Kun Anita Einon saattamana tuli ratsastusretkeltään kotiin, oli hänen
miehensä poissa sairaskäynnillä. Einon lähtiessä. Anita sanoi:
— Osmo saa hieroa nilkkaani, kun tulee kotiin, — jos niin tarvitaan.
Minä panen toistaiseksi kylmän kääreen jalkaan ja käyn vuoteeseen.
Käykää nyt kuitenkin minua katsomassa, ettei minulle tule kovin ikävä.
Seuraavana päivänä tulikin jo Lyyli. Anita oli edelleen vuoteessa ja
luki Guy de Maupassantin romaania "Bel-Ami" [Armas ystäväni].
— Tämän kirjailijan seurassa ei kuole ikävään, — hän sanoi ja vastasi
sitten Lyylin kysymykseen kuinka hän voi:
— Kun tiedustelin Osmolta, joko minä kohtakin saan luumätää jalkaani
ja kuolen, niin ajatteles, mitä se lurjus vastasi?
— No?
— "Ei rikkaruoho koskaan maailmasta katoa".
— Leikillään hän sen vain... — lohdutti Lyyli hymyillen. — Ei siis
pitänyt nyrjähdystä vaarallisena.
— Nauraa hihitti vain ilkeästi, — jatkoi Anita, — ja määräsi minut
olemaan viikon päivät vuoteessa.
— Pianhan se viikko kuluu. Me käymme joka päivä sinua tervehtimässä,
Eino ja minä, — tyynnytti Lyyli.
— Teidän pitää käydä molempien, — ilostui Anita. — Sinulla on niin
rakastettava mies, Lyyli. Meidän oli kovin hauska eilen. Elän vain
muistoissa.
— Eino kertoi minulle. Hän valitti sinulle sattunutta onnettomuutta,
— lausui Lyyli vuoroonsa.
— Niinkö? Ihanko totta? Hän siis tunsi ainakin myötätuntoa, ehkäpä
sääliä minua kohtaan? — kyseli Anita melkein hermostuneesti.
— Tietenkin. Sehän on luonnollista, — vastasi Lyyli ihmetellen. —
Miksi sinä noin kysyit?
— Niin, niin. Einohan on niin herttainen mies. Minä pidän hänestä
paljon, paljon.
— Minä pidän myöskin kovin paljon Osmosta, — lausui Lyyli
vastakohteliaisuudeksi.
Näytti kuin Anita olisi nyrpistänyt nenäänsä kääntäessään päätään
seinään päin. Mutta heti hän käänsi takaisin kasvonsa Lyyliä kohti ja
jatkoi:
— Minä olin niin iloinen eilen, kun sain ratsastaa. Täällä ei ole
ketään, jonka seurassa oikein viihtyisi. Täällä on kuolettavan ikävä.
Siksipä olenkin niin tyytyväinen, kun te muutitte tänne. Nyt voi elää
toivossa.
Lyyli ihan hämmästyi.
— Hyvänen aika, Anita, — sanoi hän. — Mitä sinulta puuttuu?
Sinullahan on kaikki, mitä maailma voi tarjota: kaunis, rikas koti,
kunnollinen, työteliäs mies, kaksi herttaista lasta, joiden hyväksi
voit elää, eikä huvituksia sinulta puutu, vaikka matkustaisit
ulkomaille, milloin sinua vain haluttaa.
— Mutta minä olen sairas, — tokaisi Anita Lyylin suureksi ihmeeksi.
— Mikäs sinua sitten vaivaa? — kysyi tämä arkaillen aivan kuin olisi
odottanut jotakin suurta salaisuutta.
— Minua vaivaa _spleen_, — sanoi Anita. Lyyli oli vaiti kuin
kysymysmerkki. Ja kun hän ei kysynyt sen enempää, niin Anita jatkoi:
— Englantilaisilla on tämä oma sanansa tuolle taudille. Se on sielun
tauti. Se on jonkinlainen kalvava kaiho, omituinen mielenmasennus,
jonka pohjana varmaan on elämään kyllästyminen, ikävä ihmisseurassa,
kaipuu kotiin — sinne, mistä on maailmaan tullut, "suureen
hiljaisuuteen", niinkuin Ibsen sanoi. Se on siis parantumaton tauti.
Ei. Yksi keino, yksi ainoa keino vain on sen parantamiseksi.
Lyyli ei kysynyt, vaan odotti ääneti jatkoa.
Hetkisen kuluttua Anita jatkoi:
— Arvaapas, mikä keino se on?! Lyyli kysyi pelokkaasti kuiskaten:
— No?
— Se on revolverin kuula otsaan, — kuiskasi Anita takaisin.
— Herra Jumala! — huudahti Lyyli. — Mitä sinä tuommoisia puhut?
Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Hän kumartui Anitan yli ja
suuteli häntä tämän kietoessa kätensä Lyylin kaulaan.
Kun Lyyli jälleen oli istuutunut paikalleen, jatkoi Anita:
— Sinä olet onnellinen, Lyyli. Minä ihan kadehdin sinua.
Lyyli vastasi siihen:
— Niin kyllä, Anita! Minä olen onnellinen. Olen tähän asti ollut
onnellinen.
Seurasi kotvasen äänettömyyttä. Näytti kuin Anita olisi jäänyt
miettimään sanoja "tähän asti". Näytti siltä myöskin, kuin Lyyli olisi
katunut sanoneensa nuo sanat, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, että
nyt oli tullut väliin jotakin, joka rikkoi hänen onnensa. Siksi hän
lisäsi:
— Ja minä toivon, että saan olla onnellinen edelleen.
Mutta nyt hänestä tuntui, että hän vain oli pahentanut asiaa, kun hän
huomasi Anitan äsken sanoneen kadehtivansa häntä. Noita sanojahan
saattoi tulkita taaskin joksikin salaviittaukseksi. Sen tautta hän
tarttui Anitan käteen ja puristi sitä lämpimästi.
Ja Anita hymähti hänelle vain ystävälliseksi vastaukseksi. Kotvan
kuluttua hän jatkoi taas:
— Nyt olen paljastanut sinulle sydämeni, Lyyli. Nyt näet, kuinka huono
ihminen minä olen.
— Älä puhu noin, älä puhu noin, — oli kaikki mitä Lyyli sai
säälitellen sanotuksi.
— Tahi sanoisinko onneton ihminen? — korjasi Anita sanansa.
— Tuo on vain luulottelua, — lohdutteli Lyyli. — Tai ehkäpä sinä
vain tekeydyt semmoiseksi? Olen kuullut sanottavan, että se usein
on pelkkää teeskentelyä. Silloin on muka mielenkiintoisempi toisten
ihmisten silmissä.
Tuo ei ollut viisaasti sanottu. Se oli melkein epäkohtelias huomautus
Anitalle, mutta tämä ei siitä välittänyt, naurahti vain ja lausui:
— Samaa olen minäkin välistä kuullut sanottavan, mutta harva tämän
asian oikein ymmärtää. Tämä tämmöinen "spleen" on kuitenkin ollut niin
sanoakseni vuosisadan tauti, joka on kulkenut läpi Europan. Oletko
lukenut koskaan Byronia?
Lyyli pudisti päätään:
— Häpeä sanoa, en.
No, — jatkoi Anita, — ei sinun tarvitse sitä hävetä. Hän oli muutoin
suuri englantilainen runoilija, enkä minäkään ole alkukielellä hänen
teoksiaan lukenut. Mutta minun isoisälläni oli kirjastossaan suuri
paksu kirja. Se oli suorasanainen ranskankielinen käännös lordi Byronin
Don Juanista. Ja siinäkös tuo kaunis, vaikka ontuva, seikkailunhaluinen
mies paljasteli oman sydämensä surkeutta ja muun ihmiselämän
viheliäisyyttä. Tuo runoilija kuuluu olleen sen "spleenin" isä.
Koska siitä syntyi kulkutauti, niin ei suinkaan se ole aina niinkään
teeskentelyä ollut — yhtä vähän kuin influenssa meidän aikoinamme.
— Paljonpa sinä oletkin lukenut, — ihmetteli Lyyli häveten
vähätietoisuuttaan Anitan rinnalla. — Minä kyllä lueskelen kaikkea,
mitä käsiini sattuu, ja paljonhan sitä ikäni varrella on sattunutkin.
Mutta alkaapa sitä jo ikääkin olla, niin että harmittaa, kun tahtoisi
vielä olla nuori ja elää, elää iloisesti. Katsopas noita säteitä
silmieni ympärillä, Lyyli! Ne eivät ennusta hyvää. Kohta on minun
lystini lopussa. Ja siitä se "spleen" pääasiallisesti johtuu. Minä
tahtoisin kuitenkin, niinkuin sanoin, vielä elää, elää, elää. On niin
kauheata ajatella, että kerran joutuu matojen syötäväksi.
Ja Anita käänsi päänsä seinään päin salatakseen, että kyynel kiilsi
hänen silmissään.
Lyylin tuli kovin sääli Anitaa.
— Ei puhuta tämmöisistä asioista, — sanoi hän. — Sinä olet kyllä
vielä tarpeeksi nuori, terve ja kaunis; koko elämä, voi sanoa, on
sinulla vielä edessäsi. Matkusta ulkomaille haihduttamaan ikävääsi!
— Sen teenkin, kun tulee syksy, — sanoi Anita, — ellei täällä
ihmeitä tapahdu.
— Mitä ihmeitä? — naurahti Lyyli... Mutta siihen ei Anita enää
vastannut.
— Nyt sinun sitten pitää kertoa jotakin itsestäsi, — käänsi hän
puheen toisaanne. — Minä olen puhunut suuni puhtaaksi, mutta sinä olet
vaiti ja salaat kaikki tunteesi minulta. Mitäs ystävättäriä me sitten
olemme?
— Kun ei minulla mitään salaisuuksia ole, Anita kulta. Minä olen ihan
tavallinen ihminen. Lapsia ei minulla ole.
— Mistä syystä? — keskeytti Anita. — Ei vain ole Jumala antanut. He
nauroivat molemmat.
— Lisäksi, — jatkoi Lyyli, — osaan vähän ruokaa laittaa ja käsitöitä
tehdä. Ja mieheni on minuun tyytyväinen. Enkä minä kadehdi ketään.
Sanotaan, että se on kovin proosallista, mutta mitäs luonteelleen voi.
Jokainen on semmoinen, miksi Luoja on luonut. Ja minä olen onnellinen,
niinkuin sanoin.
— Molemmat siis onnellisia, miehesi ja sinä?
Nämä Anitan sanat olivat kuitenkin enemmän kysymys kuin vahvistus
Lyylin puheelle. Hän, Anita, oli koettanut kaikin keinoin, syrjäteitä,
päästä tunkeutumaan ystävättärensä ja hänen miehensä sydämen elämään,
mutta tämän pitemmälle ei hän päässyt.
— Molemmat olemme onnellisia, — oli Lyylin vakuuttava vastaus.
— Se on kovin, kovin harvinaista nykyään, — huoahti Anita ja käänsi
yhtäkkiä puheen toisaanne:
— Jahka minä pääsen jalkeille taas, — sanoi hän, — niin menemme
yhdessä Helsinkiin. Minä pyydän sinut ja Einon Alppilaan päivällisille.
Osmo tietysti ei jouda tulemaan mukaan, — hän muutoin ei tule koskaan
minun seurakseni piiriään ulommaksi; — ja me ajamme sinne autolla.
Tulettehan?
Lyyli kiitti, mutta nousi samalla paikaltaan. Hän käsitti, että
Anita jo tahtoi olla yksin. Ja itsekin hän halusi mennä kotiin.
Hänen aivojaan askarruttivat kaikenlaiset oudot ajatukset Anitan
tämänpäiväisten puheitten johdosta. Ja ystävättären luonne tuntui
hänestä hyvin omituiselta. Siitä hän ei ollut ollenkaan selvillä.
Kuinka herttaisen miellyttävä olikaan Anita heidän ensi käynnillään!
Ja nyt? — Tämä päivä oli tuottanut hänelle pettymyksen, vieläpä
semmoisen, joka johtui sisäisistä syistä, ei mistään tilapäisestä
oikusta tai pahan tuulisuudesta. Sen huomasi Lyyli selvästi, sillä
ulkonaisestihan Anita oli kohtelias ja ystävällinen kuin aina.
Melkein alakuloisena kulki Lyyli asemalle. Hän päätti kuitenkin, ettei
miehelleen kertoisi likimainkaan kaikkea, mitä Anita oli hänelle
puhunut. Anita tosin ei ollut kieltänyt sitä, mutta Lyyli käsitti, että
se voi olla ystävättären salaisuutta, joka hänen, Lyylin, oli pidettävä
omana tietonaan, sillä eihän Anita toki liene tarkoittanut asian
saattamista Einon korviin. Muutenkin Anitan paljastukset olivat niin
omituisia, ettei Lyyli halunnut niistä sen enempää keskustella.
Hän toi siis vain terveiset Anitalta Einolle. Tämän kysymykseen, mitä
uutta sinne kuului, Lyyli vastasi:
— Kaikenlaista, vaikkei mitään erikoisempaa. Juteltiin vain, niinkuin
naisten on tapana, joutavista asioista. Voithan sinäkin käydä Anitaa
katsomassa, jos haluttaa, — vaikka huomenna.
Eino ei vastannut mitään. Ja Lyyli oli siihen tyytyväinen.
Yksin jäätyään heittäytyi Anita selälleen ja otti Bel-ami'n taas
käsiinsä. Mutta hänen katseensa kääntyikin ensin ikkunaan päin ja
pysähtyi siihen. Hän vaipui ajatuksiinsa saaden omituisen tylyn ilmeen
kasvoilleen. Häntä näkyi jokin asia harmittavan, niin että hän melkein
kiristi hampaitansa. Mutta sitten hänen ilmeensä vähitellen muuttui,
kävipä melkein tyytyväiseksi, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat
selvinneet ja hän päässyt voitolle jossakin sisäisessä ottelussa. Ja
lopuksi hän päästi helpoituksen huoahduksen ja nosti taas romaanin
eteensä.
Samassa tulivat hänen molemmat lapsensa ulkoa kotiin kolistellen
jalkojaan portailla ja sitten eteisessä. He syöksyivät äitinsä
huoneeseen ja alkoivat kertoa hänelle jotakin, jota tämä kuitenkaan ei
halunnut kuulla, vastaten heille vain: — Hyvä, hyvä!
Kun lapset tämän huomasivat, kääntyivät he ovelle päin poistuakseen.
Silloin huusi Anita heidän jälkeensä:
— Menkää ensin ruokasaliin juomaan kahvia, sitten saatte mennä
yläkertaan omalle puolellenne tahi minne haluatte.
Lapset tottelivat.
Äiti pääsi rauhassa lukemaan romaaniaan.