jollakin tavoin olivat hoviin kuuluvia.
Ihastus, jolla tieto vastaanotettiin, sai vaikenemaan moitteet, joita
kuningatar tähän asti oli saanut kestää. Vielä ei parjaus ollut
voittanut sijaa alemman kansan keskuudessa, ja tulevaa perillistä
odotettaessa mykistyivät tuokioksi kaikki pahat kielet.
Sanomalehdet ja kirjallisuus, runous ja taide ylistivät jo ennakolta
tuota niin kaivattua lasta. Kaikki luostarit, kirkkoneuvostot,
yliopistot, aatelis- ja upseeriklubit luettivat juhlallisia messuja.
Useita tunteja päivässä rukoiltiin kuningattaren puolesta kaikissa
Ranskanmaan kirkoissa. Kansa riensi kuninkaan linnaan ja lähetystöt
esiinkantoivat onnentoivotuksia. Suuremmoisia juhlia pidettiin kaikissa
osissa valtakuntaa.
Mutta oli sentään niitäkin, jotka eivät ottaneet osaa kuningasparin ja
kansan riemuun.
Niin pitkän ja turhan odotuksen jälkeen, sekä kestettyään niin paljon
loukkauksia hyljättynä ollessaan, oli Marie Antoinetten sanomaton riemu
täysin oikeutettu, mutta kuninkaan tätien mielestä se oli kiusallinen
ja tarpeeton. Kun Marie Antoinette puheli heidän kanssaan toiveistaan,
virkkoi prinsessa Adelaide terävästi:
"Minä tahdon ainoastaan toistaa sen, mitä isäni on sanonut. Viisas
ruhtinatar ei milloinkaan kaipaa perillisiä!"
Kuninkaan veljet ja kälyt käyttäytyivät tosin sopivasti, mutta
tuttaviensa piireissä päästivät he kuuluviin sanoja, jotka osottivat,
etteivät he olleet lähimainkaan halukkaita ottamaan osaa yleiseen
iloon. Ministerit, jotka tähän asti olivat pitäneet Ludvigia ohjissaan,
alkoivat peljätä Marie Antoinetten valtaa, ja niitä hovilaisia, jotka
eivät kuuluneet madame Polignacin ystäviin, suututti se, että heidän
oli luopuminen etusijastaan juuri nyt.
Hovissa punottiin loppumattomia vehkeitä odotetun kuninkaanlapsen tulon
johdosta. Toista sataa korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevaa
henkilöä, jotka muutoin asuivat Pariisissa, muutti Versaillesiin,
saadakseen pikemmin tietää, oliko tulevaksi odotettu lapsi prinssi tahi
prinsessa.
Kaupunki oli väkeä tulvillaan. Oli miltei mahdotonta saada asuntoa, ja
elantotarpeet olivat kolme kertaa kalliimmat kuin tavallisesti.
Yksi niitä eriskummallisia tapoja, joita oli vallalla Ranskan hovissa,
vaati, että kuningattaren synnyttämisen tuli tapahtua kaiken kansan
nähden. Tässä tilaisuudessa väärinkäytettiin tykkänään tuota vanhaa
tapaa.
Kärsimättömyydellä odotettu tapaus sattui joulukuun 20. päivänä 1778.
Aamusta varhain olivat linnan puistot ja lehterit täpötäynnä uteliaita
ihmisparvia.
Kuninkaan ja kuningattaren hovikunnat seisoivat yhteen ahtauneina
linnansalissa, mutta ratkaisevana hetkenä hyökkäsi kansa huutaen ja
meluten heidän luoksensa sisään ja siitä edelleen kuningattaren
makuuhuoneeseen. Oli kuin olisi seisottu torilla markkinapäivänä, ja
huoneessa oli niin ahdasta, ettei voitu jäsentä liikahuttaa. Kaksi
savoijilaista hyppäsi pöydälle, nähdäkseen tapauksen juurtajaksain.
Koruompeluksilla varustettu varjostin seisoi sängyn edessä, ja Ludvig
oli ollut siksi toimelias, että oli sitonut sen kiinni nuoralla; muussa
tapauksessa se epäilemättä olisi pudonnut sängyn päälle.
Puolenpäivän tienoissa lapsi tuli maailmaan. Se oli tytär, sittemmin
Angoulêmen herttuatar.
Lapsi vietiin sivuhuoneeseen, ja koko ihmisjoukko syöksyi melkein
yhtenä miehenä lapsen ja hoitajan jäljestä.
Prinsessan syntymä oli vähällä viedä kuningattarelta hengen. Lämmin,
kansanjoukko, hälinä, ehkäpä myöskin pettymys, kun ei maailmaan tullut
lapsi ollutkaan poika, aiheuttivat äkillisen pyörtymyskohtauksen.
"Ilmaa ja lämmintä vettä", huusi lääkäri, "kuningattarelta on iskettävä
suonta."
Prinsessa Lamballe, joka tämän merkittävän tapauksen johdosta oli
palannut hoviin, vaipui tiedottomana maahan ja oli kannettava ulos.
Raitista ilmaa ei voitu saada, kun ikkunoita ei saatu avatuksi, mutta
kuningas juoksi ja löi yhden ikkunaruuduista säpäleiksi. Kansajoukko
aikoi taaskin tunkeutua huoneeseen, mutta saatiin palvelijoiden ja
kaartilaisten avulla ajetuksi takaisin. Mitä täydellisin sekasorto ja
kauhistus vallitsi linnassa.
Maattuaan tiedottomana lähes tuntikauden, tointui Marie Antoinette
vihdoin jälleen. Hänen henkensä oli pelastettu.
Hän oli odottanut kruununprinssiä ja toiveissaan pettynyt. Mutta hän
oli nyt kauniin, terveyttä loistavan lapsen äiti.
"Pikku raukka, sinä et ole se, jota niin kiihkeästi odotettiin, mutta
etpä silti ole minulle vähemmän rakas", virkkoi hän, painaen
esikoisensa sydäntään vasten. "Poikanen olisi kuulunut valtiolle, mutta
sinä ja'at minun ilojani ja lievennät minun surujani."
Kuningas antautui vilpittömällä mielellä onnensa valtoihin ja oli
täynnä ylpeyttä uuden arvonsa johdosta.
Nyt hän ei tiennyt, miten kylliksi osottaa Marie Antoinettelle
rakkauttaan. Hän juoksi kuningattaren sängyn luota lapsen kätkyeen luo,
otti pikku tyttärensä käsivarrelleen, pani pois hänet jälleen, kantoi
hänet äidin luo ja ymmärsi hellyydellään saada Marie Antoinetten
pettymyksen haihdutetuksi.
Saadakseen olla puolisonsa luona, luopui kuningas metsästysretkistään,
jotka olivat niitä harvoja huveja, joihin hän pani arvoa. Aamuisin oli
hän ensimäisenä Marie Antoinetten vuoteen luona eikä väsynyt
katselemaan ja hyväilemään pikku tytärtään.
Prinsessa sai kasteessa nimen Marie Thérèse Charlotte.
Juhlallinen kasteentoimitus tapahtui Pariisissa. Pääkaupunki oli
juhlatulituksin valaistu, ja makkaraa, leipää ja viiniä jaettiin
köyhille. Teattereissa annettiin maksuttomia näytäntöjä.
Mutta kansassa ei ilo ottanut oikein ilolle tuntuakseen. Kallis aika
vallitsi maassa, ja verot olivat rasittavia. Ja toisekseen ei oltu
laisinkaan tyytyväisiä siihen, että lapsi oli tyttö.
Seuraavana päivänä Marie Antoinetten synnyttämisen jälkeen kirjoitti
muuan hovinaisista: "Toivokaamme, että kuningatar käyttäytyy paremmin
seuraavalla kerralla." Ja Itävallan keisarinna kirjoitti
tuttavallisessa kirjeessä:
"Tämä pikku Maria Teresia oli tarpeeton."
Hän odotti kärsimättömämpänä kuin konsanaan saada tyttärenpojan
Ranskassa. Politikkona tiesi hän, että se oli välttämätöntä hänen
tyttärensä aseman vahvistamiseksi. Äitinä halusi hän sitä hartaasti,
sillä hän toivoi, että pojan syntyminen tekisi hänen tyttärensä
kotoisen onnen täydelliseksi. Kirjeissään palasi hän tavantakaa tähän
toivomukseen, mikä viimein päätyi hänelle oikeaksi vereen menneeksi
aatteeksi. "Meidän on ehdottomasti saatava kruununprinssi", toisti hän
lakkaamatta.
"Minä palan kärsimättömyydestä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle.
"Ikäni ei salli minun odottaa enää. Tähän saakka olen pysynyt alallani,
mutta nyt loppuu minulta kärsivällisyys. Olisi vahinko, ellet sinä
pystyisi saattamaan useampia sellaisia maailmaan."
Kyllästyneenä toiveittensa alinomaiseen pettymiseen kirjoittaa hän
kuukautta myöhemmin:
"Ei mitään toiveita vielä? -- Se tekee minut epätoivoiseksi. Meidän
täytyy välttämättömästi saada kruununprinssi. Meidän täytyy."
Hänen terveytensä huononi silminnähtävästi, eikä ihmekään, sillä olihan
hänellä suruja ja hallitushuolia enemmän kuin hän jaksoi kantaa.
Marraskuun 24. päivänä 1780 sairastui hän ankaraan tautiin. Lääkäri ei
antanut mitään toiveita ja keisarinna vastaanotti alttarin sakramentin.
Tuo lujahenkinen nainen ei tahtonut kuoleman lähestyessä antautua
vuoteen omaksi. Hän pysyttelihe istuillaan viimeiseen hengenvetoon
asti.
"Olen aina toivonut saavani kuolla tällä tavalla", sanoi hän, "mutta
pelkäsin, ettei sitä minulle suotaisi. Nyt näen, että Jumalan avulla
voi kaikkea!"
Hän keskusteli moninaisista poliittisista kysymyksistä poikansa Josefin
kanssa, antoi määräyksiä hautajaisten suhteen, huolehti läsnäolevien ja
poissaolevien lastensa ja alamaistensa asioista. Hän järjesteli
valtakuntansa hallitusta koskevia yksityisseikkoja ja pysyi
selvätajuisena ja lujaluontoisena loppuun asti.
Ennen kuolemaansa luki keisarinna viimeisen siunauksensa lapsilleen.
Kun hän lausui Marie Antoinetten nimen, vaimeni hänen äänensä ja hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä; varmaankin hän tänä eronhetkenä tunsi,
että suruja ja kovia aikoja oli tälle hänen lempilapsellensa tulossa.
Kuolonsanoma saapui Versaillesiin joulukuun 6. päivänä. Tyttären suru
oli sanoin kertomaton. Kaksitoista päivää pysyttelihe kuningatar
huoneisiinsa sulkeutuneena. Hän ei puhunut muusta kuin äidistään: hänen
hyveistään, hänen neuvoistaan ja esimerkistään.
Tällä kertaa ei hän surrut yksin. Huolimatta Itävallan keisarillista
huonetta kohtaan vallitsevista ennakkoluuloista, kuului kaikkialla
Ranskassa kunnioituksen ja osanoton ilmaisuja.
Saksassa oli suru ja kaiho Maria Teresian kuoleman johdosta ääretön.
Fredrik toinenkin, keisarinnan vastustaja, antoi hänelle
tunnustuksensa.
"Olen vuodattanut vilpittömiä kyyneleitä saatuani tiedon hänen
kuolemastaan", kirjoitti hän eräälle uskotulle. "Hän tuotti kunniaa
sukupuolelleen sekä valtaistuimelle. Minä olen käynyt sotaa häntä
vastaan, mutta hän ei koskaan ole ollut vihamieheni."
* * * * *
Vuosi keisarinnan kuoleman jälkeen syntyi Ranskalle kruununprinssi.
Jotta ei vanhimman lapsen syntyessä vallinnut hälinä saisi uudistua,
oli määrätty, että ainoastaan läheisimmät tällä kertaa päästettäisiin
kuningattaren huoneeseen ja että vasta vaaran ohimentyä kuningattarelle
ilmoitettaisiin, oliko äsken syntynyt poika vaiko tyttö.
Varhain aamulla lokakuun 22. päivänä 1781 ilmoitettiin kuninkaalliselle
perheelle ja kreivitär Polignacille, että Marie Antoinette oli
pahoinvoipa.
Hovin naiset ja kavaljeerit kiiruhtivat kuningattaren luo, mutta heidän
täytyi pysähtyä oven ulkopuolelle. Kiihkeinä ja kärsimättöminä
kokoutuivat he ryhmiin ja kuluttivat aikansa tekemällä pilaa toistensa
vajavaisuuksista, sillä kiireessä ei kukaan ollut malttanut pukeutua
kunnollisesti.
Viereisessä huoneessa synnytti Marie Antoinette pojan.
Ympärillä olijat olivat niin vakavan näköisiä, että kuningatar rukka
luuli jälleen prinsessan sukeutuneen maailmaan.
"Näettehän, miten järkevä minä olen", sanoi hän, "minä en kysele teiltä
mitään."
Nyt ei kuningas voinut pidättää iloaan. Kyynelsilmin lausui hän:
"Kruununprinssi pyytää saada tervehtiä äitiään."
Ääretön riemastus puhkesi yli koko maan. Itkettiin ja naurettiin
ilosta. Ventovieraat ihmiset lankesivat toistensa kaulaan; nekin, jotka
kantoivat vihaa kuningatarta kohtaan, tempautuivat mukaan yleiseen
ihastuksen vuohon.
Kuukauden päivät tulvi onnentoivotuksia kaikilta tahoilta, ja joka
päivä pidettiin juhlia äsken syntyneen kunniaksi.
Jos ihmistä koskaan voidaan sanoa maallisen onnen kuvaksi, niin oli kai
Ranskan kuningatar tähän aikaan sellainen ihminen. Hänellä näytti
olevan kaikki mitä ihminen saattaa kaivata.
Nyt tapasi hän myöskin yhtäkkiä ihailijain ja ystäväin lauman, joka
onnen ja myötäkäymisen päivinä aina sukeltaa esiin. Ylhäiset ja
alhaiset lähestyivät valtaistuinta esiintuodakseen onnittelunsa ja
lahjansa. Tutut ja tuntemattomat tunkeilivat hänen ympärillään
saalistaakseen hänen hymyilyjään ja saadakseen tuntea hänen
kädenpuristustaan. Hyväntahtoisilta näyttäviä katseita seurasi häntä
kaikkialla. Marie Antoinetten unelma oli toteutunut: hän oli
synnyttänyt maailmaan kruununprinssin. Mitä läheisimmät siteet
yhdistivät hänet puolisoonsa, ja hän luuli tulleensa myös lähemmin
yhdistetyksi kansaansa.
Hän näytti olevan kaikkien rakastama, ja hän oli ensimäinen Europan
ensimäisessä valtakunnassa.
Jos tulevaisuus olisi meille tietty, kenpä silloin ylvästeleisi onnensa
päivinä? -- Valta, rikkaus ja kunnia -- kaikki mitä sydämemme halaa,
mitäpä ne ovat muuta kuin leikkikaluja, joilla oikullinen kohtalo
huvitteleikse vähän aikaa, sitten aivan odottamatta rikkoakseen ne.
12.
Kruununprinssi kastetaan. -- Marie Antoinetten luultuja rakastajia. --
Artoisin kreivi. -- Parooni Besenval. -- Lauzun. -- Kreivi Fersen.
Kuningattaren ilo kruununprinssin syntymän johdosta oli liian suuri
tullakseen pysyväiseksi.
Tämän lapsen syntymä, joka etensi kuninkaan veljet ja sisaret
vallanperimyksestä, herätti heissä tyytymättömyyden tunteita.
Kruununprinssi kastettiin tammikuun lopulla 1782.
Kuningas oli sinä päivänä erittäin huonolla päällä. Juhlan aikana
iltasella haukotteli hän ehtimiseen, ja aterian päätyttyä valitti hän,
ettei kala ollut tarpeeksi kiehunut ja että liha oli sitkeää. Hän epäsi
kylmästi kaikki mitä vaimonsa häneltä pyysi.
Herttuat ja läsnäolevat korkeat aatelismiehet valittivat niinikään
huonoa ruokaa ja sanoivat, etteivät he olleet saaneet syödäkseen muuta
kuin retikkoja ja voita. Ja kansa nureksi sitä, että niin kalliina
aikoina tuhlattiin rahoja ilotulituksiin.
Mutta paljoa pahempi kuin Ludvigin huonotuulisuus ja läsnäolevien
pikkumaisen tyytymättömyyden ilmaisut oli se ilkeä, häpeällisiä
syytteitä kuningatarta kohtaan uhkuva herjauskirjoitus, joka saman
päivän aamuna nähtiin naulattuna sen kirkon ovella, jossa lapsi oli
kastettava.
Heidän avioliittonsa ensi aikoina, jolloin Ludvig oli pysytteleinyt
loitolla hänestä, oli Marie Antoinette toivonut voivansa lähentyä
miestään. Epäilemättä liikkui hänessä vieläkin ystävällisiä tunteita
kuningasta kohtaan, mutta erittäin sydämellisiä ne eivät olleet. Sillä
välin kuin kuningas oli välinpitämättömästä aviomiehestä muuttunut
tuliseksi rakastajaksi, olivat toisellaiset tunteet saaneet sijan Marie
Antoinetten sydämessä. Hän oli liian kauan ollut heitettynä omille
oloilleen, ja syvä oli juopa, joka erotti hänet miehestään.
Se mikä ei ollut vältettävissä, oli tapahtunut, Marie Antoinette oli
tullut tuittupäiseksi, hermostuneeksi ja tyytymättömäksi. Kun he
viimein olivat löytäneet toisensa, oli naisten ystävyys vallannut
Marie Antoinetten sydämen, ja miehet, jotka olivat kauniimpia ja
miellyttävämpiä kuin kuningas, olivat pysyväisesti asuutuneet hänen
mielikuvitukseensa. Muodottoman paksu Ludvig, joka vaappui ympäri hovin
saleja puhumatta sanaakaan, omisti kuningattaren ruumiin, mutta ei
hänen sydäntään.
Ei ollut kuningattarelle mikään helppo asia vastustaa sitä suosittelua
ja imartelua, joka tuli hänen osakseen joka askeleella, missä hän
liikkui tahi oleskeli. Pieninkin hänen sanansa ja liikkeensä
käsitettiin joksikin suosion tai lemmekkyyden osotukseksi hänen
puoleltaan. Hän oli nuori ja hurmaavan kaunis, ja häntä ympäröivät
yksinomaan liehakoitsijat ja hovimiehet. Hänellä olisi tullut olla
enemmän kokemusta ja enemmän ymmärrystä, kuin hänellä todellisuudessa
oli, voidakseen olla antautumatta imartelun soaistavaksi ja
hurmattavaksi.
Ikään, perhesuhteisiin ja arvoerotukseen katsomatta ei yksikään mies
voinut lähestyä Marie Antoinettea panettelun ylistämättä hänen onneaan
ja valittamatta kuningas Ludvigin kohtaloa. Marie Antoinetten seisoessa
kansan tuomioistuimen aidakkeen edessä, oli laadittu luettelo
henkilöistä, joihin hän oli muka ollut rikollisessa suhteessa, ja tuo
luettelo käsitti kaksikymmentä eri ikäistä ja eri yhteiskunnallisessa
asemassa olevaa miestä.
Enimmin vahingoitti hänen mainettaan hänen oma lankonsa, Artoisin
kreivi. Hänen hillitöntä elämäänsä arvosteltiin yleensä varsin
ankarasti, ja se seikka, että kuningatar niin usein näyttäytyi hänen
seurassaan, antoi aihetta moniin ilkeämielisiin puheisiin.
Koko Ranskassa puhuttiin tuosta luvattomasta suhteesta hänen ja langon
välillä. Ja on väitetty, ettei Marie Antoinette jättänyt mitään
tilaisuutta käyttämättä edentääkseen Artoisin kreiviä kiltistä ja
vaatimattomasta vaimostaan.
Joskaan kuningas ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota huhuun, joka kertoi
tuosta sopimattomasta suhteesta, ei hän kuitenkaan voinut olla
moittimatta vaimoaan tästä asiasta. Mutta kuningattareen, joka oli
tottunut täysin vallitsemaan rauhaa rakastavaa puolisoaan, eivät nämä
varoitukset mitään vaikuttaneet, ja hän laski yhä edelleen pilaa,
tanssi ja kiemaili lankonsa kanssa.
Myöhään eräänä yönä saapuivat kuningatar ja Artoisin kreivi kahden
kesken ajaen linnalle. Portilla ilmoitti portinvartija, ettei heitä
päästetä sisään.
"Mitä kummia, etkö tunne minua?" kysyi prinssi.
"Anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, mutta saamani käsky ei
tee erotusta teidän suhteenne."
"Eikö minunkaan?" kysyi kuningatar, pistäen päänsä ulos
vaununikkunasta.
"Ei teidän majesteettinnekaan suhteen", vastasi vahti. "Olen
pahoillani, että minun täytyy ilmoittaa se teidän majesteetillenne."
"Hae tänne vahtiupseeri!" lausui kuningatar kiivaasti.
"Me tottelemme käskyjä", vastasi paikalle kutsuttu upseeri, kumartaen
maahan asti.
"Lähettäkää noutamaan kaartinpäällikkö", käski Marie Antoinette jo
todenteolla suuttuneena.
Korkea herra tulee, kumartaa jos mahdollista edeltäjäänsä vieläkin
syvemmin ja kokee puolusteleida miten parhaiden taitaa. Mutta hänenkin
täytyy totella käskyä, jonka on saanut kuninkaalta itseltään.
Kuningattaren pyynnöt ja uhkaukset ja hänen lankonsa vannomiset ja
kiroukset eivät voi saada upseereja taivutetuksi menettelemään vastoin
kuninkaan nimenomaista käskyä.
Marie Antoinetten ja hänen seuralaisensa täytyy palata hoviteatteriin,
josta olivat tulleet ja josta kuningatar vihdoin keskellä yötä ja
pimeyttä sekä monia seikkailuja kokien onnistui pääsemään huoneihinsa.
Seuraavana aamuna astui hän kuninkaan huoneeseen.
"Onko tarkoitus, että minun tulee olla vankina omassa palatsissani?"
kysyi hän sillä korskeudella, joka oli hänen luonteensa perussäveleenä.
"Onko tarkoitus saattaa minulle se ikävyys, että minä en voi tulla
kotia, milloin haluan?"
"Minä olen isäntä talossani", vastasi kuningas, "ja minä vaadin, että
kaikkien talossa asuvain tulee olla kotona, kun minä menen levolle."
Sen sanottuaan käänsi hän kuningattarelle selkänsä ja poistui
huoneesta, antamatta hänen lausua sanaakaan.
Luultenkin suututti häntä Marie Antoinetten näennäinen kevytmielisyys
enemmän kuin hän tälle tahi veljelleen tahtoi näyttää.
Artoisin kreivi oli näinä vuosina niin elämäniloinen, niin
nautinnonhaluinen ja niin nuorellisen viehkeä mieleltään, että hän ei
voinut olla vaikuttamatta kälynsä mieleen. Mutta vaikka he olivatkin
myötäänsä yhdessä ja vaikka hovimies kutsuikin Artoisin kreiviä
"kuningattaren suosion luotettavaksi ilmapuntariksi", ei yhtäkaikki ole
luultavaa, että Marie Antoinetten sydämellä tai mielellä olisi ollut
mitään osaa tässä tuttavallisuudessa.
Mutta Marie Antoinette erehtyi luullessaan, että hänen todellinen
viattomuutensa tarjosi riittävää suojaa pahennusta vastaan.
Provencen kreivi, joka oli valtaistuimen luonnollinen suojelija, vihasi
kälyään, varsinkin sen jälkeen kuin tämä oli tullut äidiksi. Notre
Dame-kirkossakin pikku Marie Thérèsen ristiäisissä singahdutti hän
Marie Antoinettea vastaan mitä loukkaavimman syytöksen.
Hän esiintyi poissaolevan kummin, Espanjan kuninkaan sijaisena.
Kardinaali kysyi mitkä nimet lapselle tahdottiin antaa.
"Niin ei ole tapana alkaa", virkkoi Provencen kreivi, "ensin on
otettava selvä siitä, kutka lapsen vanhemmat ovat."
Ivallinen ääni, jolla hän nämä sanat lausui, teki niiden ajatuksen
liiankin selväksi. Lausunto osui hyvään maaperään, ja hovissa
uskottiin, että Artoisin kreivi oli lapsen isä.
Huhu kierteli jonkun aikaa, ennen kuin ehti ulkopuolelle korkeampia
hovipiirejä. Mutta kun kansan viha kohosi Marie Antoinettea vastaan,
tarttui yleinen mielipide siihen syytteeseen, jonka Provencen kreivi
oli viskannut kuningatarta vastaan, ja piti siitä kiihkeästi kiinni.
Herroista, joiden seuraa Marie Antoinette haki, ansaitsee parooni
Besenval tulla ennen muita mainituksi. Hänellä oli nimittäin muutamien
vuosien kuluessa suuri vaikutusvalta Marie Antoinetteen.
Hän kuului vanhaan sveitsiläiseen aatelissukuun, ja palveltuaan
kunniakkaasti Ranskanmaata seitsenvuotisessa sodassa oli hänet
nimitetty sotamarsalkaksi ja Versaillesissa olevan sveitsiläiskaartin
päälliköksi.
Besenval ei ollut enää nuori, vaikka hän siltä näytti. Hän oli
säilyttänyt sveitsiläisen yksinkertaiset tavat eikä nähtävästi ollut
kunnianhimoinen; mutta hän halusi mielellään näyttää valtaansa
esiintymällä muitten suojelijana. Samalla kun häntä suosittiin iloisen
ja herttaisen olentonsa vuoksi, samalla peljättiin häntä hänen terävän
sukkelakielisyytensä takia; hänellä nimittäin oli tapana lausua
mielipiteensä kaikesta ja kaikille. Hänen persoonallinen urhoutensa
lähenteli tyhmänrohkeutta. Eräässä taistelussa, johon hän otti osaa,
komennettiin peräytymään. Hän totteli käskyä, mutta kääntyi yhtäkkiä
ympäri ja syöksyi jälleen vihollisen tuleen.
"Mitä sinä teet?" huusivat toverit hänelle. "Me toisethan olemme jo
lakanneet taistelemasta."
"Sodassa on laita sama kuin oopperatanssiaisissa", vastasi parooni
hilpeästi luotien suhistessa, "vaikka tuntuukin ikävältä, tekee
kumminkin mieli viipyä niin kauan kuin kuulee soiton sävelien
kaikuvan."
Kuningatar piti suuressa arvossa hänen sukkeluuttaan ja kuunteli häntä
sitä mieluummin, kun parooni avoimesti oli julistautunut entisen
ministerin, Choiseulin puoluelaiseksi ja osotti suhteessaan tuohon
kukistuneeseen suuruuteen sveitsiläisen täyttä uskollisuutta.
Muuten en voi sanoa, että hänen vaikutuksensa olisi ollut terveellinen.
Hänen häijyt huomautuksensa antoivat lakkaamatonta virikettä Marie
Antoinetten taipumukselle ivata ja moittia. Ja niin pitkälle meni
kuningatar tuttavallisuudessa häntä kohtaan, että uskoi hänelle
aviollisia salaisuuksiansa ja teki yhdessä hänen kanssaan pilaa
miehestään, kuninkaasta.
Kaduilla laulettiin:
"La Reine dit imprudemment
à Besenval son confident:
'Mon mari est un pauvre sire'.
L'autre répond d'un ton léger:
'Chacun le pense sans le dire,
Vous le dites sans y penser'."
Besenvalin vaikutus heikkeni samana päivänä, jona hallitsijattaren
viehkeät hymyilyt ja hänen kauniitten silmiensä loiste oli pannut
sveitsiläisen tunteet kuumeellisesti hehkumaan. Unohtaen olevansa
viisikymmenvuotias, unohtaen ennen kaikkea, että Marie Antoinette oli
kuningatar, heittäytyi Besenval hänen jalkojensa juureen ja sokelsi
esiin rakkaudentunnustuksen.
"Nouskaa, Besenval", sanoi Marie Antoinette, "kuningas ei saa tietoa
tästä hairahduksestanne, joka saattaisi ainaiseksi tehdä hänet
epäsuosiolliseksi teitä kohtaan."
Kuningattarena tunsi Marie Antoinette pahoittuneensa, mutta
nainen ei huomannut mitään suurempaa loukkausta paroonin teosta.
Rakkaudentunnustukset ovat sitä lajia loukkauksia, joita naisen on
sydämensä syvyydessä miltei aina helppo antaa anteeksi.
Marie Antoinetten luottamus Besenvalia kohtaan oli järkytetty, mutta
hänen tyytymättömyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Vielä tämänkin jälkeen
oli hän kauan aikaa ystävällisissä väleissä Besenvalin kanssa.
Sydämen ahdistuksella näki Besenval Ranskan kuningaskunnan särkyvän
sirpaleiksi. Hän puolusti sitä miekallaan melkein sen kukistumiseen
saakka ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningatarta.
* * * * *
Bironin herttua, tunnettu nimeltä Lauzun, on jättänyt jälkeensä
muistokirjoitelmia, jotka ovat vahingoittaneet Marie Antoinettea
jälkimaailman silmissä.
Kaikilla etevillä ominaisuuksilla varustettuna oli Lauzun tehnyt
tulonsa suureen maailmaan; hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hieno
käytöstapa ja terävä pää. Choiseulin herttuatar oli hänen tätinsä.
Yhdeksäntoista vuoden ijässä oli hän nainut kauniin mademoiselle de
Boufflersin, Luxenburgin marsalkan lapsenlapsen ja perijättären. Mutta
huolimatta siitä, että hänen vaimonsa oli yhtä sivistynyt ja
rakastettava kuin kauniskin, ei Lauzun sanottavasti ollut häneen
kiintynyt.
Kuningatar kohtasi Lauzunin ensiksi ruhtinatar de Guéménéen luona ja
oli hänelle varsin ystävällinen; olihan Lauzun sukua kuningattaren
ystävälle, entiselle ministerille, Choiseulille. "Kaksi kuukautta olin
kuningattaren suosikkina", kertoo Lauzun.
Herttua matkusti ulkomaille, mutta palasi ennen pitkää Ranskaan
takaisin. Hänen omien sanojensa mukaan kohosi hän nyt korkeimmilleen
kuningattaren suosioon.
Täysin moitteeton ei Marie Antoinette tässä suhteessaan liene ollut.
Ehkei hän lienekään ollut rakastunut Lauzuniin, osotti hän kaikissa
tapauksissa Lauzunille huomaavaisuutta, joka oli liiaksi
silmiinpistävä. Lauzun väittää, että jos Marie Antoinette ei tullut
hänen rakastajattarekseen, niin oli syynä se, ettei hän, Lauzun, sitä
tahtonut.
Millaiset Marie Antoinetten tunteet lienevätkin olleet, niin ne ennen
pitkää kylmenivät. Hänen hyväntahtoisuutensa laimeni, mutta kaunis
aatelismies jatkoi suuttumatta sopimatonta liehakoimistaan.
Kiinnittääkseen valtijattaren huomion puoleensa, pukeutui hän
hovilakeijan pukuun, päivän toisensa jälkeen seuraili kuningatarta kuni
varjo, ja öillä istui kuten uskollinen kartanon koira hänen
makuuhuoneensa kynnyksellä.
Kaikki hänen puuhansa jäivät huomaamatta, mutta siitä huolimatta Lauzun
jatkoi kiittämättömän osansa esittämistä.
Kun Marie Antoinetten eräänä päivänä oli noustava vaunuihinsa, pälkähti
Lauzunin päähän heittäytyä polvilleen, jotta kuningatar käyttäisi hänen
selkäänsä astinlautana.
Kuningatar, joka oli likinäköinen, tähysteli oudoksuen luultua
lakeijaa, mutta nähtyään kuka se oli, ei hän ollut miestä tuntevinaan,
vaan kutsui luokseen erään hovipojistaan.
"Laittakaa että tuo lakeija saa eron", sanoi hän. "Hän on kuhnuri, joka
ei osaa edes avata vaununovea."
Parisen vuotta ennen vallankumouksen puhkeamista kuoli vanha herttua
Biron. Lauzun, joka peri hänen nimensä ja arvonsa, halusi päästä hänen
seuraajakseen, Ranskan kaartinjohtajaksi, mutta kuningattaren
toivomuksen mukaan sai toinen tämän viran.
Lauzun liittyi nyt Orléansin herttuan puolueeseen ja tuli Marie
Antoinetten katkeraksi vastustajaksi.
1792 oli hän demokraattien suosikki ja kenraalina tasavallan
armeijassa. Mutta kolme kuukautta kuningattaren kuoleman jälkeen astui
hänkin mestauslavalle.
Sanotaan hänen kuolinhetkellään lausuneen: "Olen ollut uskoton
Jumalalleni, kuninkaalleni ja säädylleni, kuolen uskovaisena ja
katuvaisena."
Eläissään mustasi hän kuningattaren mainetta, ja hän piti huolta
siitä, että vainoominen jatkui vielä hänen kuoltuaankin. Lauzunin
muistokirjoitukset, jotka toimitettiin painosta 1818, ovat ainoastaan
vihan kuohuttama syytöskirja sitä naista kohtaan, jota hän oli niin
suuresti rakastavinaan.
Elämässä on hetkiä, jotka saattavat näyttää vähäarvoisilta, mutta silti
vaikuttavat ratkaisevasti kohtalon kulkuun.
Tammikuun 10. päivänä 1774 esitti Ruotsin lähettiläs kreivi
Creutz nuoren maamiehensä Johan Aksel Fersenin silloiselle
kruununprinsessalle. Kumpikaan ei aavistanut, että täten ensi askel oli
astuttu sen ystävyyden rakentamiseksi, jolla olisi syvälle uurtava
merkitys heihin molempiin nähden.
Fersen oli vain yhdeksäntoista vuotias tullessaan Pariisiin.
Kruununprinsessa ja hän olivat samanikäiset; molemmat olivat miltei
lapsia, kohdatessaan ensi kerran toisensa.
Marie Antoinette, jolla oli tavaton miellyttämisen halu, vastaanotti
ystävällisesti ruotsalaisen kreivin, jolla oli hyvin tunnettu vanha
aatelisnimi. Fersen oli jo siihen aikaan varsin miellyttävä miehekkään
ryhtinsä ja kauniitten, tyynten, hieman kylmähköjen kasvonpiirteittensä
takia. Ensimäinen vaikutus, jonka hän kruununprinsessaan teki, lienee
sentään ollut enemmän vilkas kuin syvällinen.
Muutamia päiviä esittelyn jälkeen sattuivat he jälleen kohtaamaan
toisensa eräissä naamiohuveissa.
Tiedämme, että oopperatanssiaiset siihen aikaan olivat ylhäisten,
joskaan ei vakavampien seurapiirien yhtymäpaikkana. Ja ulkomaalaisena
huvitti Ferseniä nähdä kaikkea ja olla kaikessa mukana.