samassa lähestyi ja puhutteli häntä.
Hän oli sorean näköinen, ja ääni oli miellyttävä. Fersen antautui
seikkailuun, ja vieras seisoi kauan puhellen hänen kanssaan.
Hänen ympärillään alettiin kokoontua ryhmiin ja kuiskailla. Kukahan tuo
tuntematon mahtaa olla?
Arvaa Fersenin hämmästyksen, kun naisnaamio, vetäytyen syrjään, ilmaisi
itsensä kruununprinsessaksi.
Fersen viipyi jonkun aikaa Pariisissa, missä hän liikkui korkeimpien
seurapiirien keskuudessa. Ennen kuin lähti kotimatkalle, kävi hän
eräissä hovitanssiaisissa Versaillesissa ja sai tilaisuuden kolmannen
kerran nähdä kruununprinsessan, joka tällä kertaa ei kuitenkaan
lähestynyt häntä.
Kohta Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeen lähti hän Ranskasta, mutta kolmen
vuoden kuluttua palasi jälleen sinne.
Todenmukaisesti ei hän liene odottanut olevansa täällä enää muistossa
pidetty, mutta missään tapauksessa ei hän ollut odottanut sellaista
vastaanottoa, kuin hänelle tuli osaksi.
Hän matkusti Versaillesiin esityttääkseen itsensä nuorelle
kuningasparille.
Kun esittelyn piti tapahtua, huudahti ääni, jonka soinnun hän oli
säilyttänyt muistossaan:
"Mutta sehän on vanha tuttu!"
Marie Antoinette oli tuntenut hänet samassa kun hän astui salin ovesta
sisään.
Fersenin ilo tämän kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ilmauksen
johdosta lisääntyi yhä enemmän, kun hän tuli näkemään, ettei tämä
ilmaus suinkaan ollut hetken oikuista johtunut. Kuningatarta
silminnähtävästi huvitti antaa hänelle joka päivä yhä uusia todistuksia
suosiollisuudestaan.
Nuori kreivi kirjoitti isälleen:
"Kuningatar, joka on kaunein ja rakastettavin ruhtinattarista mitä
minä tunnen, on hyväntahtoisesti kysellyt minua monta kertaa.
Äskettäin kysyi hän Creutzilta, miksi en minä tahtonut saapua hänen
peliseuroihinsa sunnuntaisin. Kuultuaan, että olin ollut siellä eräänä
päivänä, jolloin ei oltu pelattu, oli hän lausunut anteeksipyynnön
tapaisen sen johdosta."
Hän noudatti usein kutsuja pieneen Trianoon ja oli yksi niitä vieraita,
joita mitä suurimmalla huomaavaisuudella kohdeltiin tuolla ulkona.
Tanssiaiset, teatterinäytännöt ja maalaisjuhlat seurasivat toisiaan ja
Fersen otti osaa niihin kaikkiin. Käytöksessään naisia kohtaan osotti
hän niin suurta viehkeyttä, niin erinomaista kohteliaisuutta ja
arvonantoa, että valloitti kaikkien sydämet. Trianossa oli hänellä
nimenä "Zephir" tahi "le beau Fersen", ja kaikki olivat yhtä mieltä
siitä, että hän oli täydellisimpiä kavaljeereja, mitä pitkään aikaan
oli hovissa nähty.
Epäilemättä luki kuningatar hellyyttä hänen katseistaan. Ennen pitkää
tuli tuttavallisuus heidän välillään silmiinpistäväksi; tuhannet pikku
merkit osottivat, että tässä oli molemminpuolinen mieltymys
kysymyksessä.
Eräässä illanvietossa Trianossa istahti kuningatar pianon ääreen ja
lauloi silminnähtävästi liikutettuna "Dido"-nimisestä oopperasta yhden
noita kauniita aarioita, joka alkaa näin:
"Ah! que je fus bien inspirée,
Quand je vous reçus dans ma cour."
Hänen laulaessaan kohdistui hänen haaveksiva katseensa hämmästyneeseen
Ferseniin, joka tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, millaisen
vaikutuksen hän oli tehnyt kuningattareen.
Hän oli kylliksi teräväjärkinen huomatakseen, että Marie Antoinetten
suosiollisuus saattoi tulla vaaralliseksi heille molemmille sen
kateuden ja panettelun vuoksi, johon se antoi aihetta. Vastakohtana
ranskalaisille hovimiehille, jotka turhamielisyydessään kerskailivat
luulottelemastansa suosiosta, tahtoi ritarillinen Fersen mihin hintaan
hyvänsä pelastaa kuningattaren maineen.
Oli vain yksi keino saada pahat kielet vaikenemaan: hänen täytyi
poistua kuningattaren lähettyviltä ja Ranskan hovista.
Asianhaarat auttoivat hänen aikeensa toteutumista.
Pohjois-Amerikan vapautussota oli alkanut, ja kapinallisten
siirtomaiden aate oli Ranskassa saavuttanut mitä suurinta
myötätuntoisuutta. Ranskan satamista lähetettiin aseita ja sotatarpeita
Amerikaan.
Halu supistaa Englannin valtaa saattoi Ludvig XVI:nnen rupeamaan
amerikalaisten vapaudentaistelijain puolelle heidän sotiessaan
alkuperäistä isänmaataan vastaan, ja nuoria ranskalaisia lähti suurin
joukoin maasta ottaakseen osaa sotaan toisella puolen Atlantin.
Näihin liittyi nyt Aksel Fersen. Hän pyysi saada astua yhteen
Lafayetten ja Rocbambeaun muodostamista rykmenteistä.
Yhtä vähän kuin Marie Antoinetten oli onnistunut salata mieltymystään
Ferseniin, yhtä vähän sai hän salatuksi surua, joka häntä kalvoi
Fersenin lähdön johdosta. Vastoin tahtoa puhkesivat kyyneleet hänen
silmistään joka kerran, kun hän silmäili Ferseniä lähdön edellisinä
päivinä.
Marie Antoinetten suosikki ymmärsi säilyttää kunnioittavan, syrjässä
pysyttelevän asemansa. Muuan hovinaisista lausui hänen lähtönsä
johdosta hänelle:
"Kuinka, herra kreivi -- te luovutte voitostanne?"
"Jos minulla olisi onni kerskata jostakin voitosta, niin en suinkaan
siitä luopuisi", vastasi Fersen hienosti. "Minä matkustan vapaana
kaikista siteistä sekä valitettavasti jättämättä kaipaavia jälkeeni."
Rauhanteon jälkeen palasi hän Ranskaan.
Suosio, joka siitä päivin jälleen tuli hänen osakseen, herätti
uudelleen eloon kulkupuheet, joita hänen matkansa oli määrä vaientaa.
Kuningatar vastaanotti hänet edelleen läheisimmässä seurapiirissään ja
osotti hänelle jos mahdollista vielä suurempaa huomiota kuin ennen.
Jos kreivi olisi hankkinut itselleen rakastajattaren, olisi hän kenties
voinut osottaa perättömiksi panettelut, jotka tiesivät hänen muka
olevan lempisuhteissa Marie Antoinetteen. Mutta hän piti rakkauttaan
siksi suuressa arvossa, ettei voinut antautua moisiin alhaisiin
lemmenliittoihin. Sekä hänen isänsä että Ruotsin lähettiläs kehottivat
tuontuostakin häntä solmimaan sopivan avioliiton. Aluksi näyttikin
nuori mies olevan taipuvainen seuraamaan heidän neuvojaan, mutta
ratkaisevana hetkenä pyörsi hän takaisin.
Hän oli varsin hienotunteinen sydämensä lemmittyä kohtaan, ja Marie
Antoinette oli liiaksi ylpeä antautuaksensa hänelle. Edellisen puolelta
se oli platoonista lempimistä, jälkimäisen puolelta luottavaisuutta ja
ystävyyttä, johon liittyi lemmen ikävöintiä.
Huolimatta kuningattaren häilyväisestä luonteesta on kuitenkin aihetta
luulla, että Fersen oli hänen todellinen rakkautensa, ja Marie
Antoinetten urhean auttajan ja vaaroissa puolustajan saattaa huoletta
merkitä siksi, joka omisti hänen sydämensä.
13.
Marie Antoinette ja politiikka.
Jälkeen Itävallan Annan ei kukaan Ranskan kuningattarista ollut
puuttunut politiikkaan. Traditsionit vaativat, että Ranskan
kuningattarien tuli pysyä erillään valtioasioista. Ludvig XV:nnen ja
Ludvig XVI:nnen puolisoilla ei ole mitään sijaa historiassa.
Marie Antoinettea eivät valtioasiat ollenkaan huvittaneet. Jos hänellä
olisikin ollut tarpeellisia edellytyksiä vaikuttaakseen jotakin
poliittiseen elämään, olisi hänen varmaankin Ludvig XVI:nnen
hallituksen alkuvuosina ollut vaikeata löytää kyvylleen sopivaa
toiminta-alaa.
Maurepas, joka oli tullut valtioministeriksi Marie Antoinetten puolison
hallitusistuimelle noustessa, oli vanha jäännös Ludvig XIV:nnen
hovista. Hän ymmärsi täydellisesti tehdä oman persoonansa määrääväksi,
ja hän oli osannut kolmessa kuninkaassa peräkkäin herättää luottamusta
hänen suureen kykyynsä.
Ludvig XVI piti häntä tuiki välttämättömänä hänen päällikkötoimessaan.
Mutta kansan mielestä hän siihen sijaan oli kuin tuulimylly, joka pitää
melua ja vatkaa siipiään tuottamatta sanottavaa hyötyä.
Luonnostaan hän ei ollut häijy, eikä hänellä myöskään ollut pahoja
aikeita mielessään. Alusta pitäen ei hänen suhteensa Marie
Antoinetteen myöskään ollut vihamielinen, mutta hän tiesi, millaisessa
kiitollisuuden velassa Marie Antoinette katsoi olevansa Choiseulille ja
että Marie Antoinette halusi jälleen nähdä Choiseulin kuninkaan
neuvospöydän ääressä. Maurepas pelkäsi, että entinen ministeri
mahdollisesti pääsisi takaisin entiseen paikkaansa, jos kuningattaren
mielipide tulisi määrääväksi, ja olosuhteet pakottivat hänet niin
muodoin antautumaan kuningattaren vastustajien puolelle.
Kuitenkin oli hän vain salaisesti kuningattaren vihamies; kuningattaren
läheisyydessä oli hän olevinaan tämän kunnioittavimpia alamaisia. Kun
Marie Antoinette eräänä päivänä antoi hänen ymmärtää, ettei hänen
vaikutuksensa kuninkaaseen ollut Marie Antoinettelle mieleen, vastasi
Maurepas maireimmalla hovimiehen äänellä:
"Jos teidän majesteettinne on minuun tyytymätön, tarvitsee teidän vain
kehottaa kuningasta antamaan minulle eron. Hevoseni ovat valmiina, minä
voin matkustaa milloin hyvänsä."
Kuningatar antautui hänen teeskentelynsä eksytettäväksi, ja Maurepas
pysyi valtioministerinä kuolemaansa asti.
Vaikka Ludvig XVI:nnen mieltymys vaimoaan kohtaan kasvamistaan kasvoi,
ei hän kuitenkaan suonut vaimonsa vähimmälläkään tavalla sekaantua
hänen politiikkaansa. Mitä Maurepasiin tulee, niin kerrotaan
luotettavista lähteistä, että hän antoi virikettä Marie
Antoinetten taipumukselle loistoon ja huveihin ja iloitsi hänen
kevytmielisyydestään, koska nämä viat vahingoittivat Marie Antoinettea
kansan silmissä ja pidättivät häntä antautumasta vakavampiin toimiin.
Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä veljelleen osottaa lyhyesti
hänen asemaansa Ranskan politiikkaan niinä vuosina, jolloin johto oli
Maurepasin käsissä. Kirje oli kirjoitettu aikana, jolloin Josef II koki
saada häntä käyttämään vaikutusvaltaansa synnyinmaansa hyväksi.
"Kuningas on luonteeltaan jäykänlainen", sanotaan kirjeessä; "tapahtuu
usein, ettei hän puhu minulle tärkeistä asioista, vaikkei hänellä
suoranaisesti ole tarkoituksena salata niitä minulta. Kun kysyn häneltä
jotakin, niin hän vastaa, mutta omasta alotteestaan hän ei kerro
minulle mitään. Jos saan jotain tietää jostakin asiasta, täytyy minun
käyttää koko kekseliäisyyteni houkutellakseni ministerejä kertomaan
minulle loput. Koetan silloin näyttää kuin olisi kuningas kertonut
minulle kaikki. Kun muistutan kuningasta siitä, ettei hän ole puhunut
minulle siitä tai tuosta asiasta, ei hän silti suutu; joko näyttää hän
silloin hieman nololta, tahi vastaa rehellisesti, ettei ole aikonutkaan
mitään ilmaista. Minä voin huoletta sanoa politiikan olevan se ala,
johon vaikutukseni vähimmin ulottuu. Ennen häitämme piti kuninkaan
luontaista epäluuloisuutta vireillä hänen hovimestarinsa, monsieur
Vauguyon, joka pani hänet pelkäämään sitä valtaa, jonka vaimo voisi
itselleen anastaa. Hänen mustalle sielulleen tuotti iloa, kun hän sai
säikyttää nuorta prinssiä kaikilla niillä jutuilla, jotka on keksitty
Itävallan keisarillisen huoneen halventamiseksi. Jos kohta monsieur
Maurepas ei olekaan yhtä tarmokas eikä yhtä häijy, on hän kumminkin
katsonut etuihinsa soveltuvaksi pitää kuningasta samoissa erhetysten
pauloissa. Monsieur Vergennes noudattaa niinikään samaa menettelyä, ja
mahdollisesti käyttää hän hyväkseen ulkovaltojen asioita koskevaa
kirjeenvaihtoansa yhä varmemmin vahvistaakseen vääriä ja valheellisia
juttuja. Olen toisenkin kerran puhunut kuninkaan kanssa avoimesti
siitä, ja toisenkin kerran on hän minulle äreästi vastannut. Ja kun ei
hänessä ole miestä keskustelemaan asioista, en ole saanut hänelle
näytetyksi toteen, että hänen ministerinsä antavat itseään pettää tahi
pettävät häntä. Minä en antaudu turhiin toiveisiin vaikutusvaltani
suhteen, minä tiedän, että mitä erittäinkin politiikkaan tulee, saatan
kuninkaaseen vaikuttaa sangen vähän -- -- --"
Keisari Josefin edellä kerrotulla matkalla ei ollut yksinomaan
tarkoituksena saada tavata sisarta ja oppia tuntemaan Ranskanmaata.
Muutamien vanhojen oikeuksien johdosta, jotka Habsburgin huone luuli
omistavansa, oli hänessä herännyt toivo saada Ala-Baijeri omakseen. Hän
katsoi hetken otolliseksi pyytää Ranskan apua siihen.
Mutta vaikka langokset erosivatkin varsin myötätuntoisina toisiansa
kohtaan, ei Ludvig kumminkaan suostunut edistämään lankonsa
poliittisia tuumia. Paitsi sitä kohtasi tätä Itävallan alueittensa
laajentamis-yritystä este Preussin kuninkaan puolelta, joka antoi
apuaan maan lailliselle haltijalle. Sitte kun välitys-yritykset olivat
rauenneet tyhjään, marssi Fredrik II sotajoukkoinensa Böömiin kesällä
1778.
Ei edes äidinkään, jota Marie Antoinette kuitenkin niin lämpimästi
rakasti, ollut onnistunut herättää hänessä harrastusta politiikkaan.
Mutta tällä kertaa ei Maria Teresia turhaan vedonnut hänen
tyttärellisiin tunteihinsa. Keisarinna kirjoitti, ei kumminkaan enää
kuten lapselle, jota nuhdellaan, vaan kuten liittolaiselle, jonka apua
pidetään arvossa. Hän suorastaan rukoili tytärtään, että tämä ottaisi
Itävallan asiaa ajaakseen ja myötävaikuttaisi Habsburg-suvun
pelastumiseen.
Ranskassa ei oltu halukkaita rikkomaan välejä Itävallan kanssa, mutta
yhtä haluttomia oltiin antamaan sille kannatusta tässä asiassa. Kolme
kuukautta kului Maria Teresialta alinomaisessa levottomuudessa, jolla
välin hän lakkaamatta ahdisti tytärtään kirjeillä, pyytäen että tämä
pelastaisi äitinsä, joka itse ei muuta enää voinut tehdä. Hänen
rukoilevat kirjeensä ja se kova painostus, jonka alaiseksi hän saattoi
tyttärensä, tekivät lopulta Marie Antoinetten epätoivosta sairaaksi.
Hän pani toimeen ikäviä kohtauksia kuninkaan kanssa, koki saada
ministerit taivutetuksi seuraamaan hänen tahtoansa, itki ja pani kaiken
kykynsä liikkeelle tehdäkseen heidät suopeiksi Itävallan politiikalle.
Maria Teresia, joka vanhoilla päivillään kammoksui verenvuodatusta, oli
ryhtynyt toisellakin taholla keinoihin, ehkäistäkseen alkanutta
perimyssotaa. Ranskan ja Venäjän välityksellä saatiin taistelevien
puolien välillä solmituksi rauha, jonka kautta Josef kuitenkaan ei
saavuttanut toiveittensa päämäärää.
Tämän ainoan kerran saivat äidin vakavat esitykset kuningattaren,
synnynnäisestä vastahakoisuudestaan huolimatta, sekaantumaan
ulkopolitiikkaan.
Mutta madame Polignacilla oli suurempi vaikutusvalta häneen kuin
äidillä, ja tämä vehkeilevä nainen sai hänet monta kertaa puuttumaan
asioihin, joilla oli tuhoisia seurauksia Ranskan sisälliseen
politiikkaan nähden.
Marie Antoinetten suurimpia hairahduksia oli se, että hän antautui
oikeutta harrastavan Turgotin vihamiesten puolelle. Turgot oli
närkästyttänyt hänet sillä, että oli vastustanut nimityksiä, joita
kuningatar oli puoltanut. Ja varomaton kun oli, yllytti hän
vihamielistä hovia Turgotia vastaan. Hän kiihotteli Ludvigia niin
kauan, kunnes tämä, jos kohta vastenmielisesti, antoi Turgotille eron.
Malesherbes sai eron yhtaikaa Turgotin kanssa, ja kansa, joka alkoi
herätä näkemään Ludvigin horjuvaisuutta, syytti kuningatarta näitten
rehellisten ja suosittujen ministerien erottamisesta.
Maurepas kuoli kuukautta jälkeen kruununprinssin syntymän. Kuningas,
joka oli käynyt useita kertoja hänen luonaan hänen sairautensa aikana
ja osottanut vilpittömällä tavalla osanottoaan häntä kohtaan, oli
syvästi murheissaan menetyksen johdosta. Mutta kaduilla laulettiin:
"O France, applaudis-toi de ton sort, Un dauphin vient de naître
et Maurepas est mort."
Vanhan ministerin kuoltua tuli Marie Antoinetten vaikutusvalta
suuremmaksi kuin ennen.
Saamatta valtioministerin arvonimeä, tuli Vergennes kuitenkin
varsinaiseksi johtajaksi kuninkaan neuvostoon. Hän oli auttanut
edeltäjäänsä pitämään nuorta kuningatarta loitolla politiikasta ja
tiettävästi oli hänellä aikomuksena jatkaa samaan suuntaan.
Mutta polignacilainen ystävyyspiiri osottautui valtiomiestä
mahtavammaksi. Viekkaat ja kunnianhimoiset hovikavaljeerit saivat Marie
Antoinetten sekaantumaan asioihin, jotka olivat kaukana ulkopuolella
hänen käsityspiirinsä. Häneltä puuttui niin hyvin tietoa kuin
kokemusta, ja herkkä kun oli kuulemaan ystäväinsä pyyntöjä ja
kehotuksia, antautui hän heidän johdettavakseen ja huomasi
valitettavasti liian myöhään, että oli ollut vain välikappaleena heidän
käsissään.
Hänen poliittinen toimintansa ei hyödyttänyt häntä itseään
eikä ollut valtiollekaan eduksi. "Voi", lausui hän eräänä päivänä
kamarirouvalleen, madame Campanille, "minulla ei ole enää mitään onnea
odotettavissa, sitte kun minusta on tehty vehkeilijä. Niinpä niin,
nainen, joka sekaantuu asioihin, jotka ovat ulkopuolella hänen valtansa
rajojen, ei tosiaankaan ole parempi vehkeilijää."
Kovasti on moitittu -- ja yleisesti luettiin Marie Antoinetten syyksi
-- Calonnen nimittämistä rahaministeriksi -- "Contrôleur général'iksi".
Alun pitäen ei Marie Antoinette tuntenut mitään erikoista mieltymystä
häneen. Ovela hovimies oli sen sijaan tiennyt hankkia itselleen ystäviä
ja suosijoita valtakunnan rahamiesten, aatelin ja kuninkaallisten
prinssien parista. Artoisin kreivi ja kreivitär Polignac olivat
ihastuksistaan niistä uudistussuunnitelmista, joita hän sanoi aikovansa
panna toimeen. Ja toiset vaikutusvaltaiset miehet ja naiset toitottivat
julki, että hän, ja yksinomaan hän, se kykenisi järjestämään
valtakunnan raha-asiat ja saattamaan ne oikealle tolalle.
Madame Polignac kääntyi kuningattaren puoleen ja pyysi häntä käyttämään
vaikutusvaltaansa Calonnen hyväksi, jonka katsottiin olevan erittäin
lahjakas mies, ja Marie Antoinette taipui tälläkin kertaa seuraamaan
ystävättären neuvoa.
Sitä hän kuitenkin kohta katui eikä suinkaan salannut
tyytymättömyyttään. "Pelkäänpä, että valtakunnan raha-asiat, joita
ennen hoiti rehellinen, mutta huonolahjainen mies, nyt ovat joutuneet
lahjakkaan vehkeilijän käsiin", lausui hän muutamana päivänä eräissä
kutsuissa madame Polignacin luona.
Hankkimalla uusia lainoja katsoi Calonne ensi alussa voivansa käyttää
suuremmoista tuhlaavaisuutta. Hän teki kaikkensa saavuttaakseen
kuningattaren ja ylempien säätyjen suosiota. Siten pääsi hän vähitellen
pysyväiseksi vieraaksi Trianoon.
Marie Antoinetten epäluulo katosi. Hän uskoi kernaasti, että niin
herttainen seuraihminen myöskin oli yhtä erinomainen valtiomies. Niin
pian kuin kuningatar lausui jonkin toivomuksen, oli Calonnella tapana
hienosti hymyillen sanoa:
"Jos teidän majesteettinne toivomus on mahdollinen täyttää, niin se on
jo täytetty; jos se on mahdottomuus, niin se on täytettävä."
Amerikan sota oli tähän aikaan juuri ikään kunniakkaasti päättynyt, ja
voitollinen kuningaskunta seisoi, mikäli voitiin nähdä, lujana ja
vankkana. Satojatuhansia kultarahoja solui anteliaan ministerin
käsistä kuningattaren käsiin, milloin tämä vain oli sanonut niitä
tarvitsevansa.
Marie Antoinetten avioliittovälikirjassa oli säädetty, että valtion
tuli lunastaa joku linna, joka tulisi hänen yksityisomaisuudekseen. Hän
arveli nyt voivansa vaatia tämän lupauksen täyttämistä ja iski silmänsä
Saint-Cloudin linnaan, joka oli Orléansin suvun hallussa.
Hänen kysymykseensä vastasi Calonne, että hän, ilman haittaa
valtiorahastolle, saattoi suostua tähän menoerään.
Linna ostettiin kuudesta miljoonasta frangista, mutta korjaukset,
sisustus ja huonekalusto, puisto- ja puutarha-istutukset, joista
jälkimäisistä kuningatar erittäin oli huvitettu, lisäsivät menoja lähes
toisen verran.
Calonnen tähti oli laskemassa, ja vihastuksen huuto Marie Antoinetten
tuhlaavaisuuden johdosta kaikui yli koko maan. Samalla kun alettiin
huomata Calonnen suunnitelmien menevän myttyyn, tehtiin kuningatar
vastuunalaiseksi hänen nimittämisestään. Provencen kreivi antoi
vihatulle kälylleen haukkumanimen "madame Déficit". Se oli peräti
turmiollinen nimi, sillä se saavutti herkkää vastakaikua kansassa ja
piti sitä siinä luulossa että kuningatar yksin oli syypää
rahanpuutteeseen.
Choiseul oli kuollut, ennen kuin Calonne oli saanut eron virastaan.
Hänen sairautensa aikana oli kuningatar joka päivä tiedustellut hänen
vointiaan. Hänessä kadotti kuningatar vanhan ystävän, jonka hän hamaan
viimeiseen asti oli toivonut tulevan kutsutuksi takaisin kuninkaan
neuvostoon.
Kahdeksan päivää sen jälkeen, kuin Calonne oli saanut eron, uskottiin
rahaministerin salkku (1787) Briennelle, Toulousen arkkipiispalle.
Apotti Vermond, joka arkkipiispan suosituksesta oli valittu Marie
Antoinetten opettajaksi, oli monta kertaa koettanut hankkia
suosijalleen sijaa kuninkaan neuvostossa. Kuningas ei sanottavasti
halunnut nähdä häntä neuvonantajainsa joukossa, mutta kuningatar, joka
Vermondin kautta oli ruvennut luulemaan suuria arkkipiispasta, oli
aikaa sitten tottunut näkemään hänessä tulevaisuuden opastajan.
Hengellisen säädyn keskuudessa oli hänellä rajaton vaikutusvalta. Hän
oli Ranskan akatemian jäsen; herttua Choiseul oli puoltanut häntä
Ludvig XV:nnen luona, ja yleinen mielipide korotti hänet sille
paikalle, jolla Fleury, Mazarin ja Richelieu ennen olivat isännöinneet.
Marie Antoinette pohti usein kuninkaan kanssa tätä asiaa ja sai hänet
vihdoin vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä kutsua Brienne
virkaan. Molemmat uskoivat, ettei ollut kysymystä vähemmästä kuin
valtakunnan pelastamisesta.
Arkkipiispa ei kuitenkaan osottautunut siksi mieheksi, joka pystyi
maalle hankkimaan sisällistä onnea ja rauhaa. Närkästys hänen
kelvottomuutensa johdosta oli suuri, ja hänen täytyi, ei täyttä vuotta
virassa oltuaan, luopua toimestaan.
Ja samaten kuin häntä ennen ylenemistään oli liikanaisesti kiitelty,
siten häntä kukistumisensa jälkeen liikanaisesti moitittiin. Briennen
nimitys oli viimeinen hallitustoimenpide, johon Marie Antoinette oli
tavalla tai toisella vaikuttanut, ennen kuin kansan viha täydessä
voimassaan purkautui hänen ylitsensä.
Vasta elämänsä loppupuolella, kun kuningaslaiva voimatonna ajelehti
vallankumouksen pilvenkorkuisilla aalloilla, oli hänen pakko toden
teolla auttaa heikkoa peränpitäjää, kuningasta, neuvoillaan ja
ohjeillaan.
14.
Marie Antoinette äitinä. -- Madame Polignac kuninkaallisten lasten
kasvattajattarena. -- Beaumarchais ja hänen komediansa.
Marie Antoinette tunsi, että äidinarvo asetti hänelle uusia
velvollisuuksia. Hovi-elämän tyhjyys oli kauvan kiusannut häntä, ja
sitten kun hän oli tullut äidiksi, vaivasi se entistä suuremmassa
määrässä hänen rauhatonta henkeään.
Hän luopui monista huvituksista, jotka tähän saakka olivat vieneet
häneltä aikaa. Tosin hän vieläkin saattoi hairahtua varomattomuuksiin
-- niin monivuotisia tapoja ei käy yhdessä päivässä heittäminen --
mutta selvään huomattiin, että hänellä oli halu lähteä toista tietä
vaeltamaan. "Olen tehnyt virheitä", kirjoitti hän äidilleen ensimäisen
lapsensa syntymisen jälkeen, "ja se oli lapsellista ja varomatonta
minun puoleltani. Mutta nyt olen tullut järkevämmäksi."
Hän tiesi, että hänen oma kasvatuksensa oli ollut puutteellinen, ja hän
halusi suhteessaan lapsiinsa karttaa niitä virheitä, joihin Maria
Teresia oli tehnyt itsensä syylliseksi häntä itseään kohtaan.
Hänestä tuli hellä, mutta samalla ankara ja viisas äiti. Mikäli
vallankumouksen myrskyt lähenivät, omisti hän yhä suurempaa vakavuutta
kasvatustyölleen; hän tunsi minkä suuren vastuun alaiseksi joutuu se,
joka kasvattaa perillisiä perustuksiltaan turmeltuneelle Ranskan
valtaistuimelle.
Kolme vuotta kruununprinssin syntymän jälkeen (1784) lahjoitti hän
jälleen kuningashuoneelle prinssin, joka sittemmin kutsuttiin Ludvig
XVII:nneksi ja sai arvonimen Normandian herttua. Vuotta myöhemmin
syntyi taasen pikku prinsessa Sofie Beatrice, mutta hän eli vain yhden
vuoden.
Näyttää kuin Normandian herttuan syntyminen vasta oikein olisi luonut
kuningattaren mielen vakavaan vireeseen. Hän alkoi nyt ripittää itseään
entistä useammin ja antautui pitkiin keskusteluihin rippi-isänsä ja
muiden pappismiesten kanssa.
Melkein samoihin aikoihin kutsutti hän luoksensa muotikauppiaansa,
neiti Bertinin, ja lausui hänelle:
"Olen kohta lähes kolmenkymmenen vanha. Ei ole luultavaa, että kukaan
aikoisi muistuttaa minua siitä, mutta minä en kumminkaan ole sitä
unohtanut."
Hän pani toimeen täydellisen uudistuksen vaatetustavassaan.
Torninkorkuiset hiuspukimet katosivat, eivätkä kukat ja sulat enää
koristaneet tukkaa.
Hänen läheinen seurapiirinsä aivan hämmästyi tätä maun muutosta. He
alkoivat peljätä, että ystävien valta olisi lopussa ja pappien aika
ovella.
Mitään sukuylpeyttä ei saanut juurtua hänen lastensa mieliin, ja heidän
luotansa piti poistettaman kaikki, mikä oli omiansa kasvattamaan heissä
ylpeyttä. Liiatenkin oli hän erittäin ankara vanhinta tytärtään
kohtaan. Hän rakasti tätä, mutta ei ummistanut silmiään hänen
vioilleen.
"Tyttärelläni, joka nyt on kuuden vuoden ikäinen, on varsin taipumaton
luonne, ja hän on ylen ylpeä", kirjoitti Marie Antoinette eräässä
kirjeessä. "Hän tuntee liiankin selvästi, että Maria Teresian ja Ludvig
XIV:nnen veri virtaa hänen suonissaan. Tosin on hänen se muistaminen
tullaksensa sukuperänsä arvoiseksi, mutta lempeys on yhtä tarpeellinen
ominaisuus kuin ylpeys, ja ylpeä luonne karkoittaa ystävällisyyden
loitolle."
Hän ei katsellut sormien lomitse mitään tämän lapsen oikkuja.
Joka aamu kello kymmenen vietiin pieni prinsessa äitinsä huoneeseen,
jossa opettaja opetti häntä kello kahteentoista.
Eräänä päivänä ei "Madame Royalea" ollenkaan haluttanut lukea. Hänellä
muka kivisti päätä, ja hän pyysi, että opettaja lähetettäisiin pois.
"Tehdään niin, pikku tyttöseni", sanoi kuningatar, "mutta koska päätäsi
niin kivistää, on parasta, että menet maata, etkä saa tänään syödä
päivällistä."
Muutamien tuntien perästä tuli prinsessan kovasti nälkä. Hän pyysi
saada vähän ruokaa, mutta hänelle muistutettiin, mitä kuningatar oli
käskenyt, ja pakotettiin makaamaan vuoteessa.
Viimein tuli nälkä aivan sietämättömäksi. Hän tunnusti narranneensa ja
pyysi äidiltään anteeksi.
Marie Antoinette antoi hänelle anteeksi, mutta vaati, että prinsessan
piti lukea se tunti, josta hän oli koettanut päästä vapaaksi.
Kun prinsessa piti päästettämän ripille, antoi kuningatar hänen saada
opetusta yhdessä useitten samanikäisten tyttöjen kanssa, eikä missään
suhteessa saatu pitää häntä parempana kuin muita.
"Olen aina totuttanut lapsiani luottamaan minuun ja tunnustamaan
minulle, milloin he ovat tehneet väärin", kirjoitti Marie Antoinette
madame de Tourzelille. "Siitä seuraa, että minä näytän olevan enemmän
pahoillani kuin suutuksissani nuhdellessani heitä. Vielä olen
totuttanut heitä siihen, että minun kieltoni tahi myönnytykseni ovat
peruuttamattomat, mutta minä mainitsen aina jonkun syyn, jonka he
voivat ymmärtää, etteivät he luulisi päätökseni perustuvan oikkuun."
Ennen mainittu ruhtinatar de Guéménée oli kuninkaallisten lasten
ensimäinen kotiopettajatar.
Hänen miehellään, joka oli ylikamariherra, oli aikoinaan ollut
suunnaton omaisuus. Mutta ylenpalttinen tuhlaavaisuus, jota molemmat
puolisot harjoittivat, oli vähitellen vienyt hänet häviöön. Hänen oli
jo kauvan täytynyt suuria korkoja vastaan lainata yhtäältä maksaakseen
toisaalle.
80-luvun alussa kävi hänen asemansa kestämättömäksi; hänen täytyi
lakata maksujansa suorittamasta, ja hänen vararikkonsa herätti ikävää
huomiota. Hän veti nimittäin muassaan koko joukon pikkuporvareita,
palvelijoita ja käsityöläisiä, jotka olivat tuon ylhäisen miehen
haltuun uskoneet vaivalla hankitut säästönsä.
Moisen häväistyksen jälkeen oli hänen vaimonsa mahdotonta säilyttää
virkaansa kuninkaallisten lasten kasvattajana. Ja kuningatar aikoi heti
uskoa tuon toimen madame Polignacille.
Tämä ajatteli levotonna sitä vastuuta, joka virkaa seurasi, ja tiesi
sitä paitsi, miten paljon kateutta hänen nimittämisensä herättäisi ja
miten monta uutta vihamiestä hän sen kautta saisi.
Mutta hänen sukulaisensa kehottivat mitä innokkaimmin häntä täyttämään
hallitsijattaren toivomuksen. Hänet nimitettiin virkaan, ja nyt seisoi
Marie Antoinetten suosikki valtansa ja vaikutusmahtinsa kukkuloilla.
Hän ei asunnoksensa valinnut sitä rauhallista tyyssijaa, jossa
kuninkaallisten lasten opettajat vanhastaan olivat asuneet, vaan asui
komeassa linnassa, jossa kuningattaren oli tapana oleskella. "Täällä
saatan olla itseni", oli Marie Antoinettella tapana sanoa. Usein vietti
hän päiväkausia peräkkäin ystävättären kodissa ja tahtoi myös, että
aatelin ja kaikkien ylhäisten ulkomaalaisten tuli kokoontua tänne.
Kuningaskunnan etevimmät miehet, ministerit ja lähettiläät käyttivät
niinikään madame Polignacin kotia yhtymäpaikkanaan. Puuttui vain yhtä:
kuninkaallinen kaarti. Jos sekin olisi ollut saapuvilla, olisi sisään
astuessaan luullut tulleensa kuninkaan ja kuningattaren omiin
salonkeihin.
Suosikin asema ei kuitenkaan ollut aivan vailla ikäviäkin puolia. Tosin
Marie Antoinette ensi alussa antoi rakkautensa tulla jokseenkin
tasaverroin lastensa ja niiden opettajan osaksi, mutta vanhimman
prinssin sairaalloisuus vaikeutti suuressa määrin kasvattajattaren
työtä, ja perintöruhtinaan terveys antoi hänelle alinomaista
levottomuuden aihetta.
Pikku prinssi, joka ensimäisinä ikävuosinaan oli ollut kaunis ja terve,
laihtui, kelmeni ja tuli kyyryselkäiseksi. Toinen olkapää kasvoi
korkeammaksi kuin toinen ja hänen selkäänsä muodostui kyyssä. Sielun
vilppaus katosi samalla kuin ruumiin kauneuskin. Äiti, joka oli ollut
niin ylpeä lapsestaan, kätki hänet nyt vierasten katseilta, sillä
tulevaa kruununkantajaa ivattiin, koska hänen jalkansa eivät kyenneet
kantamaan häntä itseään.
Miten paljon itsekkyyttä madame Polignacissa muilla aloilla ilmenikin,
täytyy yhtäkaikki hänen kiitoksekseen sanoa, ettei hän säästänyt
vaivojaan hoitaessaan kärtyistä ja vaativaista prinssiä. Hän koetti
karttaa kaikkea, mikä saattoi kiukustuttaa lasta, joka silminnähtävästi
kulki pikaista kuolemaa kohti.
Hovimestari, herttua Harcourt, ja hänen vaimonsa kadehtivat mitä
kiihkeimmin madame Polignacia, ja he yllyttivät kruununprinssiä
todelliseen vihaan äitinsä ystävätärtä kohtaan. Niin pieni kuin olikin,
käski hän madame Polignacin poistua siitä huoneesta, jossa hän
oleskeli. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään kasvattajattaren kädestä
ja kuunteli ilmeisellä halveksumisella kaikkia hänen neuvojaan ja
kehotuksiaan.
Opettajatar valitti katkerasti sitä vainousta, jota hänen suhteensa
Harcourt-perheen puolelta harjoitettiin, ja Marie Antoinette oli kovin
pahoillaan heidän välillään vallitsevan vihamielisyyden takia. Hän
koetti kaikilla tavoin herättää pojassaan lempeämpiä tunteita
opettajatarta kohtaan ja noudatti itse orjan uskollisuudella hänen
oikkujaan.
Ehkä olisi hänen onnistunutkin saada pojassaan jälleen luottamusta
hereille madame Polignacia kohtaan, ellei ilkeä parjaus olisi saanut
pojan sydäntä käännetyksi pois äidistä.
Kuningattaren vihamiehet levittivät nimittäin sellaista ilkeätä huhua,
että kuningatar oli vanhimman poikansa ruumiillisen raihnauden vuoksi
alkanut omistaa kaiken hellyytensä toiselle pojalleen, joka oli
vahvempi ja kauniimpi vartaloltaan. Harcourt oli kyllin kehno
käyttääkseen tätä valetta hyväkseen. Hän kehotti oppilastaan, ettei
söisi eikä joisi mitään, mitä lääkärit eivät olleet tarkastaneet, ja
lausui viittauksia siihen suuntaan, että perintöprinssiä lähellä olevat
naiset halusivat lyhentää hänen ikäänsä. Nämä salaviittaukset
vaikuttivat niin tehoisasti pikku prinssin sairaalloisen tunteellisen
hermostoon, ettei hän siitä asti milloinkaan pelotta saattanut nähdä
äitiään.
* * * * *
Aina siitä asti, jolloin kuningatar oli korottanut köyhän maaseudulta
kotoisin olevan aatelisperheen niihin korkeihin virkoihin, joihin
jalompisukuiset perheet katsoivat olevansa oikeutettuja, olivat
valtakunnan mahtavat suvut kantaneet nurjaa mieltä häntä kohtaan.
Ylimystö ei antanut hänelle koskaan anteeksi, että hän ylimystön
kustannuksella oli suosinut omia ystäviään, joita tämä katsoi paljoa
alemmiksi itseään.
Ketä ei kutsuttu Trianoon, hän ei myöskään huolinut tulla Versaillesin
linnaan. Kuninkaallinen linna oli tyhjänä; aateli vetäytyi pois eikä
enää ollenkaan välittänyt velvollisuudestaan näyttäytyä siellä.
Hovinaiset, joiden ei enää tarvinnut esiintyä hovissa muulloin kuin
sunnuntaisin ja juhlatiloissa, purkivat kiukkuansa sinkauttelemalla
herjauksia ei ainoastaan niitä valittuja kohtaan, joilla oli tie avoin
Marie Antoinetten lähempään seurapiiriin, mutta erittäinkin
kuningatarta kohtaan, joka niin epätasaisesti ja väärin jakeli
suosionosotuksiaan. Hoviviroissa olevat sekä ne, joita liikeasiansa
vaativat Versaillesiin tulemaan, olivat ainoat, jotka näyttäytyivät
siellä sunnuntaisin, kuninkaan pitäessä ministerineuvottelua.
Tuo pikku kaupunki, jossa Ludvig XIV oli viettätänyt voittojuhliaan ja
johon Europan maista oli kokoonnuttu oppimaan hienoa käytöstä ja
hovitapoja, ei Ludvig XVI:nnen hallituksen loppupuolella ollut juuri
sanottavasti parempi maaseutukaupunkia, jonne väkinäisesti lähti ja
josta koki jouduttautua pois niin pian kuin suinkin. Arkena olivat
palatsin pihat, vastaanottohuoneet ja sittemmin vierashuoneet, joissa
ennen muinoin loistavat ihmisjoukot olivat liikkuneet, niin tyhjät
ihmisistä, että outo olisi kuninkaan luullut olevan matkoilla.
Kunnianhimo ja voitonpyyteet olivat kumminkin yhtä suuressa vallassa
kuin ennenkin. Mutta nyttemmin ei haettu enää suojelusta
kuningasparilta, vaan sen sijaan niiltä henkilöiltä, jotka olivat
kuninkaan tahi kuningattaren suosiossa.
Ne, jotka voitonriemulla olivat tervehtineet Ludvig XVI:nnen
valtaistuimelle nousua, selittivät nyt, että hänellä ei ollut kuninkaan
avuja eikä kuninkaan makua. Mutta kiivaimmin kohtasi moite sentään
Marie Antoinettea, joka vieläkin suuremmassa määrässä kuin puolisonsa,
oli myötävaikuttanut vanhojen tapojen ja traditsionien syrjäyttämiseen.
Beaumarchaisin "Figaron häät", joka alkuperäisessä muodossaan oli
täpösen täynnä kuninkaallista huonetta kohtaan tähdättyjä satiireja,
vaikutti osaltansa Marie Antoinettesta vallalla olevan huonon
käsityksen vakaannuttamiseen yli koko valtakunnan sekä kaikkien
säätyluokkien keskuudessa.
Turhaan pyysi runoilija lupaa kappaleensa esittämiseen; kuningas epäsi
sen kauan ja jyrkästi.
Mutta hallitsijan vastustus ainoastaan kiihotti uteliaisuutta, ja
jokainen halusi kuulla kappaletta luettavan salongeissaan. Beaumarchais
oli, vastoin kuninkaan kieltoa, rohjennut väittää, että kappale tulisi
näyteltäväksi, vaikka sen pitäisi tapahtua itse Notre-Damessa.
Provencen kreivin mielestä kappale oli ihmeteltävä; hän nauroi
sydämellisesti hänelle sitä luettaessa, eikä ollenkaan välittänyt
siitä, että hänen naurunsa kuului alas pihalle. Artoisin kreivi toisti
lakkaamatta: "Vain pikkusielut pelkäävät pikku kirjoituksia", -- mikä
lause esiintyy näytelmäkappaleessa. Kuningattaresta oli käsittämätöntä,
että hänen puolisonsa piti niin suurta lukua jonkin teatterikappaleen
esittämisestä. Ylemmät luokat, jotka halusivat nähdä itseään
kuvastimesta, puhuivat innokkaasti tämän aikakauden heikkouksia
kuvastavan koomillisen peilikuvan esittämisen puolesta.
Yleisen mielipiteen painosta antoi Ludvig vihdoin vastustuksensa raueta
(1784). Ilo oli suuri ja halu nähdä "Figaron häät" tavaton.
Kappale esitettiin sata iltaa perättäin. Ennen kello kahdeksaa aamulla
seistiin jonossa teatterin ulkopuolella odottamassa pilettien myynnin
alkua.
Kappaleessa vilisi häijynilkeitä sutkauksia korkeammista säätyluokista
ja peitettyjä solvauksia kuninkaallista perhettä kohtaan. Hetken
kiivaudessa antoi kuningas salvata Beaumarchaisin tyrmään, ei
Bastiljiin, vaan Saint-Lazareen, mikä oli vieläkin nöyryyttävämpää.
Yleinen mielipide piti tätä suurena vääryytenä, ja Ludvig katui
kiivauttaan. Marie Antoinette tahtoi hankkia Beaumarchaisille
jonkinlaista hyvitystä hänen kärsimästään häväistyksestä. Hän päätti
antaa Beaumarchaisin seuraavan kappaleen esitettäväksi Trianossa sekä
ottaa itse osaa esittämiseen, ja kutsui Beaumarchaisin olemaan läsnä
näytännössä.
Kirjailijalle se oli suuri voitto, mutta kuningattaren puolelta
hulluutta. Miten vähäinen olikin katselijain luku, jotka olivat läsnä
"Sevillan parturia" esitettäessä, niin riitti se kumminkin saattamaan
tapahtuman laajemmalle tunnetuksi. Huomiota herättävää oli kuulla
kuninkaalliseen huoneeseen kuuluvan prinssin (Artoisin kreivi näytteli
Figaron osaa), joskin leikillisessä muodossa, kuningattaren omalta
näyttämöltä sinkauttavan katkeria soimauksia Ranskan aatelia ja
kuninkuutta vastaan. -- -- --
Itse valtaistuimen läheisyydessä oli aikoja sitten kuningatarta vastaan
muodostunut vaarallinen puolue. Vanhan aatelin vihamielinen kanta
heikonsi kuningasvallan asemaa aikana, jolloin toisetkin yhteiskunnan
luokat punoivat juoniaan tätä valtaa vastaan. Sokeudessaan ja
turhamielisyydessään eivät ylimystön jäsenet oivaltaneet, että hauta,
jota he kaivoivat hallitsijattarelle, tulisi nielemään heidät
itsensäkin, ja että jokainen isku, joka tähdättiin Marie Antoinettea
vastaan, samalla horjuttaisi valtaistuinta ja heidän omia
etuoikeuksiaan.
15.
Kaulanauhajuttu.
Tyytymättömyyden kuohuaaltojen vyöryessä tehtiin v. 1785 kuningattaren
arvoa vastaan hyökkäys, joka saattoi hänen vihamiehensä liittymään
yhteen ja astumaan julkisuuteen.
Päähenkilönä kuuluisassa kaulanauhajutussa, joka oli alkuna Marie
Antoinetten onnettomuussarjalle, olivat kreivitär de la Motte-Valois ja
ruhtinas Ludvig Rohan, kardinaali ja ylihovisaarnaaja.
Kreivitär de la Motte, hyvin miellyttävä, hyvin lahjakas ja erittäin
älykäs nainen, väitti polveutuvansa Valoisin suvusta parooni
Saint-Rémyn kautta, joka oli kuningas Henrik II äpäräpoika. Tämä korkea
sukuperä ei kumminkaan ollut estänyt kreivittären äitiä karkaamasta
erään alhaisen sotamiehen mukana. Ja hänen isänsä oli päättänyt kurjan
elämänsä vaivaistalossa.
Johanne Saint-Rémy-Valois oli tullut Pariisiin keräämään almuja. Hänet
korjasi kadulta eräs hyväntekeväinen nainen, joka koulutti hänet
ompelijattareksi, osotti hänelle suurta ystävällisyyttä ja korotti
hänet oman perheensä jäseneksi.
Nuori tyttö jätti kuitenkin hyväntekijättärensä sillä tekosyyllä, että
hänen siveyttään oli muka uhattu. Asianhaarat pakottivat hänet
kumminkin kohta sen jälkeen menemään naimisiin kreivi de la Mottelle,
jolla oli erittäin vastenmielinen ulkomuoto sekä kovin huono maine ja
joka sitä paitsi oli korviaan myöten velassa.
Vailla mitään yhteiskunnallista asemaa, vailla ystäviä, ylpeänä
vanhasta nimestään, mutta köyhyytensä nöyryyttämänä, viettää kituutti
madame de la Motte elämää, joka oli täynnä tyytymättömyyttä ja
rahahuolia.
Hän koki arvaamattomilla ponnistuksilla hankkia itselleen ylhäisten
henkilöiden suojelusta ja lähetti anomuskirjeitä kaikkiin mahdollisiin
suuntiin. Milloin matkusti hän Versaillesiin, jossa hovi oleskeli,
milloin Luciennesiin, jossa kreivitär du Barry asui. Hän kyllästytti
sekä entisen kuninkaan rakastajattaren että silloisen kuninkaan
hoviväen, saavuttamatta mitään tulosta kummallakaan taholla.
Madame du Barrylta anoi hän paikkaa seuranaisena, huomauttaen samalla
sukuperästään. Kreivinna käski vastata hänelle, ettei Luciennesin
valtijatar ollut tarpeeksi ylhäistä säätyä, voidakseen pitää
palveluksessaan niin jalosukuista naista. Madame de la Motte hankki
itselleen pääsyn Provencen kreivittären vastaanottohuoneeseen, jossa
oli saavinaan pyörtymyskohtauksen, mutta ei tämäkään kuje tuonut hänen
kukkaroonsa rahoja.
Yhden ainoan kerran koki seikkailijatar erään juhlakulun aikana päästä
tunkeutumaan kuningattaren luo, jättääkseen anomuskirjeen hänelle.
Mutta Marie Antoinette, joka oli hyvin likinäköinen, kulki ohi
huomaamatta kreivitärtä enempää kuin hänen anomuskirjettään. Hän
saattoi niin muodoin tyynesti vakuuttaa, ettei hän tuntenut kreivitär
de la Mottea ja ettei hän koskaan ollut nähnyt häntä silmillään.
Kaulanauhajutun toinen päähenkilö, ruhtinas Ludvig Rohan, oli Ranskan
ylhäisimpiä sukuja. Kohta sen jälkeen kun Marie Antoinette oli joutunut
naimisiin, oli Rohan tullut Ranskan lähettilääksi Itävallan hoviin.
Epäonnistuneempaa vaalia olisi tuskin voitu tehdä. Hänen tietonsa
kaikilla aloilla olivat tavattoman vajavia. Hän osottautui
kykenemättömäksi diplomaatiksi, ja persoonallisesti oli hän Maria
Teresiasta vastenmielinen kevytmielisyytensä ja siveettömän elämänsä
takia.
Rohan luuli tekevänsä mahtivaikutuksen Wienin yleisöön ylenpalttisella
komeudella, mutta hovin puolelta ei hänen tuhlaavaisuuttaan suopein
silmin katseltu. Hänelle ei juuri koskaan myönnetty yksityistä
puheillepääsyä keisarinnan luo, joka aivan peittelemättä ilmoitti
paheksivansa hänen käytöstään pappismiehenä ja diplomaattina.
Ikävyyksiin ja rahallisiin puliin ei myöskään ollut pitkää aikaa, ja
tyhjälle loistolle tuli pikainen loppu. Hankkiakseen rahoja
väärinkäytti Rohan lähettiläis-etuoikeuksiaan, ja toi tavaroita maahan
Ranskasta niin suuressa määrin, että Itävallan hallituksen täytyi hänen
tähtensä lakkauttaa tullivapaus, joka muuten oli diplomaateille
myönnetty. Yhden ainoan vuoden kuluessa myytiin ranskalaisessa
lähettiläshotellissa enemmän silkkikankaita kuin Pariisissa ja Lyonissa
yhteensä.
Ludvig XVI:nnen ensimäisiä hallitustoimenpiteitä oli kutsua Rohan
takaisin Wienistä, ja tämän palatessa Ranskaan kieltäytyi kuningas
päästämästä häntä puheilleen. Marie Antoinette ei koskaan lausunut
hänelle sanaakaan. Hän ei kyennyt tukahuttamaan povessaan levotonta
aavistusta, että tämä mies oli tuottava hänelle onnettomuutta. Millä
tavoin se tapahtuisi, sitä hän ei luonnollisesti ennakolta voinut
tietää. Mutta mikään tapaus ei liene koskaan tullut selvemmin
todistetuksi, kuin Marie Antoinetten syvä ja pysyväinen inho Rohania
kohtaan.
Apotti Georgel mainitsee muistokirjoitelmissaan yhden syyn
kuningattaren vastenmielisyyteen. Yksityiskirjeessä Aiguillonin
herttualle oli Rohan Wienissä oleskellessaan kirjoittanut seuraavaa:
"Olen nähnyt Maria Teresian itkevän sorrettua Puolaa kohdanneitten
onnettomuuksien johdosta. Tämä ruhtinatar, joka on hyvin perehtynyt
ajatustensa salaamistaitoon, näkyy osaavan itkeä käskettäessä. Toisella
kädellä pitelee hän nenäliinaa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja toisella
hoitaa hän valtioperäsintä varatakseen itselleen osuuden saaliista."
Kirje oli aiottu vain ministerin luettavaksi, mutta
anteeksiantamattomassa ajattelemattomuudessaan uskoi hän sen kreivitär
du Barryn käsiin. Kuninkaan rakastajatar ei pitänyt Maria Teresiasta,
arvatenkin koska tämä oli Marie Antoinetten äiti.
Eräässä noista hekkumallisissta juhlista, joihin Ludvig XV kutsui
suosikkejaan ja uskottujaan, oli hänen lemmittynsä ottanut varsin
pilkallisesti puhuakseen siitä, mitä hän kutsui "Maria Teresian
viekkaudeksi ja tekopyhyydeksi". Todistaakseen tämän esimerkillä veti
hän esiin Rohanin kirjeen taskustaan.
"Kuulkaahan, mitä ruhtinas Ludvig kirjoittaa keisarinnasta", virkkoi
hän ja luki sitten julki edellä lainatut sanat.
Läsnäolijat eivät enää epäilleet, ettei lähettiläs ollut
kirjeenvaihdossa madame du Barryn kanssa. Muuan Rohanin salaisista
vihamiehistä kiiruhti antamaan tästä tiedon kruununprinsessalle.
"Voiko olla mahdollista, että kirkkoruhtinas on kirjeenvaihdossa
langenneen naisen kanssa!" huudahti Marie Antoinette katkerasti, "ja
että hän käyttää tätä kirjeenvaihtoa kuvatakseen niin inhoittavin
piirtein jaloa äitiäni, joka on ollut itse hyvyys häntä kohtaan?"
Rohan-Soubise-suku, joka polvi polvelta oli ollut kiinnitettynä Ranskan
hoviin, kohosi Ludvig XV:nnen hallituskaudella valtansa ja kunniansa
kukkuloille.
Marsalkki Soubise oli suvun päämies. Edellä mainittu kreivitär de
Marsan oli marsalkin sisar ja ruhtinas Ludvig Rohanin isän sisar;
ruhtinatar Guéménée kuului niinikään samaan sukuun.
Eronsaanut diplomaatti oli tuskin ehtinyt pois Wienistä, kun hänen
sukulaisensa jo olivat liikkeellä hankkiakseen hänelle uusia virkoja ja
tuloja. He uhmasivat kuningattaren kylmyyttä ja kuninkaan
vastenmielisyyttä ja ajoivat niin sitkeästi asiaansa, että viimein
saavuttivat tarkoituksensa. Ludvig Rohanista tuli arkkipiispa ja
ylihovisaarnaaja ("grand aumônier de France"), ja Puolan kuninkaan
välityksellä nimitti paavi hänet kardinaaliksi.
Nuori kuningatar koki saada kuningasta lupaamaan, ettei hän nimittäisi
Rohania ylihovisaarnaajaksi, mutta Marie Antoinettella oli siihen
aikaan hyvin vähän sananvaltaa, ja mahtavan Rohan-Soubise-suvun
onnistui saada hälvennetyksi heikon Ludvigin arvelut.
Marie Antoinette kirjoitti kirjeessä äidilleen Rohanin nimityksen
johdosta (1777):
"Olen ihan samaa mieltä kuin rakas äitini mitä tulee ruhtinas
Ludvigiin, jolla luulen olevan pelkästään halpamaisia aikeita ja jota
pidän sangen vaarallisena hänen juonikkaan luonteensa takia. Jos
minulla olisi ollut valta määrätä, ei hän koskaan olisi saanut
minkäänlaista virkaa tässä maassa. Hänen asemansa ylihovisaarnaajana ei
kumminkaan tee välttämättömäksi minulle olla missään yhteydessä hänen
kanssaan. Ei hän myöskään saa tilaisuutta usein puhutella kuningasta,
jota hän voi tavata vain aamuvastaanotoissa ja kirkossa."
Kardinaali Rohan ei ollut ainoastaan mitä suurimmassa määrässä
kevytmielinen ja tuhlaavainen, vaan myöskin erittäin turhamainen mies.
Kohdeltuna ilmeisellä kylmyydellä kuningattaren puolelta, kokien
halveksuvaa vastaanottoa käydessään kuninkaan luona, tuntien
itserakkautensa aatelismiehenä loukatuksi ja kunnianhimonsa hovimiehenä
nöyryytetyksi, ymmärsi hän vallan hyvin, ettei hän, niin kauan kuin oli
kuningattaren epäsuosiossa, milloinkaan saavuttaisi vaikutusvaltaa ja
mahtia.
Hän pani kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen hallitsijattaren
suosion. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kuningattarelle, mutta
Marie Antoinette ei alentunut niitä edes avaamaan.
Kaikista ponnistuksista sekä sukulaistensa esirukouksista huolimatta ei
hänen onnistunut koskaan saada kuningattarelta sanaa tahi katsetta
osakseen. Niin hyvin kaulanauhajutun käsittelyssä syntyneet asiakirjat
kuin kaikki lentokirjaset samoilta ajoilta vahvistavat tätä tosiasiaa.
Mutta nämä myttyyn menneet yritykset eivät saaneet kirkkoruhtinasta
luopumaan aikeistaan; Marie Antoinetten kylmyys pikemmin sytytti tulen
hänen rinnassaan, ja hänessä heräsi kiihkeä rakkaus kuningatarta
kohtaan.
Pahaksi onneksi kohtasi hän nyt tiellään tuon kreivitär de la Motten.
Hänen korkean asemansa kirkonmiehenä olisi pitänyt estää häntä
antautumasta mihinkään tekemisiin seikkailijattaren kanssa, mutta ei
kauan viipynyt, ennenkuin tämä oli saanut kiedotuksi hänet pauloihinsa.
Kreivitär kertoi hänelle taloudellisesta ahdinkotilastaan. Kardinaali
auttoi häntä rahalahjoilla pahimmasta hädästä, ja kreivitär sai pian
selville hänen palavan halunsa päästä kuningattaren kanssa parempaan
keskinäiseen ymmärrykseen.
Kun he olivat parisen vuotta olleet tutut, kertoi kreivitär de la Motte
kardinaalille, että Marie Antoinette otti mielenkiinnolla osaa hänen
oloihinsa. Kuningatar oli tuntenut mielensä liikutetuksi niitten
ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, jotka olivat kohdanneet
yhtä Henrik II:sen jälkeläistä; hän ei voinut sietää, että
Valois-sukuisen naisen tuli olla sellaisessa hädänalaisessa tilassa.
Hänen majesteettinsa antoi sen tähden hänelle kannatusta ja kunnioitti
häntä ystävyydellään. Kuningatar suvaitsi pitää salaisia yhtymyksiä
hänen kanssaan sekä uskoa salaisia toimia hänen suoritettavakseen.
Vaikka kardinaali olikin epäsuosiossa, olisi hänen kaikissa tapauksissa
ollut helppo mahtavien sukulaistensa välityksellä ottaa selvä siitä,
oliko kreivittären puheisiin luottamista. Hän ei kumminkaan näytä sitä
aikoneen milloinkaan tehdä, vaan luotti kreivittären sanoihin.
Saadakseen kardinaalin täysin vakuutetuksi, näytti kreivitär hänelle
kirjeitä, joita väitti kuningattaren kirjoittamiksi. Niistä huokui
ystävyyttä ja suopeutta ja niissä esiintyi tuhkatiheään sanoja: "Rakas
kreivittäreni", "Herttainen ystävättäreni" j.n.e.
Kreivinna sanoi sydämensä olevan liikutetun kaiken sen hyvyyden
johdosta, jota Rohan oli osottanut hänelle hänen köyhyydessään, ja
vakuutti olevansa halukas käyttämään vaikutusvaltaansa kuningattaren
luona kardinaalin eduksi.
Jonkun ajan kuluttua otti hän näytelläkseen suojelijatarta kardinaaliin
nähden. Hän oli laatinut täydellisen menettelysuunnitelman, ja hän
seurasi tätä suunnitelmaa älykkyydellä ja sitkeydellä, jotka olisivat
olleet paremmankin päämäärän arvoiset.
Rohan oli ihastuksissaan, ja kreivitär piti huolta siitä, että hän
edelleen pysyi jännityksessä. Hän vakuutti että Marie Antoinetten
ennakkoluulot kardinaalin suhteen olivat hälvenemään päin.
Vieläpä hänen majesteettinsa oli suostunut vastaanottamaan
itsepuolustuskirjoituksen kardinaalilta.
Kuningattaren ja ruhtinaan välillä sukeutui nyt, madame de la Motte
välikätenä, luultu kirjeenvaihto. Rohanin kirjeissä ei kiitollisuudella
ja ihastuksella ollut mitään määrää, ja kuningattarenkin kirjeet olivat
koko ystävällisiä. Niitten kyhääjä oli eräs kreivittären miehen ystävä,
entinen santarmi, joka ei edes ottanut vaivakseen jäljitellä
kuningattaren käsialaa.
Mutta Rohan oli siksi ilon ja toiveitten huumaama, ettei hänessä mitään
epäilyksiä voinut herätä.
Yhtä vain puuttui, jotta hänen onnensa olisi ollut täydellinen:
hän halusi saada kuningattaren omasta suusta kuulla sen
anteeksiannon-vakuutuksen, jonka hän kerran toisensa jälkeen oli saanut
kirjeissä vastaanottaa.
Vaatimus saattoi kreivitär de la Motten hieman hämille, mutta
kardinaali ei luopunut siitä, minkä kerran oli saanut päähänsä,
ja kreivittären täytyi siis luvata hänelle, että hän saisi
persoonallisesti kohdata kuningatarta. Yhtymyksen piti tapahtua
Versaillesissa, ei sentään linnassa, vaan puutarhassa, ja kardinaali ei
saanut tulla tavallisella puhutteluajalla, vaan illansuussa.
Rohan oli onnellinen. Monet illat perätysten käyskenteli hän puistossa
linnan ulkopuolella, odottaen sitä hetkeä, joka veisi hänet onnensa
määrän perille.
Myöhään eräänä iltana tuli kreivinna vihdoin ulos hänen luoksensa.
"Joutukaa", sanoi hän, "kuningatar sallii teidän lähestyä itseään."
Kardinaali seurasi kiireesti madame de la Mottea, joka osotti hänelle
tietä. Hän tuli pimeään lehtokäytävään lähelle pensasaitaa. Hän näki
vaaleapukuisen naisen, joka ojensi hänelle ruusun ja mutisi:
"Tiedätte, mitä tämä merkitsee."
Samassa tuli eräs mies juosten heitä vastaan.
"Kas, tuossa tulevat Provencen kreivitär ja Artoisin kreivitär",
kuiskasi hän.
"Pian pois", huusi madame de la Motte. Nainen katosi pensasaidan taa.
Kardinaali jäi paikalleen seisomaan täysin vakuutettuna siitä, että hän
oli nähnyt Marie Antoinetten ja kuullut hänen äänensä.
Hän polvistui ruohikkoon, jota valtijattaren jalka oli polkenut, peitti
hänen jälkensä palavilla suuteloilla ja palasi kotiin mitä
autuaallisimmassa mielentilassa.
"Tuo suloinen ruusu lepää minun sydämelläni", kirjoitti hän seuraavana
päivänä Marie Antoinettelle. "Minä säilytän sen niin kauan kuin elän,
ja se aina muistuttaa minua onneni ensi hetkestä."
Kreivitär vastaanotti tuon hehkuvan kirjeen, jonka oli ottanut
toimittaakseen kuningattaren käsiin. Hän luki sen yhdessä miehensä
kanssa, nauroi makeasti kardinaalin typeryydelle ja antoi kirjeen
sitten vaeltaa pesään, kuten kaikki sen lukuisat edeltäjätkin.
Petetyllä kardinaalilla ei ollut aavistustakaan suojelijattarensa
vehkeistä. Hän ei milloinkaan ollut osottanut hänelle muuta kuin
ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta eikä osannut ajatellakaan, että
hän viekottelisi hyväntekijänsä ikäviin selkkauksiin. Eräs mainio
puoskaroitsija, Cagliostro, joka monien mielestä oli jonkinlainen
yliluonnollinen olento ja johon Rohan luotti ihan rajattomasti, oli
sitäpaitsi ennustanut, että hänen kirjeenvaihtonsa veisi hänet kunnian
kukkuloille ja että valta ja onni riippuisivat hänen omasta
vaitiolostaan ja kärsivällisyydestään.
Lukija on luonnollisesti jo arvannut, että nainen, jonka hän oli nähnyt
linnanpuistossa, oli tykkänään toinen kuin Marie Antoinette.
Niihin aikoihin, jolloin Rohan oli pyytämistään pyytänyt madame de la
Motten apua siihen, että hän saisi tavata kuningatarta, oli madamen
mies kadulla sattunut näkemään naisen, jolla oli kuningattaren
kasvonpiirteihin vivahtava ulkomuoto. Hän seurasi tätä naista ja
tekeysi tuttavaksi hänen kanssaan. Nainen oli neiti Le Guay, erään
Pariisin pikkuteatterin kuorolaulajia, maineeltaan varsin epäiltävä
henkilö ja tavallisesti tunnettu nimeltä Oliva.
Viikon päivien kuluttua haki kreivi hänet käsille hänen asunnostaan, ja
kertoi, että eräs hyvin ylhäinen nainen halusi tavata häntä ja että hän
kohdakkoin saattaisi heidät yhteen.
Samana iltana ilmestyi madame de la Motte omassa persoonassaan ilotytön
asuntoon.
"Rakas ystäväni, te ette tunne minua", hän sanoi. "Mutta minä pyydän
teitä kuitenkin luottamaan minuun. Minulla on tuttavuuksia hovissa.
Olen kuningattaren oikea käsi ja minulla on hänen luottamuksensa. Hän
on antanut minulle toimeksi hakea sellaisen naisen, joka olisi halukas
tekemään hänelle palveluksen, kun aika joutuu, ja minä olen iskenyt
silmäni teihin. Jos suostutte ehdotukseeni, saatte viisitoistatuhatta
frangia. Sitäpaitsi on teillä odotettavissa vielä suurempi lahja
kuningattarelta."
Sanojensa todenperäisyyttä todistaakseen näytti hän väärennetyt
kirjeet, joiden avulla hän oli saanut kardinaalin vakuutetuksi Marie
Antoinetten ystävyydestä kreivitär de la Mottea kohtaan. Ne panivat
Olivankin uskomaan, että yksi hänen majesteettinsa uskottuja
ystävättäriä oli alentunut astumaan hänen matalaiseen majaansa.
Vieras puhui palveluksista, joita häneltä odotettiin korkeimmassa
paikassa, ja se herätti tietysti ilotytössä suurta kummastusta, mutta
samalla iloitsi hän siitä kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.
Päätettiin, että kreivi de la Motte seuraavana päivänä noutaisi hänet
vaunuilla ja veisi Versaillesiin.
Hän tulikin määrättyyn aikaan, seurassaan Marc-Anton Rétaux de
Villette, tuo ennen mainittu apumies.
He ajoivat Versaillesiin, missä kreivitär kamarineitsyeinensä heihin
yhtyi. Astuttiin alas erään hotellin luona, jossa madame de la Motte
tavallisesti piti asuntoa.
Molemmat herrasmiehet katosivat silmänräpäykseksi, mutta palasivat
kohta takaisin ilmoittaen, että kuningatar oli iloinen Olivan tulosta
ja odotti kärsimättömästi huomispäivää.
"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyi Oliva.
"Sen saatte tietää huomenna", kuului salaperäinen vastaus.
Seuraavana päivänä oli yhtymyksen Rohanin ja valekuningattaren välillä
määrä tapahtua.
Kuningas Henrik Navarralaisen jälkeläinen soristi omin käsin ilotytön
tätä yhtymystä varten. Hän puki hänet komeaan pukuun, heitti lyhyen
valkoisen viitan hänen hartioilleen, kiersi hänen hiuksensa solmuun
samalla tavoin kuin kuningattarella oli tapana pitää ja pisti päälle
päätteeksi kirjeen hänen käteensä.
"Minä seuraan teitä linnanpuistoon", sanoi hän; "siellä eräs ylhäinen
herra lähestyy teitä. Te annatte silloin hänelle tämän kirjeen,
ojennatte hänelle ruusun ja sanotte: 'Te tiedätte mitä tämä ruusu
merkitsee'. Siinä kaikki, mitä teiltä pyydetään."
Yhtymys puistossa tapahtui sen mukaan kuin sovittu oli, mutta kiireessä
unohtui Olivalta antamatta hänelle kirje, joka hänellä oli käsissään.
Hän riensi nopeasti pois, hyvillään siitä, että oli voinut tehdä
kuningattarelle palveluksen, samalla kun hänellä itselläänkin oli ollut
niin hauskaa. Loppupuolen yötä vietti hän iloisessa seurassa läheisessä
ravintolassa, eikä hän näytä sen koommin enää hituistakaan ajatelleen
koko ilvenäytelmää, jossa oli ollut yhtenä näyttelijänä.
Kreivitär de la Motte oli nyt saanut työnsä tehdyksi ja saattoi siis
ruveta korjaamaan vaivojensa satoa.
Kuukausi tuon salaperäisen yhtymisen jälkeen sai kardinaali Marie
Antoinettelta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksen saada 60,000
frangia, jotka hän aikoi käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.
Kuningattaren toivomus oli kardinaalista samaa kuin käsky. Hän jätti
rahat madame de la Mottelle, joka yhä nautti hänen rajatonta
luottamustaan.
Luvattujen 15,000 frangin sijasta sai mademoiselle Oliva tyytyä 4,000
sekä vakuutukseen, että hän oli suorittanut tehtävänsä kuningattaren
suureksi tyytyväisyydeksi. Toinen ja paljoa suurempi osa summasta
käytettiin de la Motte-perheen elantoon.
Kolme kuukautta sen jälkeen joutui valekuningatar jälleen rahapulaan.
Tällä kertaa pyysi hän 100,000 frangia, ja kardinaali maksoi empimättä.
De la Motte-perhe alkoi elää isoisesti, he ostivat hevoset ja vaunut ja
heillä oli useita palvelijoita. Huhu siitä ystävyyssuhteesta, joka
vallitsi kreivittären ja hänen majesteettinsa välillä, levisi hyvin
nopeasti.
* * * * *
Tulemme nyt jutun toiseen osaan.
Hovi-juveelisepät. Böhmer ja Bassange olivat valmistaneet kaulanauhan,
jonka timanttien arvo nousi 1,600,000 frangiin.
Kultasepillä ei ollut toivoa saada sitä myydyksi muulle kuin
kuninkaalliselle henkilölle. Marie Antoinetten heikkous timantteihin
oli tunnettu, ja he toivoivat sentähden, että hän ostaisi kaulanauhan.
Erään hoviherran välityksellä näytettiin kaulanauha kuninkaalle. Marie
Antoinette oli siihen aikaan lahjoittanut puolisolleen heidän
ensimäisen lapsensa, ja Ludvig halusi suuresti tämän tapauksen johdosta
lahjoittaa koristeen kuningattarelle.
Kuningatar näki kaulanauhan ja ihaili sitä, mutta kieltäytyi sitä
vastaanottamasta. Amerikan sota oli vastikään alkanut, ja kuningatar
huomautti vallan oikein, että oli tarpeellisempaa ostaa sotalaiva kuin
kaulanauha.
Juveelisepät lähettivät kaulanauhan useimpiin Europan hoveihin, mutta
kaikkialla peljästytti sen suunnaton hinta ostajat, eikä kaupoista
tullut mitään.
Epätoivoisena siitä, ettei saanut vaihdetuksi rahaksi tavaraa, johon
niin suuremmoinen pääoma oli kiinnitetty, pyysi Böhmer päästä Marie
Antoinetten puheille. Hän lankesi polvilleen kuningattaren eteen, itki
ja pyysi että kuningatar ostaisi kaulanauhan.
"Teidän majesteettinne", lausui kultaseppä, "minä olen hävinnyt,
kunniaton mies, ellette osta koristetta. En kestä sellaista
onnettomuutta. Menen suoraa päätä täältä ja heittäydyn järveen."
"Nouskaa, Böhmer", vastasi kuningatar ankarasti. "Minä en ole teitä
pyytänyt valmistamaan koristetta. Kuningas tahtoi lahjoittaa minulle
sen, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta lahjaa. Purkakaa pois
timantit ja myykää ne yksitellen, mutta älkää hukuttako itseänne."
Kuningattaren pikku tytär oli saapuvilla, ja Marie Antoinette lisäsi:
"Olen kovin närkästyksissäni siitä, että olette pannut toimeen moisen
kohtauksen lapseni läsnäollessa. Älkää koskaan enää tehkö mitään
sellaista. Menkää!"
Böhmer lähti pois, eikä häntä pitkään aikaan enää nähty Versaillesissa.
Mutta hänkin kuuli puhuttavan siitä tuttavallisuudesta, joka muka
vallitsi Marie Antoinetten ja kreivitär de la Motten välillä. Hän haki
ilmi viimemainitun ja pyysi häntä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa
saadakseen kuningattaren ostamaan kallisarvoisen kaulakoristeen.
Kreivitär pyysi saada nähdä koristeen, ja pari päivää sen jälkeen
saapui juveeliseppä kaulanauha mukanaan hänen luokseen.
Kreivitär ei aluksi ottanut mitään luvatakseen, ja Böhmer alkoi
peljätä, että tämä viimeinen yritys olisi yhtä turha kuin kaikki
edellisetkin.
Vihdoin kolmen viikon kuluttua ilmoitti kreivitär hänelle, että
kuningatar oli päättänyt ostaa kaulanauhan. Hänen majesteettinsa ei
kumminkaan tahtonut olla suorastaan tekemisissä Böhmerin kanssa, vaan
eräs valtakunnan korkeista herroista ryhtyisi keskusteluihin hänen
kanssaan ja päättäisi kaupan.
Muutama päivä sen jälkeen saapui kardinaali Rohan kuningattaren
puolesta sopimaan kaupoista.
Ehdoista tultiin pian yksimielisyyteen; kaulanauhan hinta määrättiin
1,600,000 frangiksi, minkä summan kuningatar maksaisi neljässä erässä,
puoli vuotta aina väliä. Marie Antoinette ei tahtonut toistaiseksi
tulla mainituksi kaulakoristeen ostajana, vaan vaati ehdottomasti asiaa
pidettäväksi salassa.
Kun kaupat oli päätetty, jätti Rohan esiin kauppakirjan, jonka alle oli
merkitty:
"Tunnustetaan.
Marie Antoinette, Ranskan kuningatar."
Sekä allekirjoituksen että ne kirjeet kardinaalille, joissa Marie
Antoinette oli muka ilmaissut hänelle toivomuksensa, oli kirjoittanut
kreivittären tavanomainen apumies, Rétaux de Villette.
Böhmer oli kaikilla edellisillä kerroilla hieronut kauppoja
kuningattaren kanssa suullisesti eikä tuntenut hänen käsialaansa.
Toisekseen oli kardinaali siksi ylhäisessä asemassa oleva henkilö,
ettei Böhmer mitenkään saattanut häntä epäillä. Kultaseppä jätti sen
vuoksi luottavaisesti koristeen kirkkoruhtinaan käsiin.
Samana iltana matkusti Rohan Versaillesiin, mukanaan kamaripalvelija,
joka kantoi lipasta kallisarvoisine sisällyksineen.
Hän lähti suoraan kreivitär de la Motten luo, joka tämän johdosta oli
jälleen asettunut tavalliseen hotelliinsa asumaan.
Tuskin oli hän astunut sisään, kun samassa saapui mies tuoden kirjeen.
Kreivitär luki sen ja virkkoi:
"Se on kuningattarelta."
Kirjeentuojan sanottiin olevan eräs hovilakeijoista, ja kardinaali
tunsikin hänet samaksi henkilöksi, joka vuosi sitten oli ollut
saapuvilla puistossa, kun kardinaali luuli itsellään olleen yöllisen
yhtymyksen kuningattaren kanssa.
Hovilakeija, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Rétaux de Villette,
astui ulos, mutta tuli vähän ajan perästä takaisin. Kardinaali näki
omin silmin, miten kreivitär jätti koristeen lakeijalle, eikä
hetkeäkään epäillyt, että se joutuisi Marie Antoinetten käsiin.
Seuraavana päivänä vietettiin linnassa suuremmoista hovijuhlaa, ja
kultaseppä lähti Versaillesiin, nähdäkseen kuningattaren kantavan
koristetta. Rohan matkusti niinikään sinne nähdäkseen kuningattaren
kaulassa koristeen, jonka hän oli hankkinut itselleen Rohanin
välityksellä.
Molemmat asettuivat kuninkaallisen perheen tielle, mutta suuri pettymys
odotti heitä -- kuningatar, joka kulki heidän ohitsensa puettuna
juhlapukuun, kantoi vain vanhoja koristeitaan.
Juveeliseppää kummastutti, että kuningatar oli pitänyt niin paljon
huolta koristeen hankkimisesta, jota hän ei kumminkaan aikonut käyttää,
ja vähän oli kardinaalikin asiasta hämillään. Mutta hepiherttaiset
kirjeet, jotka hän yhäti sai kuningattarelta vastaanottaa, tyynnyttivät
hänet ennen pitkää.
Kuukausi kului, ja useitakin hovijuhlia vietettiin, mutta Marie
Antoinette ei käyttänyt kertaakaan tuota mainiota kaulanauhaa. Hän
saapui Pariisiin Normandian herttuan ristiäisiin, mutta tässäkään
juhlallisessa tilaisuudessa ei hän kantanut kaulakoristetta, ja kohteli
kardinaalia samalla kylmyydellä ja halveksumisella kuin ennenkin.
Kardinaali ei päässyt tolkulle hänen oikullisesta olennostaan, mutta
vielä ei mitään epäluuloja ollut herännyt hänessä.
Sillä välin olivat kreivinna, hänen miehensä ja heidän apumiehensä
purkaneet kaulanauhan ja myyneet jalokivet, osaksi Pariisissa ja osaksi
Lontoossa.
De la Motte-herrasväki oli jo ennen alkanut elää iloisesti, mutta nyt
se vasta ympäröi itsensä loistolla, jolla ei ollut mitään määrää.
Madame de la Motte sirotteli rahoja kaikille tahoille. Hän koristi
kotinsa kalleuksilla ja täytti juveelilippaansa jalokivillä ja
helmillä. Hän osti itselleen oivallisen huvilan rannikolla, mutta kun
Rohan tuli häntä tapaamaan, vastaanotti hän hänet köyhässä
ullakkokamarissa. Ja kun kreivitär alkukesästä muutti huvilaansa, sanoi
hän kardinaalille muuttavansa erään sukulaisensa luo maalle.
Eräänä päivänä, kun Böhmer kohtasi kardinaalin, muistutti tämä häntä
siitä, ettei hän ollut kiittänyt hänen majesteettiaan kaupasta.
Kultaseppä riensi korjaamaan laiminlyöntiään, ja lähettäessään
kuningattarelle laskun muutamista pienemmistä koristekappaleista, jotka
kuningatar oli ostanut, liitti hän mukaan kirjeen, jossa kiitti
suuremmoisesta kaupasta.
Kirje päättyi seuraaviin sanoihin:
"Tunnemme vilpitöntä tyytyväisyyttä tietäessämme, että kaunein
jalokivikokoelma, mitä on olemassa, on kuningattaren hallussa."
Marie Antoinette luuli, että Bohmer oli järjiltään. Hän poltti kirjeen
ja päätti olla enää milloinkaan antautumatta mihinkään asioimisiin
hullun miehen kanssa.
Ensimäinen maksupäivä läheni lähenemistään. Päivä tuli, mutta
kuningatar ei maksanut. Sen sijaan jätti kreivitär de la Motte
valtiattarensa nimessä pienemmän summan rahaa kardinaalille ja pyysi,
että tämä toimittaisi kuningattarelle maksuajan pitennystä.
Kerran sattui Böhmerin yhdyskumppani Bassange näkemään kuningattaren
oikean käsialan ja vertasi sitä kauppatoiminimen hallussa olevan
kauppakirjan allekirjoitukseen, jolloin hän keksi useita
eroavaisuuksia.
Suorituksessa tapahtuneet hankaluudet olivat tehneet hänet
levottomaksi, ja Marie Antoinetten käsialan näkeminen pani hänet mitä
suurimmassa määrin epäilemään.
Sillä välin kun Böhmer riensi Versaillesiin tapaamaan kuningatarta,
joka ei kuitenkaan päästänyt häntä puheilleen, lähti Bassange kreivitär
de la Motten luo ja uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, mitkä
uhkaukset saattoivat kreivittären polttamaan laivansa.
Jousen, joka oli niin kovasti jännitetty, täytyi taittua, ja kreivinna
oli varustautunut tämän varalta. Hän katsoi hetken otolliseksi ja
antoi, mitä makein hymy huulillaan, jousen rapsahtaa poikki.
Hänen suunnitelmansa oli yksinkertainen, ja yhtä yksinkertainen oli sen
toteuttaminen.
"Kardinaali maksaa kaulanauhan", ajatteli hän, "sillä hänelle on
tyhmyytensä ja herkkäuskoisuutensa salaaminen mitä suurimman arvoinen.
Hänen on käyttäminen kaikkia keinoja, jotta tämä asia ei tulisi yleisön
tiedoksi, sillä siitä tietysti seuraisi karkoitus hovista, ja se tekisi
sitäpaitsi hänet kaikkien ihmisten naurun alaiseksi."
Hän tunnusti kultasepälle, että tämä oli joutunut petoksen uhriksi ja
että kuningattaren allekirjoitus oli väärennetty. Mutta hän rauhoitti
samalla kultaseppää, viittaamalla niihin seurauksiin, joita asialla
saattoi olla siihen nähden, että Rohan oli kunniastaan riippuvainen ja
että hänen täytyisi maksaa kaulakoriste ostaakseen kultaseppien
vaitiolon.
Sillä välin kun Bassange seisoi siinä neuvotonna ja hämillään, riensi
toimelias kreivinna hengellisen ystävänsä luo. Hän pyysi tältä suojaa
kuningatarta vastaan, joka kreivinnan sanojen mukaan oli ostattanut
kaulanauhan, mutta kiisti nyt sitä konsanaan vastaanottaneensa.
Kirkkoruhtinaan silmissä alkoi nyt häämöttää se hornan syvyys, johon
hän oli syöksynyt, mutta hän ei vielä tahtonut nähdä asiaa oikeassa
valossaan. Hän oli kuullut kuningattaren äänen ja suudellut hänen
kättään hämärässä lehtikäytävässä; eivätkähän kaikki nuo ystävälliset
ja hellät kirjeet saattaneet olla pelkästään mielikuvituksen tuotteita.
Hänen sukulaisensa eivät tähän saakka olleet tienneet mitään hänen
hullusta suhteestaan Marie Antoinetteen, eikä hän nytkään antanut
heidän mitään aavistaa siitä levottomuudesta ja ahdistuksesta, jotka
hänen sydäntään kalvoivat. Sen sijaan kysyi hän uudestaan neuvoa
Cagliostrolta, jolta odotti saavansa lohdutusta.
Mutta kaukana siitä, että olisi lohduttanut häntä, vahvisti Cagliostro
vain tosiksi hänen ankeita aavistuksiaan. Hän kehotti kardinaalia
tunnustamaan kaikki kuninkaalle tahi niin pian kuin mahdollista
sopimaan asian Böhmerin ja Bassangen kanssa.
Marie Antoinette oleksi Trianossa, mutta Böhmer tapasi hänen
kamarirouvansa, joka vakuutti ettei kuningatar ollut käsittänyt
sanaakaan hänen ongelmallisesta kirjeestään.
Böhmer riensi nyt Trianoon, mutta kuningatar harjoitteli parasta aikaa
osaansa "Sevillan parturista", eikä voinut eikä tahtonut vastaanottaa
häntä.
Palattuaan Versaillesiin sai kuningatar kamarirouvaltaan aavistuksen
siitä, että Böhmer ei kenties ollutkaan mielenvikainen, kuten hän oli
luullut, vaan että hän oli joutunut ilkeän petoksen uhriksi. Muutamia
päiviä sen jälkeen lähetti hän Böhmeriä noutamaan, ja nyt tuli petos
kokonaisuudessaan ilmi.
Kardinaali sai käskyn saapua linnaan. Se tapahtui elokuun 5. päivänä
1785.
Koko hovi oli kokoontunut vastaanottohuoneeseen, kun kardinaali
näyttäytyi, puettuna hengellisen ritarikunnan pukuun.
Hänet kutsuttiin kuninkaan työhuoneeseen, missä kuningatar samaten
odotti häntä.
Lähes kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun kardinaali viimeksi läheltä
ja tarkemmin oli saanut nähdä oikean Marie Antoinetten. Hän vertasi
häntä nyt siihen naiseen, jonka oli nähnyt puistossa, ja joutui
kokonaan ymmälle. Kuningatar oli tuona väliaikana lihonut, ja hänen
kasvonsa olivat soikeammat kuin mademoiselle Olivan.
Kardinaali vapisi koko ruumiissaan ja sai tuskin sanaakaan suustaan.
"Kuka on käskenyt teidän ostamaan erään kaulanauhan Ranskan
kuningattaren lukuun?" kysyi kuningas.
"Teidän majesteettinne", änkytti kardinaali, "huomaan, vaikka liian
myöhään, että minua on petetty."
"Mitä olette tehnyt tuolla kaulanauhalla?" kysyi kuningas edelleen.
"Luulin kuningattaren vastaanottaneen sen."
"Kuka antoi teille toimeksi ostaa sen?"
"Eräs la Motte-Valois-niminen nainen, joka antoi minulle kuningattaren
kirjoittaman kirjeen; luulin tekeväni teidän majesteetillenne mieliksi
suorittamalla tämän toimen."
"Luulitte tekevänne minulle mieliksi", lausui kuningatar silmitönnä
vihasta, "minulle, joka teidän hoviintulostanne asti en ole puhunut
teille sanaakaan. Kuinka saatoitte uskoa, että minä käyttäisin
arkkipiispaa sellaiseen toimeen, jonka täyttäminen on palvelusväkeni
asia?"
"Minä ymmärrän, että olen tullut petetyksi", sanoi kardinaali. "Minä
maksan kaulanauhan -- haluni saada palvella teidän majesteettianne teki
minut sokeaksi, minä en aavistanut petosta."
Hän otti nyt lompakostaan paperin, jossa kuningattaren luultu
allekirjoitus oli luettavana.
"Tämä ei ole kuningattaren käsialaa eikä allekirjoituskaan ole hänen",
sanoi kuningas, silmäiltyään paperia. "Kuinka on mahdollista, että
Rohanin ruhtinas, ensimäinen kirkkoruhtinas valtakunnassa, uskoo
kuningattaren kirjoittavan nimensä: 'Marie Antoinette, Ranskan
kuningatar!' Koko maailmahan tietää, että kuningatar käyttää ainoastaan
etunimeään."
"Minä en soisi teitä pidettävän syyllisenä", jatkoi hän; "vaadin, että
te kirjallisesti puhdistatte itsenne. Käykää viereiseen huoneeseen;
siellä on paperia ja mustetta."
Rohan totteli, mutta hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän
tuskin sai kirjoitetuksi riviäkään, jota ei olisi ollut mahdoton lukea.
Neljännestunnin kuluttua palasi hän paperiliuska kädessä. Kuningas otti
paperin ja virkkoi:
"Tahdon ilmoittaa teille, että aikomukseni on vangituttaa teidät."
"Sire", huudahti kardinaali, "minä aina tottelen käskyjänne, mutta
älkää vangituttako minua papillisessa puvussani ja koko hovin nähden."
"Sen täytyy tapahtua", vastasi kuningas tylysti ja lähti huoneesta.
Keskellä päivää ja itse kuninkaallisessa linnassa pantiin kardinaali
kiinni ja vietiin Bastiljiin.
Ennen vangiksi joutumistaan oli hän kuitenkin saanut lähetetyksi sanan
yksityissihteerilleen, apotti Georgelille, käskien häntä polttamaan
hänen kirjeensä, varsinkin ne, jotka hän oli vaihtanut kreivitär de la
Motten kanssa.
Kirjeet olikin jo poltettu, kun poliisikomisaario saapui sulkemaan
sinettiin kardinaalin papereita.
Kuninkaan neuvonantaja, Vergennesin kreivi, joka tiesi, että
ylhäisaateli panisi kaikki voimansa liikkeelle pelastaakseen
henkiheimolaisensa, toivoi, että moinen kuulumaton häväistys saataisiin
haudatuksi hiljaisuuteen. Mutta kuningatar pyysi, että se vedettäisiin
yleisön silmien eteen, ja hänen puolellaan olivat kuningas ja
ministerit. Ensi alussa kääntyi hänen vihansa yksinomaan ruhtinas
Rohania vastaan, koska hän luuli, että Rohan oli tämän vehjejutun
kokoonpannut edistääkseen hänen perikatoon joutumistaan.
Kardinaalin vangitsemisen jälkeen ei kulunut pitkiä aikoja ennenkuin
kreivitär de la Motte saatiin käsiin. Hän sekä hänen miehensä ja Rétaux
de Villette vedettiin tuomioistuimen eteen.
Cagliostro ja pari muuta Rohanin ystävää haastettiin niinikään
saapumaan oikeuteen. Ilotyttö, joka oli näytellyt kuningattaren osaa,
paiskattiin vankilaan.
Saattaa käsittää millaista huomiota herätti se, että ruhtinas Rohanin
arvoinen mies oli vangittuna ja että kardinaali oli syytteenalaisena
kaulanauhan anastamisesta epärehellisellä tavalla. Hämmästys oli suuri,
mutta tyytymättömyyskään ei ollut pienempi.
Aateli oli raivoissaan yhtä sen etevimpiä jäseniä kohdanneen
toimenpiteen johdosta, ja papisto valitti sitä, että kirkkoruhtinas
istui vangittuna.
Kuningattaren läheiset ystävät asettuivat julkisesti häntä
vastustavalle kannalle. Kuninkaallisen perheen jäsenet, tädit, veljet
ja kälyt moittivat suuri-äänisesti Ludvigia ja Marie Antoinettea siitä
toimenpiteestä, johon he olivat ryhtyneet.
Kaikki kuninkuuden vihaajat, kaikki tyytymättömät, kaikki kateelliset,
kaikki kardinaalin ystävät ja Marie Antoinetten vihamiehet
liittoutuivat nyt häntä vastaan.
Kreivitär de Noailles, tuo tunnontarkka "rouva Etikette", päästi tässä
tilaisuudessa kauvan salatun vihansa ilmoille. Hän liittyi nyt
julkisesti entisen valtiattarensa vihamiehiin ja teki kaikki
puolustaakseen Rohania. Rouvat Marsan ja Guéménée antautuivat
yhtäläisellä innolla heimolaisensa puolustajain joukkoon; he
pukeutuivat surupukuun ja asettuivat, rukoileva sävy kasvoillaan, hänen
tuomareittensa tielle.
Tuskin oli sitä perhettä valtakunnan ylhäisaatelin joukossa, joka ei
olisi katsonut oikeudenkäynnin Rohania vastaan loukkaavan sitä.
Hänen sukulaisensa ja ystävänsä pitivät huolta siitä, että osanotto
syytettyä kohtaan tunki kansan syvimpiin kerroksiin. Heidän onnistui
sitä helpommin herättää myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun Marie
Antoinette tuli yhä enemmän vihatuksi, ja kansa oli ihastuksissaan,
saadessaan aiheen vetää hänen nimeään lokaan.
Kuningattaren nimi näytteli pääosaa häväistysjutussa. Hänen persoonansa
oli kokonaan tämän tapauksen puitteiden ulkopuolella. Historia on
osottanut perättömiksi kaikki epäluulot, että hän olisi ollut missään
yhteydessä kreivitär de la Motten kanssa, mutta kansa, joka tunsi hänen
muut suuressa huudossa olleet ystävyydenliittonsa ja moitti hänen
tuhlaavaisuuttaan, uskoi kauan ja varmasti, että Rohanin ja kreivinnan
täytyi kärsiä peittääkseen kuningattaren heikkouksia.
Kardinaali, joka oli käyttäynyt narrin tavoin, esitettiin kansalle
uhrilampaana. Hän oli sotkenut kuningattaren joutavaan vehjejuttuun, ja
se riitti yksinään hankkimaan hänelle yleisön suosion. Astuessaan
oikeussaliin, vastaanotettiin hänet kunnianosotuksilla, ja häntä
kohdeltiin kuten ruhtinasta, melkein kuin kuningasta, ei kuten
syytettyä.
Kreivitär de la Motte, joka alussa kielsi kaikki ja pilkkasi
kardinaalin tyhmyyttä, sai kärsiä raipparangaistuksen ja merkittiin
polttokirjaimella V ("Voleuse"). Paitsi sitä tuomittiin hän
elinkautiseen vankeuteen.
"La Salpétrière'ssâ", jossa hän istui vangittuna, hän tekeytyi
hulluksi. Hänen onnistui herättää mielenkiintoa ja sääliä yleisössä, ja
syrjäisten avulla pääsi hän muutamien vuosien kuluttua pakenemaan
Englantiin.
Hänen miehensä ja Rétaux de Villette tuomittiin elinkautiseen
pakkotyöhön. Cagliostro karkoitettiin Ranskasta, mutta mademoiselle
Oliva julistettiin, tietämättömänä koko petoksesta, syyttömäksi.
Kardinaali vapautettiin kaikesta vastuusta ja vietiin riemusaatossa
ulos oikeussalista.
Tosin oli hän syytön petokseen, mutta hän oli syypää
majesteetinrikokseen, koska oli väittänyt Marie Antoinetten suostuneen
kohtaamaan häntä öiseen aikaan.
Mutta tämä majesteetinrikos se juuri hankki hänelle kansan
myötätuntoisuuden. Ja kaulanauhajutun oikea uhri ei ollut hän, vaan
kuningatar.
16.
Uhkaavia pilviä. -- Kansan kasvava viha.
Ei mikään muuri ole niin korkea, ettei panettelu pääsisi sen yli, ei
mikään huone niin piilossa, ettei parjaus pääsisi hiipimään sinne
sisään, ei mikään lukko niin vankka, etteivät juorut saa sitä
murretuksi.
Vuosikausia olivat juorut lakkaamatta kiirineet Ranskan kuningattaren
vaiheilla. Ne olivat pukeutuneet tuhansiin muotoihin. Milloin olivat ne
ilmenneet herjauslauluina, milloin lentokirjoina pelkurimaisinta ja
häpeällisintä lajia.
Marie Antoinetten yksityiselämästä oli kehittynyt romaani, joka oli
tunnettu ei ainoastaan Ranskassa, vaan kaikissa Europan hoveissa.
Kaikkialla oli aseena häntä vastaan käytetty hänen isänmaataan, hänen
sukuperäänsä, hänen sukulaisiaan, hänen kauneuttaan, hänen
ystävyydenliittojaan ja hänen makuaan.
Maaperä oli hyvin valmistettu, ja nyt oli otollinen hetki heittää lokaa
hänen päälleen kaikilta puolilta. Kaulanauhajuttu oli merkinantona
useille uusille häväistyskirjoituksille, joilla hyökättiin hänen
siveytensä kimppuun.
Syytöskirjoituksia Marie Antoinettea vastaan painettiin sadointuhansin
kappalein, joita levitettiin kaupungeissa ja maaseudulla; hovin omat
virkamiehetkin olivat avullisina niiden levittämisessä. Niitä
lähetettiin kouluihin, joissa oppilaita opetettiin halveksimaan
kuningatartaan.
Marie Antoinette, joka tähän saakka oli ollut niin huoleton ja suruton,
huomasi lopulta, että suosionhuudot vaikenivat hänen tiellään.
Normandian herttuan ristiäisissä virkkoi hän huoaten: "Pojalleni
hurrataan, suosionhuudot eivät tarkoita minua." Kaulanauhasta nostetun
onnettoman oikeudenkäynnin jälkeen ei hän enää voinut tuntea mitään
iloa. Siitä hetkestä asti sai hän tavantakaa vastaanottaa yhä uusia
iskuja, joilla kohtalo tahtoi ikäänkuin valmistella häntä niitten vielä
kovempien iskujen varalle, jotka odottivat häntä elämänsä viimeisinä
vuosina. Hänen nuorin tyttärensä kuoli, hänen vanhin poikansa hiutui
vähitellen taudin kynsissä, ystävät luopuivat hänestä ja vihamiehet
astuivat esiin. Hänen iloinen nuoruutensa kohosi nyt ikäänkuin peikkona
häntä vastaan. Kansan viha yhä paisui ja yltyi.
Tehdessään Marie Antoinetten Ranskan kruununprinssin puolisoksi luuli
Choiseul sen kautta saaneensa aikaan yhdyssiteen Habsburgin ja
Bourbonin sukujen välillä.
Mutta hänen odotuksensa pettyivät surullisella tavalla. Epäluulo
vallitsi yhä edelleen, ja Marie Antoinettea pidettiin ikäänkuin
kansansa vakoojana oman sukunsa hyväksi.
Virheet, joita hallitus teki, selitettiin hänen vaikutusvallastaan
johtuneiksi. Hänen niskoilleen lykättiin vastuu yhden ylenemisestä ja
toisen hairahduksista, valtiokassan vaillingista ja rasittavista
veroista. Häneen kohdistettiin kaikki se katkeruus, jonka tavalla tahi
toisella täytyi päästä ilmoille.
Ne, jotka enimmin olivat hänelle kiitoksen velkaa, hylkäsivät hänet
ensiksi -- karvas kokemus vastoinkäymisen koulussa!
Kuningattaren onnenpurren horjuessa saivat hänen vastustajansa tukea ja
suojaa Polignac-perheeltä. Kuningatar ei enää uskaltanut mennä
ystävättärensä luo, ottamatta edeltäkäsin selvää keitä hän tulisi
kohtaamaan siellä.
Mutta sensijaan, että olisi säälinyt kuningatarta, kävi kreivitär
hävyttömäksi.
"Ei kai minun tarvinne sulkea oveani ystäviltäni vain sen vuoksi, että
teidän majesteettinne haluaa käydä luonani", sanoi hän nenäkkäästi.
Vielä yhä keksi Marie Antoinette puolustussyitä ystävättärensä hyväksi,
jota hän rakasti niin suuresti, mutta hän lakkasi käymästä hänen
luonansa. Ja puhellessaan Itävallan lähettilään kanssa, tuli hän
lausuneeksi, että "madame Polignac oli muuttunut siihen määrään, ettei
häntä enää tuntenut samaksi ihmiseksi".
Vaikka suosikki ja hänen seurapiirinsä itse olivat olleet syynä välien
rikkoutumiseen, närkästyivät he kumminkin siitä, että kuningatar
kääntyi heistä pois. He saattoivat tosin tulla toimeen ilman
kuningatartakin, mutta vähemmin mieleen heistä oli se, että
suosionosotukset, virat, joita he ongittelivat, ja monet muut edut
katosivat samaa tietä kuin kuningatarkin.
Ja nyt he vasta oikein alkoivat vetää yhtä köyttä hänen vihamiestensä
kanssa.
Eräs madame Polignacin ystävistä, joka ennen muita oli
kiitollisuudenvelassa kuningattarelle, sepitti hänestä ilkeimpiä
viisuja, mitä konsanaan on kirjoitettu. Ne perustuivat hävyttömään
valheeseen ja kajahtelivat Pariisissa ja Versaillesissa suureksi iloksi
ja mielenylennykseksi hänen vihamiehilleen.
Jos hän kävi teatterissa, saattoi tapahtua, että häntä osotettiin
sormella. Taiteilijat eivät enää tohtineet asettaa hänen muotokuviaan
näytteille, ja avoimella kadulla myytiin pilakuvia hänestä ja
kuninkaasta.
Vihdoin koitti päivä, jolloin poliisipäällikön oli pakko
kuningattarelle ilmoittaa, että hänen olisi parasta olla näyttäytymättä
pääkaupungissa.
Elämäniloinen kuningatar oli yksinjätetty ja hyljätty. Hänellä ei ollut
mitään tukea, tuskin yhtään ystävääkään, kaikkialla seurasi viha hänen
kintereillään, ja petos ja vilppi ympäröivät häntä joka puolelta. Nekin
henkilöt, joiden omanvoiton pyytämättömyys oli kaiken epäilyksen
ulkopuolella, joutuivat hänen epäilemikseen. Vähemmin kuin konsaan
osasi hän erottaa väärää oikeasta, ja hänelle sattui, että luuli
oikeitakin rahoja vääriksi.
Aavistukset tulevista onnettomuuksista täyttivät hänen sielunsa.
Hänellä oli kouristuskohtauksia, joiden kestäessä hän jo edeltäkäsin
näki onnettoman kohtalonsa. Hän sulkeutui Trianoonsa, jossa kaikki oli
entisellään, paitsi että iloa ja elämää puuttui. Nauru oli tyrehtynyt
näissä huoneissa, joissa hänen hauskat kesämuistonsa olivat
kätkettyinä.
Ennen pitkää oli hänen jättäminen tämäkin paikka, josta hän oli pitänyt
enemmän kuin mistään muusta. Lehdet karisivat, kesä oli mennyt, ja hän
käyskenteli kuihtuneiden lehtien keskellä. Elämän kesäkin oli kulunut,
hänen onnensa päivät olivat kadonneet.