Arpajais- ja iltamavalmistusten aikana sai Anita melkein joka päivä
olla Einon läheisyydessä. Eikä hän laskenut käsistään ainoatakaan
tilaisuutta vetää vastanäyttelijää lähemmäksi itseään. Ja siinä hän
vähitellen onnistuikin. Hän osasi niin hurmata Einon, että tämä alkoi
kiintyä Anitaan kaikesta sisällisestä taistelustaan huolimatta. Eikä
hän lopulta huolinut, mitä pahat kielet saattoivat juoruta, varsinkaan
koska ei hänen vaimonsa eikä tohtorin puolelta mitään huomautuksia
heihin kohdistunut.
Anita tunsi pääsevänsä voitolle.
Arpajaiset onnistuivat hyvin ja näytelmä oli herättänyt huomiota.
Margaretan hillitty, sydämeen kätketty rakkaus Svantea kohtaan
tuli oivallisesti tulkituksi Anitan puolelta, ja Eino osasi
purkaa intohimoista lempeään Margaretaa kohtaan niin, että hän
sai täydellisesti yleisön hyväksymisen. Mutta varsinkin Anita oli
tyytyväinen Einon esitykseen ja kappaleeseenkin, sillä tässä oli hän
itse passiivinen puoli ja Eino hyökkäävä, juuri niin kuin hän halusi,
että kaiken piti olla heidän omassa keskinäisessä suhteessaan. Anita
aivan riemuitsi tästä asian lopullisesta käänteestä. Ja juoruista hän
todellakin välitti viis.
Niitä alkoi kuitenkin tuon palokunnan juhlan jälkeen liikkua yhä
enemmän. Kävi yhä ilmeisemmäksi ihmisten silmissä, että tohtorinrouva
Sorjola ja asemapäällikkö Kostia olivat rakastuneet toisiinsa. Heidät
nähtiin alituisesti yhdessä, enimmäkseen kahden kesken, välistä
myöskin rouva Kostian seurassa, mutta ei koskaan tohtorin — mitä
pidettiin luonnollisena, koska Sorjola aina oli kovin kiinni työssään.
Mutta etenkin herätti huomiota ja kummastusta, että asemapäällikön
rouva pysytteli kotona, kun nuo kaksi kävivät kaupungissa. Lisäksi
kummastutti se, että näiden kahden matkat tapahtuivat aivan julkisesti,
rouva Kostian tieten ja nähden. Ihmeteltiin, oliko hän niin
välinpitämätön miehestään vai luottiko häneen niin, ettei epäillyt
mitään. Ja enimmäkseen näkyi rouva Kostia nyt sulkeutuvan kotiinsa.
Ennen hän oli liikkunut paljon ulkosalla, mutta nyt häntä tuskin
näki heidän omassa puistossaankaan. Vain heidän salinsa uutimien
takaa huomasi toisinaan hänen kasvonsa, ja silloin oli ikkunalaudalla
pienen pieni, valkoinen silkkivillakoira, jota hän hellästi hyväili
ja silitteli. Rouva kai oli hankkinut sen itselleen ratoksi ja —
ystäväksi.
Toiset jo säälittelivät asemapäällikön herttaista rouvaa, johon kaikki,
jotka hänet vain olivat nähneet, olivat kovin ihastuneet.
Tohtorin rouvasta taas olivat mielipiteet toisenlaiset ja sääli kääntyi
hänen miehensä puolelle. Yleisesti tiedettiin, että tohtori antoi
vaimonsa tehdä, mitä tämä halusi. Näyttipä kuin hän yhä edelleen olisi
ollut rouvaansa melkein silmittömästi rakastunut, sillä alituisesti
hän tyydytti tämän vaatimuksia. Uutta ja komeata jos missä muodossa
tilasi hän rouvalleen ulko- ja kotimaasta. Ja vaikka läheiset tuttavat
kuulivatkin tohtorin laskevan omituista pisteliästä leikkiä vaimonsa
kanssa, niin eivät he kuitenkaan epäilleet, ettei tohtori rouvaansa
rakastanut. Oltiinpa aivan varmat siitä, että hän oli ehdottomasti
uskollinen vaimolleen. Heidän suhteensa oli semmoinen, ettei kukaan
kyennyt sitä oikein selittämään. Tohtori Sorjola oli "hyvin omituinen
mies", siinä kaikki, mitä hänestä, voitiin sanoa.
Ihmissydän on pohjaton kuilu, mutta välistä sekin aukeaa.
X
Oli jo tullut syyskuu.
Teatterit olivat aloittaneet näytäntökautensa, koulut toimintansa.
Ihmisiä kuhisi kaduilla. Helsinkiä lähellä olevista huvilayhdyskunnista
siirtyi asukkaita tavaroineen talviasuntoihinsa. Illat pimenivät
syyssateiden säestäminä.
Eräänä iltana olivat Anita ja Eino Kostia, niinkuin nyt jo usein
tapahtui, kahden matkustaneet kaupunkiin — huvittelemaan.
Lyyli istui yksin kotona käsityönsä ääressä, pikku Ressu sylissään.
Koiran suuret, mustat silmät olivat kiinni ja se makasi kauniissa
asennossa turpa toisella etukäpälällä, toinen korva höröllään aivan
kuin se olisi kuunnellut jotakin. Kuunteliko se ehkä emäntänsä,
sydämentykintää vai miettikö se, mitä hänkin mietti:
— Miksi isäntä oli poissa? Missä hän oli? Mitä teki?
Lyyli oli siitä omituinen luonne hänkin, ettei hän koskaan tahtonut
kenellekään ilmaista surujaan. Ennen kärsi vaikka kuinka paljon, mutta
niillä ei hän tahtonut ketään loukata, ei ketään huolestuttaa. Nytkin
hän kärsi, kärsi itsekseen niin, että kyyneleet virtanaan valuivat
poskia pitkin.
Ressu ei niitä ymmärtänyt, mutta kun se katsahti ylös kyynelten
tipahdellessa sen päälle, sai se suudelman emännältään päälaelleen.
Siitä se heilautti kiitokseksi häntäänsä ja painoi taas turpansa
käpälälleen.
Mutta sitten se yht'äkkiä murahti. Eteisestä kuului askeleita. Lyyli
luuli jonkun asemamiehen tulevan, mutta kun ovelle kolkutettiin ja hän
huusi "sisään!", niin näkikin hän Osmo Sorjolan tulevan sisään. Ressu
tunsi hänet ja juoksi iloisesti vastaan. Ja Lyylikin ilostui kovin
tohtorin tulosta. Se oli ylen harvinaista — siihen aikaan päivästä ja
niissä oloissa.
Käteltyään Lyyliä tohtori katsahti häntä silmiin ja sanoi:
— Täällä on, näen mä, ikkunat märät.
Lyyli ymmärsi Osmon leikilliset sanat, jotka merkitsivät, että hän oli
itkenyt, ja käänsi naurahtaen kyyneleiset kasvonsa pois.
— Mistä syystä nyt? — kysäsi Osmo istuutuessaan sohvan nurkkaan.
Lyyli ei ensin vastannut, oli melkein ruveta uudelleen itkemään, mutta
hillitsi itseään ja lausui:
— Minä muistelin täällä, näin syksyn iltana, oloamme siellä
sisämaassa. Varsinkin muistui mieleeni eräs ihana kevätaamu, jota en
unhoita koskaan, en koskaan! Se oli se aamu, jolloin kehoitin Einoa
hakemaan tänne asemapäälliköksi.
— Kaduttaako siis? — kysyi Osmo.
— Minä olin kovin lapsellinen. En ymmärtänyt, kuinka silloin
todellakin olimme siihen paikkaan kiintyneet, varsinkin Eino, joka on
suuri luonnonpalvoja, kun taas minä, hupsu, etsin parempaa ihmisseuraa.
— M-hhm! — hymähti Osmo vain siihen.
— Ei suinkaan niin, että sitä olisi väärin ymmärrettävä, — koetti
Lyyli parannella sanojaan. — Sen parempia ystäviä kuin täällä olisimme
tuskin missään saaneet.
— No, no! — lausui taas Osmo.
— Ja minä en epäile sanoessani, että juuri sinä, Osmo, olet niistä
kaikkein paras, — jatkoi Lyyli.
— Lääkärin oikeudella minä kiellän puhumasta taudistani, — tokaisi
taas Osmo väliin.
— En puhu sitten sen enempää, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut
sen kuitenkin sanotuksi! — Saanko minä tässä parsia Einon sukkia
sinun läsnäollessasi? — kysyi Lyyli sitten yhteen jatkoon ja istuutui
likemmäksi valoa.
— Niinkuin, Lyyli, tiedät, niin ummistan aina silmäni kaikilta
ihmisten edesottamisilta, varsinkin heidän heikkouksiltaan. Nyt en
tarkoita sukkien parsintaa, vaan Einon sukkia, jotka parhaiten tuntevat
kaikki hänen edesottamisensa.
Lyylin täytyi oikein makeasti nauraa Osmon hauskalle leikinlaskulle. Ja
Osmo itsekin hihitti lyhyesti kommalleen.