Siitä matkasta oli kuitenkin hyvin vakavat seuraukset. Eino sairastui
seuraavana iltana koviin vatsakipuihin, ja kun eivät kylmät kääreet
yön kuluessa auttaneet, kutsui Lyyli Osmon seuraavana aamuna sairasta
katsomaan. Tohtori huomasi heti, että Einolla oli umpisuolen tulehdus.
— Mutta mitään vaaraa ei vielä ole, — sanoi hän.
Ei _vielä!_ Se lohdutti Lyyliä vain hyvin vähän. Hän tiesi, että jos
tulehdus lisääntyisi, eivätkä kivut talttuisi, niin oli leikkaus ainoa
pelastus. Hän luotti kuitenkin Osmon apuun, hänen määräyksiinsä, mutta
oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Osmo sanoi:
— Minä tulen illemmalla taas Einoa katsomaan. Vastaanottoni jälkeen
on minun lähdettävä potilaitteni luo ja niitä sattuu tänään olemaan
pitempien matkojen päässä. Muitten muassa odotan erästä synnytystä,
joka varmasti tulee olemaan hyvin vaikea. Nuori vaimo asuu aivan
piirini perällä ja sinne on minua tultu hevosella hakemaan, autolla kun
on aivan mahdoton ajaa huonoja metsäteitä. Toivon kuitenkin ehtiväni
hyvissä ajoin iltapäivällä takaisin.
Tästä selityksestä oli Lyylille hyvin vähän lohdutusta. Hänen muitten
surujensa lisäksi tuli vielä Einon äkillinen sairastuminen. Rankaisiko
kohtalo häntä, Lyyliä, näin kovasti siitä, että hän oli pyrkinyt pois
heidän rauhallisesta onnensopukastaan, jota hänen miehensä oli niin
rakastanut?
Mutta siitä päivästä tuli tuskien päivä heille molemmille, vieläpä
Anitallekin, joka heti riensi heidän luoksensa saatuaan mieheltään
kuulla Einon äkillisestä sairastumisesta. Ja tunnit, jotka sitten
kuluivat Osmoa kotiin odotellessa, tuntuivat molemmista naisista
iankaikkisuudelta, varsinkin kun sairas morfiinin vaikutuksen lakattua
heräsi horroksistaan ja alkoi tuskiaan valittaa.
Istuen toinen toisella, toinen toisella puolen vuodetta Lyyli ja Anita
osoittivat sairaalle mitä suurinta hellyyttä, aivan kuin hän olisi
ollut heidän yhteinen rakkaudenesineensä. Keskenäänkin he puhelivat
niin kuin ei mitään olisi tullut heidän välilleen, ei mikään olisi
sumentanut ystävyyden kirkasta taivasta. Käsistä toisiaan pidellen he
lohduttelivat sekä Einoa että toisiaan. Tauti lähensi heitä toisiinsa.
Ja siinä tilaisuudessa Lyylille kävi lopullisesti selväksi, kuinka
rakastunut Anita oli hänen mieheensä. Siitä huolimatta hän melkein
oli kiitollinen Anitalle tästä hellyydestä, joka oli enemmän kuin
tavallinen myötätunnon, kylmän kohteliaisuuden osoitus jonkun syrjäisen
taholta. Oli omituisen liikuttavaa nähdä nämä kaksi luonteeltaan niin
erilaista naista saman sairaan miehen vuoteen ääressä. Rakkaus oli
tässäkin tehnyt ihmeitä, joita asioihin perehtynyt syrjäinen tuskin
olisi uskonut mahdollisiksi.
Uskomattomalta mahtoi tämä kaikki tuntua itse potilaastakin, joka
paremmin kuin yksikään muu tunsi heidän väliensä pienimmätkin
salaisuudet. Mikäli hän kykeni enää arvostelemaan, paljastui hänelle
naisten sydämen laatu kaikessa omituisuudessaan. Toisella puolella oli
häikäilemätön, mistään piittaamaton omistamishalu, itsekkyys täydessä
kukoistuksessaan; toisella rajaton anteeksiantavaisuus, suorastaan
äidillinen hellyys ja huolenpito.
Kenen puolelle siinä tilaisuudessa palkinto lankesi, sen saivat naiset
yhdessä nähdä. Ja ainoastaan epätietoisuus ja varovaisuus samalla
saattoi pidättää Anitaa kateudesta.
Näytti näet melkein siltä, että Eino tämän läsnäollessa tahtoi pyytää
Lyyliltä anteeksi tekemäänsä rikosta, sillä vähä väliä suuteli
hän Lyylin käsiä, samalla kun hän kiitteli heitä molempia heidän
hoivastaan, säälitteli heidän vaivojaan.
Mutta itseään hän myöskin syytteli kaikesta. Hänen herkkä omatuntonsa
nuhteli häntä hänen tekemästään rikoksesta, uskottomuudesta vaimoaan
kohtaan, heikkoudesta, ettei kestänyt viettelystä. Kohtalo oli
rangaissut häntä nyt ja näin pian.
Tämmöiset ajatukset ja tunnontuskat myllersivät, ruumiillisten kipujen
ohessa, hänen sielussaan. Hän kaipasi helpotusta, rauhaa, mutta sitä ei
hänelle suotu. Päinvastoin hänen tautinsa paheni sitä mukaa kuin päivä
eteni. Eikä Osmoa kuulunut.
Kuinka pitkä onkaan odotus, kun jotakin turhaan odottaa?!
Anita ja Lyyli olivat kovin ihmeissään, ettei Osmo palannut
vielä vastaanottotunnilleenkaan jälkeen puolisen. He soittelivat
kaikenlaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin saadakseen hänet
käsiinsä, mutta tuloksetta. Toisissa paikoissa hän oli käynyt, toisiin
ei ollut tullut. Tohtori oli kadoksissa. Eikä toista lääkäriä sillä
paikkakunnalla ollut. Mikä neuvoksi? Mikä neuvoksi? Se oli pääasia,
josta Lyyli ja Anita sopottelivat keskenään. Jotakin oli tehtävä ja
pian, muuten saattoi käydä liian myöhäiseksi. He olivat kuulleet
puhuttavan tämän taudin laadusta ja tiesivät, että, ellei ajoissa tehty
leikkausta, niin oli kuolema käsissä. Osmon viivyttely oli siis aivan
hämmästyttävä.
Anitan päässä alkoi pyöriä omituisia ajatuksia, mutta niistä ei hän
puhunut Lyylille mitään. Tahtoiko lääkäri ehkä kostaa? Ei, ei. Hänen
lääkärivalansahan velvoitti häntä olemaan rehellinen. Ja Osmohan oli
rehellinen mies, vieläpä rakastikin häntä.
Lyyli taas ihmetteli, ettei Osmo häntäkään, puhumattakaan Einosta, sen
enempää säälinyt, että olisi kiireimmän kautta palannut matkaltaan.
Oliko tuo synnytystapaus siis niin tärkeä, niin paljon vaarallisempi
Einon sairautta, että hän näin saattoi kohdella lähimpiä ystäviänsä?
Niin, eikö hänen lääkärivalansa suorastaan velvoittanut häntä
kiirehtimään, sillä kukas paremmin kuin hän tiesi, mitä seurauksia
viivyttelystä saattoi olla?!
Lopulta Lyyli ja Anita eivät enää malttaneet odottaa. He soittivat
kaupunkiin ja pyysivät erästä taitavaa lääkäriä tulemaan sairaan luo.
Mutta kuultuaan Einon tilasta kehoitti lääkäri heitä heti tuomaan
Einon kaupunkiin leikattavaksi. Mahdollista oli, että umpisuoli oli
jo puhkeamaisillaan — hän ei tahtonut sanoa, että se ehkä jo olikin
puhjennut — ja levittäisi märkää vatsaan, jonka vuoksi leikkaus oli
ehdottomasti heti paikalla toimitettava. Ja mieluimmin sairaalassa.
Mikä mielenmasennus! Mikä sekasorto! Paikalla oli hankittava paarit.
Ensimmäisellä junalla oli Eino vietävä kaupunkiin.
Oi, jospa Osmo vielä ehtisi tulla! Mutta hän vain ei palannut, vaikka
sairas jo oli viety kaupunkiin ja oli tullut ilta. Näin tuli kaiken
lisäksi vielä huoli hänestäkin. Eihän voinut tietää, kuinka hänelle
syrjäisillä metsäteillä, huonoilla kaksipyöräisillä rattailla oli
voinut käydä!
Mutta vihdoin, Anitan miettiessä näitä tapahtumia vielä puoliyön
aikaan, saapui hänen miehensä kotiin. Osmo oli jo käynyt asemalla ja
kuullut, että Lyyli oli saattanut Einon kaupunkiin leikattavaksi!
Kuultuaan vielä Anitalta kaikki yksityiskohdat, lausui Osmo:
— Parasta oli, että Eino vietiin ajoissa sairaalaan.
Siinä oli kaikki, mitä hän sanoi. Ei selittänyt tarkemmin
viipymisensäkään syytä eikä Anitallekaan antanut selvää vastausta, kun
tämä kysyi:
— Luuletko Einon paranevan?
— Kuka semmoista voi koskaan edeltäpäin sanoa. Ellei tule
vatsakalvontulehdusta, niin voi parantua, — vastasi Osmo ja käveli
levottoman näköisenä edestakaisin huoneessa.
— Mutta jos tulee tahi jo olisi tullut? — kysyi edelleen Anita.
— Silloin on paraneminen hyvin epävarmaa. Kovin harvoin silloin
leikkaus onnistuu, — sai Anita omituisen katseen ohessa vastaukseksi
mieheltään.
— Et siis mitenkään voinut ajoissa palata kotiin? Oliko se synnytys
sitten niin vaikea, mahdoton nopeammin toimittaa? — tiukkasi Anita ja
silmäili Osmoa vuorostaan aivankuin epäluuloisesti.
Tohtori oli melkein suuttua, mutta hillitsi itseään. Sanoi vain:
— Minä tiedän kyllä, mitä teen. Ja minä teen, niinkuin asianhaarat
vaativat.
Hän tehosti sanaa "asianhaarat". Ja sen johdosta Anita ensin vaipui
ajatuksiinsa, mutta alkoi hetken kuluttua kinastella miehensä kanssa,
lausuen tälle sopimattomia, lääkärinkunnialle käypiä vihjauksia. Mutta
semmoisiin oli Osmo nähtävästi tottunut, sillä hän alkoi puolestaan
kääntää kaikki leikiksi säestäen sanojaan silloin tällöin tavallisella
hihityksellään.
Lopuksi huudahti Anita hänelle:
— Sinä olet sydämetön lurjus!
— En aivan, — vastasi Osmo, — mutta minulla on vain yksi sydän ja se
sykkii vain sinulle.
Ja taas pääsi häneltä lyhyt hihitys. Hän korosti noita kaksimielisiä
sanoja "yksi" ja "vain", jotka olivat Anitan mielestä ilkeitä
salaviittauksia hänelle. Hän tämän johdosta tunsi, että hänen miehensä
kärsi hänen ja Einon välisestä suhteesta, mutta samalla mairitteli
häntä myöskin tietoisuus siitä, että hänen miehensä rakasti häntä
edelleen kaikesta huolimatta, jopa siinä määrin, että oli valmis mihin
tahansa.
Mutta siihen keskeytti Anita heidän väittelynsä, sanoi lyhyesti Osmolle
"hyvää yötä" ja meni omaan huoneeseensa nukkumaan. Tuntui kuin ovi
olisi paukahtanut tavallista kovemmin hänen sulkiessaan sen.
Sille tohtori hihitti itsekseen. Hän oli nyt selvillä kaikesta. Hän ei
enää epäillyt, hän oli varma kaikesta. Yhtä hän sittenkin vielä epäili:
oliko leikkaus onnistuva? Hyvä, ettei hänen tarvinnut sitä tehdä.
Varsinkaan vatsakalvonleikkausta, joka tuskin koskaan onnistuu. Jos
vatsakalvontulehdus tuli, niin oli kyseessä vain muutama päivä.
Ja vuoteeseen käytyään hän jäi hautomaan näitä ajatuksia, ainoastaan
hänen tiedossaan olevia sala-ajatuksia, joista ei kukaan koskaan ollut
pääsevä perille. Kaikki oli jäävä vain hänen salaisuudekseen, lääkärin
salaisuudeksi, lääkärin, jota ei kukaan koskaan voinut syyttää muusta
kuin taitamattomuudesta, ei koskaan hyvän tahdon puutteesta. Eikä
kukaan voinut sanoa, että häneltä olisi puuttunut hyvää tahtoa palata
ajoissa matkaltaan Einoa hoitamaan. Mutta tuo vaikea synnytystapaus oli
ollut esteenä hyvän tahdon täyttämiselle. Ja siksi kävi niin kuin kävi.
Kohtalo oli niin määrännyt.
Ja niihin ajatuksiin tohtori Osmo Sorjola nukkui.