Ja se tapahtuikin pian.
Tohtorin asunto oli vain noin neljänneskilometrin päässä asemalta.
Hänellä oli oma, muhkea huvilansa, kaksikerroksinen rakennus
lehtipuiden keskellä ja penkereiden ympäröimänä, joissa kasvoi ruusuja,
dahlioita ja fuksioita... Kaikki oli hyvin hoidettua huolellisesti
haravoituja hiekkakäytäviä myöten.
Ja kun Lyyli ja hänen miehensä astuivat sisään, niin heitä hämmästytti
varsinkin salin tyylikkäiden, vanhanaikuisten, kullattujen huonekalujen
komeus ja seinillä riippuvien maalausten kauneus ja loisto. Tämä kaikki
melkein mykistytti heidät, jopa heistä tuntui siltä kuin huvilan
sisustus olisi tietänyt kertoa sen asukkaiden luonteen kylmyydestä,
eräänlaisesta ylemmyydestä muihin kuolevaisiin verrattuna, vaikka
saattoikin otaksua, että nuo mykät esineet olivat vain perintöä
kuolleilta esivanhemmilta ja saattoivat johdattaa tekemään vääriä
päätelmiä niiden nykyisistä omistajista.
Niin olikin asianlaita. Tohtori ja hänen rouvansa tulivat vieraitaan
vastaan kädet ojossa ja lausuivat heidät mitä lämpimimmin
tervetulleiksi, mikä synnytti heti koruttoman, teeskentelemättömän,
ystävällisen tunnelman. Eikä aikaakaan, niin tuntui kaikista
niinkuin he olisivat olleet vanhoja, hyviä tuttavia. Heti näki, että
tohtorinrouva oli tottunut seuraihminen, talonsielu, joka piti ohjaksia
kädessään, mutta silti näyttämättä, että hänellä oli ylivalta. Hän oli
vilkas ja puhelias, kun sitävastoin hänen miehensä oli harvasanaisempi,
näyttipä välistä hiukan umpimieliseltäkin, paitsi silloin, kun joku
kuivan huumorin höystämä lause pääsi hänen suustaan. Mutta Lyyli-rouva
heti pani merkille, että tohtorin kättely oli luja, ja sitä hän piti
suoran, uskollisen, luotettavan luonteen merkkinä. Samoin oli tohtorin
katse vilpitön ja rakastettava, vaikk'ei pieniä, harmaita silmiä paljoa
näkynytkään silmälasien takaa. Muuten hän ei ollut mikään kaunis mies,
sillä kasvot olivat laihat ja luisevat kertoen paljosta työstä.
Yleinen alkajaiskeskustelu sujui vilkkaasti, ja kun kahvi oli tuotu
sisään, niin puhelu kävi yhä tuttavallisemmaksi. Herrat istuivat pienen
tupakkapöydän ääressä, jonne heille oli tuotu punssia, rouvat taas
juttelivat vieretysten sohvassa. Kaikista oli yhdellä iskulla tullut
todellakin mitä läheisimmät ystävät. Ja kun tohtorinrouva huomasi, että
hänen miehensä kohotti punssilasin ja sanoi asemapäällikölle, että
hän varmasti vanhempana saattoi esittää veljenmaljan niinkuin vanha
pohjoismainen tapa vaatii, niin tarttui tohtorinrouva samalla Lyylin
käteen ja vei hänet herrojen seuraan vaatien, että heidän kaikkien piti
juoda yhteinen veljenmalja ja jättää arvonimet pois. Se tapahtuikin
yleisen riemastuksen merkeissä ja lasia kilistäen. Ristiin rastiin
kuuluivat nimet Lyyli ja Osmo, Anita ja Eino.
— Anita ja Eino, se ei kuulu pahalta, — sanoi tohtorinrouva
herättäen yleistä naurua. Mutta samalla hän avasi heidän komean
Steinway-flyygelinsä kannen ja kääntyi Lyylin puoleen.
— Lyyli, sinä laulat varmasti? Laula jotakin, niin minä säestän.
— Minulla ei ole: lauluääntä vähääkään, — vastasi Lyyli ujosti ja
poistui sohvalle istumaan.
— Mutta sinä, uusi ystäväni Eino? Sinulla on kieltämättä kaunis
barytoni sointuvasta äänestäsi päättäen. Annapas meidän kuulla sitä.
— Metsäkarhu ei mörise tämmöisen valioyleisön läsnäollessa, — laski
Eino leikkiä kääntyen poispäin.
Sille vastaukselle hymyili vain Anita ja sanoi samalla miehelleen:
— Mene sinä tuonne sohvalle pitämään seuraa Lyylille sillä aikaa, kun
minä soitan. Ja sinä, Eino, jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, — ota
tuoli ja istu vähän matkan päähän minusta joko taakseni tahi viereeni.
Minä soitan teille sitten Chopinin _Nocturnen_.
Kaikki tapahtui Anitan käskyn mukaan. Hän oli saanut miehensä
poistumaan Lyylin luo, ja hänen hurmaavan hymynsä ja käskevän katseensa
edessä Eino painui istumaan hänelle osoitetulle tuolille.
Hän oli pelkkänä silmänä ja korvana koko soiton ajan. Chopinin
_Nocturne_ Anitan soittamana oli todellinen konserttinumero. Mutta
samalla Eino hellittämättä imeytyi katseellaan Anitan kauniiseen
profiiliin, otsakiehkuraan, joka lipui tämän otsalle, pieneen jalkaan,
joka silloin tällöin painoi pedaalia, ja hermostuneesti liikahtaviin
polviin, jotka kahisuttivat silkkihametta kuin jotakin salaperäisesti
kuiskaten.
Samoin kuunteli Lyylikin ahneesti soittoa hymyilyllä vain vastaten
tohtorin lyhyihin lausahduksiin soiton aikana. Mutta yhtä ahneesti
seurasi hän myöskin miehensä katsetta, joka ilmaisi hänelle hyvin
paljon. Hän näki paikalla, että Eino ihaili tohtorinrouvaa, mutta
huolissaan hän ei siitä kuitenkaan ollut. Hän tunsi miehensä hyvin.
Paljoa enemmän epäilytti häntä sen sijaan Anitan käytös, joka
ilmeisesti todisti, että tämä oli ensi silmänräpäyksestä mieltynyt
hänen mieheensä. Omituinen tunne valtasi hänet, tunne, josta hänellä
ennen ei ollut aavistustakaan. Mutta kun siinä oli jotakin rumaa, niin
karkoitti hän sen heti. Ja kun Anita soittonsa lopetettuaan jälleen
yhtä luontevan teeskentelemättömästi puhutteli heitä kaikkia, haihtui
tuo ruma ajatus kokonaan.
Hänhän oli onnellisessa avioliitossa Einon kanssa ja yhtä onnellisilta
näyttivät myöskin — ainakin ensi näkemältä — tohtori ja hänen
rouvansa. Heistä kaikistahan juuri oli tullut parhaimmat ystävät.
Ja tämän ystävyyden tuli särkymättä kestää. Eikä hän itse ainakaan
tahtonut vähimmälläkään tavalla antaa aihetta semmoiseen, mikä voisi
himmentää heidän välejään. Se, että Anita oli ikäänkuin ihastunut
Einoon, saattoi olla vain jonkinlaista suurenmaailman naisen
kohteliaisuutta, jommoista hän myöskin oli osoittanut Lyylille
itselleen koko ajan.
Tämän vierailun jälkeen syntyi, niinkuin tavallista on ensi
tutustumisen johdosta, molemmilla tahoilla arvostelua uusista
tuttavista. Matkalla kotiin kysyi Lyyli ensimmäiseksi mieheltään:
— Mitä sinä heistä pidät? Eino vastasi suoraan:
— Lääkäristä hyvin paljon. Mies, jossa ei näy vilppiä olevan.
— Entäs rouvasta?
— Vaikea vielä sanoa. Mutta kyllä osaa käyttäytyä ja viehättää. Tuntee
kaikki keinot.
Miehensä sanoihin yhtyi täydellisesti Lyyli. Hän oli tyytyväinen Einon
vastaukseen, joka hänestä tuntui suoralta ja vilpittömältä.
Ja he palasivat tyytyväisinä asemalle.
* * * * *
Heidän lähdettyään tohtori Sorjolan huvilasta oli rouva jäänyt salin
ikkunan eteen seisomaan ja katselemaan heidän jälkeensä. Ja hän seisoi
siinä kauan, ääneti, sanomatta miehelleen mitään, tuijotti vain
poistuvien jälkeen.
Tohtori oli mennyt huoneeseensa, jonka ovi oli auki saliin, ja
huomattuaan vaimonsa yhä seisovan äänettömänä paikallaan hän alkoi
viheltää. Näin hän teki aina, kun joku ajatus oli herännyt hänen
päässään, ajatus, jota hän kuitenkaan ei tahtonut toiselle ilmaista.
Varsinkin oli hän umpimielinen, jos jokin asia alkoi häntä kiusata,
asia, josta hän itse ei ollut täysin selvillä. Tässä tapauksessa hän
kuitenkin aavisti jotakin, ja hänen vihellyksensä sai iloisemman sävyn.
Hän katsahti silloin tällöin saliin puuhatessaan edelleen huoneessaan
ja näki vaimonsa yhä seisovan paikallaan ajatuksiinsa vajonneena ja
hypistellen nenäliinaansa. Silloin tohtorin vihellys kiihtyi vieläkin
nopeammaksi.
Mutta samalla hänen rouvansa tempautui irti paikaltaan aivan kuin olisi
unesta herännyt ja kulki kiireesti salin poikki sisähuoneisiin. Tohtori
kuuli vain vaimonsa mennessään puolikovaa sanovan:
— Aina se viheltää kuin kyytipoika.
Tämän kuultuaan tohtori alkoi nauraa hihittää hiljaista äänetöntä
naurua. Nämä hänen vaimonsa sanat ilmaisivat hänelle paljon sen
lisäksi, mitä oli huomannut vaimonsa ilmeistä ja eleistä. Melkein
kiusallaan huusi hän sentähden vaimolleen salin ovelta:
— Kuule, Anita, eikö tuo Lyyli ollutkin herttainen rouva?
— Oli, — kuului yksikantainen vastaus.
Kiusallaan ei tohtori puhunut enää muuta. Palasi jälleen
työhuoneeseensa hiljaa nauraa hihittäen.