Lyylin arvelemaan, että Osmo tähtäsi määrättyyn seikkaan, josta hän
tahtoi päästä selville. Olipa Lyyli melkein varma siitä, että Osmo
oli näin odottamatta tullut hänen luokseen, nyt juuri Anitan ja Einon
ollessa yhdessä huvittelemassa, nähdäkseen, mitä Lyyli tästä asiasta
arveli ja tiesikö ehkä enemmän kuin hän itse. Tilanne tuntui siis
omituiselta. Ja kun Lyyli siihen saakka ei ollut Osmolle koskaan
epäilyksistään pikkuistakaan hiiskunut yhtä vähän kuin Anitalle ja
miehelleen, niin saattoi tämä tuntua Osmosta hyvin kummalliselta.
Saattoipa Osmo luulla, että kaikki tapahtui Lyylin suostumuksellakin,
sillä aivan sokeahan ei Lyyli kuitenkaan voinut olla.
Kun Lyyli sitten illan kuluessa näki, ettei Osmokaan häneltä mitään
suoraan kysynyt eikä tämän enempää kajonnut tuohon arkaan kysymykseen,
niin olivat he molemmat vaiti aivan kuin keskinäisestä salaisesta
sopimuksesta. Osmo varmasti hienotunteisuudestakin oli vaiti, kun
tullessaan näki Lyylin itkeneen ja varmasti päätti, että Lyyli juuri
tuosta syystä itki. Osmo siis Lyylin mielestä käsitti, että hän suri
tuon ikävän asian johdosta. Osmo itsekin, vaimonsa vuoksi, olisi
voinut ottaa tuon asian puheeksi, mutta sitä hän ei tehnyt. Molemmat
syrjäyttivät tämän kysymyksen, vaikka se raskaana lepäsikin heidän
sydämellään.
Perästäpäin Lyylistä tämä vaikeneminen tuntui hyvin rumalta. Hänestä
tuntui ikäänkuin hän olisi ollut noiden kahden toisen rikostoveri.
Mutta siihen rikokseen, niin lohdutti hän itseään, osallistui siis
myöskin Anitan mies. Miks'ei tämä nuhdellut ja oikaissut vaimoaan? Ehkä
hän oli varmempi tuosta rikoksesta kuin Lyyli, joka sittenkin vielä
uskoi hyvää miehestään, ei ajatellut kaikkein pahimman tapahtuneen
eikä juuri siitä syystä tahtonut tuoda koko kysymystä julkisuuteen,
se kun kentiesi olisi voinut vain pahentaa asiaa, jos se vielä oli
viattomammalla asteella. Niin Lyyli kaikesta huolimatta sittenkin
toivoi. Ja juuri siitä hän kovin kärsi, että tämä kysymys oli niin
pulmallinen.
Mutta nyt hän toivoi Osmon kautta saavansa enemmän valaistusta, vaikka
hyvin tunsikin tohtorin tavattoman vaiteliaisuuden ja umpimielisyyden.
Osmohan oli juuri vihjaissut, että hän aina "ummisti silmänsä ihmisten
edesottamisilta ja heikkouksilta". Tekipä hänen melkein mieli suoraan
kysyä Osmolta, mitä tämä sillä oikein tarkoitti, mutta kun Einon sukat
ja heidän yhteinen naurunsa sekoitti asian, niin sekin tilaisuus meni
käyttämättä ohi. Ehkäpä Osmo tahallaan sillä lailla hämmensi asian,
arveli Lyyli.
Tohtori istui sinä iltana kauan Lyylin luona, sillä hän arvasi,
ettei kukaan heitä tulisi häiritsemään. Lyyli keitti teetä ja toi
myöskin konjakkikarahvin pöytään, hän kun tiesi, että Osmo kerman
sijasta mielellään käytti sitruunaa ja konjakkia. Ja kun Osmo pian
kävi puheliaammaksi, niin sukeutui heille hauska yhdessäolo. Osmo oli
muutenkin monesti ilmaissut, että hän antoi suurta arvoa Lyylille.
Olipa välistä puhellut koko lailla luottavasti Lyylin kanssa, aivan
toisenlaiseen sävyyn kuin vaimonsa kanssa, ja niin kävi nytkin.
Tuli puhe Osmon kotiseudusta ja hänen aikaisemmista ajoistaan aina
siihen saakka, jolloin hänestä tuli lääkäri. Mutta sitten hän yht'äkkiä
alkoi kertoa eräästä lääkäritoveristaan, jonka hän sanoi olevan hyvin
kummallisen miehen. Hän sanoi semmoisia olevan kovin harvassa, tuskin
muita kun se yksi, jonka nimeä hän ei maininnut. Vasta perästäpäin
Lyyli huomasi, että hän varmaan puhui itsestään.
— Ajattelepas, Lyyli, että voi olla semmoisiakin miehiä, jotka
rakastavat rikosta, ei rikosta semmoisenaan, mutta, esimerkiksi,
rikoksellista naista, jossa piilevät kaikki paheet, joka on kuin
paheen perikuva, niin sanoakseni naispiru. Ja semmoista voi rakastaa
ihan hulluuteen saakka, antaa sille kaikki anteeksi, jopa pitää sitä
epäjumalanaan, varsinkin jos tuo nainen sattuu olemaan kuvankaunis kuin
mallinukke. Sekin voi jo viehättää rivolla asennollaan, näyttämällä
itsensä, kaikki sulonsa koko maailmalle, vaikka ei puhu sanaakaan, on
mykkä kuin hauta. Mutta eikös muotikauppias, jonka ikkunassa se seisoo,
ole kovin ihastunut, jos se vetää paljon yleisöä hänen liikkeeseensä
ja kauppa käy hyvin. Olisipa hän sen vuoksi valmis vaikka myymään koko
komeuden.
Lyyli oli aivan ymmällä tästä vertauksesta. Kun Osmo huomasi sen, niin
hän jatkoi:
— Ajattelet varmaan, että mitä sillä on tekemistä tuon toverini
kanssa? On sillä vähän. Tuo miesparka, ollessaan vielä lääketieteen
kandidaatti rakastui Pohjanmaalla erääseen kuvan kauniiseen, hyvin
varakkaaseen tyttöön. Tämä tyttö oli juuri palannut ulkomailta, jossa
hän oli ollut parisen vuotta, luultavasti kieliä oppimassa, mutta
myöskin miehen haussa. Mutta eikö sitten kotimaasta miestä löytynyt,
jos tyttö niin kaunis ja varakas oli? Ei mahtanut sopivaa löytyä,
koskapa jo oli ehtinyt naikkoselle vähän vuosiakin karttua. Ulkomailta
sen sijaan löytyi, mutta naimiskauppaa ei syntynyt. Syntyi vain lapsi,
ja mies puikki tiehensä. Katosi teille tietymättömille. Lapsi kuoli.
Tyttö palasi kotimaahan, vanhempiensa, — ei, vaan isänsä luo, sillä
äiti oli varemmin kuollut. Kotonaan tyttö oli täysin itsevaltias.
Mitä tahtoi, sen teki. Mitä halusi, sen sai. Ja sitten hän halusi
saada miehen, ja sen hän sai, oikeammin, otti. Se lääketieteen
kandidaatti näet rakastui siihen tyttöön ihan silmittömästi. Mutta
mies oli köyhänpuoleinen. Hänet tyttö kuitenkin otti. Ehtoja vain
asetti paljon. Pääasia oli täysi vapaus hänelle itselleen; miestä sai
pitää kurissa, miten tahtoi. Jos tämä rikkoi ehdot, niin oli kauppa
purettava. Eikä tyttö tahtonut salata mitään. Kertoi sulhaselleen
aivan avoimesti kaikki, — kaikki harha-askeleensa aina lapsen
saamiseen asti. Sehän oli suoraa peliä ja herätti sulhasessa vain
kunnioitusta tyttöä kohtaan. Tapahtuuhan se vahinko viisaallekin.
Ja vahingosta tavallisesti viisastuu. Kauppa näytti siis tulevasta
lääkäristä edulliselta. Hän otti tytön. Hän rakasti tyttöä ja hänen
heikkouksiaankin. Niihin hän ajan pitkään yhä enemmän tottui. Olen
kuullut kerrottavan, että heillä on kaksi lastakin. Mutta ei kuulu
mies olevan varma, ovatko ne lapset hänen. Arvelee, etteivät ne ole
hituistakaan hänen näköisiään. Taitavatpa tavallaan olla käenpoikasia
peipposen pesässä. Siitä huolimatta sanovat ihmiset, että aviopari
jotakuinkin hyvin sopii olemaan saman katon alla. Mahtavat olla
laatuisia ihmisiä. Sen kai se vapaus tekee. Itsekkyys taitaa varmasti
olla suurin pahe maailmassa. Ja kun rakkaus maailmaa hallitsee —
rahasta ei nyt puhuta, — niin näyttää siltä kuin itsekkyys olisi
maailmasta hävitettävä ja vapaus päästettävä valloilleen. Näin minä
päättelen sen ystäväni menettelyn perusteella. Mutta minun filosofiani
on sittenkin toista. Sillä minä tiedän, että rakkaus itsekkyyksineen on
ja pysyy, niin kauan kuin maailmakin pysyy, sen suurimpana valtiaana.
Ihmisten on nöyrästi vain alistuttava siihen.
Lyyli oli melkein henkeään pidättäen kuunnellut Osmon kertomusta. Olipa
hänen käsityönsäkin lopuksi pudonnut hänen syliinsä.
— Se on onnetonta, — huoahti sitten Lyyli ja otti taas käsityönsä
ylös.
— Mutta älä välitä tästä, mitä olen puhunut, — sanoi Osmo ja nousi
paikaltaan. — Se on pelkkää lorua. Kuka sitä uskoo? Ihmiset keksivät
niin paljon. Ja jos jossakin asiassa saattaa vähän pohjaa ollakin,
niin on siihen paljon liikaa lisätty, — jatkoi Osmo aivan kuin
lohduttaakseen Lyyliä, jos tämä mahdollisesti oli ajatellut Einoaan.
Sitten hän katsoi kelloaan ja lausui: — Olenpas minä kauan istunut.
Täytyy lähteä kotiin.
— Juna tulee kohta kaupungista, — sanoi silloin Lyyli. — Ehkä Anita
ja Eino tulevat. Menet sitten yhdessä Anitan kanssa.
Tohtori hihitti vain lyhyesti vastaukseksi, otti lakkinsa ja lähti. Ja
hänen hihityksensä tuntui Lyylistä hiukan ivalliselta aivan kuin hän
olisi tahtonut sanoa:
— Eihän toki näin aikaiseen!
Oli todellakin vielä kaksi tuntia viimeisen junan tuloon. Osmo oli
varmasti oikeassa. Eivät he sitä ennen tulisi.
Tohtori meni vihellellen kotiin päin. Hän oli tahtonut saada selville,
tiesikö Lyyli Anitan ja Einon välisestä suhteesta. Mutta Lyyli oli
ollut kovin vaitelias. Oli kyllä itkenyt — ja mitäpä hän muuta olisi
surrut? — Mutta piti epäilyksensä omana tietonaan, ei valittanut, ei
turvautunut Osmoon. Ja mitäs apua siitä olisi lähtenyt? Jääköön siis
asia sikseen, se oli Osmon ajatus.
Lyyli jäi odottamaan. Askarteli vielä, kunnes juna tuli, mutta
kun Einoa ei kuulunut, niin hän pani maata. Tulevat nyt sitten
varmasti viimeisellä junalla, päätteli hän ja rupesi miettimään
Osmon kertomusta. Hän oli varma siitä, että tuo kertomus koski Osmoa
itseään ja Anitaa. Se paljasti paljon heidän entisestä elämästään,
ennenkaikkea, että Osmo edelleenkin, kaikesta huolimatta oli ylenmäärin
kiintynyt tuohon rikokselliseen vaimoonsa. Oli todellakin aivan
ihmeellistä, että semmoisia tunteita voi olla olemassa. Mutta varmasti
oli Anitassa jotakin, joka, kun hän itse vain tahtoi, saattoi saada
miesraukan aivan hullaantumaan häneen. Oli kauheata, jos hänen Einonsa
nyt olisi joutunut noihin vastustamattomiin pauloihin. Lyyli ajatteli
sitä kauhulla. Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Oi, jospa vielä olisi
mahdollista pelastaa Eino! Saada hänet hakemaan toinen asemapäällikön
paikka olisi ollut yksi keino, mutta se ei ollut yhtä helposti tehty
kuin sanottu. Kului aikaa, ennenkuin ehtisi muuttaa pois täältä.
Jumala, kuinka onnetonta olikaan, että hän oli kehoittanut Einoa
pyrkimään pois heidän edellisestä paikastaan, jossa he olivat olleet
niin tyytyväisiä ja onnellisia! Ja kaikki, kaikki tämä onnettomuus oli
nyt hänen omaa syytänsä! Seuraahan hän oli saanut, ystäviä paljon,
mutta sittenkin! Tämä oli surkeinta kaikesta, että hän kadotti miehensä
noin kevytmieliselle ystävättärelle. Eihän semmoista tapahdu elämässä,
harvoin romaanissakaan. Ei ainakaan Lyyli ollut kuullut puhuttavan
niin omituisesta naisesta kuin Anita eli se nainen oli, josta Osmo
oli kertonut. Ja kuitenkin, kuinka herttainen Anita saattoi ollakaan!
Kuinka tavattoman hyvältä ja sopusuhtaiselta kaikki näytti ulkoapäin.
Niin petollista on maailma!
Näissä mietteissä kului Lyyliltä tunti, toinen. Tuli viimeinen juna,
mutta ei kuulunut Einoa. Hyvä Jumala! Olikohan tapahtunut jokin
onnettomuus?! Mutta silloinhan olisi sähköteitse tahi puhelimitse
tullut tieto. Ei siis sittenkään. Mutta Lyylin he olivat unhoittaneet.
Eino oli unhoittanut oman Lyylinsä!
Kello kävi kolmatta yöllä, kun Eino tuli. Vihdoinkin! He olivat olleet
oopperassa, mutta olivat myöhästyneet viimeisestä junasta. Olivat
sitten menneet illastamaan, kun kuitenkin oli otettava auto kotimatkaa
varten.
Eino pyysi anteeksi:
— Ethän ole vihainen minulle, Lyyli? Olinhan minä varmassa seurassa.
Varmassa seurassa!! Lyyli muisti kaikki, mitä hänelle oli sinä iltana
selvinnyt. Mutta hän kertoi vain, että Osmo oli istunut kauan hänen
luonaan.
Eino iloitsi siitä kovin. Ja hän kertoi Tshaikovskin säveltämästä
Patarouvasta. Se oli ihanaa musiikkia!
— Ja odotapas vielä, — sanoi hän, — ottaen esille oopperan
tekstikirjan! Oletkos kuullut tyyntä kesäiltaa näin kauniisti
kuvattavan?
"On ilta, pilven paltehet jo himmenee,
vain harjanteilla ruskon viime hohde viipyy,
ja virran veessä vielä välke väreilee,
se taivaan tummetessa hiipyy, hiljaa hiipyy.
"Kaikk' uinuu, lehdotkin, on tyyntä, rauhaisaa,
ja nurmell' loikoessain rannan raidan alla
mä kuulen, kuinka pensaikossa pulppuaa
pien' noro juosten jolinalla, raidan alla.
"On ilma vilpoinen ja ruoho tuoksuaa!
Niin leppoisasti, hiljaa lammen laine huokuu.
Ja tuulen hieno henki vienost' tuudittaa,
nuor' raita notkeasti nuokkuu, hiljaa nuokkuu".
— Eikös olekin ihana? Se on duetto.
— Se vie ajatuksen sinne sisämaahan meidän entiselle asemallemme, —
sanoi Lyyli. — Jospa me nyt siellä laulaisimme tuon dueton!
— Niin, — sanoi vain Eino.
Ja Lyyli huomasi, että hänen katseensa oli omituisen levoton ja
harhaileva.
Saman pani hän merkille vielä seuraavanakin päivänä, kun Anita tahtoi
heidät välttämättä luokseen juomaan kahvia. Hän tahtoi näet Lyyliltä
pyytää anteeksi, että he olivat niin myöhään tulleet kotiin. Mutta se
oli tietenkin hänen syytänsä eikä Einon.
— Mutta eikös sitten ollutkin hauska? — huudahti Anita hurmaantuneena.
— Tietysti, — osasi Eino vain vastata, ja hänen katseensa ikäänkuin
etsi tukea ja turvaa Lyylin luota.
Tohtori hihitti hiljakseen merkitsevästi, ja kaikki varmasti
käsittivät, mitä se merkitsi. Mutta kukaan ei puhunut siitä matkasta
sen enempää. Eikä puhe ottanut sinä päivänä sen paremmin sujuakseen.
Oli kuin äkkiä raskas, painostava, tukala matalanpaine olisi
lamauttanut heidät. Tuntui kuin kaikille olisi selvinnyt, että nyt oli
tapahtunut se rikos, jota he olivat epäilleet tahi jonka he luulivat
piakkoin tapahtuvan.