IV

Viikon kuluttua, niinkuin "suuren maailman" tapa vaatii, tulivat

tohtori Sorjola ja hänen rouvansa vastakäynnille Kostian ja hänen

vaimonsa luo asemalle.

Oli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja he istuivat ulkona asemapäällikön

pienessä puistikossa, josta saattoi, amerikkalaisessa keinussa

liekutellen ja puitten takana piilossa ollen, katsella elämää

asemalaiturilla junien seisoessa asemalla. Virvokkeita nauttien he

puhelivat paikkakunnan kauneuksista, joita rouva Sorjolan mielestä oli

tavattoman paljon.

— Varsinkin miellyttää minua tie järvelle ja sen ympäri, — kertoi

rouva ihastuneena. — Sinne minä ajan usein autolla — ohjaan sitä

itse, — ja ensi kerralla teidän täytyy tulla mukaan, Lyyli ja Eino.

Yhdessä paikassa on ihan kuin pientä alppimaisemaa: tie kulkee

korkean vuoren kuvetta, toisella puolen painuu järveen äkkijyrkkä

äyräs, toisella taas nousee kuusien peittämä vuori niin pystyyn, että

vain ryömien ja puitten oksista kiinni pidellen pääsee ylöspäin. Ja

sieltäkös ylempää sitten on kaunis näköala yli saarien ja salmien! Tämä

puisto kuuluu erääseen vanhaan, nyt asumattomaan herraskartanoon, jossa

vain käärmeet ja sisiliskot, sen kivilouhikoissa, viihtyvät ja päivää

paistattavat. Sinne vien teidät ihan ensi tilassa.

— Hauskaan seuraan siis, käärmeitten ja sisiliskojen luo, huomautti

tohtori kuivalla huumorillaan.

— Aina sinä, Osmo, käännät sanani toisinpäin. Minä tarkoitin tietysti

sitä mäenrinnettä, josta on se kaunis näköala, — selitti Anita. — Me

otamme voileipiä ja pulloja mukaan, ja vietämme oikein hauskan päivän,

sillä aikaa kun sinä puoskaroit toimessasi.

Anitan vastapistolle naurettiin ja tohtori itse hihitti sille myös.

Nämä aviopuolisot käyttivät nähtävästi usein tämmöistä leikillistä

puhetapaa, joka ei heitä eikä muitakaan loukannut, mutta erikoista

lämpöäkään ei heidän väleissään ilmennyt. Sen saattoivat Lyyli ja Eino

sinä päivänä panna merkille.

— Ratsastatko, Lyyli? — kysyi sitten Anita.

— Minulla olisi sinullekin ratsu.

— Valitettavasti en, — oli Lyylin vastaus.

— Mutta Eino osaa varmasti? — kääntyi Anita tämän puoleen ovelasti

kyllä ensin käytettyään hänen vaimoaan sisäisten aivoitustensa

väliasteena.

— Huonosti, huonosti, — vastasi asemapäällikkö. — Nuorempana kyllä

opettelin ja osasin vähän.

— Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, päätteli Anita. — Me siis

lähdemme yhdessä ratsastamaan. Se on päätetty.

— Se on päätetty, — hihitti jälleen tohtori humoristisesti ja painoi

kämmenensä pöytään.

— Minkä Anita päättää, se on tapahtuva. Hieman hämillään kääntyi Anita

silloin Lyylin puoleen, huomattuaan käyttäytyneensä hiukan epähienosti,

ja kysyi:

— Ei suinkaan Lyyli pane vastaan?

— Hyvänen aika! Einohan saa tehdä, mitä tahtoo, — hämmentyi nyt

Lyyli, varsinkin kun tuli lisänneeksi: — Eihän siinä mitään pahaa ole.

Anitan diplomaattinen taito selvitti tilanteen. Hän rupesi puhumaan

ratsustaan, satulastaan ja amatsoni puvustaan, joka oli ollut pitkän

aikaa käyttämättä syystä, ettei hänellä ollut ketään hauskaa toveria

ratsastusmatkoilleen. Ensiksikään ei Osmo rakastanut ratsastusta ja

toiseksi ei hänellä ollut aikaakaan, kun aina oli toimessa, milloin

kotona, milloin pitkillä matkoillaan sairaiden luo. Välistä niihin

kului toinen puoli päivää. Eikä yölläkään aina saanut rauhassa nukkua.

Kummako sitten, että hän oli noin laiha.

— Lääkäri on olevinaan, eikä osaa itseään sen paremmin hoitaa.

Jälleen remahti tämän johdosta nauru, johon tohtori itse otti osaa

kuivalla hihityksellään.

— Sinussapa onkin minulla tarpeeksi hoitamista, — tuli lause Osmon

suusta, — mutta kun hän huomasi vaimonsa punastuvan, hän lisäsi

kohteliaasti: — Ja siitä hoidosta minulla on pelkkää kunniaa.

Tähän leikinlaskuun vierailu päättyi. Tohtoria pyydettiin puhelimeen,

hänen oli lähdettävä kotiin. Anitakaan ei jäänyt, vaan seurasi mukana.

Hyvästeltäessä hän sanoi Einolle:

— Olet siis valmis lähtemään kanssani ratsastamaan, kun minä pyydän?

Einon ei auttanut muu kuin myöntyä, vaikka hän ei siihen ollut erittäin

halukas. Ikäänkuin jotakin virhettä silitelläkseen lisäsi silloin Lyyli:

— Tietysti Eino tulee mielellään. Ainahan hän voi täällä järjestää

virka-aikansa sen mukaan.

Ja tohtori lähti rouvineen. Lyyli ja Eino katselivat jonkin aikaa

toisiinsa. He olivat päässeet näkemään vähän enemmän uusien tuttaviensa

elämää, aavistamaan heidän sisäistä, sielullista elämäänsä. Oli

mielenkiintoista saada nähdä sitä vieläkin enemmän.

V

Harva se päivä, etteivät nämä uudet ystävykset sen jälkeen tavanneet

toisiansa, — mikä olikin luonnollista, kun rautatieasema oli

paikkakunnan keskus, sen sydän, josta ja jonne elämä virtasi.

Eräänä päivänä nähtiin siellä Anita ratsunsa selässä kauniissa

mustassa amatsonipuvussa, joka somisti häntä tavattomasti. Hän odotti

Eino Kostiaa, jolle hän itse oli hankkinut ratsun. Mies oli kyllä

vastahakoisesti luvannut lähteä ratsastamaan, mutta nyt hän oli aivan

ihastunut, kun näki Anitan. Siinä oli jotakin harvinaista nähtävää

ja hänen itserakkauttaan mairitteli se, että tohtorin kaunis rouva

tahtoi ratsastaa hänen seurassaan. Mutta ihastunut oli myöskin Anita,

kun näki Einon ratsun selässä. Tämän komea ryhti veti katsojien

silmät puoleensa, ja kun pari laski ratsut ravaamaan tietä pitkin,

niin kääntyivät kaikki katsomaan heidän jälkeensä. Pian he kuitenkin

katosivat tieltä nousevaan pölypilveen.

Anita ajoi järvelle päin, sinne, josta hän oli puhunut. Siellä oli

hänen lempipaikkansa, joka hänen oli näytettävä Einolle. Ja sen hän

teki sitä mieluummin, kun kuuli, että Eino ihaili luontoa enemmän kuin

mitään muuta.

Kun he olivat saapuneet tuolle "pienelle alppimaisemalle", niin esitti

Anita, että heidän oli laskeuduttava alas hevosen selästä lepäämään,

sillä heidän oli tullut vari, ja kuusikossa oli vilpoinen istua ja

katsella auringon paisteessa päilyvää tyyntä, kirkasta järveä.

Niinpä hyppäsikin Eino ensiksi maahan ja sitoi ratsunsa puuhun kiinni.

Senjälkeen riensi hän Anitan luo auttamaan häntä pois satulasta. Anita

kokosi pitkän hameensa laahuksen toiselle käsivarrelleen, laski toisen

käsivartensa Einon kaulaan ja heittäytyi rentonaan hänen povelleen

ja sitten maahan seisomaan. Eino tunsi Anitan kuuman hengityksen

poskellaan ja huomasi, ettei Anita pitkään aikaan hellittänyt

käsivarttaan hänen kaulastaan. Mutta Anitan ratsu alkoi rimpuilla, ja

Einon oli se sidottava toiseen puuhun.

Kun se oli tehty, esitti Anita, että heidän oli noustava maantieltä

ylemmäksi rinteelle, sinne, missä näkyi iso sammaltunut kivi. Sen

kupeelta oli paras näköala järvelle karsittujen puitten välitse

avautuvaa kujannetta pitkin. Ja Anita tarttui Einon käsivarteen,

nojaten siihen, Einon auttaessa häntä nousemaan mäkeä ylös.

Mutta muutaman askeleen perästä Anita horjahti. Hän oli astunut

jollakin lailla vinosti, niin että toinen jalka oli nyrjähtänyt. Hän

pääsi kuitenkin omin voimin ja Einoon nojaten ylös osoittamalleen

paikalle. Sinne he kävivät istumaan. Siinä oli paksu vihreä sammalikko

kuin luotu loikomista varten, ja siitä saattoi pitkälläänkin nähdä

järvelle. Kuusen oksat loivat varjoisan katoksen, ja oksien lomitse

siinsi korkea, sininen taivas. Pikkulinnuilla lienee ollut lepohetki

siihen aikaan päivästä, kun ei paljon sirkutusta kuulunut, mutta

orava hyppeli vikkelästi oksalta toiselle karisuttaen aina välistä

kuivia rikkoja maahan. Harmaita, vanhan parran tapaisia hetaleita

riippui puitten kyljissä, ja keltaisen ruskahtavaa pihkaa tihkui

kuusenrungoista. Ilma oli ihana hengittää. Anita oli heittäytynyt

selälleen kädet pään alle, ja Eino loikoi kyljellään poltellen

savuketta.

Yht'äkkiä lensi järveltä päin kaksi varista, jotka alkoivat rumasti

vaakkua nähtyään kahden ihmislapsen loikovan heidän asuinsijojensa

läheisyydessä.

— Hyi, kuinka pelästyttivät! — huudahti Anita ja kiepsahti

istualleen, mutta alkoi samassa luisua sammalikkoa myöten alemmaksi

rinnettä. Eino tarttui hänen käteensä ja koetti auttaa häntä entiselle

paikalle, mutta Anita nyrpisti kasvojaan ja sanoi, että hän tunsi kipua

vasemmassa nilkassa, jonka äsken oli nyrjähyttänyt.

— Ehkäpä sitten lähdemme heti kotiin? — esitti Eino.

— Emme ihan vielä, — vastasi Anita. — Tahdon kotvasen levähtää.

Saanko panna pääni polvellesi, niin ei minun tarvitse pitää

käsivarsiani pääni alla?

— Luonnollisesti, — vastasi Eino.

Melkein odottamatta tätä suostumusta oli Anita laskenut päänsä Einon

polvelle saaden samalla kiinni hänen kädestään, jonka painoi huulilleen.

— Kiitos, — kuiskasi Anita.

— Hyvänen aika, — pääsi Einon huulilta, aivan kuin hän olisi

hävennyt, että nainen suuteli hänen kättään.

Puhe ei ottanut sujuakseen. Oli kuin olisi jotakin kireätä tullut

heidän välilleen, vaikka Anita silloin tällöin loi ihastuneen katseen

Einoon, ikäänkuin ihmetellen hänen kylmää suhtautumistaan. Toinen taas

puolestaan ajatteli: "Mitähän Lyyli sanoisi, jos tämän näkisi? Ja

tohtori? Hän varmaan vain nauraa hihittäisi tapansa mukaan".

Anita huoahti:

— Ei, kyllä meidän täytyy sittenkin lähteä. Osmo saa panna kylmän

kääreen nilkkani ympäri.

Eino oli heti valmis. Ja hän auttoi Anitaa alas mäkeä tämän melkein

riippuessa hänen käsivarressaan.

— Etkö jaksaisi kantaa minua? — sanoi Anita. — Koskee niin

astuessani.

— Koetan.

Ja loppumatkan alas hevosien luo Eino todellakin kantoi Anitaa

tämän lujasti kierrettyä käsivartensa Einon kaulaan. Näytti kuin

Anitasta olisi ollut nautinto riippua siinä silmät puoliummessa, kuin

nukkumaisillaan.

Kun he olivat tulleet ratsujensa luo, kysyi Eino:

— Mutta ehkä minun pitäisi käydä hakemassa auto? Tuskinpa voit nyt

enää ratsastaa kotiin.

Anita vakuutti kuitenkin voivansa, käyköön kuinka tahansa. Ja Eino

auttoi hänet satulaan pannen toisen kämmenensä Anitan jalan alle ja

tukien häntä toisella kädellään. Satulaan päästyään Anita huo'ahti:

— Tämä lysti on siis lopussa!

— Valitettavasti se päättyi näin ikävästi, — myönsi Eino ja hyppäsi

ratsunsa selkään.

Paluumatka kävi nopeasti. Eino ajoi aivankuin hän olisi ajanut

jotakin pahaa pakoon, ja hänestä tuntui kuin Anita olisi ollut häneen

tyytymätön. Mutta hänhän tiesi, että oli ollut hyvin kohtelias

Anitalle, tehnyt kaikki, mitä tämä vaati. Samalla hän tunsi kuitenkin,

että Anita osoitti häntä kohtaan melkein liiallista suosiota. Ja Eino

tuskin salasikaan itseltään, että tohtorin rouva oli häneen kovin

mieltynyt. Tämmöistä aivan kouraantuntuvaa rakkauden ilmaisemista ei

hän ollut vielä koskaan elämässään kokenut. Mutta missäpä hän siellä

sisämaassa olisi joutunut tekemisiin tämmöisen suurenmaailman naisen

kanssa, joka ehkä odotti häneltä heti taipuvaisuutta, sanoisiko,

yritteliäisyyttä lemmenseikkailuissa. Ehkäpä Anita suorastaan piti

häntä tyhmänä hölmönä. Mutta Anitahan tunsi hänen vaimonsa, ja että hän

rakasti Lyyliään, sen saattoi Anita nyt hyvin nähdä. Tästä oli Eino

ylpeä sekä omasta että Lyylin puolesta. Hän oli aivan erinomaisella

tuulella saapuessaan kotiin ja kertoi kaikki vaimolleen mitään

salaamatta.

Yhdessä he sitten pahoittelivat Anitalle sattunutta onnettomuutta,

mutta toivoivat hänen pian parantuvan.