Sairaalassa tehtiin Einolle heti umpisuolen leikkaus, mutta se
osoittautui liian myöhään tapahtuneeksi! Niin kuin Osmo oli aavistanut,
kehittyi tauti vatsakalvontulehdukseksi, ja sairaan tila kävi piakkoin
toivottomaksi. Sen johdosta oli vielä uusi leikkaus tehtävä, ja
vastaukseksi Lyylin surullisiin kyselyihin hänen miehensä parantumisen
toiveista lääkärit vastasivat vain päänpudistuksella, vaikka
vakuuttivatkin, että Einolla oli terve sydän ja että sen toiminnasta
riippui kaikki. Hyvä sydän, sanoi heidän ystävänsä Osmo, joka tähän
sanaan kätki kaksimielisen ajatuksen lohduttaakseen Lyyliä. Lyyli kyllä
tiesi, että Einolla oli joka suhteessa hyvä sydän, liiankin hyvä siinä
suhteessa, että hän oli suostunut muuttoon heidän entiseltä asemaltaan,
jota tekoa Lyyli ei lakannut katumasta. Siitä tulikin hänen elämänsä
kohtalokkain teko. Sitä hän ajatteli nyt miehensä sairauden viimeisinä
päivinä niin, että oli menettää järkensä.
Nämä viimeiset päivät hän vietti kokonaan Helsingissä voidakseen,
milloin halusi, saada nopeita tietoja potilaasta. Hänen luonaan oli
parhaasta päästä myöskin Anita, joka näytti olevan yhtä huolissaan
kuin Lyyli ja jolla lisäksi oli tunnontuskia monestakin syystä. Näytti
kuin hänen omatuntonsa olisi herännyt ja nuhdellut häntäkin, vaikka
hän olikin eriluontoinen kuin Lyyli. Mutta siitäkin ilmeni, kuinka
mieltynyt hän oli Einoon. Ja nyt hän enää tuskin salasikaan tätä
kiintymystään ystävättärensä mieheen.
Varsinkaan ei hän sitä salannut Osmolta, omalta mieheltään. Oli
kuin hän olisi tehnyt kiusaa hänelle tahtoen siten palkita miehensä
viivyttelyn, jota hän alkoi pitää tahallisena, niinkuin kerran oli
sanonutkin, kostotoimenpiteenä. Kasvoipa hänen uhmansa Osmon edessä
siinä määrin, että hän uhkasi toisillekin ilmaista tämän epäluulonsa.
— Sinä olet rikkonut lääkärin valasi, — tiuskaisi hän vihoissaan
miehelleen. — Minä voin ilmiantaa sinut, ja silloin saat nähdä, mitä
siitä sinulle seuraa.
Osmo vain hihitti vaimolleen. Alussa hän ei vastannut mitään, mutta
sitten maksoi samalla mitalla:
— Silloin tiedät ehkä sinäkin, mitä siitä sinulle seuraa, jos ryhdyt
perusteettomaan, väärään ilmiantoon. Muuten olet minun vaimoni eikä
sinun sanoillesi anneta mitään arvoa. Korkeintaan voin saada eron
sinusta — jos sitä tahdot — kun silloin kaikki muukin tulee ilmi.
Anita hypitteli hermostuneesti pientä jalkaansa. Hän tiesi, että
se monesta syystä ei käynyt päinsä. Ja niin suurta vapautta, mikä
hänellä nyt oli, tämän miehen turvissa, ei hän koskaan tulisi
saamaan. Näin oli sittenkin parempi olla kuin yksin, vaikka varoista
ei suinkaan tulisi puutetta olemaan. Yhteiskunnallinen asema miehen
nimen suojassa merkitsee sittenkin naiselle paljon, sen ymmärsi Anita
hyvin. Ja sitä paitsi hän tiesi, että Osmo myöskin oli häneen kuin
kiinni kasvanut. Heillä oli kuin olikin jotakin yhteistä, joka sitoi
heitä eroittamattomasti toisiinsa. He olivat, sitä he eivät voineet
toisiltaan kieltää, tavallaan rikostovereita. Ja siksi heidän oli
myös tyydyttävä toisiinsa, vaikka välistä tämmöistä erimielisyyttä
syntyikin. Mutta he tiesivät myös, että se oli ohimenevää laatua.
Näin suurta kinaa ei heidän välillään ollut kuitenkaan koskaan
ollut, ja tämä seikka todisti Osmolle samalla, mikä voima oli ollut
hänen vaimoonsa sillä kertaa vaikuttamassa. Osmo oli siis arvioinut
tilanteen oikein. Hän oli "tehnyt oikean diagnoosin", lääkärin
käyttämän puhetavan mukaan. Ja kun hän näin oli asiastaan selvillä,
niin hän tahtoi myöskin käyttää mitä tepsivintä parannuskeinoa. Hän
tahtoi näyttää, kuinka taitava hän tässäkin asiassa oli, ja että pääsi
voitolle, jos vain niin tahtoi. Ehkäpä Anita silloin ymmärtäisi, minkä
miehen oli saanut.
Tämä tapaus oli todellakin kuin kunnia-asia tohtori Sorjolalle, mutta
ainoastaan hänen omaan vaimoonsa nähden. Muista hänkin välitti viis.
Anita oli hänelle kaikki kaikessa, summien summa. Tuskinpa kukaan
muu olisi tätä asiaa ymmärtänytkään, mutta että Anita oli sen oikein
ymmärtävä, siitä oli Osmo varma. He olivat vuosien kuluessa oppineet
tuntemaan ja ymmärtämään toinen toisiansa, jopa siinä määrin, että
toisen oli turha yrittääkään mitään toiselta salata. Pienimmästäkin
vihjauksesta oli toinen selvillä siitä, mitä toinen tarkoitti.
Tässä asiassa oli tilanne kuitenkin ollut tavallista vaikeampi. Mutta
sekin näytti selviytyvän.
Lyylin kanssa ollessaan ei Anita luonnollisestikaan ilmaissut
epäluuloaan Osmon menettelystä. Mutta muutamista Lyylin huomautuksista
hän alkoi pelätä, että Lyylikin ajatteli vähän samaan suuntaan.
— Voi, jos Osmo silloin olisi ajoissa ehtinyt takaisin, niin
varmaankin hän olisi tekemällä umpisuolenleikkauksen muutamia tunteja
aikaisemmin voinut estää taudin kehittymästä näin pitkälle, näin
vaaralliseksi!
Nämä olivat hyvin varovaisia sanoja. Mutta niistä Anita kuitenkin
aavisti Lyylin mielipiteen. Lyyli kaikessa hyvyydessään ei tahtonut
Osmoa soimata, vielä vähemmin syyttää, mutta pahoittelua niissä
sanoissa piili, pahoittelua, jossa oli lievä katkera sävy.
— Mutta niin kai oli Jumalan tahto, — jatkoi Lyyli. — Hän rankaisi
minua kevytmielisyydestäni.
— Sinäkö kevytmielinen?! — täytyi Anitan ihmetellä, kun hän muisti
oman heikkoutensa, omat tekonsa.
Ja nuo Lyylin sanat iskivät kuin tuliset nuolet Anitan kovaan sydämeen.
Mutta muuta ei tämä voinut, ehkä ei tahtonutkaan sanoa, sillä niin
masentuneelta tunsi hänkin itsensä lähestyvän kuoleman edessä, joka
oli häneltäkin, ehkä juuri hänen syystään, riistävä hänen rakastamansa
olennon, hänen ystävättärensä miehen. Se ystävyys, joka oli muutamia
kuukausia sitten alkanut, olisi siis pian särkyvä, katoava, jääpä
muistoksi vain, haihtuva kuin huuru, joka päivän noustessa sulaa
taivaan siniseen kirkkauteen.
Näissä mietteissä, tämmöisten tunteiden vallassa kuluivat Lyyliltä ja
Anitalta Einon elämän viimeiset päivät. Niitä ei ollut enää monta. Ja
niiden harvoina hetkinä oli sairas nukutettu. Hän ei tuntenut enää
ketään läsnäolijoista. Hän ei jaksanut enää ketään puhutella.
Eräänä varhaisena aamuna soitettiin Lyylille sairaalasta. Häntä
pyydettiin nopeasti saapumaan sinne. Hän arvasi, että Eino teki lähtöä.
Ja tuskin hän oli ehtinyt sinne, tuskin saanut miehensä käden käteensä,
tuskin painanut huulensa hänen kalpealle otsalleen, kun Eino suoristi
itsensä, huoahti kolmesti syvään ja heitti henkensä.
— Eino! — huudahti Lyyli ja vaipui polvilleen vuoteen viereen.
Ja hän tunsi samassa aivan kuin Eino olisi puristanut hänen kättään,
pitänyt siitä kovasti kiinni niinkuin lähtiessään pitkälle, pitkälle
matkalle.
Ja hän lähti matkalle, jolta ei koskaan palannut.