Noiden viimeisten tapausten jälkeen tuli elämä Kirrilässä joksikuksi
ajaksi rauhaisen ja lupaavan näköiseksi, sillä talon asukkaat olivat
kukin laillaan käsittäneet sisällistä rauhaa. Martti oli saanut tuota
rauhaa Ainan kirjeestä ja tuo rauha teki hänen aivan toiseksi
ihmiseksi. Raskaita kiusauksia oli hän saanut paljon viime aikoina
kokea ja nuot kiusaukset toivat hänelle raskaan murheen. Mutta
saatuansa lukea rakastettunsa rakkaudesta hehkuvan kirjeen, katosi tuo
musta murhe hänen sydämestään ja sen takia jaksoi hän olla iloinen kuin
lapsi, kaikkien asioiden suhteen ja kaikille ihmisille. Suurimmatkaan
mailmallisen elämän vajavuudet, niinkuin köyhyys, pilkka, vaino,
ylönkatseet, panettelemiset j.n.e., eivät tuntuneet hänestä kauheoilta
eivätkä peloittavilta, sillä kaikkien noiden puutoksien täytteen löysi
hän tuossa yhdessä ainoassa, häntä niin hehkuvasti rakastavassa
sydämessä, ja siinä oli Martille kylläksi. Hiljaksensa, mutta vakavasti
ja iloisella mielellä toimi hän kenenkään tietämättä, saavuttaaksensa
sitä todellisesti, joka hänelle ulohtaallakin ollessansa oli voinut
kiusausten ja murhetten keskellä lahjoittaa rauhan.
Rauhaa olivat Martin vanhemmatkin laillaan käsittäneet. He olivat hyvin
tyytyväiset Martin nykyiseen elämän muutokseen ja toivovat Martin
rupeavan astumaan aivan toista elämän rataa kuin tähän asti ja he
odottivat ilolla ja toivolla mitä tuosta viimein tulisi, jokohan --
Susson naiminen!! -- --
Eräänä päivänä tuon onnellisen kotielämän aikana, istuivat Kirri ja
Katru kahden huoneessa. Kumpikin heistä nautti sydämessään sitä elämän
autuutta, jota nykyinen aika oli heille niin runsaasti lahjoittanut.
Heidän sydämensä tuntuivat nyt niin keveöiltä, sillä murhetta oli
heilläkin ollut, jos kohtakaan heidän murheensa ei ollut samankaltaista
kuin Martin murhe. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään; näyttipä
siltä kuin he olisivat tahtoneet oikeen hekumoida saatua rauhaansa.
"Missähän Martti nyt on? häntä ei ole näkynyt koko päivänä, vaikka on
jo iltapäivä", sanoi Kirri, viimein, katkaisten siten äänettömyyden.
"En tiedä, mutta minä luulen, että se Pirkon neuvoma taika rupeaa
auttamaan. Martti ei ole enään niin umpimielinen, salaperäinen eikä
niin murheellinen kuin ennen. Hän on pari viikkoa ollut kuin kaikenni
toinen mies, iloinen ja puhelias, jota ei ole nähty moneen herran
aikaan, ei ainakaan sillä ajalla kun hän Kolkin tyttöä noudatteli. Hän
oli menneen yön seutunakin oikeen homma-tuulella. Jalkansaki on
parannut aivan terveeksi, että hän pääsee jo vapaasti liikkumaan, eikä
hän ole käynyt Kolkkilassa sen koommin -- Pirkon tenho auttoi, nyt näen
sen selvästi -- voi kuinka lysti!" puhui Katru ja tuosta hänen
puheestansa helposti käsitämme, minkälaista rauhaa ja iloa heidän
rauhansa oli ja minkälaiselle pohjalle se oli perustettu.
Juuri kun Katru oli saanut nuot iloiset tunteensa ilmi tuoduiksi, tuli
Martti Rehkosen kanssa huoneesen.
"Hyvää päivää, naapurit! Kahdenpa täällä istutaan", sanoi Rehkonen
huoneesen tultuansa.
"Käy istumaan! Mistä päin kulkemassa?" sanoi Kirri kohteliaasti
vastaukseksi.
"Kotoa päin. Minulla on isännälle ja emännälle semmoista asiaa, joka ei
taida olla teille mieluista", sanoi Rehkonen, salaa nauraa
virnistellen.
"No, hiitto vieköön! Mitäpäs se semmoinen asia sitten olisi?" kysyi
Kirri säpsähtäen.
"Minä olen Martin asialla -- puhemiehenä -- Martti aikoo mennä
naimisiin Kolkin tyt..."
"No, hiitto minua varjelkoon! Siitä asiasta ei yhtäkään sanaa, taikka
minä annan paikalla kalloosi, että tiedät kaiketi puhemiehenä olleesi.
Vai olet sinä semmoisilla asioilla! Paina tiehesi meiltä, taikka
minä..." sanoi Kirri, kavahtaen tuolilta ylös ja häristäen Rehkosta
nyrkillänsä.
"No, no! Päästäänhän tästä vähemmälläkin; eihän tämä minun asiani
ole, enkä olisi ruvennut koko asiaankaan muuten, vaan kun Martti
niin kovin hartaasti pyysi minua", alkoi Rehkonen tavallisella
monimielisyydellänsä ja kavaluudellansa puhua.
Kun Martti näki asiansa noin eduttomaksi kääntyvän, vetäysi hän
huoneesta pois. --
"Jos et olisi niin tuttu mies kuin olet, niin nyt saisit semmoisen
lähdön, ett'et äskeen olisi semmoista saanut", sanoi Kirri Rehkoselle,
ollen yhä vielä kauhuksissa.
"Kaikkien asialle sitä lähdetäänkin! No viepä mielen miehen päästä --
Kolkin tyttären kanssa! Hym!" ihmetteli Katru.
"Jos sinä liikut yhden askeleen sen asian kanssa, niin en minä lepy
sinulle ikäpälvilläni", sanoi Kirri yhä uhaten.
"Saatanhan minä olla tätä asiaa ajamattakin, koska teidän tahtonne niin
on. Ja kun minä kerran rupean teidän puolellenne, niin silloin ei tule
Martin ja Ainan naimisesta mitään, sen takaan minä; sillä minä olen
semmoinen mies minä -- no tiedättehän te, että mies minä olen. Se vaan
on pahinta, kun ennätin jo pastorille puhua tästä asiasta", puhui ja
luikerteli Rehkonen. Ja toden totta olikin hän kavaluudellansa varsin
ehdostaan pakkaunut puhemieheksi, sotkeaksensa eikä selvittääksensä
tuota ennestäänkin jo sekavaa solmua, sillä hänkin oli jo kauan
salaisella kateudella katsellut Martin ja Ainan naimapuuhia. Kumminkaan
ei hän puhunut armaalle Pirkollensa eikä tyttärellensä Kirstille
puhemiehen virastansa mitään.
"Sinun pitää se asia epuuttaa pastorille ja muista mitä olet sanonut ja
luvannut, ja muista myös mitä minä olen sanonut!" sanoi Kirri
Rehkoselle.
"Kyllä muistan kummankin; luottakaa vaan minuun", sanoi Rehkonen.
Samassa lähtivät Kirri ja Katru pois huoneesta ja kun Martti huomasi
sen, tuli hän sinne.
"Kyllä se taitaa olla, Martti, paras keino, kun rupeat Susson kanssa
yksiin tuumiin, koska vanhempasi ovat noin kovasti vastaan Ainan
naimista. Olisihan Susso toki toista kuin Aina, josta niin pallon pahaa
kuuluu -- vaikk'et niitä taida uskoa, mutta harvoin semmoiset
kuulumiset ovat perättömiä, sen minä olen havainnut, ja sanon sinulle
nyt sen, vaikk'en minä tahdo kenenkään väliin kieliä eli juoruta",
alkoi Rehkonen tuumia Martin tultua.
"Voi hyvä Jumala mihin minä olen joutunut! Ja tekin, joka niin paljon
kerskasitte, kuinka te olette sekä kunnollinen että tunnollinen asian
toimeen panija, rupeatte tuommoisia esittelemään ja kiviä jo
ennestäänkin raskaan kuormani päälle panemaan! Nyt se tuntuu siltä,
että te heitätte koko asiamme siihen ja siten sysäätte minun kauheaan
toivottomuuteen ja neuvottomuuteen. Minä rukoilen teitä: lähtekää minun
kanssani Kolkkilaan ja toimittakaa meidät ensipyhänä kuulutuksille,
niinkuin olette luvanneet, että noiden ihmisien tohina viimeinkin
lakkaisi -- minä rukoilen teitä!" sanoi Martti hätäillen.
"Älä nyt sentään noin kovin hätäile! Tiedäthän, että mies minä olen;
kun minä otan asian käsiini, niin se sujuu -- tiedäthän sen. Lähdetään
heti Kolkkilaan ja otetaan sitten kuulutus", sanoi Rehkonen
tavallisella monimielisyydellänsä, heltyneenä Martin puheesta.
"Voi kuinka nyt on hyvä mieleni, kun noin puhutte! se on miehen
ajatusta ja puhetta. Mutta meidän pitää lähteä paikalla, seuratkoonpa
siitä mitä hyvänsä", sanoi Martti rohkaistuneena.
Mutta ennenkun he ennättivät huoneestakaan lähteä, mennäksensä
Kolkkilaan, tormasivat Pirko ja Kirsti hajalla hapsin ja kiiluvin
silmin huoneesen, sillä he olivat saaneet tiedon Rehkosen olevan
puhemiehenä Martille ja Ainalle.
"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä?" tiuskasi Pirko miehellensä
heti huoneesen tultuansa.
"Saahan tuota nyt naapurissa käydä", sanoi Rehkonen punastellen ja
peläten, sillä hän tunsi aivan hyvin tuon puolisokean, laihan, mustan,
hampaattoman kaunokaisensa ja äitinsä vähän nuoremman kuvan --
tyttärensä.
"Naapurissa! Kyllä minä sinun sen vietävän naapurisi tiedän. Vai olet
sinä, hirtehinen, tullut tänne pilaamaan ja sotkemaan ihmisien välejä!
Lapa sukkelaan täältä kotia, taikka minä sinun opetan hulluttelemaan!"
sanoi Pirko, nyrkkiä puiden Rehkoselle.
"Kumma kuinka hullu tuo isä on! Ei teidän kunnianne paljon maksa, kun
lähdette tuommoisien asioita ajamaan ja toimittamaan kuin Kolkin
Ainakin on; luulisipa hävettävän", tiuskui Kirsti isällensä. Sitten
kääntyi hän Martin puoleen ja sanoi: "Älä Martti kulta tuohon heittiöön
yhdy! Onhan sinulla parempiakin tarjolla, toistahan toki Susso on".
"Olkaa nyt taas vähemmällä tuossa!" koki Rehkonen sanoa ja samassa
koetti hän iskeä silmää noille lempi-linnuilleen merkiksi, ett'ei tässä
ole niinkään hullusti asiat, kuin he luulevat. Mutta nuot kerran
kiivastuneet kotiristit eivät huomanneet eivätkä ymmärtäneet noin
heikkoja ja epäselviä lennätin-sanomia, vaan he yhä vaan kirkuivat,
pauhasivat ja melusivat.
"Jos sinä, sen vietävä, liikut askeleenkaan mihinkään muualle kuin
kotia, niin minä paiskaan kallosi murskaksi; koetasta nyt, sen tuhannen
tuhmeliini, jos tohdit", kirkui Pirko.
"Kun morsian olisi parempi ihminen kuin Kolkin Aina, niin olisihan
puhemiehen ammatti kunnian virka, mutta hän on semmoinen heittiö, jolle
koko maailma nauraa ja irvistelee. Eihän muuta: mies lähtee vaan
puhemieheksi semmoiselle ja rupeaa toimittamaan häntä likimäiseksi
naapuriksi -- no viepi mielen ihmiseltä! -- Teidän ei tarvitse puuttua
eikä sekautua koko asiaan. Ottakoon Martti muita puhemiehekseen, jos
luulee asiansa menestyvän Kolkin heittiön kanssa; sittepähän ei tule
teille mitään sielun seulomista", höpsötti ja säyhysi Kirsti.
Rehkonen huomasi, ett'ei hän pääse puuhun ei pitkään noiden kerran
sydämettömiksi kiivastuneiden kodin asukasten kynsistä. Hän olisi
mielellään heille ilmoittanut millä mielellä hän oikeastaan on tuohon
toimeen ryhtynyt, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi Martin läsnä-olon
vuoksi. Sentähden nykäsi Rehkonen armaan Pirkonsa vähän taa'emmaksi ja
kuiskasi hänelle hiljaa: "Et sinä tiedäkään minun sitävarten ruvenneen
puhemieheksi, että saisin asian kaikenni siihen raukeamaan".
Tuo tieto teki Pirkossa hyvän vaikutuksen, sillä hän lakkasi heti
säyhyämästä. Mutta ei hänen akkavaltaisuutensa kumminkaan katsonut
hyväksi antaa Rehkosen päähän asti toimittaa luottamusvirkaansa, ja sen
vuoksi sanoi Pirko leppyisemmin: "Laita vaan pitemmittä mutkitta itsesi
täältä kotia ja heitä koko toimesi pois!" Sen sanottua lähti Pirko pois
ja Kirsti seurasi äitinsä esimerkkiä.
"Kyllä sinun, Martti, täytyy hakea toinen puhemies, kun nuot ovat
kaikin noin vihasia", sanoi Rehkonen Martille, akkojen pois mentyä.
"Älkää Jumalan tähden heittäkö asiaa kesken", rukoili Martti.
"En minä tohdi lähteä Kolkkilaan; he tulevat jälleen ja pieksävät
minun", vaikeroitsi Rehkonen.
"Kutka he?" kysyi Martti.
"Vaimoni ja tyttäreni; etkö sinä nyt ymmärrä?" selitteli Rehkonen.
"Ja te niin ehdottomasti pelkäätte vaimoanne ja tyttöänne?" sanoi
Martti kummeksien.
"En minä heitä nyt juuri niin todesta pelkää, mutta minä en tahtoisi
heidän kanssaan riidellä. Onhan niitä nyt muitakin miehiä puhemieheksi
ja saatathan itsekin asiasi ajaa -- en minä -- tohdi", sanoi Rehkonen
tavallisella hajamielisyydellänsä.
"Voi minua onnetointa!" sanoi Martti ja lähti vesissä silmin pois.
Samassa astui Pylkkönen, seurakunnan pastori, huoneesen.
"Joko te, Rehkonen, olette ottamassa naimalupaa Martille ja Ainalle?
No, se onkin oikeen, että saadaan häitä", sanoi Pylkkönen Rehkoselle.
"En ole; eivät ne ole niin päin piiputkaan", sanoi Rehkonen.
"Kuinkas niin?" kysyi Pylkkönen.
"Kolkkilanko?"
"Ei, vaan tämän talon".
"Vähäluku tämän talon vanhuksista, kun vaan Kolkkilan vanhukset
suostuvat, sillä onhan Martti laillisessa ijässä, jonka tähden ei hän
tarvitse naittajainsa suostumusta", selitti Pylkkönen.
"Ei Marttikaan tahdo enään Ainaa", valehdella lipotteli Rehkonen.
"Soo! Mitä peliä tämä oikeen onkaan? Marttihan itse kävi meillä eilen
puhumassa asiasta ja kyseli minulta minkälaisia kirjoja hänen pitäisi
laittaa entisen vaimo vainajansa kuolin-pesän selvityksistä. -- Jopa
jotakin! tämä asia käypi sekavaksi -- käskekääpäs Martti tänne!" puhui
Pylkkönen kummastellen.
"Martti ei ole kotona", valehteli Rehkonen!
"Sepä oli paha! Olisinpa hänen omasta suustansa tahtonut kuulla miten
oikeastaan asiat ovat". Sen sanottuaan lähti Pylkkönen pois; hän oli
sattumattaan tullut käyneeksi Kirrilässä.
Kun pastori oli mennyt, tulivat Kirri ja Katru huoneesen. He olivat
kyllä tienneet pastorin olevan käymässä talossa, vaan osaksi ujoudesta,
osaksi sentähden kun luulivat pastorin tulleen asiantehden heitä Martin
puolesta hätyyttämään, eivät he näyttäneet pastorille itseänsä.
"Minä olen luopunut nyt koko puhemiehen ammatista, mutta minä pahoin
pelkään, että he saavat kuulutuksen", sanoi Rehkonen kavalasti.
"Millä tavalla, kun me emme anna suostumustamme?" kysyi Kirri
säikähtyneenä.
"Pastori sanoi täällä, ett'ei siihen teidän suostumustanne tarvitakaan.
Asia on jo Kolkilla tietona ja hän on ruvennut sitä ajamaan", selitti
Rehkonen.
"Voi hiitto sentään! Mikäs keino nyt auttaa?" kysyi Kirri
hätääntyneenä.
"Kaksi on hyvää keinoa. Olkoon Kolkkikin jos kuinka viisas, vaan kyllä
minäkin tiedän; minä olen semmoinen mies minä", sanoi Rehkonen
rehennellen.
"Mitäs ne olisivat? Voi sanokaa naapuri kulta!" kysyi Kirri hätäisen
toivovasti.
"Ensimäinen keino on se, että varastatte Martilta perintökuitit
ensimäisen vaimovainajansa jälkeen ja poltatte ne, ett'eivät ne tulisi
missään tapauksessa Martin kynsiin. Toinen keino on semmoinen, että
pakoitatte Martin kirjoittamaan omakätisen epäyskirjan ja toimitatte
sen pastorille. Kun niin teette, niin ei niin vissiinkään tule
kuulutusta -- kyllä minä tiedän, minä olen semmoinen mies minä",
kavaloitsi Rehkonen.
"Voi hiitto! Nehän ovat hyviä neuvoja, sen ymmärrän aivan selkeästi,
Hihi-hi-hi! ne auttavat aivan varmasti", iloitsi Kirri, kuultuansa
Rehkoselta nuot tehoisat keinot.
"Voi auttavatko ne, isäntä kulta?" kysyi Katru iloisen hätäisesti.
"Ne auttavat, Jumaliste! ne auttavat paremmin kuin akkojen tenhot.
Järkeä, Katruni, järkeä sitä tarvitaan asioita ymmärtämään ja toimeen
panemaan -- mutta meidän pitää heti ottaa haltuumme Martin
perintökuitit", sanoi ja keinotteli Kirri iloissaan.
"Niin, niin, isäntä; niin meidän pitää tehdä", sanoi Katru ilosta
läkähtymäisillään.
"Olkoon Kolkkikin niin viisas kuin on, mutta me olemme vielä
viisaampia; mitatkoon nyt mieltänsä, iso viisas", ylvästeli Kirri.
"Kyllähän Kolkkikin oli olevinaan viisas, mutta en minä ole hänen
kuullut vielä saaneen yhtään asiaa kumoon -- kyllä minä asiat ymmärrän,
minä olen semmoinen mies minä -- mutta ei pidä kenellekään sanoa, että
minä olen ne keinot teille neuvonut", köyhötteli Rehkonen.
"Siitä saatte olla huoletta", sanoi Katru innokkaasti.
Sen keskustelun perästä menivät Kirri ja Katru samassa huoneessa
olevalle Martin kaapille, jonka suulla oli avaimet, ja ottivat sieltä
perintökuitit ja viskasivat ne valkeaan.
"Kas! Se naula veti, sanoi timpermanni, kun pisti lakkariinsa -- mutta
ei pidä kenellekään sanoa", toisti Rehkonen, kun ei ollut saanut vielä
Kirriltä vakuutusta entiseen pyyntöönsä.
"Siitä saatte olla aivan huoletta. -- Mutta meidän pitää ryhtyä siihen
toiseen keinoon: meidän pitää pakoittaa Martti paikalla kirjoittamaan
epäys-kirja", hopitti Katru hätäisesti, ikäänkuin hän olisi pelännyt
tuon toisen avullisen keinon väkisinkin loihkahtavau pois heidän
käsistänsä, sillä hän tahtoi nyt kerrassaan purra pään poikki tuolta
katkeralta asialta, jonka Martti oli heille tuottanut Kolkin tyttären
naimisen hommallaan.
"Minun pitää lähteä pois, ennenkun Martti tulee. Tehkää vaan niinkuin
olen neuvonut sen toisenkin asian kanssa -- mutta älkääpäs vielä! Hyvä
olisi jos maksaisitte Martin entiselle appivaarille, Markulle, vähän,
esim. kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi Martille uutta
perintökuittia. Kyllä minä asiat tiedän -- enkö tiedä? hyvästi!" neuvoi
tuo kirjallinen viisas hädässä olevia ja lähti pois.
Heti hänen lähdettyään sattui Martti tulemaan huoneesen.
"Vai tulet sinä niin uskaliaaksi, että tuot puhemiehenki tänne! Vaan
olkaa niin viisaita kuin olette, mutta minun tässä valtani on. Ja
toivompa, että hiljakseen tulet tietämään, että sinulla on isä, jota on
kuuleminen ja totteleminen", sanoi Kirri uhkaavasti ja nuhtelevaisesti
Martille.
"Jokuhan pää saisi tuohon asiaan tulla!" sanoi Martti surumielisesti.
"Aivan oikeen, mutta pää sille asialle on semmoinen, että saat tehdä
hyvin ja istua kirjoittamaan epäyskirjan", sanoi Kirri.
"Minkä epäyskirjan?" kysyi Martti.
"Semmoisen, että otat erosi Kolkin tyttärestä ja kiellät pastorin
antamasta kuulutusta sinulle ja hänelle", selitti Kirri.
"Mitä sillä tekisitte?" kysyi Martti hätäisesti.
"Viemme pastorille", oli vastaus.
"Mitä varten?" kysyi Martti hätäisesti yhä edelleen.
"Sitä varten, ett'ei pastori minkään varjon alla antaisi kuulutusta
sinulle ja Ainalle; joko nyt ymmärrät? -- kirjoitatko?" selitti ja
hopitti Kirri.
"En; sitä en tee", sanoi Martti lujasti, punehtuneena mielen
liikutuksesta.
"Minun täytyy; se on minun tahtoni ja minä olen isäsi", sanoi Kirri
peräänantamattomasti.
"Sitä en tee, en koskaan; se olisi omaatuntoani vastaan", sanoi Martti
tuskissaan.
"Semmoiset tunnot saavat olla tunkion vierellä, eikä tässä tule
kysymykseen sinun tuntosi, vaan minun tahtoni; äläkä vitkuttele sen
asian kanssa, vaan kirjoita paikalla!" uukitti Kirri.
"Älkää pakottako, isä, minua tekoon, jolla voisi olla pahat
seuraukset", esteli Martti.
"Kyllä on hyvät seuraukset, rahalliset seuraukset; kirjoita paikalla!
Ymmärrätkö?"
"Olenhan sanonut, että sitä en tee", sanoi Martti ja yritti lähtemään
pois, mutta Kirri töytäsi hänen eteensä ja pakotti Martin istumaan
jälleen.
"Minä näen, ett'et sinä tottele, hyvä!" sanoi Kirri ja otti halon
loukosta, jolla häristelee Marttia lyödäkseen, kysyen tuimasti:
"Vieläkö vastustat?"
"Ettehän ruvenne, isä, vaan väkivaltaa käyttämään?" sanoi Martti.
"Tottelematoin! Kirjoita paikalla, taikka minä rusikoitsen sinun niin,
ett'et ikänä tervettä ruumista kanna", sanoi Kirri.
"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen minä poloinen olen joutunut!" sanoi
Martti tuskissaan.
"Itsepä sen kiusauksen olet tottelemattomuudellasi päällesi vetänyt --
etkö sinä kirjoita?" sanoi Kirri, kopasten Marttia kädessään olevalla
halolla ronkkaan.
"Älkää nyt toki isä lyökö! -- kun olisi kirjoitusneuvot, niin täytyisi
kirjoittaa", sanoi Martti ja kyyneleet valahtelivat hänen silmistään.
Tuon kuultuaan hyökkäsi Katru Martin kamariin ja toi sieltä Martin omat
kirjoitus-neuvot ja hänen täytyi ruveta kirjoittamaan tuota hänen
sydämellensä niin vastahakoista epäyskirjaa, jota tehdessä Kirri seisoi
koko ajan halko kädessä hänen vieressään.
Sitten kun Martti oli epäyskirjan saanut valmiiksi, sanoi Kirri: "Lue
nyt se, että saamme kuulla mitä siinä seisoo!"
"Herra pastori! Jos kuka tulisi ottamaan avioliiton kuulutusta minulle
ja Kolkin tyttärelle, Ainalle, niin ei pidä pastorin antaa, sillä minä
otan eroni hänestä. Martti." luki Martti.
"Näytä tänne se kirje, että mä näen onko se niin kirjoitettu kuin
lujit", sanoi Kirri, siepaten kirjeen Martilta. "No, se on hyvä",
jatkoi hän silmäiltyään kirjettä, jonka hän pisti lakkariinsa. -- "Nyt
pääset rauhaan".
"Rauhaan, mutta minkälaiseen rauhaan?" sanoi Martti surullisesti ja
lähti pois ja meni omaan kamariinsa, siellä yksinäisyydessä
vuodattamaan murheellista sydäntänsä.
Erilaiset tunteet olivat nyt vanhemmilla ja pojalla. Vanhemmat
iloitsivat suuresti noista oivallisista keinoistansa ja varmasta
voitostansa, sillä he uskoivat vahvasti, että Martin on
välttämättömästi nyt eroaminen Ainasta. Tuo heidän ilonsa oli niin
rajaton, että Katru hykersi ja taputteli käsiään ja hoki "voi, voi kun
minun nyt on hyvä olla!" --
Perin päinvastaiset tunteet olivat Martilla. Hän oli kahden tulen
välillä, hänen sydämen tulensa paloi hehkuvan kuumana ja se oli niin
väkevä, ett'ei hän voinut sitä vastustaa. Ulkopuolelta poltti häntä
luonnollinen lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan ja vanhempiensa
erinkaltaiset ja hänelle vastakohtaiset tuumat, toimet ja ajatukset,
eivät suinkaan vähentäneet sitä tunnetta, että hänen olisi totteleminen
vanhempiansa. Hän oli useat kerrat tunnustanut puhtaan rakkautensa ja
luullut viimein voittavansa kaikki vastukset ja saavuttavansa sen,
jonkatähden hän oli jo niin paljon kärsinyt ja taistellut, mutta jota
enemmän hän toivoi, sitä enemmän hän näki kietouvansa ihmisien ja
vanhempiensa virittämiin pauloihin ja kuta lujemmalle hän niihin
takertui, sitä toivottomammaksi kävi hän. Hän oli juuri vast'ikään
pakoitettu julmaan tekoon ja tuo pakoitus oli tullut siltä kantilta,
jota ei käynyt voitollisesti vastustaminen, sillä se oli tullut
vanhemmilta ja tuo makasi kovin raskaana taakkana hänen sydämessään.
Hän näki ihmiset ympärillään ilkeöinä, kavaloina pettureina, joka
havainto ei suinkaan lieventänyt hänen raskasta suruaan. Oliko kumma,
jos hän oli nyt kovin murheellinen ja antoi kyyneleensä vapaasti
vuotoa? Oliko kumma, jos hän oli kadottanut kaiken toivonsa ja joutunut
arveluttavaan, epätoivoiseen tilaan?
"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen ja omantunnon vaivaan ihmisen piti
joutua!" mumisi Martti itseksensä. "Mitähän Ainakin ajattelee, kun hän
saa kaikista näistä tiedon? Jumala yksin tietää sydämeni olevan
vilpittömän häntä kohtaan, mutta minä olen pakoitettu, julmasti
pakoitettu, tekemään omaa tuntoani vastaan. Minä olen hirveästi petetty
kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi Ainalta, ja tuntuupa siltä kuin
olisin joutunut kyykäärmetten ja helvetin henkien keskelle. Luulin toki
Rehkostakin rehelliseksi mieheksi, kun hän niin halulla pakkasi itseään
puhemieheksi, samalla kehuen isoa viisauttansa ja toimeliaisuuttansa,
mutta sekin oli vaan uusi kavaluus! Hän on akkansa, tyttönsä, Lillun ja
kaikkien muiden pahojen henkien kanssa yhdessä liitossa, sotkemassa
minun ja muiden ihmisien välejä. Kaikki suru, tuska ja kiusaus, jota
olemme saaneet kärsiä, on aivan heistä vuotanut. -- Minun pitäisi mennä
Ainaa lohduttamaan, mutta en kykene sitä tekemään, sillä kauhea
epätoivo on täyttänyt sieluni..."
Juuri kun hän puoliääneen itkunsa seasta mutisi viimeisiä sanoja,
töytäsivät hänen nuorimmat veljensä, Esko ja Hannu kamariin.
"Piruako täällä höpiset ja vesittelet; saitko nyt Ainasi?" sanoi Esko.
"Hävetkää, kelvottomat! Tekin olette asetetut niinkuin rakki-koirat
minun ja muiden ihmisien silmille", sanoi Martti.
"Tinä olet, Maltti, läähkä ja pahankulinen itälle, äidille ja meille,
mutta kutti, kutti! etpä taanut titä Kolkin lyökälettä meille työmään
ja juomaan -- kutti, kutti!" koki Hannukin puhua löpättää, vaikka hän
vielä puhui sammal-kielellä.
"Menkää, hävyttömät tiehenne! Teitä raukkoja tulee paremmin surkutella
kuin vihata, sillä tuommoinen käytöksenne ei ole teidän vikanne, vaan
kasvatuksen", sanoi Martti ja lähti kamaristaan ja meni saliin. Sinne
tultuansa meni hän heti kaapillensa, ottaaksensa sieltä perintökuitin,
mutta sitäpä ei siellä ollutkaan. Oitis huomasi Martti mitä tietä se
oli kadonnut.
"Perintökuittinikin ja muut asiaan kuuluvat paperit ovat, näen mä,
kadonneet; ne ovat varmaan pantu semmoiseen talteen, ett'eivät ne tule
koskaan minun käsiini. Voi minua onnetointa!" päivitteli Martti ja
lankesi aivan täydelliseen epätoivoon ja neuvottomuuteen.
Tuo suora ja rehellinen naapurin emäntä, Maija, oli saanut tarkoin
kuulla kaikki nuot eljeet ja vehkeet. Hän tunsi myös tarkkaan noiden
toisiaan rakastavien sydänten halut ja kärsimiset ja sentähden tuntui
hänestä ikäänkun heidän kärsimisensä olisi käynyt kipeää hänen omaan
sydämeensä. Hän meni Kolkkilaan ja ilmoitti salaisesti Kolkille missä
viheliäisessä tilassa Martti nykyään on. Kolkki myös kuuli kuinka
arveluttavaan tilaan kihlatut alkoivat käydä noiden pirullisien
juorujen ja vehkeitten vuoksi. Hän lähti heti paikalla Kirrilään ja
tuli sinne juuri kun Martti oli paksuimmassa epätoivossaan. Kolkki otti
avaimen pois oven suulta, väänsi oven lukkoon ja astui saliin, jossa
hän tapasi Martin.
"Mitenkä nyt asiat ovat?" kysyi Kolkki heti huoneesen tultua.
"Huonosti, Kolkki kulta, hyvin huonosti", sanoi Martti surullisesti.
"Älä nyt ole ämmä -- aika on lyhyt -- anna minun kysymyksiini lyhyet ja
selvät vastaukset: ovatko mielipiteesi vielä näinä kiusauksen
hetkinäkin samat kuin ennenkin, nimittäin, että tahdot yhdistyä
tyttäreni kanssa?" kysyi Kolkki.
"Jumalankin edessä", vastasi Martti rohkeasti.
"Hyvä! Teidän täytyy saada mitä niin hartaasti toivotte. Ja koska ette
näy voivan toisittanne elää, mut...
"Voi hyvä Jumala! voitteko meitä auttaa?" kysyi Martti hätäisesti.
"Hiljaa! aika on lyhyt -- voitko minulle antaa perintökuitin ensimäisen
vaimo vainajasi jälkeen?" kysyi Kolkki asiallisesti.
"En, sitä en voi tehdä! kuitti ja muut kirjat ovat minulta varastetut",
sanoi Martti hämillään.
"Varastettu", sanoi Kolkki kummastuksissaan ja jatkoi sitten: "Kylläpä
liikkeellä olevat pahathenget ovat osanneet juonensa kutoa, mutta tässä
ei auta muu kuin totuus. -- Taidotko ensi pyhänä kuulutuksille Ainan
kanssa? Hänen mielensä tiedän jo kyllin".
"Voi kuinka mielelläni minä sen soisin, mutta se epäyskirja",
ilmoitteli Martti puolittain.
"Mikä epäyskirja?"
"Isä pakoitti minua kirjoittamaan semmoisen epäyskirjan, ett'ei pastori
saa antaa kenenkään vaatimuksesta avioliiton kuulutusta minulle ja
Ainalle. Hän seisoi koko ajan, halko kädessä, minun vieressäni ja olisi
rusikoinut minua vaivaiseksi, jos en olisi totellut", selitti Martti.
"Täydellisesti nyt ymmärrän kaikki tehdyksi, mitä on voitu, mutta ei
vielä sekään estä asiain menoa. Kihlaus kyllä tapahtui kahden
vieraanmiehen läsnä ollessa, mutta se nyt on mennyt myttyyn mokoman
epäyskirjan kautta. Mutta kirjoita kirjallinen kihlaus tämän päivän
päälle ja pane siihen tiimamääräkin ja sinettisi alle, ja lähetä taikka
tuo se minulle tänä iltana, niin minä näytän, ett'ei Rehkosen viisaus
pitkälle pistä, jolta tämä sotku ja ilkeys, näen mä, on kaikki
lähtenyt. Hän kuuluukin jo kylällä kehua löyhötelleen urostekojaan ja
hyviä neuvojaan!" puhui Kolkki Martille.
Samassa alkoi kova romina kuulua ovesta, joka tuli siitä, kun jotakin
toista avainta tukittiin hätäisesti avaimen reikään.
"Voi hyvä Jumala! nyt he tulevat", sanoi Martti hätäyksissään, sillä
hän hyvin oivalsi mitä tuo romina merkitsi.
"Anna tulla vaan!" sanoi Kolkki, hänkin ymmärtäen mitä nyt on tekeillä.
Samassa astuivat Kirri ja Katru saliin.
"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä? Lapa jalkoihisi täältä", sanoi
Kirri Martille äreästi, heti huoneesen tultuansa.
"Olkaa nyt taas, isä!" sanoi Martti asettavaisesti.
"Mitä sinäkin olet tänne tullut? Saat mennä samaa tietä kuin olet
tullutkin", sanoi Kirri Kolkille tuimasti.
"Enhän ole eri tietä palaamakseni aikonut tehdäkään, mutta miksikä
naapuri noin äreästi puhuu? Enhän ole koskaan edes puhdasta vettäkään
edestänne sotkenut", sanoi Kolkki vähän yrmeästi ja vähän
välttelevästi.
"Ethän sinä. Kyllä minä tiedän millä asioilla olet, vaan ole niin
viisas kuin olet, mutta minä olen vieläkin viisaampi; et minun poikaani
saa", sokersi Kirri sinne ja tänne.
"Olettehan houriossa, naapuri! Se on teidän poikanne, joka tahtoo minun
tytärtäni ja hänen pitää saada haluttunsa, koska heidän molempien
järkähtämätöin tahto niin on", sanoi Kolkki lujasti.
"Melkeen hävyttömiä, kun tullaan itse varsojansa kauppaamaan! Milloin
me olemme teillä käyneet poikaamme kauppaamassa?" ehätti Katru
sanomaan, kun Kirri oli joutunut hämille Kolkin viimeisestä puheesta.
"Teiltä, emäntä-rukka, on itseltänne häpy mennyt niin tarkkaan, ett'ei
teillä ole jälellä edes hyihäpeääkään! Enhän millä ole täällä tytärtäni
kauppaamassa, jos ette tekään ole poikaanne käyneet meille
kauppaamassa; se on Martti, joka on käynyt meillä itseänsä tarjoamassa
ja hän on siellä kelvannut", sanoi Kolkki hämyilemättä.
"Lapa vaan sääriisi täältä ja sukkelaan, taikka minä autan sinua, iso
viisas", sanoi Kirri uhkaavaisesti.
"Eipä tässä ole mitään erinomaista kiirettä", sanoi Kolkki
yhtäkaikkisesti.
"Etkö sinä, sen vietävä, mene; tämä on minun huoneeni", sanoi Kirri,
kävellen loukkoa kohden, josta hän sieppasi rautakohennuksen käteensä.
"Jos isäntä on niin hävytöin, että rupeaa asetten kanssa päälle
käymään, niin minä olen siinä tapauksessa pakoitettu puollustamaan
itseäni ja silloin ei ole vissi, jos voitto kallistuu teidän
puolellenne", sanoi Kolkki.
Kirri ei ollut millänsäkään noista Kolkin varoittavaisista lauseista,
vaan hän tormasi ikene-irvillään kohotetun kohennuksen kanssa Kolkkia
kohden. Mutta Kolkkipa ei odottanutkaan tuota tulossa olevaa iskua,
vaan hän tormasi ennen iskun lankeamista Kirriin syliksi, paiskasi
hänen kumoon lattialle ja väänsi kohennuksen pois hänen kädestänsä ja
heitti hänen siihen.
"Tämä on minun huoneeni, minä noudan vieraat miehet", sanoi Kirri,
kömpien ylös lattialta.
"Ei se asia tarvitse vieraita miehiä; teidänhän nämät huoneet ovat, sen
tiedän ilman todistuksittakin", sanoi Kolkki kiertelevästi.
"Ei vaan sinä sika käyt päälle minun omissa huoneissani", sanoi Kirri
selitykseksi Kolkin ymmärtämättömyydelle.
"Olenhan sen ennenkin jo sanonut, että te olette tänään hajamielisenä.
Enhän ole päällenne käynyt, olen vaan puollustanut itseäni teidän
päälle-käymistänne vastaan; enkä minä ymmärrä sitä, että teillä olisi
oikeus asetten kanssa käydä ihmisien päälle sillä oikeudella kun teillä
on huoneet", sanoi Kolkki jäykästi.
"Ole niin viisas kuin olet, mutta minä olen vielä viisaampi; lapa vaan
paikalla pois täältä", sanoi Kirri typerästi.
"Niinhän se on ihmisen kanssa tässä syntisessä maailmassa. Jota
tuhmempi ja valistumattomampi hän on, sitä viisaammaksi hän itsensä
luulee, eikä häpeä sitä ilmoittaa muillekin ihmisille! Se on kyllä
surullinen asia, että se niin on, mutta niin se kumminkin on", sanoi
Kolkki.
"Et minun poikaani saa", sanoi Kirri entisellä tavallansa, sillä
häneltä oli oikeat sanat aivan lopussa.
"Ei teillä ole mitään muuta sanomista kuin vaan aina tuota yhtä ja
samaa! Minä olen jo ennen vastannut saman lauseenne, ja lisäksi sanon
vieläkin: kun asiat kerran ovat, niinkuin ne ovat, niin hän menee kuin
sepän-eväs. Ja nyt minä lähden, en sen vuoksi kun olette minua
käskeneet, vaan sentähden kun aikani on tullut. -- Jos vaan mahdutte
meillä käymään, niin en minä teitä tuolla lailla kohtele -- hyvästi!"
puhui Kolkki ja lähti pois.
"Käyköön teillä itse sarvipää hiisi, mutta me emme käy koskaan", sanoi
Kirri Kolkin mennessä.
"Voi sen tuhannen vietävää, kun kehtasi tulla tänne kauppaamaan
kakaraansa!" sanoi Katru.
"Mitä tuommoiset köyhät rotat huolivat, sillä heillä ei ole kunniaa
vähääkään, jota heidän tarvitseisi suojella", sanoi Kirri päättävästi.
"Mitä Kolkki sinulle puhui?" kysyi Katru Martilta, sillä hänellä oli
salainen pelko ja aavistus tuosta Kolkin käymisestä.
"Eipä paljon mitään", sanoi Martti huolettomasti.
"Jos vaan olette juonianne yhteen keränneet, niin katso itseäsi", sanoi
Kirri uhkaavasti.
"Kuka enemmän on juoniaan yhteen kerännyt kuin te, henkenne
heimolaisien kanssa?" sanoi Martti, sillä hänen mielestään oli nyt jo
yhtä, jospa sanoi vaikkapa totuutta.
"Aiotko ruveta suurentelemaan?" sanoi Kirri tuimasti.
"Tiedätkö huutia?" ärjäsi Katru.
"Paikalla laita itsesi pois minun silmieni edestä ja koko talosta,
koska olet noin tottelematoin", käski Kirri Marttia tuimasti.
"Isä kulta!" soperoitsi Martti säikähtyneenä.
"Tahdotko ottaa Susson?"
"En. Niinkuin olen ennenkin sanonut, sanon vielä nytkin, häntä en ota
vaimokseni koskaan, -- en koskaan", sanoi Martti päättävän lujasti.
"Sinulla ei sitten ole enään isää", sanoi Kirri huolettomasti.
"Eikä äitiä", vakuutti Katru kylmästi.
"Ei kotoa eikä perintöä. Paikalla lähde tiehesi; nyt saat ruveta
koettelemaan, kuinka monasti voit sivistyksellä vatsaasi täyttää; pois
paikalla lähde silmieni nähden, sanon minä", ärjyi Kirri Martille,
vihasta vahtoavin suin.
"Antakaahan toki perintökuittini!" pyyteli Martti surumielin.
"Ne eivät ikinä kättäsi lämmitä; ne on tulen kaikki kuluttava kieli jo
aikaa nielaissut; pois paikalla lähde", hoputti Kirri.
"Voi hyvä Jumala! teitä isä ja äiti, minkälaisia te olette!" sanoi
Martti ja suuret vesi-karpaleet pyörähtivät hänen silmiinsä. Sitten
käveli hän hitain askelin isänsä tykö, ojensi hänelle kätensä ja sanoi
itkunsa seasta:
"Hyvästi isä!"
"Ei sinulla ole isää, sen olet jo ennenkin kuullut", sanoi Kirri, eikä
antanut kättänsä, eipä vielä kääntänyt päätänsäkään!
"Hyvästi äiti!" sanot Martti ojennetulla kädellä äidillensä.
"Eipä sinulla ole paremmin äitiä kuin isääkään; mene! -- nyt saat nähdä
tottelemattomuutesi hedelmät", sanoi Katru kylmästi, eikä hänkään
antanut kättänsä poikansa ojennettuun käteen!
"Hyvästi isä ja äiti", sanoi Martti ja lähti, pieni vaatekääry
kainalossa, jonka hän oli jo varalta ennen kokoillut.
Kyyneltulva virtasi nyt Martin silmistä, eikähän tuo kumma ollutkaan,
jos vaan harkitsemme kaikki asianhaarat. Maailma tuntui hänestä nyt
niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta ja maailman ihmiset kavaloilta,
ilkeöiltä pettureilta, joille ei ollut mitään pyhää. Sydänten
puhtaimmat tunteet he tahrasivat ja tallasivat jalkojensa alla ja
rehellisyys ja tunnollisuus ei ollut heille mistään arvosta -- kuollut,
katoova ajallinen tavara ja mitätöin rikkaus oli sokaisnut ja
pimittänyt ne heidän silmissänsä ja sen takia olivat he itse tulleet
niin sokeoiksi, että he eksyivät keskellä päivää. Ja tuon kuolleen
tavaran sokeus oli ihmisissä niin suuri, että se sokaisi, pimitti ja
sammutti luonnollisen vanhimman rakkaudenkin lapsiansa kohtaan -- eipä
ihme, jos Martin sydän murtui noita ajatellessaan.
"Voi hyvä Jumala!" sanoi Kirri Martin mentyä, sillä hänenkin
sydämessään lienee ollut jonkunlaisia huolia.
"Voi sentään! kylläkaiketi Martti ja Aina kuulutetaan ensipyhänä°,
sanoi Katru, sillä se oli nykyään hänen suurimpana huolenaan.
"Sitä minä en usko, sillä perintökuitit ovat olleet ja menneet, ja
epäyskirja on minulla ja sen lähden viemään pastorille, Päälliseksi
olen Markulle, Martin entiselle oppivaarille, maksanut jo kuusikymmentä
markkaa, ett'ei hän antaisi uutta perintökuittia; saavat maar nyt
mittoa mieltänsä", sanoi Kirri, melkeen jo iloisesti!
"Te miehet olette aina niin lujat ja viisaat vakaisissa asioissa!
Sinuun minä luotan -- mutta voi minun poikaani Marttia!" sanoi Katru,
puoleksi toivoen, puoleksi peläten, sillä hänessäkin lienee hieman
löytynyt äidin rakkautta.
"Älä nyt ole noin suruissasi! Ehkäpä tuo Martin kotoa ajo tulee vielä
hyväksi hänelle itsellensä ja meille, sillä Ainan kanssa ei hän pääse
ikänä yhteen ja kun hän saa kappaleen aikaa olla poissa kodistansa ja
miettiä tilaansa ja maistaa minkälainen kumppani köyhyys on, niin ehkä
hän palajaa kotiinsa, taipuu tuumiimme ja ottaa Susson", puheli Kirri
ennakkoluulojaan, lohduttaaksensa tällä kerralla murheellista vaimoaan.
"Jospa se niin tapahtuisi, jospa sen Jumala soisi!" sanoi Katru yhä
suruissaan ja turvaten Jumalaansa, ikäänkuin hän olisi toimittanut
hyvinkin hyvää asiaa, jota Jumalan nyt pitäisi auttaa ja päätökseen
saattaa hänen toiveitansa.