Lyyli oli tavattoman ylpeä, kun hän uutimien takaa salinsa ikkunasta
katseli ulos laiturille ja näki miehensä seisovan kaidepuiden edessä
junan lähettäjän parvekkeella K—n asemalla, jonne he nyt olivat
muuttaneet. Hänen miehensä oli komea nähdä suorassa sotilasryhdissään
punainen asemapäällikön lakki päässä ja puhtaat valkoiset sormikkaat
kädessä, jonka hän tuon tuostakin nosti ohimolleen vastaten hänelle
tehtyihin tervehdyksiin. Veturi tuprutteli savua odottaen lähtömerkkiä
ja laiturilla kuhisi väkeä, lähtijöitä, tulijoita, saattajia.
Monet paikkakunnan herroista olivat jo tehneet tuttavuutta uuden
asemapäällikön kanssa ja tulivat nyt kättelemään häntä. Junan lähdettyä
tuli kaiteiden luo myöskin eräs keski-ikäinen herra, jonka seurassa oli
kaksi kasvavaa lasta, noin 12-vuotias tyttö ja häntä muutamia vuosia
nuorempi poika, molemmat huomattavan hienosti puettuina, niin että
paikalla arvasi heidän olevan varakkaasta kodista. Hetken puhuteltuaan
asemapäällikköä herra lapsineen poistui. Lyyli näki, kuinka hänen
miehensä ikäänkuin kiitellen miellyttävästi hymyili niin että valkoiset
hampaat näkyivät tummien lyhyiksi leikattujen viiksien alta.
— Keitä nuo olivat, tuo herra ja lapset? — kysyi Lyyli miehensä
tultua sisään.
— Tohtori Sorjola, piirilääkäri.
— Melkein arvasin sen.
— Ja hän pyysi itsensä ja vaimonsa puolesta, ettemme unohtaisi
heitäkään, kun valitsemme seurustelupiirimme täällä.
— Hyväinen aika, he kai ovat ensimmäisiä, joiden luo on mentävä, kun
alamme tehdä vieraskäyntejämme.
— Pappi ja lääkäri, — niitähän me ihmiset etupäässä tarvitsemme.
Tämän lyhyen vuoropuhelun jälkeen he olivat hetken vaiti. Sitten kysyi
Lyyli:
— Oletkos kuullut, Eino, kuka tohtorin rouva lienee syntyjään ja mistä
hän on kotoisin?
— Tänään juuri kuulin sähköttäjältä, että rouva Sorjola on kotoisin
Pohjanmaalta. Hänen isänsä — nimeä en muista — kuuluu myös olleen
lääkäri ja tavattoman rikas, rikkaan laivanvarustajan poika kun oli.
— Senpä arvasin, — keskeytti Lyyli miehensä selityksen. — Se rouva,
jolla oli kallis vesikkotakki ja jonka tänään näin nousevan junaan, oli
varmasti rouva Sorjola.
— Arvasit oikein. Häntä juuri tohtori lapsineen oli saattamassa.
— Mutta eikö hän ole tavattoman kauniskin? — uteli Lyyli.
— On kyllä, sen verran kuin ehdin nähdä — jatkoi Eino. — Hän
hymyilee ainakin niin hurmaavasti sekä tutuille että tuntemattomille,
että väkisinkin herättää huomiota.
— Mutta ei hän mahda enää kovin nuori olla, kun heillä jo on noin
suuret lapset?
— Aina te naiset, merkillistä kyllä, heti tahdotte tietää toistenne
iän, vaikka visusti tahdotte oman ikänne salata, — naurahti Eino. —
Siinä asiassa en voi sinua vielä tyydyttää.
— Minusta lisäksi näytti, — jatkoi Lyyli välittämättä miehensä
vihjauksesta, — että hänellä oli värijauhetta kasvoillaan ja säteiden
tapaisia ryppyjä silmien ympärillä.
— Kylläpäs sinä olet teräväsilmäinen, — hymyili taas hänen miehensä.
— Me naiset huomaamme paljon, mitä te miehet ette koskaan näe! —
pilkkasi nyt Lyyli puolestaan.
— Paljonhan teillä on hyviä avuja, — laski Eino edelleen leikkiä.
— Ja kun nyt piakkoin paremmin tutustumme Sorjolan perheeseen, niin
saanemme nähdä ja kuulla enemmän.
— Kun rouva tulee kotiin, niin menemme heti sinne. Matkustiko hän
kauaskin?
— Hän osti lipun vain Helsinkiin ja takaisin. Mutta sieltähän pääsee
minne vain, — kuului Einon vastaus.
Siihen heidän keskustelunsa sillä haavaa päättyi. Lyyli meni
talousaskareilleen ja hänen miehensä poistui asemakonttoriin.
Lyylin päässä alkoi parveilla paljon ajatuksia sen perusteella, mitä
hän nyt oli nähnyt ja kuullut. Oli todellakin hauska saada tutustua
tohtorinrouva Sorjolaan. Minkälainen hän muutoin lienee? Hän näytti
suuren maailman naiselta. On varmaan paljon matkustellut ulkomailla,
nähnyt ja kokenut paljon? Kokenut? Mitä kokenut? Olisi todellakin
ollut hauska saada kuulla hänestä enemmän. Hän on varmaan saanut hyvän
kasvatuksen. Meistä kauan maalla asuneista tuommoinen ylen hieno puku
voi näyttää vähän harhaanvievältä, se voi herättää vääriäkin käsityksiä
ihmisistä, kun emme heitä lähemmin tunne. Siksi on parasta olla
päättelemättä sinne tahi tänne. Saadaan nähdä.
Ja samassa kääntyivät Lyylin ajatukset häneen itseensä. Hän alkoi
vertailla itseään tohtorin rouvaan. Hän ei ollut varakkaasta kodista
eikä ollut ulkomailla käynyt. Hänen isänsä oli ollut koulunopettaja
ja hän oli koko ikänsä asunut pienessä maaseutukaupungissa. Käymältä
vain oli Helsingissä ollut. Ja paremmin hän oli tähän asti maalla
viihtynytkin, vaikka nyt oli tullut jonkinlainen elämän kaipuu, halu
päästä ihmisten pariin, kun olo yksinäisellä rautatieasemalla oli
alkanut kyllästyttää, varsinkin kun ei ollut semmoisia sukulaisia ja
tuttavia, joiden luokse olisi sieltä voinut matkustaa jonkun viikon
vierailulle.
Hän ja hänen miehensä eivät siis olleet mitään "hienostoa". Eino tosin
oli luutnantin poika, mutta vanhemmat olivat kuolleet, ja kun ei ollut
varoja jatkaa lukuja pitemmälle, hän oli antautunut rautatiealalle,
jossa menestyi hyvin. Varsinkin oli hänen säntillisyytensä ja muutonkin
moitteeton käytöksensä hankkinut hänelle esimiesten suosion.
Mutta kuinka oli heidän tästä lähin selviydyttävä niissä uusissa
oloissa, joihin he olivat joutuneet, varsinkin koska paikkakunnalla oli
enimmäkseen hyvin sivistynyttä ja varakasta hovi- ja huvilayleisöä,
joiden seurasta oli vaikea kieltäytyä, kun nämä kerran halusivat heihin
tutustua. Tuskin auttoi muu kuin olla mukana vain.
Näin lohdutteli nyt itseään Lyyli-rouva odotellessaan heidän käyntiään
tohtori Sorjolan luokse.