Tapahtumat eivät kuitenkaan tähän vielä päättyneet. Varsinkin sattui
Einon hautajaisissa semmoista, joka loi valoa Anitan ja hänen miehensä
sielunelämään. Siinä tilaisuudessa ja sen jälkeen kirkastui Lyylille
se, mikä kaihersi hänen sydämessään epäluulona. Mutta lohdutusta se ei
hänelle tuonut, sikäli kun asia koski tohtori Sorjolaa. Anitaan nähden
tunsi hän sen sijaan eräänlaista tyydytystä.
Oli tullut Einon hautajaispäivä. Ruumis oli tuotu omalle
paikkakunnalle, jossa se oli haudattava. Maaseudulla oli hän tahtonut
saada viimeisen leposijansa, kuusikossa, missä käki keväällä kukkui ja
minne näkyi päilyvä järven pinta.
Olikin silloin kaunis syyspäivä. Taivas oli kirkas, ilma puhdas ja
raikas, niinkuin se vain syksyllä tapaa olla tuulosen hiljaa humistessa
puitten latvoissa.
Kuntalaisia oli paljon kerääntynyt hautausmaalle, varsinkin olivat
seudun säätyläiset tulleet saattamaan asemapäällikköään, jota he
kaipasivat, johon olivat ehtineet mieltyä, vaikkakin hän vain niin
lyhyen ajan oli ehtinyt heidän keskellään olla.
Ruumissaattue läheni avointa hautaa, jonne vielä miehuuden parhaassa
iässä ollut mies oli kätkettävä, syksyn viimeisten kukkien peittämässä
arkussaan. Ja tuskin oli sitä silmää, joka olisi pysynyt kuivana
hautajaisvirren kaikuessa palokunnan soittokunnan soittamana. Mutta
etenkin repi sydämiä vainajan leski arkun perässä, sillä suru oli
murtanut kokonaan tuon herttaisen naisen.
Ruumiin siunaus oli tapahtunut, multa kolahtanut kolmesti arkkuun,
hauta luotu umpeen, kukat ja seppeleet laskettu. Ystävät,
tuttavat kävivät ilmaisemaan surunvalituksensa leskelle lyhyellä
kädenpuristuksella.
Silloin tapahtui jotakin, joka veti läsnäolevien huomion puoleensa.
Tohtori Sorjolakin oli vaimonsa kanssa laskenut haudalle heidän
yhteisen suuren seppeleensä, joka oli upein kaikista. Mutta ennenkuin
he alkoivat poistua, katsahti tohtori melkein kuin pakoittavan käskevin
silmin vaimoonsa, johon hän muutenkin oli hellittämättä tuijottanut
koko ruumispuheen ajan. Näytti aivan kuin hän olisi hypnotisoinut
rouvansa, joka tuskin saattoi hievahtaa paikaltaan. Mutta yht'äkkiä
Anita tempautui irti ajatuksistaan ja syöksyi Lyylin eteen, heitti
käsivartensa Lyylin kaulaan ja huudahti kaikkien kuullen purskahtaen
kovaan itkuun:
— Lyyli, Lyyli, Lyyli!
Ja samassa vaipui hän maahan polvilleen Lyylin eteen ja halaili
suonenvedontapaisesti ystävättärensä jalkoja. Näytti siltä kuin hän
olisi pyörtynyt.
Tohtori riensi silloin heti vaimonsa luo ja auttoi hänet syrjään, ja
sitten tuli hän takaisin, otti Lyylin käden omaansa ja suuteli sitä
sanaakaan sanomatta. Palasi sen jälkeen vaimonsa luo ja ajoi hänen
kanssaan kotiin.
Hämmästyneinä katselivat ihmiset toisiaan. Mitä tämä merkitsi? Mitä
oli oikein tapahtunut noiden kahden ystävättären välillä, jotka
niin ahkerasti olivat seurustelleet keskenään? Muut eivät tietäneet
eivätkä saaneet koskaan oikein tietää, mitä se merkitsi, sillä nyt oli
jälellä enää vain kaksi henkilöä, jotka saattoivat arvata sen teon
tarkoituksen. Lyyli oli heistä toinen ja hän selitti sen itselleen näin.
Se oli Anitan tunnustus hänelle, tunnustus, joka samalla oli
anteeksipyyntö, julkinen katumus ihmisten edessä, syynsovitus
rakkaudesta vainajaan. Mutta tapahtuiko se vapaaehtoisesti vai tohtorin
pakoituksesta, se kysymys jäi Lyylille edelleenkin salaisuudeksi.
Yhdentekevä! Se tuotti Lyylille kuitenkin suurta tyydytystä, jopa
siinä määrin, että hänen tuli Anitaa sääli. Ja hän oli valmis antamaan
Anitalle kaikki anteeksi — vain tämän yhden teon johdosta, jonka
vilpittömyyttä Lyyli ei tahtonut epäillä. Olihan sittenkin yksi valon
pilkku tuossa niin hämärässä, melkein mustassa luonteessa, ja vain sen
tähden ansaitsi hän myötätuntoa. Tuolla julkisella polvistumisellaan
hän oli todellakin sovittanut rikoksensa.
Jälellä oli vielä Osmo itse. Kaikesta huolimatta oli hän Lyylille vielä
suuri arvoitus tahi, oikeammin, hänen tekonsa oli Lyylille epäselvä,
ja näytti siltä, että se semmoiseksi jäisikin. Oliko parasta niin, vai
toisiko tulevaisuus siinäkin asiassa lohdutusta hänelle? Kohtaloahan on
aina helpompi syyttää kuin heittää lähtemätön tahra viattomaan. Ja näin
on ihmisen itsensä helpompi elää. Sillä kuka meistä ensimmäisenä viskaa
kivellä toista? Onko yksikään meistä ilman syytä?
Kesti kauan, ennenkuin Lyyli sai enemmän selvyyttä Osmoon nähden. Mutta
hän sai tuonnempana vähän kuitenkin.