Torstaina, 17. p. toukokuuta: "Ooppera Perseuksesta."

Perjantaina, 18. p. toukokuuta: "Hirvenajo Belle-Imagen lähellä. Ammuin

yhden."

Lauvantaina, 19. p. toukokuuta: "Tanssiaiset oopperasalissa.

Juhlavalaistus."

Ensimäinen hääkausi päättyy seuraavalla päiväkirjamuistiinpanolla:

"Vatsani on kipeä."

4.

Marie Antoinette astuu ensi kerran suureen maailmaan. -- Miten

kruununprinsessa vietti päivänsä. -- Äidin muistutukset. -- Provencen

kreivi ja kreivitär. -- Artoisin kreivi ja kreivitär. --

Ieatterinäytäntöjä ja tanssiharrastuksia.

Huolimatta salajuonista ja vehkeistä, joita Marie Antoinetten ympärillä

punottiin, ei hänen ensi esiintyminensä Ranskassa tehnyt läheskään

epäedullista vaikutusta.

Kuningas tunsi itsensä hetkeksi aivan kuin nuortuneeksi nähdessään

tuota kaunista viatonta lasta, joka toi muassaan puhtaan tuulahduksen

hovin saastutettuun ilmapiiriin. Hän pani tosin merkille, että Marie

Antoinette oli liiaksi vilkas ja lapsellinen, mutta arveli kumminkin,

että se oli anteeksi annettavaa hänen nuoruuteensa katsoen.

Kuningas antoi hänelle runsaasti lahjoja. Marie Antoinetten saapuessa

oli kuningas lahjoittanut hänelle timanttikoristeen. Hääpäivänä antoi

hän miniälleen rasian, täynnä koristimia. Sittemmin lahjoitti hän Marie

Antoinettelle kaikki prinsessavainajan jalokivet ja helmet sekä

kaulanauhan, joka aikanaan oli kuulunut Ranskan kuningattarelle, Anna

Itävaltalaiselle.

Väestö oli tavattomasti mieltynyt hänen ystävälliseen, kohteliaaseen

käytökseensä. Useimmat hänen palvelijoistaan olivat hyvillään siitä

hienotuntoisesta tavasta, jolla hän heitä kohteli. Vanhat hovimiehet

olivat ihastuneita häneen; ministeri Choiseul, joka kauan oli

keskustellut hänen kanssaan, oli vallan hurmautunut, jättäessään hänet.

Mutta Itävallan lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, joka tunsi

Versaillesin olot sekä ranskalaisen kansanluonteen, ei ollut sokea

niiden vaarojen suhteen, joita tämä ystävällinen vastaanotto saattoi

kantaa helmassaan.

"Ei pidä antautua kruununprinsessan hyvin ansaitun menestyksen

sokaistavaksi", kirjoitti hän keisarinnalle muutamia kuukausia Marie

Antoinetten tulon jälkeen, "vaan muistettakoon, että niin vaihemielisen

ja vilkasluontoisen kansan keskellä ja vehkeilylle niin alttiissa

hovissa on paljo helpompi alussa voittaa kuin ajan pitkään säilyttää

suosiota."

Hänen läheisyydessään oli liian paljon sellaisia ihmisiä, joilla oli

hyötyä hänen vahingoittamisestaan; nuoren ruhtinattaren ulkonaiset

ominaisuudet olivat sitä paitsi liiaksi loistavat, ollakseen hänelle

vaaraa tuottamatta. Hän ei ensi hetkestä asti kyennyt harkitsemaan ja

salaamaan ajatuksiaan eikä punnitsemaan sanojaan, vaan toi kaikki

tunteensa julki. Välitön avomielisyys, joka oli yksi hänen sulojaan,

oli samalla hänen vaarallisimpia loukkauskiviäänkin. Hänen helposti

herätetty luottavaisuutensa saattoi hänet alttiiksi juoruille ja

vehkeille, samalla kun hänen hyvä sydämensä teki hänet aseettomaksi

kaikkia niitä vastaan, jotka hakivat hänen suosiotaan.

Seuraava kirje, jonka Marie Antoinette kirjoitti äidilleen 12. p.

heinäkuuta 1770, antaa kuvauksen siitä, miten hänen päivänsä kuluivat:

"Teidän Majesteettinne on niin rakastettava, että haluaa tietoa

oloistani sekä miten minä kulutan päiväni. Tahdon siis kertoa, että

nousen ylös kello 10 tahi kello 9 1/2. Pukeuduttuani luen ensimäisen

aamurukoukseni. Sitten syön aamiaista, jonka jälkeen lähden tätieni

luo, ja kohtaan siellä tavallisesti kuninkaan; tämä vierailu kestää

kello 10 1/2. Kello 11 menen ja annan käherryttää tukkani. Kello 12

kutsutaan hovin henkilökunta sisään, ja silloin saa ken hyvänsä tulla,

lukuunottamatta alhaista kansaa. Minä maalaan kasvoni ja pesen käteni

kaikkien nähden. Lopulta menevät herrat ulos ja naiset jäävät jäljelle;

minä pukeudun heidän läsnäollessaan. Puolipäivän aikaan pidetään

jumalanpalvelus; jos kuningas on Versaillesissa, menen yhdessä hänen,

mieheni ja tätieni kanssa kuulemaan messua. Jos hän on poissa, menen

kruununprinssin kanssa kahdenkesken, mutta aina samaan aikaan.

Jumalanpalveluksen päätyttyä syömme päivällistä kahden, ja koko maailma

on sitä katselemassa. Mutta se kestää korkeintaan puolitoista tuntia,

sillä me syömme kumpikin varsin sukkelasti.

"Sieltä lähden kruununprinssin luo, ja jos hän on työssä, palaan omiin

huoneisiini. Minä kirjoitan, luen ja teen työtä, minulla nähkääs on

tekeillä kuningasta varten liivit; työ ei tosin suju nopeasti, mutta

toivon niiden kumminkin muutaman vuoden perästä tulevan valmiiksi.

Kello kolme lähden jälleen tätieni luo, ja sinne tapaa kuningaskin

samaan aikaan tulla. Kello neljä tulee apotti luokseni, joka päivä

kello viisi tulee pianon- tai laulunopettaja, joka viipyy kello

kuuteen. Kello 6 1/2 menen melkein aina tätieni luo, milloin en lähde

ulos kävelemään; huomattava on, että mieheni hyvin useasti seuraa minua

sinne. Kello 7:stä kello 9:ään soitetaan; mutta milloin ilma on kaunis,

lähden minä ulos kävelylle, ja silloin ei soiteta minun vaan tätieni

luona. Kello yhdeksän syömme illallista. Jos kuningas ei ole kotona,

tulevat tätini syömään meidän kanssamme, mutta milloin kuningas on

kotona, menemme me heidän luokseen syömään. Me odotamme kuningasta,

joka tavallisesti tulee kello 10 1/2. Odottaessani minä istuudun

suureen sohvaan ja nukun kunnes kuningas tulee; milloin hän ei ole

siellä, käymme nukkumaan kello yksitoista. Siinä koko meidän päivämme."

Se oli elämää, joka oli täynnä pieniä seuravelvollisuuksia, mutta josta

kaikki vakavampi toiminta puuttui. Marie Antoinettella oli hädin aikaa

kirjoittaa äidilleen, ja toisinaan täytyi hänen tehdä se pukeutuessaan.

Kun hänellä ei ollut aikaa niin rakkaan velvollisuuden täyttämiseen,

niin on selvää, että häneltä vielä vähemmin riitti aikaa oman

kasvatuksensa varalle, joka ei likimainkaan ollut täydellinen, kuten

tiedämme, ja jonka jatkamiseen hänellä ei ollut lainkaan halua.

Tämä kohta oli Maria Teresialle ainaisena surun aiheena.

Äiti oivalsi liian myöhään, ettei hän ollut pitänyt tarpeeksi huolta

lapsensa kasvatuksesta. Hän toivoi, että Marie Antoinette nyt korvaisi

sen, mikä oli laiminlyöty.

Hän kehotti tytärtänsä tarkoin merkitsemään muistiin, millä tavoin hän

joka päivä kulutti aikansa sekä pyysi että nuo muistiinpanot sopivien

väliaikojen perästä lähetettäisiin hänelle nähtäväksi.

Keisarinnan pyyntö saattoi Marie Antoinetten pulaan. Hänen

vastahakoisuutensa oppimiseen sekä se, että hänet niin helposti sai

taivutetuksi ottamaan osaa kaikenmoisiin huveihin, olivat viekotelleet

hänet hukkaamaan turhuuteen ne tunnit, jotka päivän ylen runsaasta

ohjelmasta olivat oppimiseen aiotut.

Tämä ei ole käsitettävä siten, kuin olisi hän viettänyt aikansa

toimetonna; mutta lukujen paraillaan kestäessä voi sattua, että hänen

teki mieli lähteä kävelylle, kun näki päivän paistavan, tahi että hän

läksi juoksemaan ympäri huonetta leikkien sylikoiransa kanssa.

Hän ei sentään tiennyt mitä hän vastaisi äidilleen. Ollen liiaksi

avomielinen ja rehellinen, suostuakseen valehtelemaan, oli totuudenkin

esille tuominen hänestä ylen vaikeata.

Maria Teresia uudisti alinomaa pyyntönsä. Hän käytti kirjeissään

ankaruutta, joka ei kaikin ajoin ollut täysin oikeutettua.

"Koeta täyttää pääsi hyvällä lukemisella", kirjoitti hän eräänä

päivänä, "älä ole hyväksesi käyttämättä tätä lähdettä. Lukeminen on

sinulle välttämättömämpää kuin mikään muu. Se on kaksinkerroin

välttämättömämpää sinulle, jolta puuttuu muillakin aloilla tietoja,

joka et osaa soittaa, et piirustaa, et tanssia, et maalata ja olet

jäänyt muista viehättävistä kyvyistä osattomaksi. Senpä tähden palaan

aina takaisin lukemiseen. Ja minä vaadin, että käsket apotti Vermondin

joka kuukausi lähettämään minulle selonteon siitä, mitä olet saanut

aikaan, suunnitelman siitä, mihin aiot ryhtyä."

Tämä kirje oli liian ankara; siinä mentiin liiallisuuteen. Marie

Antoinette tuli siitä kovasti pahoilleen.

"Keisarinna tahtoo uskotella ihmisiä, että minä olen oikea pässinpää",

huudahti hän, näyttäen opettajalleen, mitä äiti oli kirjoittanut.

"Minä kirjoitan keisarinnalle ja sanon, että minun on mahdotonta

säännöllisesti harjoittaa lukuja karnevaaliaikana, mutta paaston ajalla

tahdon ruveta ahkerammaksi. -- On kai se oikein?"

"On", vastasi apotti, "edellyttämällä että todenteolla tarkoitatte mitä

puhutte."

Mutta Maria Teresia ei tyytynyt pelkkiin lupauksiin. Seuraavassa

kirjeessä palasi hän samaan aineeseen.

"Odotan kärsimättömästi palaavassa postissa tietoja luvuistasi ja

ahkeruudestasi", kirjoitti hän. "On luvallista huvitteleida, olletikin

sinun iälläsi. Mutta tehdä huvitteleminen ainoaksi työkseen, olla

mitään vakavampaa tai hyödyllisempää toimittamatta, kuluttaa aikansa

kävelyillä ja vieraskäynneillä, -- oi, lapseni, sinä huomaat ajan

pitkään, miten tyhjää moinen elämä on, ja kadut, ettet paremmin

käyttänyt aikaasi. Tahdon kiinnittää huomiotasi siihen, että kirjeesi

ovat joka kerta virheellisemmin ja huonommin kokoonpantuja. Kymmenen

kuukauden kuluessa olisi sinun pitänyt voida edistyä kirjoitustaidossa.

Minua oikein hävetti nähdessäni, että hovinaisille kirjoittamasi

kirjeet kulkivat monen käden kautta. Sinun tulee harjoittaa

kirjoitusta, että käsialasi paranee ja tulee tasaisemmaksi."

Vakava työskentelyn puute ei ollut hetikään ainoa moite, jonka Maria

Teresia tähtäsi tytärtään kohden. Ilma, joka kotoa virtasi häntä

vastaan, oli täynnä nuhteita, äidillinen huolenpito vaani kaikkialla.

Kirjeitten takana oli kruununprinsessa näkevinään keisarinnan

huolestuneen, rypistetyn otsan. Hänen ankaruudestaan huolimatta Marie

Antoinette halusi innokkaasti nähdä hänet jälleen. Hän itki nähdessään

äitinsä käsialan. Häijyyden vainoomana, vakoojain ympäröimänä,

naimisissa vaikka olematta vaimo, yksinänsä keskellä ilkeätä hovia,

vailla tukea, vailla ystäviä, joille olisi voinut huoliansa huojentaa,

kaihoansa haastaa, lähetti hän tuhansia armaita ajatuksia takaisin

äidilleen.

* * * * *

Vuosi sen jälkeen kuin Marie Antoinette oli tullut Ranskaan, meni

kruununprinssin veli, Provencen kreivi, naimisiin Piemontin kuninkaan

vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi veli, Artoisin kreivi, nai

seuraavana vuonna Provencen kreivittären nuoremman sisaren.

Kruununprinssipari sekä molemmat langot ja heidän puolisonsa

muodostivat nyt pienen erikoisen joukkueen. Loitolla kuninkaan ja hänen

lemmittyjensä meluavista huvitteluista elelivät he kaikessa

hiljaisuudessa itsestään mitään hälinää pitämättä ja herättämättä

erikoisempaa huomiota.

Provencen kreivi, joka oli perheen älypää, ei ollut oikein hyvissä

väleissä kruununprinssin kanssa eikä koskaan antanut hänelle

anteeksi, että tämä esikoisuutensa nojalla oli sulkenut hänet pois

valtaistuimelta. Provencen kreivitär olisi niinikään kernaammin suonut

miehensä olevan oikeutettu perintöön; hän ei voinut oikein ymmärtää,

miksi Savoijin prinsessa ei voinut olla kruununprinsessana yhtä hyvin

kuin joku itävaltalainen arkkiherttuatarkin. Syystä ei Marie Antoinette

häneen eikä hänen mieheensä paljoa luottanut, joskaan hän ei nähtävästi

ollut epäsovussakaan heidän kanssaan.

Artoisin kreivitär oli säveämpi kuin sisarensa; hän oli yksinkertainen

tavoiltaan sekä luonteeltaan vaatimaton. Häntä pidettiin muuten pienenä

tyhmyrinä, jonka ainoa ansio oli, että hän hankki Bourbon-suvulle

perillisiä. Siinä määrin mitätön oli hän, että kun hän kerran sairastui

hengenvaarallisesti, kuultiin hovissa ja kansan keskellä hänestä

lausuttavan:

"Hänen hautajaispäivänsä tulee olemaan ensimäinen, jolloin huomataan,

että hän on ollut olemassa."

Ollen ritarillinen ja hilpeä, mutta kevytmielinen, sekä rakastaen peliä

ja kauniita naisia oli Artoisin kreivi johtavana sieluna kaikissa

huvitilaisuuksissa. Hän huvittelihe Versaillesissa sekä Pariisissa,

pelipöydän ääressä sekä hevosen seljässä, oopperatanssiaisissa niinkuin

hovitanssiaisissakin; hän jäljitteli isoisänsä turmeltunutta elintapaa.

Hänen kevytmielisyytensä oli kruununprinssistä kumminkin siedettävämpi

kuin toisen veljen punnitseva umpimielisyys.

Kohteliaisuudenosotuksista, jotka ensi aikoina tulivat Marie

Antoinetten osaksi, sai hän melkein yksinomaan kiittää nuorinta

lankoaan. Vilkas nuori prinssi oli Marie Antoinetten uudessa perheessä

ainoa, jonka mieli ja luonteenlaatu olivat hänen omien taipumustensa

mukaiset.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua aikaan alkoi

Marie Antoinette sekä molemmat langot ja kälyt kaikessa salaisuudessa

esittää huvinäytelmiä. Kruununprinssi istui nojatuolissa, ollen hän

ainoana katsojana. Hän haukotteli ikävissään, milloin näytteleminen

sujui hyvin, mutta kävi tarkkaavaksi ja nauroi, milloin esiintyjät

eivät muistaneet osiaan.

Eräänä päivänä näytännön parhaillaan kestäessä ilmotti hänen äänekäs

kuorsaamisensa nuorille taiteilijoille, minkä vaikutuksen heidän

näyttelemisensä oli häneen tehnyt. Tämä harrastuksen puute herätti

Marie Antoinettessa kiivasta suuttumusta.

"Jollei näyttelemisemme teitä miellytä, niin menkää matkoihinne",

huudahti hän vihastuneena puolisolleen; "voittehan saada rahanne

takaisin."

Tämä puutteellinen taiteentajunta ei jäänyt kostoansa vaille:

Kruununprinssi, joka piti tanssimista raskaana työnä, oli eräänä iltana

rohkaissut luontonsa ja tanssinut katrillin. Sen päätyttyä oli hän

kauttaaltaan hiessä ja oli tehnyt niin monta virhettä, että katsottiin

olevan syytä pyytää, ettei hän enää tanssisi ennen kuin oli paremmin

harjaantunut siihen.

Hän rupesi nyt harjoittamaan tanssia suljettujen ovien takana ja antoi

käskyn, ettei millään ehdolla ketään saisi päästää sisään.

Kuninkaallinen korkeus laukkaa hengästyneenä ympäri lattiaa viulun

sävelten mukaan, hien valuessa virtoina hänen pyöreitä poskiaan pitkin.

Kesken parasta touhuaan kuulee hän kummakseen vinhan vihellyksen.

Hän luo silmänsä ylös ja huomaa silloin nuorimman veljensä, joka

eräältä lehteriltä viheltää ja nauraa hänelle sydämensä pohjasta.

Kruununprinssi suuttuu; tanssia yhä jatketaan ja hän viittaa vain

kädellään kunnioituksen unhottaneelle arvostelijalle.

Muutamia tunteja sen jälkeen kohtaa hän Artoisin kreivin toisessa

osassa linnaa; esikoisoikeuttaan käyttäen sivaltaa hän veljeään

korvalle. Veli antaa takaisin. Marie Antoinette, joka saapuu paikalle,

tahtoo erottaa tappelijat, mutta saa itse taistelun tuoksinassa

naarmun.

Kohta sentään vallitsee sopu veljesten kesken. Kruununprinssi luopuu

kokeistaan tanssitaidon alalla. Ja teatterinäytännöt täytyy lopettaa,

sillä tädit, hovinaiset ja Marie Antoinetten opettaja saavat vihiä

asiasta.

5.

Marie Antoinette ja kreivitär du Barry. -- Maria Teresia

kirjeenvaihdossa tyttärensä kanssa.

Prinsessa Adelaide ei ollut ainoa, jolle liitto Habsburg-suvun kanssa

oli vastenmielinen.

Ranskassa oli pysytty kylmäkiskoisina tälle liitolle ja odotettiin

nurjin mielin Marie Antoinettea. Vasta sitten kun hän oli osottautunut

niin vilpittömäksi ja lapselliseksi, niin kauniiksi ja iloiseksi, oli

hän osaksi voittanut kansan puolelleen. Markiisitar de Pompadourin

katsottiin ansaitsevan vähemmin moitetta siitä, että hän oli taipunut

kiusaukselle rakentaa liitto Maria Teresian kanssa. Moitteet Choiseulia

vastaan, jonka into oli luonut tämän avioliiton, olivat vähemmin

äänekkäitä.

Hovissa ei sentään ollut niinkään helppo saada mieliä tyynnytetyksi.

Toisiaan vastaan taistelevat puolueet liittyivät täällä yhteen:

ranskalaiset prinsessat ja Ludvigin rakastajatar, jotka katselivat

liittoa karsain silmin, sentähden että se oli Choiseulin aikaansaama.

Ludvig XV, joka, kuten tiedetään, oli täydellisesti rakastajattariensa

ohjattavana, oli rouva Pompadourin kuoltua joutunut huonomaineisen

naisen valtaan, joka historiassa on tunnettu kreivitär du Barryn

nimellä. Häpeällisen elämänsä huippukohdaksi oli irstailujen murtama

kuningas korottanut yhteiskunnan alhaisimmista kerroksista lähteneen

naisen -- Jeanne Bécun, liikanimeltään "enkeli" -- kreivittäreksi ja

sallinut hänen tulla kuninkaalliseen linnaan asumaan.

Kruununprinsessan saapuessa hoviin oli kuningas miltei tahdoton

välikappale rakastajattarensa käsissä. Ja kreivitär du Barrysta tuli

ensimäinen kivi Marie Antoinetten tielle uudessa maassa.

Ensimäisenä iltana, minkä hän vietti yhdessä kuninkaallisen perheen

kanssa, täytyi hänen yleisön silmien edessä syödä samassa pöydässä

missä tuo surullisen kuuluisa nainenkin.

Nuori ruhtinatar tunsi itsensä mitä syvimmin loukatuksi; hänen

puhtautensa nousi kapinaan sitä likaisuutta vastaan, johon kuninkaan

heikkous hänet pakotti astumaan. Sinä iltana ei hän kumminkaan

näyttänyt maailmalle oikeutettua närkästystään.

Aterian päätyttyä tahtoi eräs hovimiehistä saada houkutetuksi hänet

satimeen; hän kysyi nimittäin, mitä Marie Antoinette piti kreivitär du

Barrysta.

"Minusta on hän kaunis", vastasi Marie Antoinette suorasti.

Se oli ensimäinen ja myöskin viimeisiä kertoja, jolloin Marie

Antoinette osotti varovaisuutta lausunnoissaan.

Kreivitär ei lainkaan ollut häijy ihminen. Hän oli hyväntekeväinen,

eikä hän läheskään ollut kostonhaluinen.

Mutta hän oli suuressa määrin turhamainen. Hän himoitsi

kunnianosotuksia sitä enemmän, tietäessään ettei hän ollut ansiollinen

niitä saamaan.

Ilotyttö oli halunnut tulla esitetyksi suurelle maailmalle; ja hän oli

saanut toivonsa täytetyksi; hän näki herttuaita, lähettiläitä,

ministereitä ja ruhtinaita luonansa.

Itävaltalaisen arkkiherttuattaren saapuessa oli hän toivonut saavansa

syödä illallista yhdessä niin monien keisarien jälkeläisen kanssa; ja

hänen kuninkaallinen rakastajansa oli ollut kylliksi heikko,

täyttääkseen hänen pyyntönsä.

Ihan ensi askeleistaan Ranskan maalla oli kruununprinsessa päätynyt

vieretysten tuon "tyhmän ja hävyttömän olennon kanssa", joksi hän

nimitti du Barrya.

Hän oli kohdannut kreivittären ensimäisenä iltana "La Muettessa".

Myöhemmin kohtasi hän tämän Compiègnessa, Versaillesissa, jos

jonkinlaisissa tilaisuuksissa.

Hänen luontonsa ei sallinut hänen osottaa kreivittärelle vähintäkään

suosiota, se ei sallinut hänen edes alentua lausumaan ainoatakaan

sanaa tuolle kelvottomalle naiselle. Kruununprinssi tunsi samaa

vastenmielisyyttä isoisänsä rakastajatarta kohtaan, eikä hän salannut

sitä enemmän kuin Marie Antoinettekaan.

Rakastajatar otti kruununprinssiparin vihamielisen käytöksen pahakseen.

Ja rakastajattaren ystävät, joilla ei ollut kruununprinsessalta mitään

toivottavissa, koettivat voimainsa mukaan vahingoittaa häntä joka

paikassa. Aavistettiin, että Marie Antoinetten nuorekkaan ulkomuodon

takana piili tarmokkuutta. Pelättiin, että hän voimakkaana

persoonallisten etevämmyyksiensä, äitinsä neuvojen ja pääministeri

Choiseulin kannatuksen kautta, anastaisi itselleen kuninkaaseen nähden

valtaa, joka saattoi tulla vaaralliseksi toiselle puolueelle. Alettiin

puhua itävaltalaisesta vaikutuksesta, jota olisi vastustettava, ja

koetettiin saada Choiseul kukistetuksi.

Kuninkaaseen vaikutti hänen rakastajattarensa, joka useiden turhien

yritysten jälkeen vihdoin onnistui aikaansaamaan ministerin eron. Tämän

seuraaja, Aiguillonin herttua, totteli sokeasti kreivittären tahtoa;

nyt rouva du Barry ja uusi ministeri yhdistetyin voimin nousivat

kruununprinsessaa vastaan, jonka asema jo kävi todella arveluttavaksi.

Ministeriltään toiselta sekä rakastajattareltaan toiselta puolen

sai kuningas nyt yhtämittaa kuulla valituksia Marie Antoinettea

vastaan. Tämä sai hänet vihdoin kyllästymään ja synnytti hänessä

kylmäkiskoisuutta kruununprinsessaa kohtaan, jolle hän ensi alussa oli

osottanut niin suurta ystävällisyyttä.

Ludvig XV piti lapsistaan ja lastenlapsistaan; mutta hänen rakkautensa

heitä kohtaan oli itsekästä. Edellyttämällä, että hän saisi vapaasti

heidän puoleltaan harjoittaa irstailujaan ja huvitella itseään miten

paraiten taisi, salli hän myös heidän nauttia kaikkea mahdollista

vapautta.

Perhekohtaukset olivat hänelle kauhistus. Kuunneltuaan kauvan aikaa

kreivitär du Barryn soimauksia kruununprinsessaa vastaan, ei kuningas

sentään itse ottanut puhuakseen hänen kanssaan, vaan kutsutti Marie

Antoinetten hovimestarinnan luokseen.

Kuningas kiitti kruununprinsessan luonnetta ja eteviä ominaisuuksia,

mutta valitti sitä, että hän liiaksi suorapuheisesti kosketteli

asioita, joita luuli huomaavansa hänen, kuninkaan, hovissa.

Hovimestarinna siitä kruununprinsessan luo, ja kruununprinsessa riensi

kuninkaan puheille. Marie Antoinetten lapsellinen hempeys sai kuninkaan

tyytymättömyyden haihtumaan. Kuningas syleili häntä, suuteli häntä

kädelle, ja kun Marie Antoinette valitti vastustajiensa häntä kohtaan

osottamaa menettelyä, salli kuningas hänen saada oikeutta.

Salajuoni oli siis sillä kertaa rauennut.

Jos kruununprinsessa olisi mennyt kuninkaan luo joka kerta, kun häntä

yritettiin mustata, olisi hänellä ollut voimallinen ase vihollistensa

kukistamiseksi. Mutta hän oli vielä noitten iällisten prinsessain

vaikutuksen alaisena, jotka koettivat jos jonkinlaisilla keinoilla

pysyttää häntä loitolla kuninkaasta. Kruununprinsessan karttelevaisuus,

joka ei ollut nuoruutta ja kauneutta ihailevan Ludvigin mieleen,

valmisti tietä vehkeille.

Myötään kuultiin uusia syytöksiä, myötään tehtiin uusia hyökkäyksiä sen

hyvän käsityksen järkähyttämiseksi, mikä maan hallitsijalla hänestä

oli.

Eräänä päivänä -- 28. heinäkuuta 1771 -- sai Itävallan lähettiläs

käskyn tulla kreivitär du Barryn huoneeseen, jossa kuningas halusi

häntä puhutella.

Hämmästyneenä tästä käskystä, joka tuntui hänestä verukkeelta, jolla

häntä pakotettiin tulemaan kuninkaan rakastajattaren asuntoon, ei

lähettiläs kumminkaan jättänyt käskyä noudattamatta.

Hänet vastaanotti rakastajatar, joka ihan ensiksi vakuutti hänelle

ystävyyttään sekä sen jälkeen kertoi, että hänellä, kreivittärellä, oli

syytä mitä syvimpään murheeseen.

"Mitä ilkeimmän parjauksen kautta koetetaan minulta riistää

kruununprinsessan kunnioitus", sanoi hän; "hän ei anna päivääkään

mennä, ettei osoittaisi, miten syvästi hän halveksii minua."

Lähettiläs koetti uskotella, ettei hänellä ollut vähintäkään aavistusta

siitä.

Hänen sitä lausuessaan leväytettiin ovi auki ja Ludvig XV tuli

näkyviin.

"Tähän asti", sanoi kuningas, "olette ollut Itävallan keisarinnan

lähettiläänä. Nyt pyydän teidän olemaan minun lähettiläänäni, ainakin

muutaman aikaa."

Ja sitten ryhtyi hän valittamaan kruununprinsessan käytöstä.

Hänestä oli kruununprinsessa viehättävä, mutta ollen nuori ja vilkas

sekä naimisissa miehen kanssa, joka ei pystynyt ohjaamaan häntä

oikeaan, oli hänen mahdotonta välttää pauloja. Hän antautui

ennakkoluuloille ja oikeudettomalle vihalle alttiiksi. Oli

silmiinpistävää, miten pahoin hän kohteli henkilöitä, joita kuningas

oli seurapiiriinsä ottanut. Moinen käytös oli omiansa virittämään

puoluehenkeä hovissa.

"Käykää usein kruununprinsessan luona", jatkoi hän. "Minä annan teille

vallan puhua puolestani hänelle mitä ikinä tahdotte. Hänelle annetaan

huonoja neuvoja; hänen ei tule millään muotoa seurata niitä."

Kreivi Mercy oli Marie Antoinetteen liiaksi kiintynyt ja näki liian

selvästi sen juonien verkon, jota hänen ympärilleen kudottiin,

viipyäkseen saattamasta kuninkaan sanoja hänen tietoonsa.

Hän kehotti kruununprinsessaa asettumaan määrätylle kannalle. Jos hän

katsoi täytyvänsä osottaa, että hän tiesi mikä asema kreivittärellä

hovissa oli -- huomautti kreivi -- niin vaati hänen arvonsa, että hänen

tuli kehottaa kuningasta kieltämään tältä naiselta pääsy hänen

salonkiinsa. Jos hän sen sijaan tahtoi näyttää, ettei hän muka

ollenkaan käsittänyt rakastajattaren asemaa, silloin tuli hänen

kohdella rakastajatarta samalla tavoin kuin kaikkia muita hoviväelle

esiteltyjä naisia, sekä lausua hänelle joku sana, milloin tilaisuutta

siihen tarjoutui.

Neuvo synnytti levottomuutta kruununprinsessan ympäristössä.

Marie Antoinette, joka huolimatta äitinsä varoituksista yhä

edelleen kulki Adelaiden talutusnuorassa ja tunsi mitä suurinta

vastenmielisyyttä rakastajatarta kohtaan, ei ollut laisinkaan halukas

puhuttelemaan häntä. "Tätini eivät sitä suvaitse", ilmoitti hän.

Mutta kreivi Mercyn sekä osaksi puolisonsa kehotuksista taipui

kruununprinsessa vihdoin jonkun verran muuttamaan mieltään. Sovittiin

siten, että lähettiläs eräissä hovikemuissa lyöttäytyisi puheisiin

jalkavaimon kanssa; kruununprinsessan piti silloin astua esiin ja

lausua parisen sanaa.

Joutui ilta. Kaikki sujui alussa toiveita myöten. Mercy astui madame du

Barryn luo, ja Marie Antoinette lähti kierrokselleen ympäri salonkia.

Hän läheni sitä paikkaa, missä kreivitär seisoi, kun kruununprinsessa

Adelaide, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, äkkiä

korotti äänensä.

"Meidän on jo aika lähteä. Tule!" huudahti hän.

Kuultuaan tämän kolean äänen, kruununprinsessa joutui kokonaan ymmälle.

Hämillään riensi hän pois, eikä aiotusta lähentymisestä tullut mitään.

"Neuvoillanne ei ole mitään tehoa", lausui kuningas kreivi Mercylle;

"minun on välttämätön tulla teille avuksi."

Ludvig XV oli tyytymätön, hänen rakastajattarensa loukkaantui. Mercy

säikähtyi ja alkoi peljätä, että hallitsijan viha saattaisi hänet

ryhtymään tuhoa tuottaviin toimenpiteisiin. Tätä ehkäistäkseen kääntyi

hän Maria Teresian puoleen ja pyysi keisarinnan ottamaan asian

hoimiinsa.

Keisarinna keskusteli parhaillaan Preussin ja Venäjän kanssa Puolan

ensimäisestä jakamisesta. Hänen jalomieliselle luonteelleen oli ylen

vaikeata suostua ottamaan osaa poliittiseen tekoon, joka hänen omien

sanojensa mukaan "heitti häpeätahran koko hänen hallitustoimiinsa".

Vaikka kreivi Kaunitz ja hänen oma poikansa Josef koettivat saada häntä

siihen taipumaan, halusi hän omasta puolestaan viivyttää asiata.

Uuden liiton solmiminen Ranskan ja Itävallan välillä näytti hänestä

olevan ainoa keino, jolla tämä saattoi tapahtua. Hänellä oli sen vuoksi

täysi syy kehottaa Marie Antoinettea osottautumaan suosiolliseksi sille

puolueelle, jolla sillä kertaa oli valta käsissään.

Hän ei siihen aikaan ollut koskaan maininnut tyttärelleen kreivitär du

Barrya. Mutta nyt purki hän koko nuhteiden tulvan yhtäkkiä Marie

Antoinetteen. Hän ilmaisi tässä käsityskannan, joka oli ristiriidassa

hänen oman mielenlaatunsa kanssa, sillä muutoin piti hän aina erittäin

tarkkaa huolta siitä, että kansalla olisi mitä korkeimmat ajatukset

hänen siveellisistä periaatteistaan.

Madame du Barrylla oli koko se julkeus, joka tavallisesti on sen

ihmisluokan tuntomerkkinä, josta hän oli alkuisin. Artoisin kreivin

häissä hän oli aikaansaanut saman pahennuksen kuin aikaisemmin

kruununprinssin häissä: hän oli julkisesti aterioinut yhdessä koko

kuninkaallisen perheen kanssa; ja hän oli siinä tilaisuudessa puettu

koristuksiin, joiden arvo nousi viiteen miljoonaan frangiin.

Iltaseuroissa kuninkaan luona meni hän niin pitkälle hävyttömyydessään,

että istuutui kruununprinssin viereen. Käyntinsä kruununprinsessan

luona uudisti hän kahta taajempaan. "Jos keisarinna näkisi miten hän

käyttäytyy, antaisi hän varmaan minulle anteeksi", sanoi Marie

Antoinette; "niin kärsivällistä ei ole, joka voisi sitä sietää."

Sen sijaan että olisi kohtuudella opastanut tytärtään, kirjoitteli

Maria Teresia hänelle kiivaita ja käskeviä kirjeitä.

Tehdäkseen keisarinnalle mieliksi, lausui kruununprinsessa vihdoinkin

sanasen, joka saattoi näyttää kreivitär du Barrylle aiotulta.

Kreivi Mercy oli siitä varsin hyvillään, mutta hänen ilonsa ei ollut

pitkällinen.

"Olen puhutellut häntä kerran", sanoi Marie Antoinette, "mutta olen

varmasti päättänyt, etten tee sitä toiste. Se ihminen ei enää toiste

kuule minun ääneni kaikua."

Marie Antoinetteen nähden oli jo ääretön uhraus, että hän oli yhden

ainoan kerran puhutellut olentoa, jota hän niin syvästi halveksi. Hänen

mielestänsä tämän uhrin olisi pitänyt riittää täydellisesti

tyydyttämään äitiä sekä lähettilästä.

"Minä en epäile", kirjoitti hän sen johdosta äidille, "että Mercy on

kertonut teille käytöksestäni uudenvuoden päivänä ja toivon, että

teidän majesteettinne on minuun tyytyväinen. Uskokaa minua, minä olen

alati kernas uhraamaan ennakkoluuloni ja vastenmielisyyteni niin kauan

kuin ei minulta vaadita jotakin halpamaista ja häpeällistä. Olisi

elämäni onnettomuus, jos eripuraisuutta syntyisi sukujemme välillä.

Sydämeni on aina perheeseeni kiintynyt, ja minun olisi vaikea siinä

tapauksessa täyttää velvollisuuksiani täällä. Tämä ajatus kauhistaa

minua. Minä toivon, ettei sitä koskaan tapahdu ja etten ainakaan minä

anna aihetta siihen."

Maria Teresia katsoo näiden rivien ilmaisevan jonkinlaista

tottelemattomuutta tyttärensä puolelta ja vastaa mielikarvaudella:

"Luuletko, että minä ja ministeri antaisimme sinulle neuvoja, jotka

sotisivat kunnian vaatimuksia tai arkaluontoisintakaan siveydentuntoa

vastaan? Mitähän muita pyyteitä minulla voisi olla kuin sellaisia,

jotka samalla tarkoittavat sinun hyvääsi ja maasi parasta,

kruununprinssin ja sinun yhteistä onnea? -- Ken saattaa sinua paremmin

neuvoa, ken enemmän ansaitsee luottamustasi kuin ministerini, joka

tarkoin tuntee koko valtion ja ne välikappaleet, jotka siinä toimivat?"

Keisarinna muistuttaa Marie Antoinettea siitä, että kun hänellä ei ole

toivoa saavuttaa onneansa kasvojensa kautta, jotka eivät ole niin

erittäin kauniit, tahi loistavien luonnonlahjojen kautta, joita hänellä

ei suinkaan ole, niin älköön hän odottako saavuttavansa menestystä

muulla kuin sydämensä hyvyydellä ja olemalla edelleen kelpo saksalainen

nainen, mistä hänen aina tulee olla ylpeä.

Näistä kirjeistä puhuu enemmän hallitsijatar kuin äiti, joka missään

tapauksessa ei hemmottele lastaan piloille.

Versaillesissa syytettiin kruununprinsessaa siitä, että hän liiaksi

ajatteli Wieniä; Wienin hovissa sen sijaan epäiltiin häntä siitä, ettei

hän tarpeeksi kiinnittänyt mieltään lapsuutensa kotiin.

Turhaan kokivat äiti ja kreivi Mercy saada häntä luopumaan

vihamielisestä kannastaan kuninkaan rakastajattareen nähden. Turhaan

koki Aiguillonin herttua kehottaa häntä kohtelemaan kreivitärtä

vähemmin halveksivasti. Turhaan koki nyt itse prinsessa Adelaidekin,

joka oli ruvennut lähestymään toista puoluetta, pakottaa veljensäpojan

vaimoa seuraamaan hänen jälkiään. Eivät ranskalaiset vaikutukset

enempää kuin saksalaiset kehotuksetkaan saaneet hänen tunteitaan

kreivitär du Barrya kohtaan muuttumaan. Kun kuninkaan jalkavaimo kerran

käytti tilaisuutta hyväkseen esittääkseen erään vastanaineen

sukulaisensa hovissa, ei hän saanut houkutelluksi sanaakaan

kruununprinsessan suusta oman itsensä tai sukulaisensa hyväksi. Ja kun

prinsessa Adelaide koetti saada häntä taipumaan, vastasi Marie

Antoinette:

"Kehotan teitä, täti, pysymään erillänne Aiguillonin vehkeistä; hän on

huono ihminen."

6.

Kruununprinssiparin tulo Pariisiin. -- Ludvig XV kuolee.

Lukuunottamatta hovia, joka oli kovasti huvitettu siitä, sekä muutamia

sanomalehtiä, jotka täyttivät palstojaan hovin häväistysjutuilla, ei

Ranskassa yleensä pidetty sanottavasti lukua Marie Antoinetten ja

kreivitär du Barryn välisistä riidoista.

Sen sijaan Ranska ei enää tiennyt kelle se omistaisi perinnäisen

rakkautensa kuningassukuun. Niin omisti se kaikesta sydämestään sen

kauniille kruununprinsessalle. Vielä uskottiin hänen hyvyyteensä ja

siveyteensä. Hän oli loistava tähti, jonka puoleen kaikkien katseet

kääntyivät.

Oli tapana, että Ranskan kruununprinssi ja -prinsessa määrättynä

päivänä juhlallisesti saapuivat pääkaupunkiin.

Juonet olivat tehneet sen, että pääkaupunkiin tulo tällä kertaa oli

lykkäytynyt kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen.

Kun Ludvig ja Marie Antoinette kesällä 1773 lopultakin saapuivat, oli

ihastus sanomaton.

Teille, jota kruununprinssiparin tuli matkata, oli kerääntynyt niin

sankkoja ihmisparvia, että juhlavaunut tuskin pääsivät liikkumaan.

Riemuporteilla ja kukilla koristetut kadut antoivat koko kaupungille

juhlallisen leiman. Kaikkialla raikui innostuneita eläköönhuutoja.

Tungettiin vaunujen luo, tartuttiin Marie Antoinetten käsiin,

suudeltiin niitä, melkein tapeltiin siitä, ken saisi niitä koskettaa.

Siunauksia ja onnentoivotuksia sateli ylenmäärin, eikä väsytty

tarkastelemasta häntä ja kuulemasta hänen äänensä sointua. Taputettiin

käsiä, huiskutettiin nenäliinoja, hatut lensivät ilmaan.

Marie Antoinettelta riitti jokaiselle hymyily, tervehdys, säteilevä

katse kauniista silmistään.

"Teitä ilahuttaa nähdä meitä", lausui hän vaunujen ympärillä olijoille,

"me olemme myöskin hyvin iloiset nähdessämme teitä."

Hallien myyjättäret, jotka onnitteluineen olivat tulleet nuorta paria

vastaan, kutsuttiin aamiaiselle Tuilleriain konserttisaliin. Linnassa,

puistossa, kaikkialla oli ihmisiä ahdinkoon asti. Astuessaan

ulkoparvekkeelle kruununprinsessa hieman pelästyi niitä mahdottomia

ihmisparvia, jotka vyöryivät hänen jalkojensa juuressa.

"Madame", sanoi Pariisin pormestari, "toivon ettei teidän puolisonne

siitä pahastu, mutta tuolla alhaalla seisoo kaksisataatuhatta ihmistä,

jotka ovat rakastuneet teidän kuninkaalliseen korkeuteenne."

Kruununprinssi ei ollut mustasukkainen. Kansanjoukon ihastus, hänen

vaimonsa sulous vaikuttivat häneenkin; hän sai karkoitetuksi

tavanomaisen ujoutensa ja vastasi luontevasti ja arvokkaasti hänelle

pidettyihin puheisiin.

Marie Antoinette ei kyennyt pidättämään ilokyyneliään.

Hän tarttui miehensä käsivarteen ja käyskeli hänen kanssaan

ihmisjoukkojen keskellä. Ei ollut kukkia riittämään asti heidän

päälleen viskata, ei ollut ääntä kylliksi lausua heitä tervetulleiksi.

"Hyvä, kiltti kansa", toisti kruununprinsessa ehtimiseen.

Ludvig XV, joka oli kokonansa menettänyt kansan kunnioituksen ja

rakkauden, odotti Versaillesissa kärsimättömästi lastenlasten takaisin

tuloa.

"Olin levoton teidän tähtenne, lapset", sanoi hän, "kai te nyt olette

aika lailla väsyneet."

"Tämä on ihanin päivä elämässämme", vastasi Marie Antoinette, ja lisäsi

hienotunteisesti, vanhaa kuningasta tarkottaen:

"Pariisilaiset kai paljon pitävät teidän majesteetistanne, koska he

meidän tulomme tähden ovat ryhtyneet niin suuriin puuhiin."

Riemullisen Pariisiin tulon jälkeen tuli kruununprinsessalle paremmat

olot. Suhde nuoren avioparin välillä kävi niinikään lämpöisemmäksi.

Ludvig alkoi tuntea viehätystä nuoreen vaimoonsa, ja kruununprinsessa

alkoi pitää arvossa miehensä kunnioitettavaa luonnetta.

Silti lienee harvoin nähty katkerampaa ivaa kuin milloin kohtalo oli

nämä kaksi yhteen saattanut; ja tuskinpa tavattanee luonteita, jotka

edustivat suurempia vastakohtia kuin heidän.

Oli kuin tuli ja vesi olisivat tehneet liiton; tässä yhtyivät ei

ainoastaan vastakkaiset luonteet, vaan vieläpä vastakkaiset rodut,

vastakkaiset makusuunnat, vastakkaiset mielipiteet, mielihalut ja

tunteetkin.

Marie Antoinette oli lämmin ja vilkas; Ludvig oli hidas ja kylmä.

Jälkimäinen oli vaitelias, edellinen puhui liiaksi. Kruununprinsessan

esiintymistapa oli luonteva ja siro, kruununprinssin oli kömpelö ja

kulmikas.

Ei edes hänen hyvyytensäkään voinut Marie Antoinettea viehättää. Se oli

raakaa, töykeätä, tympeyttävää hyvyyttä; siitä puuttui tunteellisuutta,

johon Marie Antoinette pani arvoa. Ruhtinaasta, jolla ei ollut selvästi

halua muuhun kuin sepäntyöhön, joka kulutti päivänsä yhdessä sepänsälli

Gamainin kanssa, hän turhaan haki sekä haaveksimaansa puolisoa että

Ranskan tulevaa kuningasta.

Kruununprinssin täydellinen välinpitämättömyys omasta persoonastansa

ennen kaikkea vaikutti kovin vieroittavasti hänen nuoreen vaimoonsa.

Eräänä päivänä moittii Marie Antoinette katkerasti häntä siitä, että

hän oli likainen ja liiaksi huolimaton vaatetuksessaan.

Ludvig otti ensin pahakseen, mutta apeutui sitten itkemään. Marie

Antoinetten kävi sääliksi, että oli pahoittanut hänen mieltään. Hänkin

rupesi itkemään, ja sen jälkeen he sopivat keskenään.

"Pidätkö minusta?" kysyi kruununprinssi häneltä toiste.

"Kyllä", vastasi Marie Antoinette; "minä pidän todella sinusta, -- sitä

et saa epäillä. Mutta vielä enemmän sinua kunnioitan."

Kruununprinssiä miellytti hänen naiivi suoruutensa ja niin muuttui hän

vähitellen hieman suopeammaksi.

Myöskin hovipiirissä tuli Marie Antoinettelle mieluisampi olo.

Muutamain kiihkoisain vihanpurkausten jälkeen olivat vanhat prinsessat

näennäisesti ja joksikin aikaa luopuneet vainoomisistansa. Toiset

kuninkaallisen perheen jäsenet koettivat liehitellä tulevaa

kuningatarta. Lakkasipa madame du Barrykin juonimasta ja kantelemasta.

Hän huomasi ehkä itse, ja lienevät toisetkin hänelle huomauttaneet,

että kuningas oli iällinen ja ettei nuoreen kruununprinssipariin nähden

liian kireissä suhteissa oleminen saattanut olla kreivittärelle

hyödyksi.

Ludvig XV oli jo pitkät ajat ollut muukalaisena omassa valtakunnassaan.

Turhaan koki hänen lemmittynsä matkojen ja juhlien kautta hankkia

hänelle mielen huviketta; mitään iloa ei ollut enää olemassa hänelle,

joka oli saanut maistaa kaikkia ja jonka oli ollut niin helppo saada

mielihalunsa tyydytetyksi.

Hänen ruumiinsa oli irstailemisen kautta turmeltunut, kun hän

huhtikuussa 1774 sairastui rokkoon.

Lääkäri ilmoitti hänelle, että nyt oli aika hänen ajatella tulevata

elämää. Hänen jumalanpelkonsa heräsi, ja kreivitär du Barrya

kehotettiin poistumaan kuninkaallisesta linnasta.

Tieto hänen vaarallisesta taudistaan vastaanotettiin Pariisissa melkein

iloa lähentelevällä välinpitämättömyydellä. Kunnianhimoiset hovissa

eivät sensijaan vielä tienneet, pitikö heidän edelleen luottaa

laskevaan aurinkoon vai oliko viisaampaa kääntää kasvonsa nousevaa

aurinkoa kohti.

Kun saatiin tietää, että hänen kuolemansa oli melkein varma, oli kuin

tuulispää olisi pyyhkäissyt pois hovimiehet Versaillesista. Sen sijaan

riensi kansa linnaan, toivoen saavansa kuulla, että tila oli käynyt

huonommaksi.

Ludvigia vaivasi kuoleman kauhu ja mitä hirmuisimmat tuskat. Väliin

kätki hän kasvonsa päästäkseen näkemästä jotakin, väliin työnsi hän

luotaan ristin, jota hänelle ojennettiin, huutaen ettei hän ollut

ansiollinen kajoomaan Kristuksen ristiin. Väliin katsoa tuijotti hän

tuskaisesti taivasta kohden, otti käteensä ristin, puristi sitä

sydäntään vasten ja suuteli sitä katuvaisena ja polttavia kyyneliä

vuodattaen.

Vasta kun lääkärit olivat kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ryhtyneet

suojellakseen itseään tarttumalta, astuivat he vastahakoisesti hänen

makuuhuoneeseensa. Useat saivat taudin pelkästään siitä, että kulkivat

ulkopuolella olevan eteiskäytävän läpi. Erääseen hovimieheen, joka oli

raottanut ovea ja parin minuutin ajan katsellut kuningasta, tarttui

tauti ja hän kuoli.

Töin tuskin saatiin palvelijat menemään sisään. Muuan hovivirkamies

näki käskyläispojan, joka vuodatti kyyneliä.

"Sinä kai itket herraasi?" kysyi hän.

"Kuningastako? En suinkaan", vastasi poika. "Itken toveri raukkaani,

jolla ei ollut rokkoa. Nyt hän saapi sen ja kuolee ihan varmaan."

Kuninkaan kehotuksesta pysyivät kruununprinssi ja kruununprinsessa

poikessa; hänen tyttärensä ja muutamat harvat palvelijat olivat ainoat,

jotka ympäröivät hänen kuolinvuodettaan. Vaikka hoviväki ja ystävät

hylkäsivät hänet, eivät prinsessat Adelaide ja Louise hetkeksikään

väistyneet hänen vuoteensa luota. He rohkaisivat hänen mieltään

rukouksillaan, he vahvistivat häntä alttiilla rakkaudellaan, he

tarjosivat hänelle apunsa mitä vastenmielisimmissä olokohdissa, ollen

itse varmalle tartunnalle alttiina.

Turhaan pyysivät lääkärit heitä poistumaan vaarallisen kuolinvuoteen

luota, turhaan yhtyi kuningas heidän pyyntöihinsä; prinsessat pysyivät

paikoillaan.

Palava kynttilä asetettiin yhteen linnan ikkunoista merkiksi siitä,

että kuningas eli.

Toukokuun kymmenentenä päivänä kello neljän, viiden vaiheilla

iltapäivällä veti hän vihdoinkin viimeisen henkäyksensä. Kynttilä

sammutettiin, ja ulkona odottavat tiesivät silloin, että Ludvig XV oli

kuollut.

Kaikki, jotka suinkin pääsivät, pakenivat kuninkaallisesta asunnosta.

Hovimenojen ohjaaja ja pari muuta hovivirkamiestä olivat ainoat jälelle

jääneet. Heidän virkavelvollisuutensa vaati heitä pitämään huolta

siitä, että valtiaan jäännökset saatettiin hautaan.

Ruumis käärittiin sukkelasti hurstiin ja paiskattiin kolmikertaiseen

sinkki- ja tammiarkkuun; kaksi kadunlakaisijaa olivat ainoat, jotka

saatiin tämän toimen suorittajiksi.

Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta tunki kirstusta niin väkevä

rutonhaju, että saapuvilla olevat papit tarvitsivat avukseen kaiken

uskonnon voiman, voidakseen tiehensä livistämättä sitä kestää.

Sydän-yöllä vietiin kuollut ruumis metsästysvaunuissa Saint-Denisin

kuninkaanhautaan. Jotkut myöhästyneet yökulkijat, jotka tulivat tien

varrella olevista ravintoloista, tervehtivät kokkapuheilla ja

juomalauluilla hallitsijaa hänen viimeisellä retkellään.

"Ludvig XV", lausui joku irvihammas, "maksoi paperirahalla syntyessään;

hän antoi meille sotia, kun varttui mieheksi, nälänhädän, kun tuli

vanhaksi, ja ruton, kun kuoli."

7.

Valtaistuimelle nousu. -- Hovin seuratavat. -- Kreivitär de Noailles.

-- Apotti Vermond.

Ei kukaan Ranskan kuninkaista ole ollut vähemmin kunnianhimoinen kuin

se hyvänsuopa nuorukainen, sepänammatissa mustuneine käsineen, joka

Ludvig XV:nnen kuoltua nousi valtaistuimelle. Hän katsoi suuruutta

taakaksi, jota hän ainoastaan kristillisen nöyryyden avulla jaksoi

kantaa.

Kun häntä isänsä kuollessa ensi kerran kutsuttiin "dauphiniksi",

kalpeni hän ja pyörtyi. "Armas Ranska", sanoi silloin Ludvig XV,

"sinulla on kuninkaana ukko ja kruununprinssinä lapsi."

Kun Ludvig XV oli heittänyt henkensä, kokoontui kuningasperhe linnan

kappeliin. Sillä aikaa kuin lapset ja lastenlapset rukoilivat kuolleen

puolesta, nousi hirveä rajuilma. Sadekuurot piiskoivat ikkunaruutuja.

Tuuli sammutti vahakynttilät. Ukkosen jymähtely esti papin äänen

kuulumasta.

Kreivitär de Noailles ja apotti Vermond olivat ensimäiset, jotka vanhan

valtiaan kuoltua riensivät tervehtimään kruununprinssiä ja

kruununprinsessaa Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, mutta he

kohtasivat nuoren parin kyynelten ja tuskan vallassa.

"Oi, Jumalani!" huudahtivat he molemmat polvistuen, "me olemme liian

nuoret voidaksemme hallita."

Se oli sydämen huutoa, mutta samalla myöskin järjen ääntä, sillä vielä

he eivät olleet läheskään kypsyneet sitä asemaa varten, johon heidän

nyt oli astuminen.

Ludvigia, joka vielä ei ollut kahdenkymmenen vuoden ikäinen, oli

säännöllisesti pysytetty erillään hallitusasioista. Ja Marie

Antoinettella, joka vielä ei ollut yhdeksäätoista vuotta täyttänyt, ei

ollut halua eikä mieltymystä valtiontoimiin.

Hovi oli jakaantunut keskenänsä riitaisiin puolueihin; raha-asiat

olivat epäjärjestyksessä, kunnioitus kuningasvaltaa kohtaan oli

järkäytetty. Vaikeuksia kohosi kaikilla tahoilla, ja kaikkialla

huudettiin parannuksia.

Ensimäiset päivät kulki kansa ikäänkuin ilon huumauksessa. Sepitettiin

ivallisia sururunoja kuninkaasta, jota kerran oli kutsuttu "suuresti

rakastetuksi". Laulettiin:

"Ci-git, Louis, le pauvre roi.

Il fut bon, dit on, mais a quoi?"

Yht'aikaa kuultiin Ludvig XVI ja hänen hurmaavaa puolisoaan ainoastaan

siunattavan ja kiitettävän; Henrik IV:nnen patsaan jalustaan

kirjoitettiin: "Resurrexit" (Hän on jälleen noussut).

"Mikä kaunis sana", lausui Ludvig XVI, nähtyään kirjoituksen, "jos se

vain olisi totta."

Ludvig XV:nnen kuoltua asettui kuningaspari toistaiseksi asumaan

pieneen "La Muetten" linnaan Boulognen metsässä. Aamusta aikaisin

kokoontui kansaa suuret joukot linnan ristikkoportin ulkopuolelle.

Huudot: "Eläköön kuningas!" alkoivat kello kuudelta aamulla

ja taukosivat vasta auringon laskiessa. Toivottiin suuria

nuorelta kuninkaalta, joka tiedettiin vakaiseksi, tiedokkaaksi ja

hyväntahtoiseksi, huolimatta hänen kömpelöstä esiintymisestään; eikä

vähempää toivottu nuorelta kuningattarelta, joka oli nähty kauniiksi ja

hyväksi.

Juonien, joita viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli punottu Ludvig

XV:nnen kuolinvuoteen ympärillä, havaittiin olevan ainakin yhtä

kiihkeässä toiminnassa hänen pojanpoikansa valtaistuimen juurella.

Samaan aikaan, jolloin vanhan kuninkaan mätänevä ruumis vietiin pois

yön pimeydessä, alettiin jo tapella kunnianimistä ja viroista.

Kansan pakottavampia tarpeita tyydytettiin: Ludvig XV:nnen kuoleman

jälkeisenä päivänä häädettiin hänen lemmittynsä. Kreivittären langon,

kreivi Jean du Barryn, joka kauan oli ollut vehkeilyjen johtajana

kuninkaan läheisyydessä, täytyi kiireimmän kautta paeta Englantiin.

Mutta sillä miettimättömällä kiihkeydellä, joka ranskalaisille on

luonteenomaista, toivottiin nähtävän eilispäivän kaikki mahtimiehet

karkoitettuina neljänkolmatta tunnin kuluessa.

"Ranskalainen kiihkeys tekee minut levottomaksi", kirjoitti Marie

Antoinette näinä ensimäisinä hallituspäivinä äidilleen. "Mahdotonta on

tehdä kaikkien mieliksi maassa, jossa luonteiden vilkkaus vaatii

kaikkea silmänräpäyksessä suoritettavaksi."

Maria Teresia oli vielä vähemmän tyytyväinen. "Luulen, että hyvät

päivät ovat lopussa", virkkoi hän, kertoessaan ministerilleen

hallitusvaihdoksesta. Ja kuninkaalle ja kuningattarelle kirjoitti hän:

"Te olette kovin nuoret kumpikin, rakkaat lapseni. Kuorma on raskas;

olen huolissani, suuresti huolissani teidän tähtenne."

Antaessaan tyttärensä aviopuolisoksi Ranskan kruununprinssille, oli

keisarinna toivonut sen kautta hyödyttävänsä omaa politiikkaansa. Mutta

hän olisi tuskin saattanut valita itselleen asetta, joka oli vähemmin

omiansa toteuttamaan hänen toiveitansa. Kaikista Maria Teresian

tyttäristä oli Marie Antoinette vähimmin huvitettu valtiotoimista.

Prinsessa Adelaide oli saanut tarttuman isänsä sairasvuoteen luona;

mutta hän taisteli uhkaavaa tuhoa vastaan, voidakseen edistää omia

aikeitansa. Jo veljensäpojan hallitusajan alussa osotti hän ilmeisesti,

että hän aikoi ohjata nuorta kuningasta sekä määrätä hänen

ministeriensä valinnan.

Hän puhui Ludvigille hänen isänsä nimessä ja muistutti häntä siitä

poliittisesta testamentista, jonka kuningasvainaja oli jättänyt

ohjaukseksi pojalleen.

Kuningattaren ollessa jokapäiväisellä kävelyretkellään, sai prinsessa

aikaan yhtymyksen suljettujen ovien takana, jossa luettiin niiden

miesten nimet, jotka hänen isänsä oli toivonut näkevänsä seuraajansa

neuvonantajina.

Markiisi Maurepas tuli ministeristön johtajaksi prinsessa Adelaiden

toivomuksen mukaan.

Jos hänen nimityksensä ei ollutkaan kaikin puolin Marie Antoinettelle

mieleen, niin ei saata kieltää, että Marie Antoinetten oli osaksi

kiittäminen omaa itseänsä siitä. Hän oli sallinut tätien sijoittua

kuningasparin kanssa saman katon alle, vaikka ihan alusta asti oli

ollut päätetty, että heidän jonkun aikaa tuli asua erillään. Hän oli

pelännyt taistella Adelaidea ja hänen ministerilistaansa vastaan; hän

oli ollut siksi heikko, että oli kannattanut kahden uuden ministerin

vaalia. Näyttää siltä, kuin olisi hänellä ollut yksinomaan silmämääränä

saada erotetuksi Aiguillon, jota hän vihasi ja kutsui "ilkeäksi

mieheksi".

Itsekohdastansa oli hän varmaankin kernas kunnioittamaan Choiseulia,

joka oli hänen ystävänsä ja saanut aikaan hänen avioliittonsa.

Kuitenkin kaikitenkin teki hän sangen vähän saadakseen kuninkaan

vieraantumaan ennakkoluuloistaan Choiseulia kohtaan. Hän sai ainoastaan

toimeen, että Choiseul kutsuttiin pikaiselle vierailulle hoviin.

Nuori kuningatar vastaanotti hänet mitä kohteliaimmalla ja

rakastettavimmalla tavalla.

"Herra Choiseul", lausui hän, "minua ihastuttaa saada nähdä Teidät

jälleen. Tuntisin itseni iloiseksi, jos tietäisin millään tavalla

vaikuttaneeni teidän takaisin tuloonne. Te olette luonut minun onneni;

on siis oikein, että Te sen näettekin."

Ludvig ei likimainkaan ollut yhtä ystävällinen; runot ja valheelliset

jutut, joilla hänen lapsuus-aikaansa oli myrkytetty, eivät olleet

mielestä murenneet.

"Kuinka Te olette tullut paksuksi, herra Choiseul", siinä kaikki mitä

hänellä oli sanottavaa entiselle pääministerille; "hiuksenne ovat

lähteneet, te olette tullut kaljupäiseksi."

Mutta eipä ollutkaan herttua, mitä tähän matkaan tulee, antautunut

turhien toiveiden eksytettäväksi; ennen puheille pääsyä oli hän jo

tilannut hevosen kotimatkaa varten.

* * * * *

Kuninkaan siviilihovikuntaan kuului 1,400 virkamiestä. Kuningattarella

oli 450 hovivirkamiestä, joilla kaikilla oli komeilevat ja naurettavat

arvonimet.

Ludvigin ja Marie Antoinetten elämä oli jossakin määrin vankilaelämän

kaltaista; tarkkaavat katseet seurasivat heitä kaikkialla. Heidän

virkamiehillään oli jonkun verran yhtäläisyyttä vanginvartijain kanssa;

linnassa oli näet kurinpito vallalla kuin kasarmissa.

Enimmin kiusasikin Marie Antoinettea hänen valtaistuimelle noustessaan

tuo miltei julma valvonnan-alaisuus, joka oli jäännös entisiltä

ajoilta. Seurustelusääntö kohtasi häntä kaikkialla, jokikinen tunti

päivästä; se ehkäisi hänen askeleitaan, se häiritsi hänen huvejaan, se

takelsi hänen ystävyyssuhteittensa tiellä. Sairaana niinkuin

terveenäkin, hovijuhlissa niinkuin perhe-oloissaankin oli hänen mitä

tarkimmasti noudattaminen hovimenoja. Pikkumaiset hovisäännöt

seurasivat häntä aina hänen aviovuoteeseensa asti.

Yksi näistä monista laeista sääsi, että kuningattaren tuli syödä

päivällisensä kansan nähden. Hänen seurassaan tuli silloin yksinomaan

olla naisia. Kuningas söi yhdessä hänen kanssaan, ja häntä tuli myös

silloin naisten palvella.

Niinä tunteina päivästä, jolloin eivät kaikki hovinaiset olleet

valtijattaren luona -- sääsi toinen tapa -- tuli hänen seuranaan

välttämättömästi olla kaksi hovipukuista naista. Marie Antoinette teki

tästä samoin kuin monista muistakin tempuista lopun ja otti tavaksi

käyttää seurassaan vain yhtä palvelijaa.

Ylihovimestarinnan ja hovinaisen tehtävänä oli yhden kamarirouvan ja

kahden kamarineiden avustamana pukea kuningattaren ylle. Näittenkin

kesken oli tarkasti määrättyjä sääntöjä voimassa: hovinainen veti

majesteetin alushameen hänen päänsä ylitse ja ojensi hänelle leningin;

ylihovimestarinna kaatoi vettä pesuvatiin, milloin kuningatar halusi

pestä käsiään; viimemainittu puki niinikään paidan hänen ylleen.

Yhtä monta temppua oli riisumisessakin noudatettava. Jopa yötäkin

varten oli ominaiset muotonsa säädettyinä: kuningattarella tuli silloin

olla yllään alusliivit, pitsihihat sekä suuri valkoinen kolmikulmainen

kaulaliina.

Jo aamusta aikaisin, hänen juodessaan suklaatansa, päästiin hänen

huoneeseensa, makasipa hän vielä sängyssä tahi oli noussut ylös.

Varsinainen suuri vastaanotto alkoi sentään vasta kello kahdeltatoista.

Prinssit, upseerit, hovivirkamiehet, sekä yleensä kutka vain halusivat,

astuivat silloin sisään kunniatervehdyksille; ja heidän nähtensä

kuningatar puki ylleen.

Jos Marie Antoinette pyysi lasin vettä, tuli palvelija tuoden vesilasin

tarjottimella. Mutta hän ei vienyt sitä kuningattarelle. Palvelija meni

kamarirouvan luo, joka ensiksi vastaanotti sen.

Kamarirouva ojensi sen sitte kuningattaren hovinaiselle.

Jos joku Marie Antoinetten kälyistä oli läsnä, ojensi hovinainen ensin

lasin prinsessalle, ja tämän kädestä se vihdoin saapui hänen

majesteetilleen. Ei mitään annettu kuningattarelle suoraan; nenäliinat,

hansikkaat, kaikki mitä hän tarvitsi, pantiin tarjottimelle, jonka tuli

kulkea monen käden kautta.

Juttu, jonka kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo

muistelmissaan, antaa jonkinlaisen käsityksen hovisääntöjen

sietämättömästä tiranniudesta.

Eräänä talvipäivänä tapahtui, että Marie Antoinette seisoi

riisuutuneena; hänen oli saatava yllensä paita.

Kamarirouva piti paitaa kädessään, vetääkseen sen hänen päänsä ylitse.

Samassa tuokiossa astuu hovinainen sisään; hän vetää hansikkaat

käsistään ja vastaanottaa paidan.

Mutta taasen napautetaan ovea; Orléansin herttuattarelle avataan.

Hänkin riisuu hansikkaansa ja lähestyy ottamaan kuningattaren paitaa.

Hovisääntö kumminkin kieltää hovinaista ojentamasta herttuattarelle

paitaa; hän antaa sen takaisin kamarirouvalle ja kamarirouva antaa sen

etemmäksi.

Nyt koputetaan jälleen ovea; tällä kertaa on se Provencen kreivitär.

Orléansin herttuatar jättää paidan uudestaan takaisin kamarirouvalle,

joka ojentaa sen Marie Antoinetten kälylle.

Kuningatar seisoo vilusta väristen, alastonna, käsivarret ristissä

rinnalla, hän odottaa ja on viluissaan. Käly näkee miten hän seisoo

siinä puoleksi paleltuneena. Hansikkaat kädessä vetää hän vihdoin

paidan kuningattaren ylle.

Marie Antoinette hymyilee, salatakseen kärsimättömyyttään, mutta hän ei

voi pidättyä mutisemasta: "Tämä hovisääntö on sietämätön."

Saattaa helposti arvata kuinka kärsimättömäksi nuori, vilkas ja suora

Habsburg-suvun ruhtinatar tunsi itsensä näiden tyrannimaisten

perintätapojen takia, jotka eivät silmänräpäystäkään sallineet hänen

olla oma itsensä, vaan ainoastaan myönsivät hänelle kuningattaren

ikävän kunnian.

Ja se nainen, joka ylihovimestarinnan nimellisenä oli asetettu hänen

sivulleen, teki kaikki kymmenen kertaa raskaammaksi hänelle sen sijaan,

että olisi koettanut hovisäännön pakkoa lieventää.

Noaillesin kreivitär oli hurskas, hyväätekevä ja puhdastapainen; hän

oli suuresti kunnioitettava. Hänen käytöksensä oli kaavamaisen jyrkkä,

ja hän näytti erinomaisen ankaralta. Hymyilyä yli sen mikä oli

säännöissä määrätty, katsoi hän jo arveluttavaksi hairaukseksi; nauha,

joka ei ollut solmittu niinkuin sen olisi tullut olla, teki hänet

tyytymättömäksi.

Oltuaan ylihovimestarinnana Maria Leczinskalla, Ranskan edellisellä

kuningattarella, oli hän hovisääntöjen mukaan itseoikeutettu hoitamaan

samaa virkaa Marie Antoinettenkin luona.

Hän oli tehnyt hovisäännöt oikeaksi tieteeksi. Ja Ludvig XV:nnen

puoliso oli kaikissa tavoissaan noudattanut hänen määräyksiään. Jopa

hameen laajuudenkin oli kreivitär määrännyt estääkseen kuningatarta

hyppäämästä pienimmänkin ojan yli, tai tekemästä suurempaa harppausta,

kuin hänen arvolleen soveltui.

Mitä hartaammin Maria Leczinska oli sydämensä syvyydestä kiittänyt

Jumalaa siitä, että Jumala oli hänet niin mahtavalle hallitusistuimelle

korottanut, sitä vähemmin halusi hän itseänsä muistutettavan siitä,

että hän oli ollut vähäinen puolalainen prinsessa ennen kuin oli

näin mahtavaksi kohonnut. Hän oli sen vuoksi pitänyt kaikkia

hovijärjestyksen muodollisuuksia mitä tärkeimpinä ja tahtonut itse,

että niitä mitä täsmällisimmin noudatettaisiin.

Toisin oli laita hänen pojanpoikansa puolison. Kun hän joskus väsyksiin

asti oli kuunnellut ylihovimestarinnan hovijärjestystä koskevia

kysymyksiä, saattoi tapahtua, että hän kiivaasti ja vilkkaasti vastasi:

"Hyvä rouva, määrätkää siinä suhteessa ihan niinkuin itse parhaaksi

näette. Älkää luulko, että kuningatar, joka omaa sukua on Itävallan

arkkiherttuatar, pitää moisia seikkoja yhtä tärkeinä kuin vähäinen

puolalainen prinsessa, josta tuli Ranskan kuningatar."

Pitipä Marie Antoinette noita vanhentuneita hovitapoja miten

vähäarvoisina hyvänsä, oli niiden syrjäyttäminen sittenkin alkuna

tulevalle onnettomuudelle.

Lukuunottamatta muutamia naurettavia liiallisuuksia oli seurasääntö

oikeutettu sekä paikallaan sellaiseen ajattelemattomaan ja

hallitukselle vihamieliseen kansaan nähden kuin Ranskan. Se

salaperäisyyden huntu, jolla seurasäännöt hovissa verhosivat

kuninkaallista huonetta, vaikutti sen tenhohohteen säilymiseksi, joka

oli välttämätön sen ajan kuninkaille.

Kreivitär du Noaillesin velvollisuus olisi ollut saattaa kuningatar

huomaamaan, että hänen arvonsa vaati häntä pysymään uskollisena

vanhoille muodoille. Hänen velvollisuutensa olisi ollut osottaa

kuningattarelle, kuinka vaarallista hänen oli muukalaisena, jota

kaikkien silmät tähystelivät, koteuttaa uusia tapoja vanhaan hoviin.

Hänen velvollisuutensa olisi ollut huomauttaa, että hovisääntö oli

sellainen varustus, joka tarjosi kuningattarelle tukea ja suojaa.

Sitä hän ei kumminkaan tehnyt, vaan väsytti kuningatarta

lakkaamattomilla huomautuksillaan. Siellä -- sanoi hän -- olisi

kuningattaren pitänyt tervehtiä sillä tavalla, täällä toisella tavalla.

Eräässä tilaisuudessa oli kuningatar hymyillyt, kun se ei lainkaan

sopinut, toisessa tilaisuudessa oli hän nyökännyt päätään, kun olisi

pitänyt niiata.

Ylihovimestarinnan ainainen huolenpito oli Marie Antoinettesta, hänen

ollessaan kruununprinsessana, tuntunut kiusalliselta. Tämä huolenpito

kävi sietämättömäksi hänen tultuaan kuningattareksi.

Maria Teresia neuvoi tytärtään mikäli mahdollista vapautumaan vanhoista

muodollisuuksista. Ludvig XVI kehotti puolisoaan luomaan yltänsä tuon

ikeen, joka oli hänestä itsestäänkin epämieluinen. Paitsi Marie

Antoinetten äitiä ja puolisoa oli vielä kolmaskin, joka herkeämättä

kehotti häntä poistamaan vanhoja hovitapoja.

Tuo kolmas oli hänen opettajansa apotti Vermond. Hän oli merkillinen

mies sen vaikutusvallan kautta, jonka oli osannut hankkia itselleen

kuningattareen -- vaikutusvallan, jota hän käytti kerskailematta, vaan

joka ei ollut viisaudetta saavutettu. Apotti oli ollut opettajana

Sorbonnessa ja kirjastonhoitajana Mazarinin kollegiossa, ennen kuin

hänet kutsuttiin Itävallan hoviin.

Hän oli syntynyt köyhistä vanhemmista, ja hänen turhamaisuutensa heräsi

ja kehittyi Wienissä, missä Maria Teresia salli hänen viettää illat

keisarillisessa perhepiirissä.

Ennen niitä aikoja ei hän ollut koskaan ollut tämän maailman isoisten

kanssa missään tekemisissä. Häntä hurmasi vastaanotto, joka tuli hänen

osakseen Itävallan hovissa; ja myöhemmin elämässään hän ei mitään niin

ihaillut kuin tämän hovin seurapiirissä vallitsevia yksinkertaisia

tapoja.

Apotti oli kaikessa esiintymisessään erikoinen. Hän halveksi

kunnianosotuksia ja näytti elävän ja toimivan ainoastaan Marie

Antoinetten neuvonantajana ja ystävänä. Korkeimmassakin

yhteiskunnallisessa asemassa olevia henkilöitä kohteli hän

vertaisinaan, -- melkein kuin käskynalaisia; ministereitä ja piispoja

vastaanotti hän joskus kylpyammeessa istuen.

Versaillesissa Vermondia sekä pelättiin että vihattiin. Ludvig XVI:nnen

tullessa kuninkaaksi toivottiin, että apotti tulisi karkoitetuksi.

Tehtiin ankaria hyökkäyksiä valtiaan heikkoa tahtoa vastaan, jotta

saataisiin kuningasta käskemään hänet pois hovista. Mutta apotti jäi

paikoilleen; eikä kuningattaren luottamus häneen järkähtänyt

hetkeksikään.

Kuningas ei voinut sietää puolisonsa yksityissihteeriä eikä koskaan

puhellut hänen kanssaan. Seuraava pikku tapaus kuvaa mainiosti heidän

välistä suhdettaan: Kun Maria Teresian kuolemasta saapui tieto, lähetti

Ludvig sanan Vermondille, kehottaen häntä ilmoittamaan surusanoman

kuningattarelle. Kun Vermond oli toimen täyttänyt, lausui kuningas

hänelle:

"Kiitän Teitä, herra apotti, palveluksesta, jonka olette minulle

tehnyt."

Tämän ainoan kerran kahdenkymmenen vuoden kuluessa kuningas puhui

muutamia sanoja puolisonsa uskotulle.

Ollessaan jonkin asian suhteen epäilevällä kannalla oli Marie

Antoinettella tapana kutsua apotti Vermond ratkaisijaksi.

Todennäköistä on, että apotti usein sai tai ainakin koki saada hänet

taivutetuksi toimenpiteisiin, joiden laajuutta kuningatar ei

käsittänyt. Hän toimi julkisesti siihen suuntaan, että olisi saanut

kuningattaren luomaan yltään hovitapojen rasittavan ikeen, ja hän

liehitteli siinä tarkoituksessa kuningattaren luontaisia taipumuksia.

Jos hän sattui tulemaan kuningattaren luo tämän hankkiutuessa

ratsastusretkelle, niin hän sanoi ivallisesti:

"Miksi joukko sotureita pihalla? Joku kenraali kai aikoo pitää

joukkojensa katsastusta? -- Onko kuningattaren, jota alamaisensa

rakastavat, välttämätöntä ympäröidä itsensä vahvalla sotavoimalla?"

Jos Marie Antoinettea kehotettiin luopumaan aamukävelyistään, jos häntä

kehotettiin olemaan näyttäytymättä muussa kuin hovisäännön määräämässä

puvussa, apotti käytti tämänlaisia tilaisuuksia muistuttaakseen

kuningattaren mieleen äidin suoraa yksinkertaisuutta, muistuttaakseen

häntä siitä, että keisarinnalla oli tapana käydä jalkaisin ilman seuraa

ja ilman vartijoita. Hän teki pilaa Bourbon-suvun hovitavoista,

ymmärtämättä että kuningattaren arvo vaati välttämättömästi

pysyttäväksi vanhoissa tavoissa.

8.

Epäsopua perheessä. -- Huvimatkoja Pariisiin. -- Oopperatanssiaisia. --

Muotihulluuksia.

Valtaistuimelle noustuansa olivat Ludvig ja Marie Antoinette miltei

heti alusta kohdanneet kademieltä perheensä keskuudessa. Provencen

kreivi ja kreivitär, Artoisin kreivi ja kreivitär eivät suostuneet joka

aamu tulemaan kunniatervehdyksille kuninkaan ja kuningattaren luo,

kuten oli ollut tapana edellisen kuninkaan aikana.

Ludvig, joka oli itse ilmetty hyvyys, ei tahtonut, että veljensä

kutsuisivat häntä "teidän majesteetiksenne". Marie Antoinette, joka

samaten oli hyvänlaatuinen, toisinaan liiaksikin, soi heille saman

vapauden.

Julkisissa tilaisuuksissa, kun kuninkaallinen perhe oli koossa, näkyi

kuninkaan ja hänen veljiensä välillä vallitsevan yhdenvertaisuus

moinen, että vieraan oli mahdotonta arvata kuka oli hallitsija.

Varsinkin osotti Artoisin kreivi niin silmiinpistävää

tungettelevaisuutta, että se vaikutti tympäisevästi kaikkiin, jotka sen

näkivät. Hän surviskeli vanhinta veljeään, polki hänen jaloilleen ja

keskeytti yhtenään hänen puheensa inttääkseen häntä vastaan. Provencen

kreivi oli varovaisempi ja karttoi sillä tavoin asettamasta itseään

etualalle; mutta hän ei ollut niin suora kuin veljensä, ja hänestä tuli

ennen pitkää Marie Antoinetten salaisia vihollisia.

Prinsessa Adelaidesta tiedämme, että hän oli täynnä ilkeyttä ja

kiukkua. Hänen sisarensa Louise, joka nunnaluostaristaan

Saint-Denisissä edelleen seurasi tapausten kulkua hovissa, ei hänkään

ollut lempeämpi nuorta kuningatarta kohtaan. Ja Provencen kreivitär

vahingoitti kälyään niin usein kuin tilaisuutta siihen ilmeni.

Marie Antoinette puolestaan antoi noiden molempain Savoijin

prinsessojen ymmärtää, että hänen kaksinainen etevämmyytensä Itävallan

arkkiherttuattarena ja Ranskan kuningattarena oli hänelle selvillä.

Näihin lausuntoihin vastasivat lankojen vaimot tuskin hyvää kasvatusta

todistavalla tavalla. He sanoivat hänelle vasten kasvoja, että Turinin

hovi oli yhtä korkeassa arvossa kuin Wienin. Ja sitten seurasi katkeria

sanoja milloin puolelta, milloin toiselta.

Valtijatar, joka oli mielistelyn haluinen ja erittäin varomaton,

antautui enemmän moitteille alttiiksi kuin vastustajansa. Tätien ja

kälyjen väsymättömästä huolenpidosta punottiin panettelun verkkoa mitä

erilaisimmilta tahoilta hänen olentonsa ympäri.

Ludvig XV:nnen viimeiset hallitusvuodet olivat Marie Antoinettelle

olleet kaikkea muuta kuin hupaiset. Erotettuna hovielämän huveista,

joihin hän vastenmielisyydestään kuninkaan lemmittyä kohtaan ei

halunnut ottaa osaa, sekä närkkäiden, oikullisten ja häijyjen tätiensä

ja ylihovimestarinnansa mestaroimana, joka viimemainittu joka askelella

saarnasi hänelle hovisäännön ankaria lakeja, oli hänen täytynyt

tukahuttaa luontaista vilkkauttaan ja nuorellista ilonkaipuutaan.

Sitten kun hän perin nuorella iällä oli noussut valtaistuimelle ja

saanut vallan tehdä mitä tahtoi, näyttää siltä kuin hänen

monisuuntaisessa luonteessaan olisi tapahtunut muutos, kuin

ominaisuuksia, jotka ennen olivat hänessä olleet vähemmin huomattavia,

silloin olisi äkkiä puhjennut esiin. Vietettyään neljä vuotta mitä

ikävimmissä oloissa paloi hänen mielensä nyt huvituksiin. Pahaksi

onneksi oli hovissa kylliksi niitä, joilla oli samat mieliteot kuin

hänellä.

Marie Antoinette rakasti Pariisia, ja hänen suurimpia huvejansa oli

käydä teatterissa; hän matkusti sentähden usein pääkaupunkiin.

Pariisilaiset olivat aluksi iloissaan hänen tiheään uudistusvista

käynneistään. Mutta kun hän rupesi käymään yksityisissä tanssiaisissa

ja naamiohuveissa, ei sitä enää pidetty sopivana kuningattarelle.

Tosin olivat nuo niin kutsutut oopperatanssiaiset ainoastaan ylhäisen

maailman kokouspaikkana, ja tosin oli kuningas antanut hänelle luvan

mennä niihin. Mutta itse kävi kuningas niissä vain yhden ainoan kerran.

Kuningatar näyttäytyi melkein aina lankonsa kanssa kahden,

milloin puettuna amatsooniksi, milloin yksinkertaiseen dominoon

(naamiaispukuun), joka vähensi arvonantoa ja kiihotti uteliaisuutta.

Hän tanssi näissä huveissa aina myöhään aamupuoleen ja palasi harvoin

Versaillesiin ennenkuin kellon lähetessä seitsemää seuraavana päivänä.

Ennen pitkää alettiin levitellä juttuja hänestä, että hän muka vietti

kevytmielistä elämää. Kansa ei aluksi uskonut näitä juttuja. Mutta

hovi, joka rakasti skandaaleja ja eli liian kevytmielisesti uskoakseen

muiden hyveitä, ahmi niitä suurella mielihalulla.

Käsittämättömässä huolettomuudessaan ei Marie Antoinette edes

huomannut, että hän herätti pahennusta; hän ei aavistanut

itse kutovansa sitä kangasta, jolle huhujen levittäjät ja

herjauskynäilijät saattoivat maalata epäpuhtaan kuvan hänen elämästään.

Oopperatanssiaisia piti hän viattomana huvina, joista ei saattanut olla

mitään ikäviä seurauksia. Ja kuitenkin on varmaa, että nämä

tanssiaisissa käynnit ne juuri vahingoittivat häntä mitä suurimmassa

määrässä.

Nuori kuningatar ei tuntenut itseään onnelliseksi ylhäisessä

asemassaan, vaan oli mielestänsä vieraampi kuin koskaan ennen uudessa

kotimaassaan.

Audienssijuhlallisuudet olivat hänestä väsyttäviä ja inhottavia siinä

määrin, että hän juhlallisimmissakin tilaisuuksissa laiminlöi

seurustella henkilöitten kanssa, jotka halusivat tulla huomatuiksi ja

joilla virka-arvonsa tai ansioittensa perusteella oli oikeus vaatia

sitä.

Vakaampi osa hoviväestä asettui ennen pitkää vihamieliselle kannalle

nuoren kuningattaren suhteen, ja joka päivä keksittiin aina uusia

alentavia kertomuksia hänen yksityisestä elämästään.

Kuningatar katsoi siis olevansa pakotettu muodostamaan oman

omintakeisen puolueen, mutta tämän puolueen suhteen oli hän liiaksi

avomielinen. Hän tähtäsi sukkeluutensa kärjen naisia vastaan, jotka

eivät olleet tarpeeksi iloisia, ja miehiä vastaan, joilta puuttui sekä

nuoruutta että kauneutta. Hän päästi seurapiiriinsä miehiä, joiden

käytös hovipiirin ulkopuolella herätti yleistä pahennusta, sekä naisia,

joita syytettiin siitä, että he viettivät kevytmielistä elämää.

Neuvonantajakseen ei hän valinnut kuningasta, jonka omituisuuksista hän

usein ja halusta teki pilaa, vaan sen sijaan Artoisin kreivin, joka oli

hänen seuratoverinsa myöhään sekä varhain, ratsain sekä vaunuissa

kuljettaessa.

Hänen vastustajillaan oli mahtava liittolainen kuninkaan entisessä

kotiopettajattaressa, kreivitär Marsanissa, jonka mielipiteillä oli

suuri merkitys niin hyvin sen kunnioituksen johdosta, jota hän nautti,

kuin sen aseman vuoksi, joka hänellä kauan oli ollut.

Kreivittären mielestä oli Marie Antoinettella liehittelijän ryhti, ja

vaaleissa, kevyissä puvuissaan muistutti hän teatteriprinsessaa

esittävää vanhanpuoleista naista, joka puvuillaan koettaa herättää

miesten intohimoja. Jos kuningatar loi katseensa ylös, näytti hän

kreivittärestä täysin harjaantuneelta keikailijalta, ja jos hän

puhui luonnollisella vilkkaudellaan, arvasi kreivitär sen heti

sisällöttömäksi lörpöttelyhaluksi. Jos kuningattaren kasvot ilmaisivat

mielenkiintoa ja osanottoa, väitti kreivitär hänen tahtovan näyttää,

että hän ymmärsi kaikki. Jos kuningatar hymyili iloista hymyänsä, oli

se vain teennäistä iloisuutta.

Tämä vanha nainen epäili ja panetteli häntä lakkaamatta. Marie

Antoinette puolestaan kosti ivalla ja pilkalla ja unhotti, että

kreivitär oli hänen miehensä kasvattaja, hänen tätiensä uskottu ystävä

sekä suurvalta hovissa.

Edellisestä on käynyt selville, että Marie Antoinettelta puuttui useita

kuningattarelle sangen tarpeellisia ominaisuuksia. Siihen sijaan omisti

hän ihan tavattomassa määrässä kaikki korkean asemansa ulkonaiset

ehdot: hän oli Ranskan kuningatar, mutta samalla myös kuningatar

kauneuden valtakunnassa.

Kruununprinsessana oli hän ollut varsin soma ja miellyttävä, vaan ei

läheskään vielä mikään täydellinen kaunotar. Nähdessään hänet ensi

kerran oli kreivitär du Barry pilkallisesti kutsunut häntä "pieneksi

punatukaksi". Toisia taasen oli Marie Antoinette hurmannut iloisella

hymyllään, verevällä suullaan, viisitoistavuotiaalla, mutta vielä

kehittymättömällä vartalollaan, kauniilla profiilillaan ja suurilla,

henkevillä silmillään, jotka niin helposti säteilivät ilosta, mutta

jotka yhtä nopeasti saattoivat säihkyä vihasta tahi ylenkatseesta.

Niinä neljänä vuotena, jotka olivat kuluneet hänen saapumisestaan

Ranskaan, ja aina Ludvig XV:nnen kuolemaan asti, olivat hänen

ulkonaiset lahjansa hämmästyttävässä määrässä kehittyneet, niin että

hänessä valtaistuimelle noustessaan naisen kauneuteen yhtyi

valtiattaren valtaava arvokkuus.

Siinäkin tapauksessa, että hän olisi kuulunut kaikkein alhaisimpaan

yhteiskuntaluokkaan, olisi hänen olentonsa vetänyt puoleensa ihailevia

katseita. Ja kun lisäksi ottaa huomatakseen, että hän oli kuninkaan

puoliso ja keisarin tytär, niin ei ole vaikeata käsittää syytä siihen

ihastukseen, jonka hän herätti.

Hänen astuessaan johonkin huoneeseen, tervehdittiin hänen tuloaan

ihmetyksen sorinalla. Jos hän näyttäytyi teatterissa, suunnattiin

kaikki kiikarit ja lornetit häneen päin. Ja hän synnytti vastakkaiseen

sukupuoleen kuuluvissa tunteita, jotka toisissa lähentelivät hulluutta.

Madame Vigée Le Brun, joka v. 1779 ensi kerran maalasi hänen

muotokuvansa, kertoo minkä näköinen kuningatar siihen aikaan oli:

"Kuningatar", lausuu hän, "oli nuoruutensa ja kauneutensa

kukoistuksessa; hän oli neljänkolmatta vuotias.

"Hän oli pitkä ja erittäin siro varreltaan, täyteläinen, mutta ei

liiaksi. Hänen käsivartensa olivat erinomaisen kauniit, hänen kätensä

pienet ja harvinaisen hyvin muodostuneet, ja hänellä oli mitä

kauneimmat jalat.

"Ei ainoallakaan Ranskan naisella ollut sulavampaa käyntiä. Hän kulki

kohotetuin päin ja hänen ryhtinsä oli majesteetillinen, mikä vaikutti,

että kun hän seisoi hovikuntansa keskellä, heti aina saattoi nähdä kuka

oli hallitsijatar. Tämä majesteetillisuus ei sentään estänyt sitä

lempeätä ja hyväntahtoista piirrettä näkymästä, joka ilmeni koko hänen

olennossaan."

Ja eräs hänen paashinsa, kreivi Tilly, lausuu hänestä:

"Silloinkin kun Marie Antoinette koetti olla ainoastaan kaunis nainen,

oli hän näöltään kuin Ranskan kuningatar. Koskaan ei nainen ole

kumartanut luontevammin, tervehtäen kymmentä henkeä yhdellä ainoalla

kumarruksella. Samaten kuin toisille naisille tarjoaa tuolin, tunsi

itsensä houkutetuksi siirtämään valtaistuimen hänen luoksensa."

Kesällä jälkeen Ludvig XV:nnen kuoleman oli nuori pari oleskellut

vuoroin Choisyn, la Muetten, Marlyn ja Compiègnen huvilinnoissa. Vasta

syyskuun alussa olivat he sekä koko hovi muuttaneet Versaillesiin.

Huoneisto, jossa Ludvig XVI kruununprinssinä oli kasvanut, luovutettiin

nyt Provencen kreiville. Huone, jossa Ludvig XV oli vetänyt viimeisen

henkäyksensä, tuli nykyisen kuninkaan makuuhuoneeksi, jota hän käytti

aina kuudenteen päivään lokakuuta 1789.

Kuningatar asettui samaan huoneustoon, jossa hän oli kruununprinsessana

asunut ja jossa Ranskan edellisetkin kuningattaret olivat asuneet.

Ennen valtaistuimelle nousuaan oli Marie Antoinette ollut

verrattain yksinkertainen vaatetuksessaan. Hän tapasi suorittaa

aamupäivävierailunsa puettuna värilliseen ohueeseen leninkiin, mikä --

kuten eräässä edellisessä luvussa on viitattu -- herätti suurta

paheksimista ranskalaisten prinsessojen puolelta, jotka aamusta iltaan

olivat täysin hovisäännön mukaiseen pukuun puettuina.

Etevä ompelijatar, kuuluisa neiti Bertin, sai tässä suhteessa

Marie Antoinetten maun kokonaan muutetuksi. Hän oli ensimäinen

porvariluokkaan kuuluva henkilö, joka sai kunnian käydä

kuninkaallisessa linnassa.

Chartresin -- sittemmin Orléansin -- herttuatar oli suositellut neiti

Bertiniä, ja Marie Antoinette sai halun neuvotella hänen kanssaan

puvuistaan; mutta kului useita kuukausia heidän ensimäisestä

yhtymisestään, ennenkuin kuningatar uskalsi vastaanottaa häntä muualla

kuin omassa pikku kabinetissaan.

Neiti Bertin, joka oli hyvin tarmokas ja vaativainen luonteeltaan,

saavutti ennen pitkää suuren vaikutusvallan kuningattareen. Hän

käyttäytyi varsin tuttavallisesti Marie Antoinettea kohtaan, ja hänen

muotimuunnoksiaan oli noudattaminen ikäänkuin annettuja käskyjä. "Hän

on minun pukuministerini", lausui Marie Antoinette hänestä, "hän

pysyttää vehkeilijät loitolla minusta."

Moinen hyväntahtoisuus saattoi kumminkin neiti Bertinin luulemaan

itsestään niin suuria, että hän katsoi asemansa yhtä tärkeäksi kuin

jonkun kuninkaallisen neuvonantajan.

Olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet muutamia heidän

majesteettiensa pukujen suhteen vallitsevia sääntöjä. Aluksi Marie

Antoinette näitä sääntöjä noudattikin.

Mutta sitten kun neiti Bertin oli tullut hänen neuvonantajakseen,

hylkäsi hän nämä vanhat tavat ja menot, joiden mukaan hän niin

sanoaksemme suoritti pukeutumisensa julkisesti yleisön nähden. Tultiin

kyllä kuten ennen hänen sänkykamariinsa, mutta valtijatar ainoastaan

tervehti ja vetäytyi sitten pois. Ja siitä hetkestä lähtien oli neiti

Bertin ainoa, joka pääsi hänen pieneen pukuhuoneeseensa, ainoa, joka

sai olla hänelle apuna pukeutumisessa.

Kun kuningatar oli täysin pukeutunut, palasi hän siihen suojaan, jota

vanhoista ajoista asti oli käytetty pukeutumishuoneena, ja sinne

tulivat nyt kaikki, jotka halusivat jättää hänelle anomuskirjoja.

Yhtaikaa saapui myös hovikähertäjä sinne laittamaan kuningattaren

hiusasua.

Neiti Bertinin syy oli, että hiuslaite tehtiin tavattoman suureksi.

Marie Antoinette ja hänen hovinaisensa kantoivat kokonaisia torneja

tyllistä, kukista ja sulista, joita yhdistettiin valehiuksilla,

tekokiharoilla ja -palmikoilla. Mitä kummallisimpia esineitä käyttivät

naiset päittensä koristamiseksi. Hiuslaitteita, jotka usein olivat aina

kolme- ja neljäkymmentä tuumaa korkeat, käytettiin esittämään kuvauksia

jumalatarustosta, idyllejä, kuvaelmia, kasvitieteellisiä puutarhoja,

sanalla sanoen, mitä mahdottomimpia asioita.

Erään naisen tukassa nähtiin kerran niitty sekä siinä kaksi pikku

lammasta, paimen, puro, tuulimylly y.m. Eräs toinen nainen esiytyi

hiusasulla, joka esitti viittä maanosaa, aurinkoa, kuuta ja tähtiä.

Erään hiuspukineeseen oli laitettu päivänvarjostin, joka aukeni ja

sulkeutui aina sen mukaan oliko päivänpaiste vai pilvinen sää. Eräs

toinen nainen taas kantoi hiuskoristeena timanteista tehtyä lintua,

joka lerputti siipiään puhjenneen ruusun päällä.

Keksittiin hiuskoristeita jos jonkin nimisiä ja jos jollaisiakin

tilaisuuksia varten. Chartresin herttuatar esiytyi eräässä hovijuhlassa

täysirikinen sotalaiva päässään; eräänä toisena iltana oli kähertäjä

hänen hiustamineissansa kuvaannollisella tavalla esittänyt hänen pienen

poikansa Ludvig Filipin makaamassa hoitajattarensa sylissä.

Hovikähertäjä Leonard otti nimekseen "académicien de coiffures et de

modes". Ja kun kaikki hovissa oleskelevat naiset välttämättömästi

tahtoivat käyttää samaa hiustaiteilijaa, täytyi heidän useinkin

käherryttää hiuksensa juhlan edellisenä aamuna tahi iltana. Ei ollut

siis muuta neuvoa kuin istua liikkumatta tuolilla koko yö, jotta tuo

ihana taideteos ei vain mitenkään tärveltyisi.

Nuo mahdottoman isot hiuskoristeet eivät olleet miksikään helpotukseksi

huvikävelyillä, vielä vähemmin vaunuilla ajeltaessa. Vaunujen ovet oli

tehtävä korkeammiksi, jotta naiset pääsivät niistä sisään, eivätkä itse

vaunutkaan olleet tarpeeksi korkeat; nähtiin naisten istuvan aivan

koukussa ajopeleissään. Toisilla oli tapana ajaessa pitää päänsä ulkona

vaununikkunasta, ja toiset taasen olivat polvillaan vaunuissa

suojellakseen hiuslaitostaan.

Tanssiaisissa oli naisten miltei mahdoton ottaa askeltakaan

satuttamatta kynttilänkruunuja ja seinälamppuja. Teatterissa sattui

usein yhteentörmäyksiä ja kuultiin suukopua hiuskoristusten takia,

jotka estivät näkemästä näyttelijöitä lavalta. Pilalehdet ja yleinen

mielipide ottivat muotihullutuksia vitsoaksensa saamatta silti aikaan

muutosta parempaan päin, ja monet pilakuvien piirtäjät antoivat

teelmilleen hahmoksi kuningattaren kasvonpiirteet.

Neiti Bertin ei ollut halukas pysähtymään puolitiehen; joka kuukausi,

välistä joka viikkokin antoi hän Léonardin tehdä hiusasun yhä

korkeammaksi.

Kun Marie Antoinette eräänä aamuna astui pukuhuoneeseensa, tuli

palvelija häntä vastaan kantaen jakkaraa, jonka tarkoitusta kuningatar

ei pystynyt arvaamaan.

"Mihinkä tuota jakkaraa tarvitaan?" kysyi hän kamarirouvaltaan.

Kähertäjä lähestyi nöyrästi kumartaen ja ilmoitti alamaisimmasti, että

hänen oli mahdotonta kähertää hänen majesteettinsa tukkaa, jos hän ei

käyttänyt jakkaraa, ylettääksensä hiusasun huippuun.

Kuningatar lahjoitti äidilleen muotokuvansa, jossa hän oli kuvattuna

tuo korkea hiuslaitelma päässä; hiuslaitelman teki vielä korkeammaksi

siihen kiinnitetty pitkä sulka.

Maria Teresia lähetti kuvan takaisin kirjoittaen samalla:

"Tyttäreni! Palautan tämän mukana minulle aiotun lahjasi. Siinä mahtoi

olla erehdys, minä en havainnut kuvassa Ranskan kuningatarta, vaan

näyttelijättären. Lähetän sentähden muotokuvan takaisin, odottaen sen

sijasta saavani oikean."

Mutta äidin varoitukset ja neuvot hänen pukujensa suhteen eivät

paljoakaan tehonneet nuoreen hallitsijattareen, joka piti näitä

varoituksia keisarinnan pahanmielen purkauksina.

Yhtä pikaisten ja liiallisuuteen menevien vaihtelujen alaisina kuin

hiusasut, olivat muotiväritkin.

Eräänä päivänä esiintyi kuningatar vaaleankeltaisessa puvussa. "Se on

kuningattaren tukanväri", sanoi Provencen kreivi, ja heti alettiin

hovissa käyttää sitä väriä. Suortuvia Maria Antoinetten hiuksista

lähetettiin silkkitehtailijoille Lyonissa, jotka kutoivat aivan

samanvärisiä kankaita ja nauhoja.

Toisen kerran esiintyi hän tummanruskeassa puvussa. "Tuo väri

muistuttaa kirppua!" lausui kuningas.

Ja tästä lähin tuli kirpulla olemaan tärkeä sijansa muotimaailmassa.

Alettiin valmistaa kankaita, joille annettiin nimeksi "vanha kirppu",

"nuori kirppu", "kirpun maha", "kirpun pää" ja "kirpun selkä".

"Sallikaa minun antaa teille neuvo", lausui joku hovimies

ulkomaalaiselle, joka halusi päästä käymään hovissa; "pukeutukaa

kirppufrakkiin ja kirppuliiviin ja esiintykää varmuudella. Siinä kaikki

mitä nykyään tarvitsee voidakseen saavuttaa onnen."

Marie Antoinette antautui uskomattomalla innolla pohtimaan kaikkia

muotikysymyksiä. Oli aikoja, jolloin hän ei voinut muusta puhua kuin

puvuista ja koreuksista. Kreivi de la Marck, joka on kuvannut

senaikuista Ranskan hovia, lausuu hänestä: "Kuningatar käy ehtimiseen

teatterissa, tekee velkoja, ajaa huvista toiseen, koristaa itseään

prameudella ja sulilla ja tekee pilaa jos jostakin."

Hänen esimerkkinsä vaikutti turmiollisesti kaikkiin yhteiskunnan

kerroksiin, ja eri säätyluokkiin kuuluvat naiset matkivat häntä.

Tahdottiin heti saada samanlainen hiuslaitos kuin hänellä oli,

samallaisia sulkia ja kukkaseppeleitä.

Seurauksena tästä oli, että naisten pukukustannukset kohosivat

suunnattomasti. Aviomiehet ja isät valittelivat, ja monen oli pakko

tehdä velkoja, mikä antoi aihetta ikäviin perheriitoihin. Toraa ja

eripuraisuutta syntyi aviopuolisoitten välillä, jotka tähän saakka

olivat eläneet sovinnossa, mutta päättivät nyt erota. Ja yleinen

mielipide merkitsi Marie Antoinetten siksi, joka huonon esimerkkinsä

kautta alensi sukupuolensa arvoa.

9.

Marie Antoinetten ystävyydenliitot. -- Prinsessa Lamballe. --

Ruhtinatar de Guéménée. -- Kreivitär Polignac.

Marie Antoinette oli koko elinikänsä varsin kerkeä solmimaan

ystävyydenliittoja kauniitten naisten kanssa. Mutta yhtä helppoa kuin

oli saada hänet kiedotuksi johonkin kauneuden tai nerokkuuden paulaan,

yhtä helposti saattoi menettää hänen ystävyytensä, sillä jos oli

toiselta puolen helppoa saada kiinnitetyksi hänen eloisa mielensä, niin

toiselta puolen haki hänen pintapuolinen, herkkä mielikuvituksensa

alati uusia, yllättäviä vaikutteita.

Hänen äkkiä leimahtavat tunteensa vaihtoivat myötäänsä esineitä, ja

ennenkuin hän oli ystävystynyt kreivitär Polignacin kanssa, väitettiin,

eikä syyttä, että totinen ystävyys oli Maria Antoinetten sydämelle

vieras.

Eräässä juhlassa kreivitär Noaillesin luona esitettiin prinsessa

Lamballe tulevalle kuningattarelle. Marie Antoinette oli tuskin

kerinnyt luoda katseensa tuohon ihanaan olentoon, kun muisto kaikista

hänen entisistä ystävättäristään oli kuin pois puhallettu.

Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignan syntyi Turinissa 8. p:nä

syyskuuta 1749; hänen vanhempansa olivat prinssi Ludvig Viktor Carignan

ja prinsessa Christine Henriette Hessen Rheinfeldt-Rothenburg.

Seitsemäntoista vuoden ikäisenä oli hän tullut Ranskaan mennäkseen

avioliittoon prinssi Lamballen, hyväntekeväisyydestään ja jalosta

luonteestaan suuressa arvossa pidetyn Penthièvren herttuan ainoan pojan

kanssa.

Heidän avioliittonsa oli ollut lyhytikäinen ja onneton. Lankonsa,

Chartresin herttuan viekoittelemana oli prinssi kohta häitten jälkeen

antautunut mitä hillittömimpiin irstailuihin. Vuosi häitten jälkeen

kuoli hän siveettömän elämänsä tuottamien seurausten johdosta.

Hänen leskensä oli viehättävimpiä olentoja silloisessa Ranskan hovissa.

Häntä on nimitetty "kevääksi kärpän puvussa", "lumenalaiseksi

ruusuksi".

Lukemattomia olivat ne kulkupuheet, jotka pantiin liikkeelle

toisten, Marie Antoinetten läheisyydessä oleskelevien naisten

vahingoittamiseksi, mutta mitään varjon tapaista ei ole koskaan tämän

ystävättären maineeseen sattunut, ei kukaan vihamiehistä ole rohjennut

epäillä hänen puhtauttaan ja siveyttään.

Surun ensiksi yllättäessä hänet puolison kuoleman johdosta oli hän

sulkeutunut luostariin, mutta sittemmin oleskeli hän appensa luona,

joka rakasti häntä kuni omaa lastaan.