Kirrilän vanhuksien mielestä oli elämä nyt kaikin puolin niinkuin sen
heidän mielestänsä ollakin tuli. Melkeen vakuutettuina siitä, että tuo
heille niin vastenmielinen Martin naimahomma oli nyt tullut
onnellisesti keskeytetyksi, olivat Kirri ja Katru erinomaisen hyvällä
tuulella. He hoitelivat Marttia ja naimis-kaupasta ei puhuttu, ei Ainan
eikä Susson puolesta, kunmnaltakaan puolelta mitään. Tuossa ainakin
näennäisessä sydänten rauhassa kului useampia aikoja kaikessa
sovinnossa ja hiljaisuudessa, mutta lieneekö kaikilla asianomaisilla
ollut todellinen sisällinen rauha, sen jätämme tulevan ajan ja tulevain
tapausten vastattavaksi.
Jonkun ajan kuluttua Martin jalan loukkaumisesta, tuli Kirsti entisellä
tavallisella tohinallaan Kirrilään.
"Nyt ovat kaikki asiat hyvin päin, naapurin Kirsti", sanoi Kirri
Kirstille heti hänen tultuaan, ikäänkuin olisi hän jo ennakolta
pelännyt Kirstin tuovan pahoja uutisia.
"Kuinka hyvästi?" kysyi Kirsti.
"Naimiskauppa on nyt Martin ja Susson välillä tullut toimeen; asia on
jo päätetty", vastasi Kirri, ikäänkuin todistukseksi, ett'eivät hekään
ole kovan joutilaina olleet ja että asiassa ei pitäisi enään olla
epäilemisen tilaa.
"Myöntyikö Martti mielellään?" kysyi Kirsti yhä epäileväisesti.
"Myöntyi, kuinkas muutoin, ja päälliseksi on Martti maannut vuoteessa
haavansa tähden, niinkuin tiedät, eikä siis ole päässyt yhtymään tuon
Kolkin heittiön kanssa. -- Mutta kumma kyllä! haava paranee kummallista
vauhtia, vaikka se oli niin paha", sanoi Kirri iloisesti.
"Älkää Martin ja Susson naimiskaupasta olko vielä kovin mielissänne,
sillä Aina kuuluu, miehen vaatteisin pukeuneena, kulkevan öillä Martin
kamarissa", sanoi Kirsti taas pahaa ennustavaisesti.
"Voi tuhannen piru! Niinkö?" sanoi Kirri säikähtäen.
"Niin kovinkin; Lillu on sen nähnyt omilla silmillänsä", vakuutti
Kirsti.
"Nyt saat taasenkin tutustua Kolkin tyttären kehutun sivistyksen
kanssa", huomautti Katru Kirrille.
"No rahojeni kautta! En minä häntä tuommoiseksi olisi uskonut, vaikka
sata suuta olisi sanonut", sanoi Kirri, peräti kauhistuneena.
"Ja Martti ja Aina kirjoittavat toisillensa", lisäsi Kirsti.
"Kirjoittavat! häh, mitä? mistä sen tiedät?" kysyi Kirri hätäisesti,
saatuansa uutta epäilyksen ainetta.
"Tässä on Ainalta kirje Martille, jonka ma olen saanut käsiini ja jonka
ma tulin teille tuomaan, ett'en aina tulisi valehteliaksi ja että
tulisitte tietämään, kuka tässä valehtelee, kuka totta puhuu", sanoi
Kirsti, ojentaen Kirrille kirjeen.
"Miten olet tämän saanut?" kysyi Kirri hätäisesti, siepaten kirjeen
Kirstiltä.
"Lillu antoi sen minulle ja käski tuoda sen teille; hän ei itse sillä
kerralla joutanut", selitti Kirsti.
"Miten Lillu on saanut kirjeen käsiinsä?" utasi Kirri yhä edelleen.
"Aina oli hartaasti pyytänyt Lillun viemään kirjeen Martille. Mutta
siihen siaan toikin hän sen minulle ja nyt se onkin teidän käsissänne,
että saatte oikeen tarkan tiedon miten asiat ovat. -- Minä pahoin
pelkään, ett'ei Martin naimisesta Susson kanssa tule mitään", selitteli
ja ennusteli Kirsti.
"Mutta avataanpas tämä kirje ja luetaan, että oikeen tarkkaan saadaan
tietää mitä siinä on. Sen verran on Martin opin-halusta ollut
minullekin hyötyä, että voin nyt tämän kirjeen lukea, sillä vasten
tahtoanikin olen oppinut kehnosti kirjoitusta lukemaan; onpa se nyt
tässä tarpeesen", arveli Kirri ja alkoi lukea Ainan kirjettä:
"Kallis Marttini!
"Voi kun käyt säälikseni, kun saat kipua kärsiä haavasi tähden ja
ihmisien ilkeyden vuoksi. Kuinka mielelläni minä hoiteleisin sinua ja
lieventeleisin kipuasi ja murhettasi -- sillä murhetta ja ikävää
sinulla kumminkin on --, mutta se on mahdotoin. Sen vaan olen eduksesi
saanut toimeen, että isä on yön aikana käynyt haavaasi hoitamassa,
sillä hän ei ole ihmisien ja vanhempiesi vuoksi viitsinyt päivillä
tykönäsi käydä, sillä hän hyvin käsittää, että tuo tärkeä apu olisi
silloin ylönkatseella hyljätty. Kipua ja tuskaa lienee sinullakin,
mutta ei minullakaan täällä ole juuri helpot päivät noiden pirullisien
juorujen tähden, joita on koko maailma täynnä ja jotka kaikki ovat
kärkinensä käännetyt yksin minua kurjaa kohden. Nyt ovat juorukellot
meillä tapahtuneen varkaudenki kääntäneet minun työkseni, joka kyllä
ennen pitkää selkenee, sillä 'itsestänsä kuivat roskat varisevat'. Mikä
vielä kummempi, kaikki mitä kylässä tapahtuu ja osataan kokoon saada,
niin ne puurot keitetään aivan minua varten. Minun parhaimmistakin
töistäni ja tarkoituksistani rakennetaan hirmuiset ilkiöjutut ja
sotkut, joita ei yksikään ihminen ole mahdollinen tekemäänkään, mutta
minulle eivät he vaan lue niitä mahdottomiksi. Minä tiedän, ett'eivät
ne sinussa mitään vaikuta, mutta ihmiset ja vanhempasi? Tiedän myös
senkin, että ajanoloon juorut sammuvat itsestänsä, mutta tässä liekissä
ei kestä järki eikä voimat -- ainoa, joka kestää, on rakkauteni
kohtaasi -- ainoa, joka minua vielä pystyssä pitää, on vahva tietoni
siitä, että rakkauteni löytää sinussa vastimensa. --
"Kun saat tämän kirjeen, niin, jos tilaa saat, kirjoita minulle jotain
tilastasi -- mutta voi! minua kauhistuttaa! -- Paras taitaa olla kun
jätämme koko asiamme sikseen ja rupeamme kärsimään sitä helvetin
esimakua, jonka maailma on voinut yhdellekään kuolevaiselle koskaan
antaa. Voi! minä olen toivotoin.
"Tämän kirjeen kirjoitin, kun Lillu tuli tänne ja sanoi sinun pyytäneen
minun kirjoittamaan sinulle. Minä en ollut uskaltaa kirjettäni heittää
hänelle, sillä hän on petollinen ja kavala kuin käärme, niinkuin
tiedät, mutta kun hän Jumalan nimen kautta vannoi kirjeen saattavansa
sinulle, niin uskalsin viimein. -- Voi, voi kun minua peljättää -- ja
hyvästi tällä kerralla! Ainasi."
"Voi pirun ryökälettä! Enkö minä ole aina sanonut hänen itsensä
viekottelevan Marttia", sanoi Katru, kuultuaan Ainan kirjeen.
"Se oli järkevästi kirjoitettu se kirje", sanoi Kirri miettiväisen
näköisenä.
"Ei maar häntä isänsä ole opettanut kokoon panemaan ja pahuuttansa
peittelemään", sanoi Katru, ikäänkun edistelläksensä Kirriä.
"Nyt rupean paljon ymmärtämään: se ei ole ollut Aina, joka Martin
kamarissa yöllä on kulkenut, hän on ollut Kolkki itse ja hänkin hyvässä
tarkoituksessa", sanoi Kirri, ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan Katrun
puhetta.
"Aina -- jumaliste -- Aina se on ollut, kyllähän Lillu Ainan tuntee",
sanoi Kirsti hätäyksissään, kun kuuli Kirrin rupeavan luovimaan
toisaalle päin.
"Eiköhän tuossa kirjeessä ollut mitään todistusta, että sen asian olisi
Aina itse aloittanut", pitkitti Kirri yhä edelleen.
"No, isäni haamun kautta! Taasenkin on keula sinne päin! Kaikki
kolkkilaisten hullutuksetkin rupeavat aivoissasi ja silmissäsi
kangastelemaan järkeviltä ja oikeoilta, ja kaikki yökyöpelitkin
tuntuvat nyt mielestäsi luvallisilta hyvintekiöiltäsi! Häpeä! Et sinä
usko, jos kuinkakin suuressa valossa totuus asetettaisiin silmiesi
eteen! Kaikki on vaan mielestäsi sulaa valhetta, mitä muut ihmiset
näkevät ja kuulevat! Semmoinen hän on tuo meidän rikas! Suurella
vaivalla, työllä, väellä ja ankaralla tarkkuudella olemme saaneet
jotakin kokoon, lastemme varaksi, ja nyt hän mielii syytää kaiken
säästömme tuon heittiön jälkeen! -- Jos sinä puhut yhden sanan sinne
päin, niin... Noh, saattaahan vikaa olla Martissakin, kun hän tuon
viettelyksiin myöntyy, vaan alkuperäinen vika on tuossa heittiössä, sen
kuulin tuosta kirjeestä. Mutta miten Martin kanssa lienee? Jos hän on
samasta sydämestä kuin tuo kirje oli, niin me olemme huutavassa
hukassa. Hän on niin umpimielinen, ett'ei hänen asioistansa saa juuri
mitään selvää! Minäkin rupean pelkäämään, että hän vaan peijaa meitä",
sanoi ja uhkasi Katru.
"Peijaa! Millä?" tuumaili ja kysyi Kirri hajamielisesti.
"Sinä olet niin kummallinen ja hajamielinen! No hei sillä, kun ei
Martti taidakaan naida Sussoa, vaikka lupasi niin tehdä", sanoi Katru
tuimasti.
"Eihän Martti juuri luvannutkaan, jos ei lupaamattakaan ollut. Hänen
lauseensa oli paremmin kysyvää laatua kuin mitään muuta, josko hänen
pitää siihen suostua taikaa ei; nyt rupean ymmärtämään", sanoi Kirri.
"Siinäpä se on asia. Sinä olet tänään hyvin ymmärtäväinen mielestäsi,
mutta et ymmärrä, että tuo kaikki on sinun oma vikasi, kun et, sen
vetelyys, pakottanut heti, että Martti olisi paikalla kihlannut Susson,
ja kun et laittanut heitä heti ensi pyhänä kuulutuksille, ja niin
heitit tuiki tärkeän asian kesken-eräiseksi. Mutta meidän pitää, jos
piru olisi, saada tietoomme mitä Martti itse asiasta ajattelee", sanoi
Katru toruvasti ja toimivasti.
"Mitenkä niin umpimieliseltä mieheltä saisimme niin salaiset ja
peitetyt asiat tietoomme?" arveli Kirri epäileväisesti.
"Niin että viekoittelemme Martilta kirjeen Ainalle", sanoi Katru
luottavasti.
"Miten sen häneltä saisi? kysyi Kirri neuvottomasti
"Ole siitä huoleti", lohdutteli häntä neuvokas vaimonsa. "Minä laitan
Lillun toviksi aikaa Martin kanssa kahdenkesken ja minä takaan, ett'ei
hän tyhjänä palaja. Laita sinä, Kirsti, Lillu tänne, minä menen
käskemään Martin", jatkoi hän sitten keinotellen.
"Mutta saakeli soikoon! sitäpä sopiikin koettaa", sanoi Kirri
iloissaan, kuullessansa emäntänsä oivallisen ehdoituksen, sillä hän oli
ehdottomasti taas kääntynyt hänen puolellensa.
"Kyllä minä laitan Lillun tänne; hän näkyikin juuri tulevan meille",
sanoi Kirsti ja lähti pois tohisten ja iloissaan, kun tiesi saavansa
taas oivallista vatkutus-alaa, jonka hän luuli Kirrin vähän selvinneen
ymmärryksen vuoksi jo kaikki tässä asiassa menettäneensä.
Samassa tuli Martti huoneesen, nilkuttaen; Katru myös tuli.
"Minkä vuoksi isä minun tänne kutsui?" kysyi Martti.
"Eipä juuri minkään erinomaisen asian tähden. Arvelimme vaan tulevan
sinulle kovan ikävän tuolla yksinäsi ollessasi. Sen vuoksi käskin sinun
tänne huvittelemaan, jos kohtakin liikkumisesi on vielä vähän vaikeaa",
sanoi Kirri teeskennellen ja katsella vilkuili kavalasti Katrua
silmiin.
Samassa tuli Lillu, jota Katru oli jo ennakolta puhutellut.
"Täälläpä vaan niin ystävyyksinä istutaan! No, sehän tuo onkin oikeen
kaunista", sanoi Lillu imarrellen.
Samassa lähtivät Kirri ja Katru pois.
"Mistä päin Lillu on nyt kulkemassa?" kysyi Martti häneltä.
"Olen juuri Kolkkilasta. Vai et usko Martti kulta, kuinka Aina sinua
ikävöitsee! Tuo Susso ryökäle -- kyllähän sinä asian ymmärrät. -- Aina
ei jaksa kantaa sitä kuormaa, se raukka, varsinkin kun nuot pirun
hullut juoruavat ja valehtelevat Aina raukan päälle ummet ja pimeät.
Semmoiset juorukellot käyvät minun niin vihakseni -- voi kuinka paljon
se tyttöraukka kärsii! Aina raukka käypi niin säälikseni! -- Kirjoita,
Martti kulta, hänelle vähänkään! Aina pyysi niin hartaasti minun
pyytämään sinua hänelle kirjoittamaan; kyllä minä vien kirjeen
Ainalle", kavaloitsi ja liehakoitsi Lillu.
"Eikö Aina kirjoittanut teidän mukananne minulle?" kysyi Martti.
"Voi, Martti kulta! eihän hän tohdi kirjoittaa. Aina sanoi, että hän
kovin mielellänsä kirjoittaisi sinulle, mutta ei hän tohdi, kun pelkää
jollain tavalla sen tiedoksi tulevan, ja silti ei hän kirjoita. --
Kirjoita nyt, Martti kulta hänelle, että hän tulisi vähänkään
lohdutetuksi kauheassa murheessaan", loirusi Lillu.
"Odottakaa vähän, niin minä viskaan jonkun rivin! Mutta minä pelkään
niin kauheasti kirjeen joutuvan hunnikolle", sanoi Martti epäillen.
"Vaikka kuinka paljon kirjoittaisit, Martti kulta, niin minä odotan --
minäkö kirjeen hunnikolle saattaisin? Sitä en tee ja sen vannon
taivaan, maan ja Jumalan nimen kautta! Ei tarvitse peljätä, kyllä kirje
tulee Ainan omaan käteen", vakuutteli ja vannoi Lillu.
Martti kävi tuohon kavalaan koukkuun ja meni kamariinsa kirjoittamaan
kirjettä Ainalle.
Martin mentyä rupesi Lillu itseksensä puhumaan. "Kävipä kettu käpyyn",
alkoi hän. "Ha-ha-ha-haaa! Lillu osaa asiansa hyvin toimittaa. Tosi on,
ett'ei Ainakaan ole paha minulle, mutta ei hän kumminkaan palkitse
minua niin hyvästi kuin Susso ja tämä talo ja monet muut, joiden
asioita olen ajanut. Onpa Aina mielestäni olevinaan liian hurskaskin;
eräänäkin kertana sanoi vasten silmiäni, ett'ei hän tarvitse juoruja --
niin juoruja! Ja Kolkki sanoi tuonon minulle Lillua ei heillä
tarvittavan, ja tuon ylpeytensä vuoksi täytyy heidän kaikkien kärsiä
häväistystä ja pilkkaa, vaikkapa vaan -- juorujen tähden -- kohta
saavat he tuta, ketä he ovat pistäneet. Niin Lillu kostaa!
Ha-ha-ha-haaa!" Niin puhui tuo kavala käärme itseksensä.
Juuri kun Lillu oli viimeistä nauruansa nauramassa, tulivat Kirri ja
Katru huoneesen.
"Mihin Martti on joutunut?" kysyi Katru hätäisesti.
"Hiljaa! Martti meni kamariinsa kirjoittamaan kirjettä Ainalle; kohta
on kirje käsissäni", sanoi Lillu pirullisella voittoriemulla!
"Sinä olet toimellinen ihminen, Lillu; Ainankin kirjeen toimitit
käsiimme ja nyt Martin; palkitse, Katru, hyvästi Lillulle!" sanoi
Kirri, täydellisesti hyväksyen Lillun kavalan käytöksen.
"Voi herra jee tuota isäntää, kuinka hyvä hän on minulle! -- ei, minä
en tarvitse, enkä tahdo mitään palkkaa -- ei, isäntä kulta, ei mitään",
sanoi Lillu iloissaan ja teeskennellen.
Tuon sanottuaan lähti Lillu Martin kamariin.
"Nytpä saamme Martin kiinni ja tietoomme mitä hän asiasta ajattelee",
sanoi Kirri tyytyväisenä.
"Niin, niin! ja tuo kaikki on minun ja Lillun ansiota", sanoi Katru
ylevästi.
"Te, vaimonpuolet, olette paljon kavalampia kuin me miehet; emme me
toki julkeaisikaan ruveta noin kavaloihin keinoihin", sanoi Kirri,
täydellisesti tunnustaen vaimojen voittavan kavaluuden.
"Mitä kavaluutta se on? Eikö vanhemmalla ole oikeus katsoa kaikissa
lastensa parasta, tapahtukoonpa se millä keinolla hyvänsä; taikka
rupeatko taas toivomaan Kolkin tytärtä miniäksesi?" sanoi Katru vähän
loukattuna miehensä kavalaksi soimaamisesta.
"Aina sinä olet niin kovan tuima! Enhän minä sen vuoksi tahdo häntä
miniäkseni, mutta sinä et kärsi vähääkään puhuttavan totisista
asioista! Lohdutukseksesi sanon nyt: Susson kanssa Martin täytyy
liittyä, vaikka vielä mitäkin välissään kirjoitteleisivat", sanoi
Kirri, puoleksi harmistuneena hänkin.
"Tuohan nyt kuuluu joltakin", sanoi Katru ja samassa tuli Lillu Martin
kamarista.
"Saitko, Lillu, kirjeen?" kysyi Kirri hätäisesti.
"Sain, miks'ei -- Lillu osaa aina asiansa hyvin toimittaa", sanoi Lillu
voittoisasti.
"Se on Lillu se!" sanoi Katru, kunnioittaen Lillun kavaluutta.
"Tässä on kirje", sanoi Lillu ja ojensi kirjeen Kirrille.
Kirri aukasi oitis kirjeen ja alkoi lukea:
"Aina rakastettava Ainani!
"Et taida osata aavistaakaan, missä kiusauksessa ja murheen helteessä
minä polonen nykyään olen. -- Kaiken muun hyvän lisäksi ovat he
keksineet sen keinon, että Sussoa, nisujen leipojaa pakkaavat
väkirynnäköllä minulle elämäni kumppaniksi. Isä on luvannut antaa
kolmetuhatta markkaa, jos hänen naisin. Hän on aikonut ajaa minun pois
kotoa aivan tyhjin käsin, jos ma vaan sinun kanssasi yhdistyisin. Mutta
vaikka panisivat minun eteeni kaikki helvetin paulat ja kaikkien
hiittojen kiusat, en sittenkään muuta mieltäni. Asettakaat vaan
silmieni eteen loistavimman rikkauden ja kurjimman köyhyyden, mitä
maailmassa voisi löytyä, se on yhden tekevä, sillä ei mikään
maailmallinen loisto ja rikkaus ole sinun vertaisesi. Nyt on kaikilla
juorukelloilla hyvä tilaisuus kehrätä juoniansa, kun jalkani on ollut
kipeä, ett'en ole pääsnyt mihinkään liikkumaan. Mutta nyt on jalkani
kohta aivan terve; se parani pian kun isäsi kävi salaa täällä sitä
korjaamassa ja neuvomassa kuinka haavaa hoidetaan. -- Ei siinä ole
mitään parempaa, rakas Ainani, kuin että laitamme itsemme
kuulutuksille, sen parempi, jota pikemmin, seuratkoonpa siitä vielä
mitä seuratkoon; tottahan sitten loppuu huhut ja juorut maailmalta. Se
minua kovin oudostuttaa ja kummastuttaa, kun et sinä ole minulle
kirjoittanut koko pitkällä sairastukseni ajalla yhtäkään kertaa! --
Joko lienee sydämesi kylmennyt ja rakkautesi sammunut kohtaani? -- ei,
ei, ne ajatukset eivät saa mielessäni päästä valtaan, sillä minä
tekisin kovin väärin silloin sinua kohtaan, jos ma semmoisia sinusta
ajatteleisin -- minä tunnen sinun.
"Täällä on kaikki liikkeellä. Sinä olet maalattu minulle varkaaksi,
laiskaksi, kykenemättömäksi, saamamattomaksi, räähkäksi, häjyksi,
irstaiseksi, sanalla sanoen: kaikeksi mitä pirut ihmisien haahmossa
suinkin voivat kokoon panna, mutta se on yhtäkaikki, puhukootpa mitä
tahansa, sillä minä tunnen sinun ja siinä on todistusta kylläksi; minä
tiedän viattomuutesi ja kärsimisesi ja ne tekevät sinun kahta
kalliimmaksi minulle. -- Se minulle tekee kaikkian pahinta, kun minulla
on niin huono luonto, ett'en saattanut heille silloin suoraan totuutta
tunnustaa, kun minua Susson saapuvilla ollessa niin hirmuisesti
kiusattiin, sillä en tahtoisi ketään pahoittaa. Tosin en heille
myöntänytkään, mutta niin näkyvät otaksuneen epäselvän lauseeni, sillä
kaikista huomaan vanhempieni pitävän asiaa jo umpeen päätettynä minun
ja Susson välillä.
"Kirjoita, rakas ystäväni, minulle jokukaan rivi lohdutukseksi näillä
murheen ajoilla! -- Tämä tuli niin suuressa kiireessä kirjoitetuksi,
että saanetko hänestä selvääkään. Uskollinen Marttisi."
"Voi piru toki! ei Martti taidakaan naida Sussoa", sanoi Katru
harmissaan, kun kuuli Martin kirjeen sisällön.
"Siltäpä se asia kuulustaa, mutta ei Martti Kolkin köyhää rottaakaan
saa ikänänsä, sen takaan minä rahojeni kautta. Olen minä siksi mies,
että sen voin estää. -- Mutta palkitse sinä Katru Lillu hyvästi! Hän on
sukkelasti asiamme ajanut", sanoi Kirri.
"Kyllä me Lillun kanssa niistä sovimme", sanoi Katru luottavasti.
"Kyllä me emännän kanssa niistä sovimme", kertoi Lillu ja jatkoi
sitten: "Mutta tuo asia ei saa noin mennä, Lillu ei olisikaan sitte
Lillu, hyvästi!"
Sen sanottua lähti hän.
"Voi hyvänen aika", päivitteli Kirri.
"Voi piru sentään!" tuskitteli Katru, sillä heiltä tuntui nyt olevan
lopussa kaikki hyvät keinot ja hyvät toivot. He olivat uhranneet jo
paljon sen asian eduksi, että Martti naisi Susson ja erkaneisi pois
Ainasta; he luulivat onnistuneensa ja voittaneensa, mutta heidän
toivonsa ja luulonsa korkeimmallansa ollessa luiskahti se pois heidän
käsistänsä kuin elohopea ja siitä tuo heidän nykyinen neuvottomuutensa
ja tuskansa.
Juuri kun he tuossa istuivat neuvottomina, synkkä- ja apeamielisinä,
melkeenpä kukistettuina, tuli Rehkosen Pirko huoneesen.
"Enpä ole kaukaan aikaan käynyt teillä, mutta minkätähden te olette nyt
niin murheellisen ja synkän näköisinä?" sanoi Pirko.
"Eikö ole syytä murehtia, hyvä naapurin emäntä? Marttia ei saa hyvällä
eikä pahalla luopumaan pois Kolkin köyhästä ja ilkeästä heittiöstä.
Eikö ole silloin syytä suruun, kysyn vieläkin?" päivitteli Kirri
Pirkolle.
"No, hiivatti! Eikö Martti jo ole aikaa ollut Susson kanssa kihloissa?"
kysyi Pirko kummastellen.
"Eikö mitä. Eikä siitä taida tulla vastakaan tolkkua, sillä tässä juuri
olemme kavaluudella saaneet sekä Martin että Ainan kirjeet käsiimme,
jotka kyllin osoittavat, ett'eivät he aio luopua toisistansa ja ett'ei
Martti pidä Sussosta mitään", selitteli Kirri surumielin.
"Katsos sitä sen tuhannen hattaraa, sitä Kolkin reuhkaa, mitä kiusoja
hänkin saapi ihmisille! Äläpäs kalu, mutta eihän sitä hääviä pahan
tekoon tarvitakaan. Seih! Martti on liian hyvä hänelle ja silti ei asia
saa niin mennä. Jos ei muu auta, onhan Martti leski ja leskien on
vaikea päästä toisiin naimisiin. Kysykää neuvoa meidän mieheltä, sillä
kyllä hän tietää kuinka lesket pääsevät naimisiin ja kuinka eivät
pääse. Mutta onpa tuohon harmilliseen ja ikävään asiaan muitakin
mutkattomampiakin ja tehosampiakin keinoja, jotka eivät ole ollenkaan
yhteydessä noiden kankioiden ja monimutkaisien lain solmujen kanssa. Ja
niihin katsoen minä pidän teidät oikeen aikaansaamattomina ihmisinä,
sillä minä nykäseisin Martin Ainasta erilleen yhtä helposti kuin omenan
puusta", puhui ja nauroi Pirko suurella varmuudella.
"Mitenkä ja millä lailla se asia saataisiin toimeen? voi sanokaa hyvä
naapurin emäntä, sanokaa -- Jumalan tähden -- sanokaa! sepä olisi kovin
hyvä asia se", hätäili Katru, niinkuin se, joka hukkumaisillansa
ollessaan koettaa tarttua jokaiseen häntä lähenevään oljen korteenkin.
"Ettekö te tuohon ikään elettyänne vielä noita keinoja tiedä? Eihän
asia tarvitse sen parempaa, kuin ratkotte irti kainalotilkut joistakin
Martin paidoista ja ompelette ne jälleen nurinpäin kiinni ja saumat
ylöspäin. Heti kun Martti saa ensimäisen noin tenhotun paidan
päällensä, ei hän vierrä eikä kaarra koko Kolkin varasta -- ei hän enää
muistakaan häntä olevan maailmassakaan; ymmärrättekö nyt?" neuvoi Pirko
tottuneena.
"Kovinpa tuo teidän taikanne tuntuu mielestäni heikolta ja huonolta
turvalta, mahtaakohan se auttaa?" arveli Kirri epäileväisesti.
"Jumaliste! siinä ei ole epäilemistäkään; se auttaa niin totta kuin
olen rehellinen ihminen. Minulla on oma kokemus asiassa, kuulkaahan
vaan! Minun tyttäreni, Kirsti, rupesi suosimaan semmoista, joka ei
ollut meille mieluinen ja oli häneen niin kiintynyt, ett'ei Kirstiä
saatu mitenkään hänestä erilleen. Mutta kun teimme äskön neuvomani
tempun, niin siitä herran hetkestä ei Kirsti viertänyt eikä kaartanut
koko roistoa", selitti Pirko innossaan.
"Ainahan tuo meidän isäntä on vastaan ja epäileväinen, jos mitä keinoja
olisi tarjoaa poikamme pelastamiseksi, vaikka itsekin murehtii sitä
asiaa niin että on laihtunut laihaksi kuin kaakinpuu. Mutta minä uskon
sen, mitä naapurin emäntä on neuvonut ja se pitää tehdä heti paikalla;
ei suinkaan se pahenna, jos ei parannakaan", puhui Katru innossaan.
"Mutta se pitää tehdä uskolla, vähimmättäkään epäilyksettä, muutoin ei
se menesty", sanoi Pirko totuudessa.
"Uskolla, uskolla, hyvä naapurin emäntä! minä uskon sen", sanoi Katru,
tehden uskon tunnustuksensa!
"No, sitten se menestyy; tehdään temppu paikalla, niin sittenpähän
saatte nähdä", sanoi Pirko varmuudella.
Aikomisesta tekoon. Katru nouti paikalla useampia Martin paitoja
esille. Sitten rupesivat Pirko ja Katru ratkomaan kainalotilkkuja irti
niistä ja ompelemaan niitä jälleen paikallensa, nurinpäin. Kun tuo
heidän mielestänsä niin tehokas ja auttava työ oli loppuun saatu
tehdyksi, sanoi Katru luottavasti:
"Nyt on teko tehty."
"Ja se naula vetäsi. Hyvästi!" sanoi Pirko vahvistavaisesti ja lähti
pois hyvin tyytyväisenä oivalliseen työhönsä.
"Kumma kun en minä jaksa oikeen täydellisesti luottaa teidän taikaanne!
Vahvempia keinoja minä tahtoisin heidän eroittamisekseen. Käsketään nyt
Martti tänne, että saamme hänelle juonensa oikeen paljastaa", sanoi
Kirri epäillen ja samassa tuumien toisia, uusia ja vakavia apukeinoja
suureen hätäänsä.
"Tehdäänpäs vielä sekin; tottahan sitten auttaa kun tulee vireille
useampia apukeinoja. Meidän pitääkin heidät eroittaa tavalla taikka
toisella", sanoi Katru hyvillään, kun oli taas saanut jotakin toivoa.
Sen sanottuaan meni hän Marttia käskemään.
Kirri parka oli kovassa sydämen ahdistuksessa Martin uppiniskaisuuden
ja vääjäämättömyyden tähden. Hän oli isä pojalleen ja luonnollistahan
on, että hän olisi suonut pojallensa kaikkea hyvää ja tuon hyvän luuli
hän olevan siinä, kun Martti menisi Susson kanssa naimisiin.
Katrun pois mentyä, rupesi Kirri itseksensä vaikeroitsemaan: "Voi
kuinka paha se on, kun tuo poika yhtyi tuohon köyhään ja pahantapaiseen
rottaan, eikä tottele nyt enemmin, kuin ensimäisen kerran
naidessaankaan, vanhempiensa sanaa, eikä suostu Sussoa ottamaan, vaikka
vielä mitäkin ehtoja hänen eteensä asettaisimme! Mutta kumminkin täytyy
hänen erota Ainasta, maksoi mitä maksoi."
Kun Kirri oli noin itsekseen puhua höpisemässä, tulivat Katru ja Martti
huoneesen.
"Niin, teestä nyt tili töistäsi tässä meidän silmiemme edessä", sanoi
Katru Martille, heti kun he olivat huoneesen tulleet.
"Mistä töistä? Enhän ole nykyään kyennyt mihinkään työhön", sanoi
Martti.
"Oletpahan kyennyt meitä pettämään, ja se on myös työtä, luulen ma",
aloitteli Katru.
"Millä olisin teitä pettänyt?" kysyi Martti.
"Lupasithan naida Susson ja yhtäkaikki suosittelet ja noudattelet
toista; se on petosta, sanon minä", ilmoitteli Katru.
"En minä ole aikonutkaan häntä naida. Te olette väärin ymmärtäneet
minun lauseeni, joka lienee tullut epäselvä sen takia, kun en tahtonut
loukata ja häväistä itseäni enkä muita. Jotakin minun kumminkin oli
sanominen, jos mieli oli päästä läpi siitä kiusauksesta, johon minun
laitoitte", sanoi Martti jäykästi.
"Sinä olet myös nykyään kirjoittanut Kolkin Ainalle", kaiveli äiti yhä
edelleen.
"Sitä en ole tehnyt, se on juoru", intti Martti teeskennellen ja
punastui korvia myöden.
"Vai juoru! Nähdäänpä tässä kuka meistä juoruaa ja valheen hengessä
liikkuu ja kenessä tässä totuus on, kenessä valhe, sanoi Kirri ja
ojensi Martille sen kirjeen, jonka hän oli Ainalle kirjoittanut ja
antanut Lillun vietäväksi Ainalle.
"Voi surkeata! Lillukin on, näen mä, yksi noita ilkeöitä hiiton henkiä
ja lähettiläitä! Voi kelvotointa! Mesi, maito kielessä; viha, myrkky
sydämessä! Maailman ihmiset ovat kummallisia, ei ole totuutta
nimeksikään!" sanoi Martti kauhistuen ja päivitellen, kun oli
silmäillyt kirjettä.
"Onko sinussa senkään vertaa totuutta kuin muissa ihmisissä? Valheen
hengessä kuljet sinä ja vielä kahdella tavalla. Ensiksikin lupasit
meille ja Sussolle itselleen, että nait Susson, ja nuot kirjeet ...
tuota sinun kirjeesi Ainalle osoittaa kaikkea muuta, vaan ei tuon
lupauksesi täyttämistä. Ja siksi toiseksi intit, ett'et ole
kirjoittanut Ainalle ja kuitenkin on omassa kädessäsi kirjoittamasi
kirje -- meiltä annettuna -- mitäs nyt sanot?" ahdisteli äiti
poikaansa, kaikilla niillä aseilla, jotka hän oli tätä tilaisuutta
varten käsiinsä haalinut.
"Ensimäiseen syytökseenne olen jo vastannut; toinen rikokseni ei ole
muu kuin kiusauksen hetkellä häveliäisyydestä tullut hätä-mutka, jolla
en ole tarkoittanut enkä tehnyt kenellekään mitään vääryyttä enkä
vahinkoa. Mutta mikä se toinen kirje on, josta epähuomiossa
mainitsitte?" sanoi Martti.
"Sinun ei tarvitse sitä tietää", sanoi Katru ylvästellen.
"Kyllä kaiketi olette Lillun kautta viekoitelleet Ainaltakin kirjeen!
Tuo kaikki on kovan jumalatonta ilkeyttä!" sanoi Martti kovan
harmistuneena.
"Kyllä nyt jo ymmärrän täydellisesti sinun; päätös on tehty: jos sinä
pysyt päätöksessäsi, niin perinnöttä sinun pitää pois tästä talosta",
sanoi Kirri uhkaavasti.
"Jos niin kovat saatatte olla, niin minun täytyy lähteä pois isän
kodista. Kovinpa tuo elämä käypi tukalaksi tässäkin, noiden
alin-omaisien juorujen ja kiusauksien vuoksi, ja päätöstäni en minä
kykene kumminkaan muuttamaan, sillä se on sydämen halu ja tahto, joka
on väkevämpi kaikkea maallista voimaa", sanoi Martti lujasti ja
päättäväisesti.
Sillä välin oli Kirri ottanut Katrulta Ainalta Martille kirjoitetun
kirjeen, ja laskenut sen kädestään epähuomiossa kaapin päälle, sillä
hän oli tuiki hajamielinen tällä kerralla. Vaikka Martilla oli kauhea
sydämen tuska, huomasi hän kumminkin tuon salatun kirjeen joutuneen
tarkatta talleuttajatta.
Sentähden vetäysi hän puheen ajalla vähitellen kaapin luoksi ja sai
tuon salaisen kirjeen otetuksi haltuunsa, isänsä ja äitinsä
huomaamatta. Hän tunsi heti sen Ainan kirjoittamaksi ja riensi sen
kanssa pois. Hän luki Ainan kirjeen, heti kun pääsi yksinäisyyteen.
Kuumat kyyneleet juoksivat Martin silmistä kirjettä lukiessaan ja hän
tunsi sydämessään niin vahvan rakkauden ja voiman, jota ei mikään tässä
maailmassa voisi peloittaa ja estää täyttämästä tahtoansa. Hän tunsi
sydämessään suuren lohdutuksen tänä kovana murheen ja kiusausten
hetkenä ja hän luki ainakin kymmenen kertaa uudestansa tuon rakkaan
kirjeensä, kastellen samassa sitä kuumilla kyyneleillänsä ja tiheöillä
suuteloillansa. Hän tunsi nyt jo omasta kokemuksestaan osaksi,
minkälaisia maailman ihmiset vielä enimmältä osalta ovat, ja vääryyttä,
valhetta, lähimäisen kunnian sortoa ja panettelua havaitsi hän heissä
paljon, sanomattoman paljon. Mutta samassa tunsi hän myös mitä hyvää
voipi ihmisissä olla, ja tuon hyvän tunsi Martti korkeimmassa määrässä,
sillä hän tunsi todellisen ja puhtaan rakkauden voimaa, ja tuo oli niin
korkea ja jalo hänen mielestänsä, ett'ei mikään muu tuntunut hänestä
miltään sen rinnalla.
Vanhukset tyhmistyivät ja hämmästyivät niin kovin Martin jäykästä
puheesta, ett'eivät he kyenneet toviin aikaan puhumaan ainoatakaan
sanaa; viimein toki toipui Katru ja kysyi hätäisesti:
"Missäs se toinen kirje on?"
"Mikä toinen kirje?" kysyi Kirri vastaan, sillä hänen ajatuksensa
olivat nyt niin sekauksessa, ett'ei hän käsittänyt, mistä oli kysymys.
"Aina sinä olet niin hajamielinen! No, hei Ainan kirje Martille", sanoi
Katru tuimasti.
"Tuohonhan minä panin sen kaapin päälle", selitti Kirri.
"Mutta sitä ei ole siinä", selitti Katru.
"Voi hiiton väki! sen on Martti vienyt", sanoi Kirri harmissaan.
"Sinä ainainen vetelys! Varsin sen niin laitoit, että sen piti joutua
Martin käsiin -- voi, voi! Nyt Martti tulee taas ruti-hulluksi, kun hän
saa käsiinsä sen ryökäleen kirjeen -- voi, voi! -- Mutta älä Marttia
vielä aja pois kotoa, ehkä hän vielä antaa perään", nuhteli, päivitteli
ja pyyteli Katru, sillä hänen sydämessään taisteli sekaisin monenlaiset
tunteet, joista kaikki eivät olleet juuri suotuisia tunteita Marttia
kohtaan, mutta niiden läpi kuitenkin pilkisteli äidin rakkauttakin.
"Eihän tuota tule niin kova olluksi kuin uhatuksi, sillä Martti on
kumminkin meidän lapsemme, niin tottelematon kuin hän onkin. Mutta minä
rupean pahoin pelkäämään, ett'ei hänelle auta mikään, mutta koettaa
meidän kumminkin pitää niin kauvan kun kieli suussamme liikkuu", sanoi
Kirri.