VII

Siitä päivästä lähtien oli Anita omituisen uhman vallassa.

Miks'ei hänkin vielä voisi olla onnellinen? Vaikkapa hetken vain.

Vastustukset, esteet hän kyllä pystyisi voittamaan lujalla tahdollaan.

Hän otti yöpöydältä käsipeilinsä ja katseli kasvojaan. Kohenteli

otsalle valunutta tukkaansa ja käänteli päätänsä. Näin aamupäivällä

eivät piirteet olleet yhtä edulliset kuin muuten, päivemmällä, kun hän

oli laittautunut ja pukeutunut. Sitäpaitsi hän ei ollut oikein hyvin

nukkunut edellisenä yönä sen keskustelun jälkeen, mikä hänellä oli

ollut Lyylin kanssa.

Katsellessaan itseään kuvastimesta hän muisti, ettei hän ollut enää

kaikkein nuorimpia joutuessaan naimisiin Osmon kanssa. Hän oli valinnut

kauan, kun ei kukaan oikein tositeolla ollut uskaltanut häntä lähestyä.

Varakkaana ei hän tahtonut kelle tahansa vaimoksi mennä eikä kuka

tahansa, hänen kauneutensa tähden ja peläten rukkasia, yrittänytkään

pyytää häntä. Lisäksi hän oli paljon oleskellut ulkomailla, ja siten

kuluivat vuodet, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden ikäraja jo oli

aivan silmien edessä. Silloin sattui tohtori Osmo Sorjola hänen

isävainajansa viransijaiseksi, ja heistä tuli pari. Nyt oli hänellä jo

kaksi noin isoa lasta, hän itse oli n.s. vaarallisessa iässä. Kauheata

ajatella!

Anita loikoi leposohvallaan, kipeä jalka lastoissa, odottaen; että

Lyyli sinäkin päivänä tulisi tervehtimään. Mutta kului tunti, kului

toinen, eikä ketään kuulunut. Hänen miehensä oli mennyt sairaitaan

katsomaan ja hän oli yksin kotona. Tuli ikävä.

Miehensä keppiin nojaten Anita liikkasi tämän vastaanottohuoneeseen,

jossa puhelin oli, ja soitti asemalle. Pyysi tavata asemapäällikköä.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuuli tämän äänen. Lisäksi hän

sai kuulla, että Lyylin oli täytynyt muutamaksi tunniksi matkustaa

kaupunkiin ja että tämä oli pyytänyt häntä, Einoa, tiedustelemaan

Anitan vointia. Itse oli aikonut käydä Anitaa tervehtimässä, jahka

hänen työvuoronsa oli päättynyt.

Se oli ilosanoma Anitalle. Hän ilmoitti suoraan olevansa kauheasti

ikävissään ja ilostuvansa suuresti, jos Eino tulisi. Juuri sitä hän oli

toivonut.

Hän heittäytyi jälleen leposohvalleen ja alkoi punoa sotajuonta.

Oli tehtävä hyökkäys, vaikka hyvin varovainen alussa. Mutta ei

niinkään. Hänhän oli ratsastusretkellä jo tarpeeksi osoittanut Einolle

rakastavansa häntä. Ehkäpä oli syytä osoittaa välinpitämättömyyttä,

kylmyyttä — noita naisten tavallisia temppuja. Mutta sekään ei ollut

paikallaan. Hän tunsi, ettei millään lailla halunnut saada Einoa

loittonemaan hänestä, jos syntyisi väärinkäsitystä, varsinkin koska hän

nyt hyvin tiesi ja tunsi Lyylin ja Einon hyvät välit. Parasta siis oli

antaa asiain kehittyä luonnollista menoaan. Hän arvasi kuitenkin jo,

ettei tämäkään mies ollut enää välinpitämätön häntä kohtaan. Ja mikäpä

mies kestäisi, jos hänelle kerran vapaaehtoisesti tarjotaan kaikki?!

Kun Eino sitten tuli, niin oli Anitasta nautinto saada loikoa hänen

edessään leposohvalla ja koettaa viehättää häntä kaikin tavoin,

puheellaan ja käytöksellään. Hän tarvitsi Einon apua jos mihin,

varsinkin semmoiseen, missä tuli kysymykseen hänen sijoittelemisensa

mukavammin sohvalle. Ja hän otti semmoisia asentoja, että mies saattoi

ihailla hänen kaulaansa, rintaansa, vyötäisiään, pohkeitaan, ja toivoi

saavansa kuulla jonkun mairittelevan sanan, joka olisi lohduttanut

häntä hänen kalvavassa kaihossaan, elämäntuskassaan.

Mutta Eino ei ollut tottunut sellaiseen. Hän oli saita mairittelemaan.

Ylistelyä tuli niukasti. Hän oli säntillinen, "korrekti",

käytöksessään, suhtautui hyvin kunnioittavasti Anitaan. Ja se melkein

suututti rouvaa.

Tämä menettely oli kuin jatkoa siihen, mitä oli ratsastusmatkalla

tapahtunut. Eikä Anita ollut sen pitemmälle päässyt. Nyt hän otti

Einolle kertoakseen ulkomaanmatkoistaan ja seikkailuistaan siellä. Ja

hän päätyi vertaamaan täkäläisiä herroja sikäläisiin. Heillä siellä on

älyä, henkeviä kun ovat puheessaankin, eivät ole kylmiä, ymmärtävät

vähimmänkin viittauksen.

Se oli jo koko lailla kouraantuntuvaa, jopa niin, että he nauroivat

molemmat.

— Tässä on hyvin opettavainen kirja siinä suhteessa, — sanoi silloin

Anita ja osoitti romaaniaan. — Sinun pitäisi se lukea.

— Minä välitän hyvin vähän romaaneista, — lausui Eino, — eikä

minulla ole paljon aikaa lukemiseen. Todellisuus, elämä itse on

useimmiten romaania ihmeellisempi, ihanampi.

— Sinäpä sen sanoit, — ihastui Anita, — nyt sanoit aivan oikein.

Ja meidän on tämä todellisuus elettävä — kaikkien, kun siihen kerran

tilaisuus tarjoutuu.

— Minä tarkoitan luontoa, — sitä minä rakastan intohimoisesti, —

jatkoi Eino.

Anita käänsi päänsä toisaanne pettyneenä. Hetkisen kuluttua hän lausui:

— Tyhmää, äänetöntä, sielutonta luontoa! Kuinka voi rakastaa

intohimoisesti sitä, joka ei vastaa intohimoisesti toisen rakkauteen?

— kysyi Anita ihmeissään ja huoahtaen.

— Minä voin, — puolusti itseään Eino, — sillä se on puhdasta

rakkautta.

— Se ei ole rakkautta ollenkaan, se on vain ihailua. Ei puhuta sitten

siitä, — lopetti äkkiä Anita.

Mutta itsekseen hän vieläkin ajatteli:

— Kyllä minä sinut joskus opetan.

Hän alkoi valittaa asentoaan, hänen jalkansa väsyi:

— Auta minua edes istumaan vähän korkeammalle, — sanoi hän ojentaen

kätensä Einolle.

Tämä nousi, kumartui Anitaa kohti ja tahtoi auttaa häntä, käsivarresta.

Mutta tapansa mukaan Anita heitti käsivartensa Einon kaulaan

kohottautuakseen.

Samassa hän näki miehensä seisovan huoneen ovella:

— Tulee kuin varas yöllä, — lausui Anita säpsähtäen ja huomasi Einon

punastuvan.

Tohtori hihitti vain tavallista hiljaista nauruaan ja astui kattelemaan

Einoa, joka oli vähän hämillään.

— Eino hoitaa täällä sinun tehtäviäsi, — huomautti Anita vapaasti.

— Terve tuloa, — sanoi Osmo Einolle. — Sehän on hauskaa, niin minä

pääsen siitä rasituksesta, — hihitti hän. Ja Einokin nauroi sille

leikinlaskulle.

Mutta Anita pani nuo sanat melkein pahakseen eikä osannut muuta sanoa

kuin:

— Kuule, Eino, pane tuo merkille ja paina hyvin mieleesi. Osmo antaa

sinulle vapaat kädet.

— Puoskaroida, — lisäsi tohtori muistaen Anitan hänen lääkärin

ammatistaan käyttämiä sanoja.

Mutta tuossa vihjauksessa oli samalla niin paljon salaista ilkeyttä,

että Anita katsoi parhaaksi olla vaiti. Hän punastui vastoin

tavallisuutta, sillä hän ymmärsi, että kärki oli tähdätty häneen eikä

Einoon, eikä hän pystynyt puolustautumaan. Jos aviopuolisot olisivat

olleet kahden kesken, niin Osmo varmasti olisi saanut kuulla kunniansa.

Onneksi soi samalla puhelin vastaanottohuoneessa ja tohtori poistui

sinne.

Siinä kuulet, Eino, mitä kaikkea minun on kärsittävä, — huoahti Anita

väräjöivällä äänellä. — Jospa sinä uusi, herttainen ystävämme, voisit,

— ei, tahtoisit, aioin sanoa, — tahtoisit lohduttaa minua.

Eino oli kovin hämillään. Hän ei tietänyt oikein mitä sanoa. Melkein

kangertaen tulivat sanat hänen suustaan.

— Hyvänen aika, Anita! Teen mitä voin.

— Sinä voit kaikki. — Ja näin sanoessaan loi Anita intohimoisen

katseen Einoon, joka sitä melkein pelästyi. —

Hän oli kuullut puhuttavan vampyyreista, verenimijöistä, hillittömistä

naisista, joissa on pahaa verta, ja jotka väkisinkin kietovat miehet

pauloihinsa, pakoittavat heidät alistumaan tahtoonsa. Oliko siis Anita

semmoinen? Nyt ainakin näytti siltä. Ja ennenkuin hän ehti ajatella

ajatuksensa loppuun, hypähti Anita ylös, kiepsahti hänen kaulaansa ja

suuteli häntä nopeasti kuiskaten samalla:

— Toisen kerran saat kuulla kaikki.

Tohtori oli lopettamaisillaan puhelinkeskustelunsa. Anita liikkasi

jälleen leposohvalleen, ja Eino seisoi kuin puulla päähän lyötynä

paikallaan katsellen levottomana ympärilleen.

Osmo palasi takaisin.

— Eino odottaa saadakseen sanoa sinulle hyvästi, — lausui Anita

miehensä sisääntultua, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Niin, — sanoi vain Eino ja melkein kiirehti ulos. Hän pelkäsi

pahinta. Hän luuli, että Anita saisi aikaan jotakin, mikä rikkoisi

heidän hyvät välinsä. Kiusallaankin saattoi Anita näyttää miehelleen,

että hän uskalsi vaikka mitä.

Paljon oli näin selvinnyt Einolle. Varsinkin tohtorin ja hänen vaimonsa

välit. Mutta kaikesta tästä ei hän uskaltanut puhua Lyylille mitään. Ei

ainakaan toistaiseksi.

Mutta kuitenkin tuntui hänestä kuin Anita olisi lumonnut hänet,

noitunut hänet. Kotiin astuessaan valtasi hänet vähitellen tunne, ettei

hän tuosta painajaisesta pääsisi. Se alkoi vetää häntä puoleensa,

häntä, joka ei koskaan ennen ollut sellaisissa seikkailuissa ollut.

Miks'ei? ajatteli hän ensin, mutta muisti vaimonsa; hänen kävi sääli

Lyyliä, joka oli niin puhdas, tahraton, uskollinen hänelle. Mutta

miten päästä irti kaikesta? Yksi keino saattoi vain olla. Jos Anita

kerran saisi tahtonsa läpi, niin silloin tulisi varmasti rauha heidän

välilleen. Tuollainen riihaton luonne ehkä ei tarvinnut muuta. Ja kuka

sen tietää, ehkä se jo loppuu tähänkin. Ehkä se oli vain rajumyrskyn

puuska, joka talttui samalla kun oli alkanut. Oli odotettava,

katsottava, mitä aika toi mukanaan.

Ja hän rauhoittui jo kun oli palannut asemalle ja ryhtyi puuhaamaan

heidän pienessä puutarhassaan. Hänen vaimonsa ei ollut vielä

tullut kotiin kaupungista, mutta omat kotiolot haihduttivat hänen

mielestään vähitellen kaikki sen päivän tapahtumat, jotka tuntuivat

todellakin jonkinlaiselta omituiselta unelta, harhakuvalta, varsinkin

kun hän muisti, minkä hyvän, ehjän vaikutelman heidän ensimmäinen

tutustumisensa Sorjolan perheeseen oli häneen ja hänen vaimoonsa

tehnyt. Molemmat he olivat olleet kovin iloisia silloin, semminkin

Lyyli, joka juuri kaipasi seuraelämää ja jonka hyväksi hän oli

uhrautunut hakiessaan tälle asemalle. Mutta nyt oli hänellä tämmöinen

salaisuus sydämellään, josta hän ei tahtonut vaimolleen hiiskua

sanaakaan, ettei loukkaisi häntä, rikkoisi kaikkea, etupäässä sitä

onnea, joka edelleen vielä heidän kesken, heidän talossaan niin

kauniina vallitsi.

Kun Lyyli sitten palasi kaupungista, oli Eino tavattoman iloinen,

aivan kuin hän ei olisi vaimoaan pitkään aikaan nähnyt. Lyyli melkein

ihmetteli, että hänen Einonsa oli noin iloinen saadessaan hänet

takaisin. Siksipä hän kysyi:

— Mitä hauskaa tohtorilta? Hauskaa ei Eino kuitenkaan sanonut

tietävänsä. Kaikki oli muka ennallaan. Anita vain leposohvalla, sen

sijaan että edellisenä päivänä oli ollut vuoteessa. Mutta kun Lyyli

tiedusteli Anitan mielialaa, niin ei Einon auttanut muu kuin lyhyesti

viitata rouvan hermostuneisuuteen, josta Lyylikin nyt myönsi olevansa

selvillä eilisen käyntinsä jälkeen. Mutta kumpikaan ei tiedustellut

toiselta yksityisseikkoja, kun kumpaisellakin oli omat salaisuutensa

tohtorin rouvaan nähden. Eino ei malttanut kuitenkaan olla

mainitsematta tohtorin pisteleviä vihjauksia. Ja he olivat edelleen

varmoja siitä, että jotakin kieroa oli noiden aviopuolisoiden väleissä,

jotka syrjästä katsojasta näyttivät nuhteettomilta.

— Kuka tietää, minkälaista elämää Anita oli ennen naimisiin menoaan

viettänyt, — arveli Lyyli.

— Hm! — sanoi vain siihen Eino, joka itsekseen oli miettinyt samaa

asiaa.

— Ehkäpä Osmon silmät olivat auenneet vasta hänen naimisiin mentyään,

— lausui Lyyli vielä hetken kuluttua.

Mutta siihen heidän keskustelunsa päättyi. Itsekseen he jatkoivat

kuitenkin arvelujaan, mutta salaperäiseksi jäi heille vielä Sorjolan

perhe.