Ainalla ei ollut tietoa viimeisistä tapahtumisista Kirrilässä. Hänen
isänsä ja naapurin Maija kyllä tiesivät kaikki muut asiat, paitsi
Martin pois-ajoa, vaan eivät he raskineet Ainalle totuutta tunnustaa,
sillä hänellä oli surua ja sydämen kipua ilman niittäkin tiedoitta.
Eräänä iltapäivänä oli Aina erinomaisen raskaalla mielellä ja pelvon ja
toivon välillä, sillä hän odotti mitä Kirrilästä rupeaisi kuulumaan.
Hän istui yksinänsä hyvästi siivotussa salissa ja ompeli jotain
vaatetta. Hän mietti nykyistä tilaansa ja silmistänsä tipahteli
kirkkaita kyyneliä. Aina oli runohenkinen ja ikäänkuin itsestänsä vuoti
hänen sydämestään hänen nykyisen tilansa kuva, puettuna runosäkeisin.
Kun Aina oli kappaleen aikaa ollut tuossa haaveksivaisessa tilassaan,
rupesi hän laulamaan tuota omatekemäänsä laulua, joka kuului:
Voi sydän miksi rintahan
Sä siihen luotiin tuntemaan?
Miks'et sä luotu kiveksi,
Niin ihan tunnottomaksi?
No siihenpä ei pystynyt
Ois nuolet vihan myrkytyt;
Sä oisitkin vaan tunnotoin,
Et koskaan olis' rauhatoin.
Ei suru eikä riemukaan,
Vaan sulo tunnottomuus vaan,
Ne silloin olis' osanas'
Ja paremmat sun tuntoas'.
Voi! paljon voit sä rakastaa
Ja paljon myöskin unhottaa;
Vaan minä kyllin tunnen tään
Sun luoduksi vaan kärsimään.
Ja vaikka oot niin urhokas,
Niin suru leikkaa voimias,
Niin! kauvan et sä jaksakaan,
Sill' voimas rupee ratkiaan.
Juuri kun Aina lauloi viimeiset säkeet, tulivat Kirrilän nuoremmat
pojat, Esko ja Hannu, saliin. He olivat perineet kaikissa asioissa
vanhempiensa mielipiteet, sillä he olivat kaikissa vanhempiensa
keskusteluissa kuulemalla osaa ottamassa. Tuossa hankalassa Martin
naima-jutussa käyttivät vanhempansa heitä sisseinä, urkkioina,
kuuntelioina ja vahteina joka paikassa ja joka asianhaarassa, ja tuon
heille annetun luottamusviran toimittivat he oikeen mestarin tavalla,
sillä noilta tutkimusretkiltään palattuaan puhuivat pojat vanhemmilleen
olevat ja olemattomat asiat, jotka kaikki otettiin täytenä ja
kiitollisuudella vastaan. Semmoisella tutkimus- ja sissi-retkellä
olivat pojat nytkin Kolkkilassa.
"Piruako tiinä, lotta, loivut ja vetittelet; taitko nyt Martin? kutti,
kutti! Palahitki temmotelle lyökäleelle! Eipä tiinä nyt auttanut ito
viitautkaan", rupesi Hannu heti huoneesen tultuansa sammal-kielellä
ilkeyttään osoittamaan!
Aina ei oikeen käsittänyt tuon hävyttömän poikanulikan puhetta, sillä
hänen omat sydämensä tunteet olivat siksi sekanaisia ja hajanaisia,
ett'ei ulkonaiset tapaukset voineet anastaa koko hänen huomiotansa,
mutta että tuo Hannun puhe oli jotakin pahaa, sen hän kyllä huomasi.
"Menkää nyt, hyvät lapset, kotianne ja antakaa minulle toki kotonani
rauha!" sanoi Aina pojille.
"Onhan tuota nyt paremmissakin paikoissa käyty, eikä ole koskaan pois
ajettu -- äläpäs koti, jossa ei käydäkään saisi! Eihän teillä ole muuta
kuin velkaa, mutta meillä on monta tuhatta markkaa rahaa lainassakin",
sanoi Esko, aikaisen paatuneen ihmisen hävyttömyydellä.
Kolkki sattui olemaan salin sivulla olevassa kamarissa, jonkatähden hän
kuuli poikien joka ikisen sanan. Hän tuli kiireesti saliin, otti
molemmat pojat käsipuolesta kiinni ja talutti heidät aika nujua
porstuaan ja sanoi heille; "Vai vielä tekin, rakit, olette tänne
tulleet suutanne ruukkaamaan! Ja koska ette saata olla ihmisittäin,
niin tuon minä teen".
"Kyllä me tuommoisia herroja olemme ennenkin nähneet", sanoi Esko
raotetun oven raosta!
"Ito viitat, ito viitat", tulkutti Hannu!
"Jos ette nyt vaan mene", sanoi Kolkki, nousten istualtaan ylös ja
yrittäen menemään poikia kohden, mutta pojat tuon huomattuaan lähtivät
juosta kapittamaan aika kyytiä pois.
Samassa astui pastori huoneesen.
"Hyvää päivää! Tulinpa asiantehden teillä käymään. Mitä nuot Kirrin
nuoremmat pojat olivat kulkemassa? Minä olin huomaavanani heidän
tehneen jotain ilkeyttä", sanoi pastori.
"Käykää istumaan, pastori! Mitä ne semmoiset muuta tekevät kuin
ilkeyttä. Kävivät täällä ensin Ainan silmille ja kun minä talutin
heidät porstuaan, rupesivat he oven raosta haukkua tirskumaan", selitti
Kolkki.
"Hym! Noin nuorina jo väärällä jäljellä!" sanoi pastori.
"Niin herra pastori, omena ei putoa kauvas puusta", sanoi Kolkki.
"Kun Martin ja Ainan asiat ovat, niinkuin niiden olen kuullut olevan,
ja kun tuo Kirrilä on niin raaka paikka, niinkuin tiedätte, niin eikö
olisi parasta, että estäisitte lapsenne sinne joutumasta, sillä
pelkäänpä Martin olevan samanlaisen", sanoi pastori.
"Voi hyvä pastori! Martti ei ole paha; hän ei ole semmoinen kuin he",
sanoi Aina tuskallisesti.
"Kyllä se on jos kuin raskas ja vaikea asia päästää lapseni tuommoiseen
pesään, mutta minä näen selvästi, ett'eivät he voi toisittaan elää.
Jos heidät väkisin eroittaisin, saattaisin tulla vikapääksi heidän
ennen-aikaiseen kuolemaansa, ja millä voisin sitten vastata sen Jumalan
edessä? Mitä Marttiin tulee, niin minä pidän hänen kunnollisena miehenä
kaiken puolesta", selitteli Kolkki.
"Saattaapa asia niinkin olla. Mutta kun Rehkonen sanoi minulle
Martinkaan ei tahtovan enään koko naimiskauppaa ja kun Kirri toi
minulla Martin kirjoittaman kiellon, ett'en minä saa antaa heille
avioliiton kuulutusta, niin sentähden minä epäilen", puhui pastori nyt
suoraan.
"Voi hyvä Jumala sitä uskotointa pettäjää!" kiljasi Aina tuon
kuultuansa ja lätistyi pyörtyneenä lattialle.
"Voi hyvänen aika, pastori, kun olitte varomatoin! Näettehän nyt asian
olevan vaarallista laatua. Teidätkin ovat nuot pirut kujeillaan
pettäneet, näen mä, pahanpäiväiseksi; Martti puhui minulle asiain
oikean laidan", sanoi Kolkki hätäyksissään ja riensi Ainaa auttamaan.
"Voi minua onnetointa minkä vahingon tietämättäni tein!" sanoi pastori
ja hänkin riensi Ainaa virvoittamaan.
Kauan ei pastorin ja Kolkin tarvinnutkaan tehdä virvoitus-kokeitaan,
ennenkuin Aina avasi silmänsä ja tuli tunnoilleen.
"Voi sitä uskotointa pettäjää!" oli Ainan ensimäinen sana kun hän
virkosi.
"Rauhoitu, lapseni! se olikin minulta erehdys", koki pastori sanoa
Ainalle.
"Pastorikin on petetty. Ne tiedot, joita pastorille on laitettu, eivät
ole sen parempia kuin Kirrin, Katrun, Lillun ja Rehkosen joukon
vehkeitä. Kirri on pakoittanut Martin kirjoittamaan epäyskirjan,
jonka hän on sitten vienyt pastorille. Rehkos-riepu on semmoinen
epärehellinen mies, joka ei tohdi tehdä mitään akkansa ja tyttönsä
luvatta, sillä hän on usein saanut loimeensa heiltä, niin tietäähän
sen, minkälaisia hänen toimensa sitten ovat. -- Martissa ei ole
vähintäkään petosta, sen tiedän, sillä hän puhui minulle kaikki, vaan
en ole ollut tilaisuudessa sinulle sitä ilmoittaa", koki Kolkki puhella
tyttärelleen.
"Niinkö, isä?" sanoi Aina puoleksi toivovana.
"Niin asiat totuudessa ovat. Kunpahan olisi Martti täällä, niin kyllä
asiat selveneisivät -- mutta tuollahan hän juuri tuleekin", sanoi
Kolkki, ja todellakin tuli Martti kartanolta huonetta kohden.
"Voi minua!" sanoi Aina, ja uusi tuska rupesi häntä taas ahdistamaan,
sillä epäillys pakkasi häntä kovan likelle.
"Älä nyt hätäile, ole raittiina ja levollisena, niin saat asian kuulla
Martilta itseltään", sanoi Kolkki Ainalle, rauhoittaen häntä.
Samassa tuli Martti huoneesen. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja
kun hän huomasi pastorin, tuli hän kovin hämille.
"Terve tuloasi, Martti! Käypäs istumaan, että saamme puhella, sillä
haluaisinpa saada varmat tiedot nykyään sekavista asioista", sanoi
pastori Martille, samassa tervehtien häntä.
"Niin, niin, käyhän istumaan Martti!" kehoitti Kolkkikin, kun näki
Martin ujostelevan.
"Miten ne teidän asianne oikeen ovat, Martti? Isä kävi meillä ja toi
sinun kirjoittamasi kirjeen, jossa sinä kielsit minun antamasta
kuulutusta sinulle ja Ainalle", sanoi pastori Martille.
"Minä olin pakoitettu sen tekemään -- julmasti pakoitettu tekemään
omaatuntoani vastaan. Isä, oma isäni oli se, joka sen pakoituksen teki.
Hän olisi rusikoinut ruumiini palaisiksi, jos en olisi totellut; täytyi
säästää terveyttäni, mutta minä peruutan nyt epäykseni", selitti
Martti.
Tuon keskustelun aikana Aina vuoroon vaaleni, vuoroon punastui, sillä
toivon ja pelon välillä taisteli hän ankaraa sisällistä taisteloa,
mutta kun hän kuuli Martin viimeisen lauseen, rupesi hän hengittämään
helpommasti.
"Ja Rehkonen sanoi minulle, kun mä satuin teillä käymään, ett'et sinä
tahdokaan enään yhdistyä Ainan kanssa; olisin sinulta itseltäsi kysynyt
asiaa, vaan Rehkonen sanoi, ett'et sinä ole kotona", lisäsi pastori.
"Voi hyvä Jumala sitä Rehkostakin, minkälainen hän on! Kun hän rupesi
estelemään, ett'ei hän rupea ajamaan asiaa päähän asti, rukoilin minä
kyynelsilmissä, ett'ei hän heittäisi asiaa kesken. Mutta hän rupesi --
heidän vaimoväkensä tultua ja mentyä -- hourailemaan sitä ja tätä,
pelkäämään akkansa ja tyttönsä vihoja, toimittamaan Sussoa minulle
j.n.e. Olin myös kotona silloin kun kävitte meillä, mutta niin
raskaalla mielellä, ett'en saattanut tulla teidän näköönne", sanoi
Martti.
"Voi kuinka kauvan pahuus ja kavaluus saattaa tässä maailmassa
kuitenkin mennä! Aikaa olen huomannut Rehkosen epärehelliseksi, vaan en
olisi häntä uskonut suoraksi valehteliaksi ja pettäjäksi", sanoi
pastori.
"Niinkuin jo olen sanonut, Rehkosen täytyy mukautua sen mukaan kuin
akkansa ja tyttönsä tahtovat, eikä hänellä itsellänsäkään ole juuri
kaikesti suorat tarkoitukset", sanoi Kolkki.
"Siinäpä se oikeen näkyy, että miehuus häneltä puuttuu! Nyt rupean minä
puhemieheksi ja takaan, ett'ei asia käykään niin ämmämäisesti kuin
Rehkoselta. Onko, Martti, vilpitöin tahtosi yhdistyä Ainan kanssa?
Tämän talon asianomaisien mielen tiedän jo", kysyi pastori Martilta.
"Jumala yksin tietää, että sydämeni on vilpitöin ja että minä
tahtoisin, mutta mi..."
"Ei mitään muttaa! Se sana on useinkin asian haaran käänteessä;
tunnusta suora totuus!" keskeytti hänen pastori.
"Mutta minulla ei ole mitään", änkytti Martti hämillään.
"Ei sinulla tarvitsekaan olla juuri paljon mitään, kun minä rupean
asiaa ajamaan; kyllä asiat sujuvat", sanoi pastori.
"Pastori ei tahdo malttaa kuunnella minua ja minulla ei tahdo olla
voimaa ja kykyä sanomaan totuutta. Minä olen kodistani pois ajettu
hylkiö ja heittiö, hyljätty isältäni ja äidiltäni ja tehty heiltä
perinnöttömäksi. Minulla ei ole enempää kuin taivaan linnulla, ei
enempää kuin tässä näkyy", selitti Martti surumielin.
"Voi kovuutta, voi jumalattomuutta", sanoi pastori hämmästyneenä ja
kauhistuneena.
"Mihin minä onnetoin nyt joudun? Minulla ei ole muuta edessäni kuin
ennen-aikainen kuolema ja elämäni tähänkin asti on ollut vaan pelkkää
surua, tuskaa ja ikävää; ei ole hauskat ajat nuorelle miehelle", sanoi
Martti ja pyhiskeli salaa kyyneliä silmistänsä.
"Koska vanhempasi ovat olleet niin tunnottomia, niin tule meille
olemaan! Minä pidän sinun niinkuin oman lapseni ja luulenpa sinun
tulevan tyytyväiseksi tilaasi. Paljon on tosin itsellänikin lapsia,
mutta tuossapa he ovat -- Jumalan kiitos -- menneet; kyllä meillä on
vielä työtä ja ruokaa sinullekin antaa. Rohkaise mielesi ja ole mies,
niin kyllä Jumala vielä sinua auttaa", sanoi ja lohdutteli Kolkki.
"Kiitoksia siitä tarjoamisestanne, mutta minä en saata enkä voi suostua
siihen, ennenkuin saan tuomioni Ainan omasta suusta kuulla. Saatatko
sinä vastaanottaa köyhän, kodittoman, semmoisen, jolla ei ole enempää
kuin taivaan linnulla -- isättömän, äidittömän?" sanoi Martti, kävellen
Ainaa kohden.
"Minun Marttini, voi minun Marttini! Sinä et saa kuolla; minä tahdon
sinun elämään. -- Nythän tiedän, että olet minun, eikä kukaan voi meitä
enään eroittaa. Nythän on hyvä, kun ei tarvitse mennä sinun kotiisi. --
Mitä me rikkaudella teemme, sillä onhan meillä terveet ja vahvat
jäsenet; tehdään työtä, kyllä me toimeen tulemme -- voi mitä me raukat
olemme saaneet kärsiä! Mutta nytpä ne ovatkin loppuneet -- voi kuinka
nyt on hyvä ja helppo olla", puheli Aina, koko puheensa ajan
innokkaasti syleillen Marttia, ja sekä Martti että Aina itkivät ilosta
tuona autuutensa hurmaavana hetkenä; kaikki syrjäiset olivat myös
liikutetut.
Kun he olivat selvinneet tuon odottamattoman onnensa häikäisevistä
tunteista, kääntyi Martti pastoriin päin ja sanoi: "Antakaa anteeksi,
herra pastori ja isäntä, kun olemme unhottaneet säädyllisyyden rajat!
Mutta kun sydän on löytänyt sydämen ja saanut sen vissisti omaksensa
niin monen murheen ja vaivan perästä ja kun tämän ajallisen elämän onni
tulee korkeimmallensa, niin tahtoo se vuotaa yli laidan."
"Pyydämme anteeksi!" sanoi Ainakin ujosti.
"Eipä tässä mitään anteeksi pyytämistä; liikoja ei ole tapahtunut. Niin
se on: Jumala antaa pahan ilman perästä aurinkonsa paistaa. Nyt alan
täydessä valossa ymmärtää mitä te, raukat, olette saaneet kärsiä",
sanoi pastori, yhä vielä liikutettuna.
"Ette te, hyvä pastori, tiedä vielä puoliakaan", vakuutti Aina. "Saitko
minulta kirjeen, silloin kuin jalkasi oli kipeänä?" kysyi hän sitten
Martilta.
"Sain, mutta etpä tiedä millä tavalla? Lillu oli kirjeesi tuonut
Kirstille ja hän toi sen isälle ja äidille. Sen saatuansa laittoivat he
Lillun viekoittelemaan minulta kirjeen sinulle ja sen pyytäessään
vannoi hän Jumalan nimen kautta vievänsä kirjeen sinulle. Mutta siihen
sijaan, että hän olisi lupauksensa mukaan niin tehnyt, antoi hän
kirjeen myös isälle ja äidille, joilta minä sain salaa sinun kirjeesi
viimein käsiini, ja juuri tuo kirjeesi on minun voinut pystyssä pitää
näinä epätoivon, murhetten ja kiusausten hetkinä", selitti Martti.
"Vääryys, kavaluus, jumalattomuus on vallinnut tässä asiassa!" sanoi
pastori ihmetellen ja kauhistellen.
"Voi sitä jumalatonta Lillua! Hän tuli tänne minunkin tyköni ja pyysi,
sinun nimessäsi, minun kirjoittamaan sinulle. Hän väitti sinun
kuolevankin ikävään, jos en sitä tekisi, ja oli niin säälivinään sinua.
Minä en ollut uskaltaa heittää kirjettäni hänelle, mutta hän vannoi
niin hirveän moneen ristiin kirjeen tulevan oikeaan paikkaan, niin
uskalsin viimein", sanoi Aina.
"Eihän sitä olisi ollut hätäpäivääkään, kun olisi edes saanut
kirjoittaakaan toisillensa, mutta sitä ei voinut tehdä, sillä Esko ja
Hannu olivat aina vahdissa. Jos jotakin semmoista yritti, veivät he
heti sanan vanhemmille, jotka olivat paikalla niskassa, ja silloin ei
joutunut mettisiä kuuntelemaan. Jos jolloinkin sai Eskolta, Hannulta ja
vanhemmilta sen verran aikaa, että ennätti jonkun rivin viskata, niin
semmoiset salavehkeiliät ympärillä sitten, kuin Lillu, Kirsti ja koko
Rehkosen joukko!" selitti Martti.
"Aina lisempää saan vaan kuulla! Tuo ei ole ainoastaan jumalatonta,
vaan oikeen hirveää ja kauheaa", sanoi pastori kauhistuen.
"Pääsemmekö ensi pyhänä kuulutuksille?" kysyi Martti pastorilta,
ikäänkuin hän olisi tahtonut kääntää asiat paremmalle ja iloisemmalle
tolalle noista ikävistä muistelmista.
"Miks'ette? Tämän talon vanhukset eivät ole vastaan ja teidät olen
molemmat nyt oppinut tuntemaan. Siihen ei tarvita Kirrilän vanhempain
suostumista, silla olethan jo laillisessa ijässä; mutta jos vasten
heidän tahtoansa menet naimisiin, niin perinnöttömäksi he kyllä voivat
sinun tehdä, sillä laki on siinä asiassa heidän puolellaan", sanoi
pastori ikäänkuin uudestaan muistuttaen mihin vaaraan Martti silloin
joutuisi.
"Oh! Se ei haittaa yhtään, ei vähääkään. Minä olen tänään saanut
perinnön, joka on kaikkia muita perinnöitä kalliimpi", sanoi Martti
lujasti.
"Se perintökuitti, josta ennenkin olen puhunut, pitäisi antaa minulle",
sanoi pastori.
"Sitä ei ole".
"Mitä se nyt tahtoo sanoa? Onhan perilliset maksettu ja kuitti
annettu", sanoi pastori kummeksien.
"Kuitti on minulta varastettu."
"Ja kuka?"
"Isä ja äiti."
"Ja mihin he sitten ovat sen panneet?"
"Omain sanainsa mukaan -- polttaneet."
"Hym! Jopa jotakin! En ikänä ole nähnyt väärääkään asiaa noin kavalasti
ajettavan, enkä vääryyden noin kauvan menestyvän! Mutta tässäpä sen
loppu nyt onkin, sillä tässä ei auta muu kuin totuus. Saattaako Kolkki
mennä takaukseen, jos mahdollisesti saattaisi vielä kysymys tulla
Martin vaimo vainajan perinnöstä? Luultavasti Markku antaa
mielelläänkin toisen kuitin, koska hän on kumminkin jo perinnön
saanut", sanoi pastori.
"Kyllä minä menen takaukseen", sanoi Kolkki.
Samassa tuli Lillu huoneesen. Hän luikuili ja katseli ympäri
huonetta ja kun hän havaitsi pastorin, häpesi hän ja mutisi itsekseen
puoli-ääneen: "Voi pirun väki, eikö Martti ainakin ole täällä ja
pastorikin!" Sitten sanoi hän kovaa "hyvää päivää!"
Ei mitään vastausta.
"Minulla olisi Martille vähän asiaa."
"Mutta minulla ei ole sinun eikä sinun asiaisi kanssa mitään
tekemistä", sanoi Martti kylmästi.
"Lillu, Lillu! Palaja pois pahalta, synnilliseltä ja vilpilliseltä
tieltäsi, ja tee pikainen parannus, muutoin sinun tulevainen osasi
tulee olemaan siellä, joka palaa tulesta ja tulikivestä ja jossa on
itku ja hammasten kiristys", sanoi pastori nuhtelevaisesti.
"Kaikki sinun juonesi, Lillu, ovat tulleet ilmi; pakene silmistäni,
hiiton henki!" sanoi Kolkki tuimasti.
"Piru toki! Eiköhän kostoni käynytkään laatuun", mutisi Lillu
itseksensä ja lähti pois.
"Melkein hävyttömäksi ihminen menee", sanoi pastori.
"Luultavasti hänellä oli taas joku lähetystoimi tehtävänä, jonka
tarkoituksena lienee ollut sotkea minun ja Ainan väliä, mutta kyllä
sitä nyt saavat odottaa ikäviin asti", sanoi Martti. "Mutta kuka tuolta
tulee", lisäsi hän, kun katsoi akkunasta ulos, "Rehkonen näen mä!
Luultavasti hänenkin on akkansa ja tyttönsä ajaneet patukollansa
samankaltaiselle asialle kuin Lillullakin oli."
Samassa tuli Rehkonen huoneesen.
"Kun ma satuin kautta kulkemaan, niin pistäysin talossa käymään", sanoi
Rehkonen hämyillen hänkin, huomattuansa pastorin.
"Kotoasko tulet?" kysyi Kolkki.
"Kotoa."
"Mitä asioitset?"
"Ainako ne asiat pitäisi heti sanoa?"
"Olisiko siitä mitään haittaa jos ihminen varttuisi aina asiansa
sanomaan heti ja suoraan, ilman syrjätarkoituksitta?"
"Kolkki on tänään hyvin kärkäs ja utelias!"
"Tänä aikana, jolloin hameet on vallan päällä, täytyy olla hyvin
varovana; ei ole kaikkiin juuri paljon luottamista."
"Koska noin piikkeilemällä puhut, niin sanon suoraan, ett'ei minulla
ole mitään asiaa sinulle enkä tahdo tämän erän perästä koskaan enään
teillä käydä, mutta Martille minulla olisi vähän asiaa", puhkesi
Rehkonen puhumaan.
"Sanokaa sitten asianne!" sanoi Martti.
"Kahden kesken."
"Ei minulla muille eikä muilla minulle ole nykyään semmoista asiaa,
joka ei saisi tulla muidenkin kuuloon. Minä olen niistä
kahdenkeskisistä asioista saanut kovan kylläni", sanoi Martti lujasti.
"Taidat olla akkasi laittamana Susson asiamiehenä", sanoi Kolkki
pistelevästi.
"Nyt minä kuulen ja huomaan, että Kolkki kuuntelee ja uskoo juoruja!
Enpä olisi uskonut aika miestä noin akkamaiseksi! Rehellisyys maan
perii", sanoi Rehkonen röyhkeästi.
"Se minusta on oikeen akkamaista, kun mies ottaa akaltaan tavasta
selkäänsä oikeen Porvoon mitalla ja sen jälkeen nöyrästi ajelee
akkaväen asioita", selitti Kolkki.
"Niin -- selkäänsä -- hym! mutisi Rehkonen masentuneena tällä kerralla,
kun huomasi Kolkilla olevan paremmat tiedot hänen koti-elämästään kuin
kenties hänellä itsellänsä.
"Mainitsitpa kerskaamalla rehellisyydestäsi; eipä siinä mitään
kerskaamista, sillä minä olen sinun havainnut olevan katkerassa sapessa
ja kauheassa vääryyden solmussa", sanoi pastori Rehkoselle.
"Kuka? Minäkö? Missä kohden ja missä asiassa? Pastorin pitää näyttää
syytöksensä toteen", sanoi Rehkonen kiivastuneena ja melkeenpä
hävyttömästi, sillä hän oli saanut röyhkeytensä takaisin, kun ei
luullut pastorin tietävän hänen kavaloita vehkeitään.
"Sanoithan minulle, ett'ei Martti tahdo enää Ainaa vaimoksensa, ja
Martti sanoo kyynelsilmissä pyytäneensä sinua, ett'et jättäisi asiaa
kesken. Vielä päälliseksi valehtelit minulle, ett'ei Martti ole kotona,
kun olisin häneltä itseltänsä asiaa tiedustellut, ja kuitenkin oli
Martti vaan toisessa huoneessa! Ovatko tuommoiset temput rehellisen
miehen työtä? Tuomitse nyt itse", sanoi pastori lujasti.
"Yhy! niin Mart ... tuota minäkö? niin Marttiko? -- -- niin, niin --
onhan täällä Marttikin -- en minä -- -- kyllähän se -- mitenkäs se
onkaan? -- otti ja tuota -- -- hym", sokerteli Rehkonen sitä ja tätä,
kun sai odottamatta kuulla pastorilta totuuden, jonka ei hän luullut
hänen korvillensa tulleen. Rehkonen vilkuili ympäri huonetta noita
hätä-ääniä päästellessään, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain ainetta
uudelle valheellensa, jonka turvissa hän olisi voinut itsensä päästää
tuosta pälkkähästä. Mutta kun hän havaitsi Martin, tuon elävän
todistuskappaleen pastorin puheen vahvistajana, istuvan rauhallisena,
suu vienossa ilvehymyssä, niin loppui Rehkos-raiskalta kaikki miehuus
ja hän oli nyt täydellisesti kumottu mies.
"Koska noin kovin jouduit hämille, niin mahtanet itsekin huomata,
ett'et ole juuri rehellisesti elänyt tämän asian kanssa. Muissakin
asioissa olen minä sinun huomannut olevan epärehellisen, ja kaikista
noista tulee sinun tehdä pikainen parannus", sanoi pastori Rehkoselle
sielunhoinnollisesti.
"Jos muut ihmiset olisivat niin hävyttömät, kuin sinä olet, niin vasta
sinä kuulisit kummia asioita; nyt vaan sanon: meillä ei ole kenelläkään
tällä kerralla sinulle kahdenkeskistä asiaa", sanoi Kolkki Rehkoselle,
ikäänkuin viitaten, että hän saisi mennä.
Tuon kuultuaan lähti Rehkonen hyvästittä pois huoneesta. Hän oli niin
hajamielisenä, ett'ei hän tietänyt mitä hän puhui ja teki. Hän
seisahtui porstuaan ja alkoi itsekseen ääneensä puhumaan.
"Voi piru toki, kohta ovat kaikki papillakin tietona! Jos he vielä
päälliseksi saavat tietää, että minä neuvoin Kirrin varastamaan Martin
perintökuitin ja vaatimaan häneltä epäyskirjan, niin olen minä
huutavassa hukassa. -- Ei, ei, niitä eivät he saa tietoonsa, sillä
Kirri ei sano niitä, ei koskaan. Hän ei kumminkaan suostu ikänä Martin
ja Ainan naimiseen ja hänellä on semmoiset minun antamani aseet
käsissä, että hän voi estää heidät yhtymästä, vaikka pappi ja Kolkki
vielä mitäkin puhuisivat. Ei vaikka taivas ja maa repeäisivät ja
aurinko muuttaisi ratansa, niin heidän asiastansa ei tule mitään ja
sepä se juuri suojeleekin minun tehokkaammat temppuni ilmi tulemasta.
Ha, ha, ha, haa! Olenpa minä kuitenkin aikaan saapa mies, parjatkoon
minua kuinka paljon tahtovat -- mutta nyt en kehtaa käydä Kirrilässä
enkä pappilassa, kun tämä asiani noin huonosti kävi", höpisi Rehkonen
itsekseen, eikä huomannut, että porstuassa oli koko hänen puheensa ajan
seisonut eräs Kolkin piika, joka kuuli joka sanan ja purskahti viimein
nauramaan.
"Hää! Oletko kauvan ollut tässä?" kysyi Rehkonen, huomattuansa piian.
Piika ei kyennyt naurultansa mitään vastaamaan.
Paikalla lähti Rehkonen avopäin pötkimään tiehensä, kun huomasi
täälläkin joutuneensa kiinni; hän oli hajamielisyydessään unohuttanut
lakkinsa huoneesta lähtiessään.
"Älkää nyt toki lakkianne heittäkö!" huusi piika hänen jälkeensä, mutta
Rehkonen ei kuullut sitä, meni vaan aika potakkaa kotiansa kohden ja
tuuli pöyryytti hänen pellava-valkoista pitkää harjastukkaansa niinkuin
vahvaa kulottunutta vihvilä-heinää. Luonto oli hänelle antanut tukan
jaossa tuommoisen valkean tukan ja valkeat kulmakarvat, eikä aika ollut
niitä voinut muuttaa vähääkään alkuperäisestä väristään.
"Kummallista!" sanoi Kolkki Rehkosen mentyä. "Niin kauvan kuin kavala
ihminen luulee juonensa olevan salassa, on hän röyhkeä ja kerskaa
rehellisyydestänsä, mutta kun hän huomaa juonensa olevan tunnetut,
joutuu hän peräti hämille, minkä tuokin raukka."
"Niin! Valheella on lyhyet jäljet ja perkele on valheen isä", sanoi
pastori.
Samassa astui Markku huoneesen.
"Hyvää päivää! Kun täältä on kuulunut kummallisia puheita ja huhuja,
niin tulin tiedustelemaan miten täällä asiat oikeastaan ovat", sanoi
Markku huoneesen tultuansa.
"Päivää, päivää! Käypäs istumaan, Markku! Sinä tulet juuri kuin
kutsuttu. Tosiaankin ovat asiat täällä sekauksissa ja sinä olet
tuiki tarpeesen niiden selvittämisessä", sanoi Kolkki Markulle
puoli-iloissaan.
"Niinpä minäkin sen luulen, sillä minä olen kuullut millä kannalla
asiat ovat", sanoi Markku, nähtävästi hyvillään.
"Martti on kadottanut sinun antamasi kuitin, tytär vainajasi
perinnöstä; saattaisitko antaa hänelle uuden kuitin, koska sinä olet
tyttäresi ainoa perillinen?" kysyi Kolkki.
"Niin, niin! kadonnuthan se kuitti on, luulen ma. Sitä vartenhan minä
juuri tulinkin tänne, että saisimme tuumitella siitä asiasta -- no,
noh! kyllä, kyllä, mutta minulle pitäisi siitä vähän mak -- mak -- yhy
-- yhy! -- maksaa", puheli Markku, nähtävästi viimeiseltä hämillään.
"Maksaa; mistä maksaa?" kysyi Kolkki, vähän hämillään.
"Kuitista, ymmärrättekö? Jos ma annan uuden kuitin, niin siitä pitäisi
minulle vähän maksaa", selitti Markku toimessaan.
"Mitä Jumalan tähden?! Eikö perintö ole ennen jo kuitiksi maksettu,
koska perinnön selvitys on tehty ja kuitti annettu?" sanoi pastori
kauhistuneena.
"Vaikkapa vielä niinkin olisi, mutta kuittipa on tullut hukkaan,
milläpä voidaan nyt toteen näyttää, että perintö on maksettu", sanoi
Markku lujassa uskossa, että hän on ihan oikealla ja laillisella
kannalla.
"Herra Jumala kuinka yksinkertainen!" sanoi pastori puoli-ääneen,
sitten sanoi hän Markulle: "Eihän ihmisen tule toisen hätää käyttää
oman voiton pyynniksi. Muuten sinä, Markku, olet hyvin vähän
ajatteleva, kun luulet, ett'ei perinnön maksua voida toteen näyttää,
vaikka itse juuri nyt tunnustit, perinnön saaneesi ja vierasmiehet
vielä elävät, jotka ovat kadonneen kuitin allekirjoittaneet! Mitä sinä
oikeen meinaat?"
"Jos kohtakin niin lienee, vaan en minä anna kuittia ilman maksutta,
kun minä olen näin pitkän matkan kulkenut tämän asian vuoksi", sanoi
Markku yhtä lujasti kuin yksinkertaisestikin.
"Paljonko sinä tahdot, jos annat toisen kuitin?" kysyi Kolkki.
"No en minä nyt kovin paljoa tahdo. Pannaan neuvottelemalla,
tuumittelemalla ja sovittelemalla: parempi laiha sovinto kuin lihava
riita, eikö niin, Kolkki? Mitäpä se meitä hyödyttäisi jos riitaan
rupeaisimme, herrain kukkarot siitä vaan hyötyisivät, eikö niin Kolkki?
Te olette ymmärtävä mies, kyllä te oivallatte asian tärkeyden, no -- oh
-- jos Martti vielä maksaa minulle kuusikymmentä markkaa, niin minä
tyydyn ja annan uuden kuitin -- onko paljon, häh? se ei ole paljon. --
Vaikka Kirri on minua kovasti kieltänyt antamasta toista kuittia,
mutta minä annan vaan -- onko väärin, pastori, häh?" lorueli Markku,
puoli-hulluna ilosta, kun huomasi apajalle heitetyn nuottansa kenties
jotain käsittävän.
"Ei minulla ole rahaa eikä muutakaan tavaraa", sanoi Martti
alakuloisesti.
"Sen minä kyllä tiedän, kun ma olen kuullut, että isäsi on sinun ajanut
pois kotoasi, mutta kyllähän Kolkki sinulle sen verran lainaksi antaa,
eikö niin Kolkki? Yhy --" keinotteli Markku.
"Sinäpä, Markku, olet vasta oikeen kummallinen ihminen! Puhutpa
riidastakin, niinkuin oikealla puolella oleva ainakin, vaikka olet
selvästi väärässä. Luuletko että laki kaikkien väärien kannetten
jälkeen tuomitsee? Älä usko, sillä laki on oikeus, se tahtoo sanoa laki
tekee oikeen. Sinä luulet tekeväsi hyvinkin suuren hyvän työn, jos
annat kuitin jo ennen maksetusta perinnöstä, ja kehtaat vielä eri
maksoa siitä vaatia! Ajattele, Markku, perään: asiasi ei ole puhtaan ja
hyvän omantunnon kanssa yhteen sopiva", puheli pastori Markulle,
nuhdellen häntä.
"Jos kohtakin niin lienee, mutta minä en anna kuittia maksutta", väitti
vaan Markku peruksettomasti, huolimatta siitä jos kuinkakin ankaroita
vastalauseita olisi tehty hänen ahneuden syntiänsä vastaan.
"En minä rupea hänen kanssaan ottelemaan. Minä maksan Martin puolesta
hänelle vaatimansa summan, kuusikymmentä markkaa, koska ne näkyvät
hänelle niin hyvää tekevän. -- Kirjoittakaa pastori kuitti!" sanoi
Kolkki.
"Tehkää, tehkää niin, hyvä isäntä! kyllä minä teille sen maailmassa
maksan, jos ma jaksan", sanoi Martti innostuneena kun kuuli asian
onnistuvan.
Pastori kirjoitti kuitin, Markku pani puumerkkinsä alle ja Kolkki luki
rahat pöydälle.
"Kas niin! Nythän asia käypi laatuun, käypipä niinkin -- tiesinhän minä
sen -- no miks'ei kelpo miesten välillä -- eikös ookin Kolkki? --
annoinpa minä vaan kuitin, vaikka kirriläiset kielsivät -- annoinpa
niinkin", höpisi Markku, tukehtumaisillaan ilosta, kun hän tukkei
saatuja rahojaan kukkaroonsa. Hän höröstyi tuosta ylimääräisestä
saaliistansa niin, ett'ei joutanut hyvästiäkään sanomaan eikä
kukkaroaan lakkariinsa panemaan, vaan niine hyvineen töytäsi hän
huoneesta ulos; tiellä mennessäänkin piteli ja käänteli hän kädessään
tuota tänään niin helposti paisunutta kukkaroaan!
"Kummallisia ihmisluonteita löytyy tässä syntisessä maailmassa! Ei ole
yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään. Silloin kun luullaan olevansa
vähänkin hyvän puolella, koetaan nilkoa ja nylkeä lähimmäistään, minkä
vaan voidaan, ja vielä noin häpeemättömästi ja typerästi", ehätti
pastori ketterästi tekemään johtopäätöksensä Markun mentyä.
"Niinhän se on tässä maailmassa, herra pastori! Totuus on nykyään
harvinainen ilmiö maan päällä. Pimeys, tyhmyys ja häpeemättömyys ovat
vallan päällä ja he ovat keskenänsä hyviä ystävyyksiä, jonka vuoksi ne
tavataankin aina käsikädessä", sanoi Kolkki.
Sen jälkeen lähti pastori pois ja Martti jäi Kolkkilaan olemaan
niinkuin talon mies.