Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.
I
— Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käenkukuntaa! On niin ihana aamu!
Asemapäällikkö Eino Kostia herätti näillä innostuneilla sanoilla
vaimonsa. Hän oli juuri lähettänyt varhaisen aamujunan, ja hänen teki
mieli lähteä kävelylle nauttimaan kevätpäivän hurmaavasta raikkaudesta.
Pitkään aikaan ei ollut muita junia odotettavissa, ja hänen nuori
apulaisensa oli juuri tullut päivystysvuorolleen.
Tuota pikaa oli Lyyli rouva jalkeilla, ja juotuaan kahvinsa he lähtivät
ulos.
— Onko maailmassa kauniimpaa kuin Jumalan luonto tämmöisenä aamuna?
Taivas on sininen ilman pienintäkään pilvensirpaletta, ilma aivan
tuoksuu puhtauttaan, hiirenkorvalla oleva valkoinen koivikko seisoo
kuin lumottuna hurmaten unesta heränneen virkeän silmän, käen kukunnan
ja pikkulintujen taukoamattoman visertelyn viehättäessä korvaa. Eikös
olekin, Lyyli, tämä elämän kaunein lahja ihmiselle?
— Onhan se kyllä, — vastasi Lyyli, — mutta noin hurmaantunut kuin
sinä en voi kuitenkaan olla.
— Sinun luonteesi kaipaa enemmän ihmisseuraa, tiedän sen, jatkoi hänen
miehensä. Mutta luonnon parissa ei satu semmoisia kommelluksia kuin
usein ihmisten seurassa. Pieninkin varomaton sana tahi ajattelematon
teko voi tuottaa paljon ikävyyksiä, johtaa surullisiin seurauksiin.
Enkä minä halua riitaantua lähimmäisteni kanssa. Minä rakastan rauhaa,
sielunrauhaa etupäässä.
He olivat kulkeneet tietä alas järvelle, joka lepäsi tyynenä, kuvastaen
kalvossaan sinisen taivaan ja toisella rannalla jyrkästi kohoavan
havupuita kasvavan vuorenrinteen. Sieltä juuri kuului lakkaamaton
käenkukunta, nuo yksitoikkoiset, hieman alakuloiset säveleet, jotka
tiesivät kertoa rakkauden riemusta ja elämän ilosta, kohta koittavan
kesän toiveista.
— Tähän onneen voisi nukkua ainiaaksi, — sanoi Eino Kostia vaimolleen.
— Minut kuitenkin tuo kukunta tekee toisinaan murheelliseksi,
— vastasi tämä, mutta naurahti samalla käkösen laskiessa ilkeän
räkätyksen aivan kuin jotakin olisi tarttunut sen kurkkuun.
— Siinä sait, — sanoi hänen miehensä nauraen hänkin, — kun niin
huonosti arvostelet käkeä. Osaa se leikkiäkin laskea.
Järven rannalla oli penkki, ja he kävivät siihen istumaan. Oli hauska
katsella, kuinka kalat molskahuttelivat vettä saaden siten aikaan isoja
renkaita veden pinnalle.
— Elämää, heräävää elämää sielläkin, — sanoi haltioitunut mies
jälleen vaimolleen.
— Kas, sinullahan on viimeisin sanomalehti mukanasi, — huomautti
yht'äkkiä rouva ja sieppasi lehden käsiinsä. — Oletko jo lukenut sen?
— En.
— Sinäpäs olet välinpitämätön. Ehkä siinä olisi jotakin meillekin.
Ja hän levitti lehden, silmäili sitä kuin etsien jotakin ja huudahti
sitten:
— On kuin onkin. K—n asemapäällikön virka on nyt julistettu
haettavaksi. Nyt on sinunkin koetettava onneasi. Sinä voit sen paikan
saada. Sinulla on tarpeeksi virkavuosia sitä varten — muitten
ansioittesi lisäksi. Kovin vanhat eivät sinne hae, vaikka se onkin
likellä pääkaupunkia. Sinulle K. sitäpaitsi on kuin luotu. Seutu on
kaunista, kauniimpaa vielä kuin täällä...
— Ja väkeä siellä on paljon, säätyläisiä varsinkin. Ne ovat sinua
varten, — keskeytti mies.
— Totta puhuen tämä erämaa, tämä talonpoikaisympäristö alkaa jo käydä
yksitoikkoiseksi. Älä pane pahaksesi, Eino, että sanon sen, — puheli
Lyyli rouva ja nosti käsivartensa miehensä olkapäälle silitellen
hänen päätänsä. — Minä olen ollut onnellinen täällä, olen onnellinen
sinun kanssasi kahden kesken, mutta ajatteles pitkää, pitkää talvea
täällä. Olemme haudattuina täällä lumikinosten alle kuukausimääriä,
emme näe juuri muita kuin aseman henkilökuntaa ja nuo loppumattoman,
toivottoman pitkät raiteet, joita myöten elämämme kierii edestakaisin,
edestakaisin, päivästä toiseen, vuodesta toiseen yksitoikkoisesti.
Sanon vieläkin: minä elän vain sinua varten ja sinä elät minua varten,
koska meillä ei ole lapsia; ja me olemme onnellisia. Mutta eikö voisi
olla onnea K—kin asemalla, likempänä kaupunkia, ihmisten seurassa,
jotka olisivat henkisesti meitä lähempänä?
Ja Lyyli loi lämpimän katseen mieheensä ikäänkuin pyytäen vastausta.
— Olet kyllä oikeassa, — vastasi verkalleen, hiukan viivytellen Eino
Kostia. — Kenties olen liian itsekäs ja unohdan sinun taipumuksesi.
— Minä en tahdo sinulta liikaa uhrausta, mutta luulen, että sinäkin
tarvitset vielä jotakin parempaa elämässä, tarkoitan sekä aineellisessa
suhteessa että henkisesti virkistävässä, sillä minun seurani ei voi
sinua ajan pitkään yksin tyydyttää.
— Olen ollut sinuun ja elämääni täällä kovin tyytyväinen, mutta koska
kerran olet ottanut asian puheeksi, niin miettikäämme sitä. Minä en
pane suoraan vastaankaan.
— Voimmehan joka tapauksessa koettaa, — taivutteli Lyyli.
— Eikähän sitä tiedä, onnistuuko meidän päästä K—n asemalle. Voi
sittenkin tulla ansioituneempia hakijoita kuin minä, — rauhoitti
itseään mies.
Tähän tapaan harkitsivat he kysymystä kävelymatkallaan kauan. Ja he
päättivät punnita sitä siihen päivään asti, jolloin paperit olivat
lähetettävät Helsinkiin. Heidän sopuisien luonteittensa vuoksi kävi
kaikki hyvin rauhallisesti. Eino Kostia oli puheessaan ja käytöksessään
tyyni mies, joka ei kiihtynyt mistään muusta kuin suoranaisesta
loukkauksesta. Ja jos hän itse sattui ketä loukkaamaan, niin kärsi hän
siitä kovin. Sen tautta hän nytkin tahtoi olla vaimolleen mieliksi,
mikäli se oli mahdollista. Ja näistä avuista hänen vaimonsa kunnioitti
ja arvossa piti häntä suuresti luottaen häneen kaikessa täydellisesti.
Lisäksi hän rakasti miestään jo hänen ulkomuotonsakin tähden, jossa
oli jotakin kaikkien naisten mielestä puoleensa vetävää. Eino Kostia
oli näet pitkähkö, leveäharteinen, avokatseinen mies, jonka ääni oli
tavattoman sointuva. Yksistään sillä hän jo voitti kaikki.
Samoin hänen vaimollansakin oli ominaisuuksia, jotka tekivät heidät
keskenään onnellisiksi. Lyyli oli oivallinen talonemäntä, taitava
käsitöitä tekemään ja selvisi vähillä varoilla talousaskareissa. Hänen
herttainen, sinisilmäinen katseensa houkutteli aina hänen miehensä
kiitolliseen hyväilyyn. Onni ja rauha viihtyivät siis hyvin tässä
pienessä asematalossa.
Mutta mikä on ihminen, että hän niin pian voi onnensa tuhlata, rauhansa
hävittää? Vähäinen oikku voi kuin tuulen pyörteessä riistää häneltä
kaikki.
Seuraavana päivänä oli Lyyli ja Eino Kostian edelläkerrottu asia jo
niin selvä, ettei siihen heidän mielestään enää muutosta tarvittu.
Hakemuspaperien lähettämistä viivyteltiin tosin vielä, mutta kun aika
tuli, pani mies ne postiin.
Ja sitten alkoi odotus, milloin ja miten asia tulisi ratkaistuksi.
Asemapäällikkö itse epäili kovin, tokko ratkaisu tulisi olemaan hänelle
suotuisa, mutta mielellään hän kuitenkin kuunteli vaimonsa laskelmia
ja keskusteli K—n aseman oloista ja henkilöistä. Saipa lopulta Lyyli
heidät yhdessä rakentelemaan tuulentupia ja viehättymään ajatuksista,
kuinka hänen miehensä löytäisi uudella paikkakunnalla metsästys- ja
kalastustovereita ja kuinka hän itse silloin tällöin saisi käväistä
pääkaupungissa. Ja jo pelkästään nämä ajatukset saivat aikaan
eräänlaisen kumouksen heidän mielessään.
Rouvan mieli oli hilpeä, hän kun oli pannut vireille tämän kysymyksen.
Ei hän suinkaan ottanut asiaa kevytmieliseltä kannalta, mutta nuori
luonto vaati enemmän elämää. Elämän virta veti melkein kuin itsestään
häntä puoleensa. Yksitoikkoisuus, tuo alati yksi ja sama, masensi
häntä, tahtoi välistä lamauttaa hänen työtarmonsakin, kuoletti hänen
ilonsa ja hilpeytensä. Hän aivan pelkäsi, että hänkin puolestaan näin
ikävystyttäisi miestään, jolle hän kuitenkin oli valmis uhraamaan
kaikki. Sen sijaan Eino Kostia yhä edelleen tunsi eräänlaista kammoa
mahdollisen muuton johdosta likemmäksi kaupunkia. Ei hän omasta
puolestaan viettelyksiä pelännyt eikä hänellä ollut vähintäkään syytä
epäillä mitään pahaa vaimonsa puolelta. Mutta häntä kalvoi jonkinlainen
pahan aavistus. Sanalla sanoen: jos hänet nimitettäisiin K—n
asemapäälliköksi, niin se nimitys tulisi jonkinlaisena kohtalon pakkona.
Se oli omituinen tunne. Mutta siitä hän ei puhunut vaimolleen mitään.
Hän toivoi kuitenkin parasta vaimonsakin puolesta, jonka hän näki
edessään niin kiitollisena, niin rakastettavana, niin hilpeänä kuin
jos tälle olisi suotu kaikki, mitä hän hartaasti oli halunnut. Ja tämä
näky tyydytti Eino Kostiaa, rauhoitti häntä ja haihdutti vihdoin hänen
epäilyksensä, kun ratkaisu tuli.
Tämä ratkaisu oli todellakin hänelle myönteinen. Kun siitä hänelle tuli
tieto, heittäytyi hänen vaimonsa hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki
ilosta.
Jospa hän vain silloin olisi aavistanut, mitä sitten seurasi?!