Eräänä pyhä-iltana istui Kirri vaimonsa, Katrun, kanssa kahden
kahtasiaan omassa tuvassaan. He eivät puhuneet hyvään aikaan mitään,
sillä kummallakin näytti olevan jotain miettimistä. Vihdoin katkasi
Kirri äänettömyyden ja alkoi puhua.
"Saisipa Marttikin jo ruveta toisen kerran katselemaan itsellensä
vaimoa, sillä laillinen leski-aikansa on jo kaikki. Sinäkin jo alat
käydä vanhaksi, jonka vuoksi tarvitseisit saada hartaasti apua
taloudellisissa toimissasi. Mutta nyt meidän pitää katsoa Martin
naimisen perään, ett'ei hän toisi taloon niin mitätöintä ihmistä kuin
viime kerralla, köyhää ja kivuloista. -- No, pian tuo toki kuoli ja
niin pääsimme hänestä -- Jumala anna syntini anteeksi, paitsi pahat
sanani. Hyväthän he olivat keskenänsä, mutta ei talo sillä talona pysy,
jos siihen tavasta tuodaan kivuloisia kerjäläisiä elätettäväksi, ja
sentähden on meidän katsominen, ett'ei enään niin käy", puhui Kirri
emännällensä.
"Kyllähän siinä peräänkatsomisesi hyvinkin auttaa, sillä olempa kuullut
Martin noudattelevan Kolkin tytärtä, ja se uutinen ei mahtane kovaa
sydäntäsi ilauttaa", sanoi Katru alakuloisen ja miettivän näköisenä,
sillä hänellä oli jo tieto Martin ja Miinan ystävyydestä, vaikka sitä
oli koettu tarkoin salassa pitää.
"Mitä Kolkin tytärtä?" kysyi Kirri hätäisesti, sillä ei hän ollut
todellakaan kuullut vielä koko asiasta mitään.
"Ainaa", sanoi Katru kuivasti.
"Mutta Ainaahan sanotaan muuten kelpo ihmiseksi", sanoi Kirri sen
johdosta, kun hän oli kuullut Ainasta puhuttavan paljon hyvää.
"Mitä pirua?! Kelpo ihminen! Mitäs lintu; minä olen nykyään kuullut
oikeen tarkkaan hänen elämäkertansa", sanoi Katru, tuimistuen siitä,
kun miehensä arveli Ainan kelpo-ihmiseksi.
"Hyvääkö vai pahaa olet hänestä kuullut?" kysyi Kirri yhtäkaikkisesti
yhä edelleen.
"Kaikkia sinä kysyt! Milloin niistä semmoisista on hyvää kuulunut?
Pahaa, huonoa se on, jota minä hänestä olen kuullut", sanoi Katru.
"Keneltä olet noita tietoja kuullut?" kysyi Kirri jo hyvin kiihkeästi,
sillä vaimonsa puheet alkoi herättää hänen huomiotansa!
"Lillulta, joka kaikki asiat ja tapahtumat kylässä tietää", sanoi Katru
luottavasti.
Ennenkun kertomuksessamme menemme etemmäksi, täytyy meidän pikimältään
silmätä, minkälainen tuo Lillu oli, jolta saatuihin tietoihin Katru ja
Kirrikin panivat niin suuren luottamuksen.
Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, naimatoin nuori vanhapiika,
laiha kuin kaakinpuu ja ruskea kuin naurispaistikainen. Hän oli koko
kylän joka ihmiselle ystävä ja -- vihollinen; ystävä edessä ja
vihollinen takaa, sillä jos vaikka hän oli kenen edessä, kehui ja
loikerteli hän häpeemättä kaikella tavalla häntä; silloin oli puhuteltu
hänen mielestään niin kaunis, ett'ei mointa, niin viisas, ett'ei
vertaa, ja niin rikas, että kaikki sitä ihmettelivät, vaikka edessään
olia olisikin ollut vaan vanha, silmäpuoli, rupitaudin arpinen, tuhma
ihminen kuin saapas; niin teki Lillu kun hän vaan toivoi häneltä
jotakin saavansa. Mutta kun Lillu pääsi johonkin toiseen ja
toisenmieliseen paikkaan, haukkui ja parjasi hän vasta ylistetyt
hyvätkin ihmiset alimaiseen hiivattiin. Jos joku halveksi hänen
juorujaan, eikä pitänyt niistä mitään, eikä palkinnut niitä millään,
koki Lillu kostaa tuota halveksimaansa kaikilla keinoilla, ja niinkuin
kyykäärme hiipi hän kaikkialla hänen ympärillänsä, ja koki purra ja
myrkyttää halveksiansa kunniaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä,
sillä nuorempana oli hän kerjännyt ja vanhempana elätti hän pulskasti
kurjan henkensä juoruamisellaan. Vanhempana katsoi hän edulliseksi
nilkuttaa länkätä taloon tullessansa ja siellä ollessansa, mutta kun
hän pääsi ett'eivät ihmiset häntä nähneet, oli hän terve kuin ajakka!
Semmoinen oli Lillu, jonka tulemme kertomuksen kestäessä vielä liiemmin
tuntemaan.
"Pahat tiedot ihmisestä eivät ennusta koskaan hyvää; tihuko Martin
sinne on osoittanut?" sanoi Kirri, vaikutettuna jo emäntänsä puheesta.
"Eikö tuo, ryökäle, itse liene liehakoinut Martin peräänsä. Hän onkin
semmoinen kietale, että joka paikassa on edellä ja ylinnä. Viime
pyhä-iltanakin hän tuossa jokitörmällä laulaa hellitti niin, että koko
kylä kajahteli; koko kylän nuoriso ympärillänsä kuulemassa, siis
Marttikin! Hänellä onkin liian kaunis ääni, semmoiseksi ihmiseksi,
jonka vuoksi nuoriso näyttää häntä ikäänkuin jumaloitsevan. Kummako se
sitten on, jos hän -- sen tuhannen kyötäle -- on saanut poikamme
vietellyksi pauloihinsa. Voi hiivatti, kuinka minun kävi vihakseni, kun
tiesin miten asiat ovat. Teki oikeen mieleni vetää vasten suutansa, ja
jos sen tein, olisi kaiketi laannut toviksi aikaa loikumasta!" puhui
Katru, innostuneena, kun huomasi puheensa miehessään vaikuttavan.
"Mitä se oli, jota Aina lauloi?" kysyi Kirri.
"Minäkö heitä ymmärsin, eli muistan. Oli tuossa semmoisia sanoja kuin:
'Ja laulut metsän huo'unnot, Sen kansa kaikki kärsinyt, Kävit maalle
astumaan, Kun et tule jo, kun et tule jo!' Ja kuulesta vielä: joka
kuuluu olevan räähkä kuin marakatti ja niin saattamatoin, että kylässä
kuuluu ryysynsäkin paikkauttavan; muutoin on hän, niinkuin tiedät,
köyhä kuin rotta, ovatko ne kelpo-ihmisen omaisuuksia? Häh?" puhkesi
Katru puhumaan, ikäänkuin peläten, ett'ei hänen puheellansa ole ollut
vielä tähän anti täyttä vaikutusta.
"Ne ovat kaikki pahoja tietoja, mitä olet Ainasta saanut tietoosi.
Laulut semmoiset, joita olet hänen kuullut laulavan, eivät ole koskaan
pätö ihmisen työtä. Se on ihmisraukkain sivistyksen merkkejä, josta he
-- Jumala paratkoon -- niin paljon nykyaikana puhuvat. Köyhyytensä jo
on yksin voimallinen tekemään hänen kelpaamattomaksi miniäksemme,
vaikk'ei hänellä muita pahoja tapoja olisikaan, jotka kumminkin tekevät
hänen huonoakin huonommaksi. Koska nyt olemme näin varaselta saaneet
asiasta tiedon, niin meidän pitää heidän aikeensa tyhjäksi tehdä,
ett'ei Martti saisi omalla pääpassillansa naida ja tuoda taloon niin
kelvotointa miniää, kun ensikerrallakin", neuvotteli Kirri, täysin jo
voitettuna.
"Se meidän pitää tehdä ja siinä ei saa olla haittana luvalliset eikä
luvattomat keinot. Kyllä Lillu asiat kuljettaa ja tiedot tuopi", sanoi
Katru, voittoriemulla.
"Kumma kun Martti aina vaan pakkauupi noudattamaan omaa päätänsä
naimisessaan! No, ei tästä asiasta ole vielä hänelle puhuttukaan, vaan
näyttääpä taas siltä, kuin hän rupeaisi omaa mieltänsä asiassa
seuraamaan, niinkuin ensimäisessä naimisessaankin, jonka seuraus oli,
että hän toi taloon semmoisen kuluttavan ihmisen, jolle jo niin
lyhvellä elämänsä ajalla piti useammat kerrat laittaa lääkityksiä",
sanoi Kirri.
"Niin, älä muuta sano. Semmoisia ne ovat ja semmoisesti se käypi, kun
he saavat päänsä nauttia. Minä olen tehnyt kymmenen lasta, enkä minä
ole kertaakaan vielä tarvinnut muita lääkityksiä, kuin jonkun ropeen
tervavettä; enkä minä ole siinä pitkin vinkunut, enkä vankunut.
Kerrankin sain aivan ihan yksinäni pienokaisen, join tervaveteni,
käärein lapsen riepuihin ja menin ihan paikalla taikinaa alustamaan;
toisen kerran tein samoin ja menin paikalla heiniä purkamaan. Sieltä
kun palasin, söin kylmää lihavellin perää, enkä kaivannut koskaan sen
parempia ruokia, enkä lääkityksiä. Semmoista se on: miniä vainaja sai
yhden ainoan lapsen ja oli siihen jo henkensä heittää! Siinä piti jo
olla senkin seitsemät tohtorit, lääkitykset ja nielemiset, ja
yhtäkaikki hän maata riuvotti yhden seljän tiessä monta viikkoa
liikkumatta! Semmoisia he ovat ja semmoisia he löytävät, kun itse
saavat valita! Mitä semmoiset ymmärtävät? Ei mitään. Luulevat vaan
sillä talot tulevan rikkaiksi ja asutuksi, kun vaan saavat mieluisensa,
vaikk'ei hänellä muuta tekisi kuin vesilintuja nakkaisi. Samanlainen
näkyy Martin uusi mielitiettykin olevan, mutta ei se asia saa niin
mennä. Meidän pitää etsiä Martille toinen parempi morsian ja suostuttaa
hän siihen, että hän erkaneisi pois tuosta kelvottomasta ja köyhästä
rotasta!" puhui ja esitteli Katru innossaan.
"No hiivatti! Niin, niin, se on avullinen keino se, mutta oletko
miettinyt, kuka olisi sovelias poikamme tulevaksi vaimoksi?" sanoi
Kirri ihastuksissaan vaimonsa esityksestä.
"Ei kukaan hänelle paremmin sovi, kuin Susso, nisujen leipoja. Hän on
nuori leski, kaunis kuin mansikka ja vahva ruumiinsa rakennukselta; hän
ei ensi takassa sairasteleisikaan. Päälle päätteeksi on hän rikas,
sillä hän tienaa paljon nisujen leipomisella", esitteli Katru yhä.
"No, se sopii niinkuin naulattu. Sinä arvasit vaalit hyvin toimittaa;
minä en suinkaan olisi tuota huomannut. Esitelkäämme Susso Martille,
ehkä hän takertuu siihen paulaan ja vierauupi pois tuosta kelvottomasta
ja köyhästä Kolkin tyttärestä, josta niin pahojakin kuuluu", tuumitteli
Kirri.
Pari sanaa selvikkeeksi, minkälainen ihminen tuo Susso oli, johon
Martin vanhemmat panivat niin suuren toivonsa.
Hän oli nuorehko leski ja avioliitostaan oli hänellä vaan yksi poika.
Hän oli iso, lihava ihminen ja punanen kuin turkin pippuri. Hän oli
siitä asti, kun hän oli leskeksi jäänyt, ollut kauheassa miehen
saamisen halussa ja touhussa. Eipä kylässä ollut sitä naimisen hommaa,
jonka välissä ei Susso olisi ollut, sotkemassa ja häiritsemässä
rakastuneiden väliä, ja tunkemassa itseänsä heidän väliinsä. Ja tuota
oman itsensä kaupittelemista teki hän itse omassa persoonassaan niin
suurella toimeliaisuudella, että ymmärtävät ihmiset katsoivat sen
hävyttömyydeksi. Vaikka Susso oli niin toimelias oman asiansa
auttamiseksi, eivät naimamiehet kuitenkaan katsoneet soveliaaksi
yhdistää itseänsä häneen, sillä heidän mielestään oli Susson
käytöksessä jotain haisevaa ja vastenmielistä, ja siinä samassapa itse
Sussokin tuntui heistä samanlaiselta. Joka tilaisuudessa kehui Susso
rikkauksiaan ja lahjojaan, mutta oikeat ihmiset havaitsivat hänen
valehtelevan ummet ja pimeät, sillä jos hän sai jonkun nisukappaleen
myödyksi, niin sanoi hän pennit markoiksi ja kymmenet sadoiksi. --
Semmoinen oli Susso, ei parempi, eikä pahempi, mutta kääntykäämme itse
asiaan.
Juuri kun Martin vanhemmat olivat saaneet mielensä toisillensa
ilmoitetuksi ja keinonsa yhteen puhutuksi, tuli Martti huoneesen.
Vanhukset vaikenivat Martin tultua ja loivat voitollisia ja
umpikuljuisia silmäyksiä toisilleen.
"Mistä tulet?" kysyi äiti Martilta viimein, katkasten siten
äänettömyyden.
"Kävinhän vaan kylässä", sanoi kysytty.
"Kolkilla vissiin, vai", ehätti isä kysymään.
"Kävinhän sielläkin", sanoi Martti rehellisesti.
"Mitä asiaa sinulla siellä oli?" kysyi isä, nähtävästi kiivastuneena
Martin suorasta tunnustuksesta, sillä se olisi vanhuksille ollut paljon
suotavampi, jos Martti olisi kieltänyt Kolkilla käyneensä, vaikkapa
olisi valehdellutkin.
"Eiväthän naapurien välillä asiat tule kysymykseen", sanoi Martti.
"Asiasi oli Kolkin tyttärelle, Ainalle", sanoi äiti, katsoen tuimasti
Martin silmiin.
Martti lensi tulipunaiseksi tuon kuultuansa. Hän oli luullut sydämensä
rakkaimman asian olevan vielä synkimmän salaisuuden peitossa ja nyt se
oli jo tietona hänen vanhemmillansakin! Hän tunsi vanhempansa
mielipiteet tarkkaan, ett'ei sieltä ollut mitään hyvää odotettavana.
Sentähden hän varustausi kovinta vastaan ottamaan, ja vähän
toinnuttuaan hämmästyksestään, sanoi hän rohkeasti: "Näin Ainankin
Kolkilla käydessäni, ja se kannattikin".
"Kuulitko nyt?" sanoi Katru, katsoen luottavasti miestänsä silmiin.
"Kuulin. Tosi on mitä olet puhunut", sanoi Kirri. Sitten kääntyi hän
Martin puoleen ja sanoi: "Sinun pitää Kolkilla käymisesi heittää pois!"
"Ja minkätähden? jos saan luvan kysyä", sanoi Martti.
"Sentähden, ett'et saa pitää mieltäkään naidaksesi Kolkin tytärtä",
sanoi isä lujasti.
"Miks'ei?" kysyi Martti, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt syytä
vanhempiensa vastahakoisuuteen.
"Siks'ei, kun toisit taas taloon semmoisen kelvottoman, kivuloisen ja
köyhän ihmisen, kuin ensimäinen vaimosikin oli, jolla ei tee kukaan
mitään", sanoi isä.
"Antakaa toki kuolleen maata rauhassa! Olihan ihminen siveä ja muutoin
kelpo ihminen, ja eihän se ollut hänen syynsä, jos ei hän ollut tervet,
sanoi Martti, kauhistuen.
"Hän oli myös köyhä", muistutti Kirri, ikäänkuin tuoden esiin parhaan
todistuskappaleensa, joka valaiseisi Martin ymmärryksen, näkemään
entisen vaimonsa ja nykyisen morsiamensa kelvottomiksi ihmisiksi.
"Vielä köyhempi on nykyinen kokelaansa. Kolkilla on niin paljon
peneksiä kuin helluntain epistolassa. Kun menee hänen huoneesensa, niin
aivanhan se silmämunalta paistaa. Mitä siitä tulee perintöä, ei mitään,
hyvä vaan, ett'eivät kuole yhteen kokoon kuin russakat. Paljon on tosin
ollut itsellänikin lapsia, mutta Jumala toki korjasi enimmän osan
niistä jo pieninä pois tästä murheen laaksosta; jälellä ei ole enään
kuin nuot kolme sirkkaa, joita ei -- Jumalan kiitos -- tarvitse toki
tyhjin käsin laskea tähän vaivan siaan", ehätti Katru sanomaan.
"Ei rikkaus ihmistä kaunista, vaan hyvät avut; kyllä Jumalalla on
rikkautta kun meillä vaan on rakkautta", sanoi Martti.
"Mitä hyviä avuja Kolkin tyttärellä, Alinalla on?" kysyi Katru
kiivaasti.
"Hän on hyvän kokoinen, hyvän näköinen, terve, raitis, siveäkäytöksinen
ihminen ja päälliseksi sivistyneempi kuin tavallisesti", sanoi Martti
uhka-rohkeasti.
"Kuinka monta velliä luulet sivistyksellä höystäväsi?" kysyi äiti!
"Te ette puhu, äiti, oikeen, ettekä ymmärrä koko asiasta mitään;
siveys maksaa ihmisellä enemmän kuin raha-tuhannet", sanoi Martti
kauhistuen.
"Kyllä kuulen, että olet uppiniskainen, mutta minä sanon sinulle: jos
sinä nait Kolkin tyttären, niin minä teen sinun perinnöttömäksi",
uhkasi isä.
"Se on kyllä ikävä asia, isä kulta, mutta minun täytyy myös totuus
tunnustaa: minä en saata erota Ainasta, vaikka menettäisin sentähden
puolen maailmaa", sanoi Martti lujasti.
"Tuommoisesta ihmisestä!" sanoi äiti.
"Minkälaisesta ihmisestä?" kysyi Martti.
"Semmoisesta, joka on köyhä kuin rotta ja vielä kaupan päälle -- varas.
Semmoista se on sinun kehuttu sivistyksesi! Niin kauvan härsytit,
kelvotoin, että saat kuulla suomea, hävytöin! Niin kauvan kun me
elämme, et sitä saa -- äläpäs ihminen! pahan-tapainen ja köyhä rotta",
sanoi Katru tulistuen.
"Älkää hyvä äiti uskoko kaikkia mitä kuulette; eivät asiat niin ole",
sanoi Martti ja lähti kauhistuen pois.
"Nyt saat hedelmät niittää siitä, kun toimitit ja otit Martille
lyijykynän. Minun vahva uskoni on se, että jos hän ei olisi sitä
saanut, ei hän olisi noin uppiniskainen, kuin hän nyt on, eikä
rakentaisi tuommoisia naimiskauppoja, sillä ei hänellä olisi semmoisia
houreita päässä, kuin hänellä nyt on. Ei hän enään muusta puhukaan,
kuin sivistyksestä, ja yökaudet hän tonkii noita kirjojansa, joita hän
Kolkilta käy lainaan noutamassa, ja toisia kirjoja hän viepi, kun
toisia noutaa. Niiden ääressä hän nuijottaa ja nokottaa, niin ett'ei
kuule eikä näe mitään. Kaikki ne semmoiset lorukirjat saisi viskata
tuleen, sillä niissä ei ole yhtään Jumalan sanaa, ei yhtään. Tuo kaikki
on aivan sen kirotun lyijykynän työtä ja mutkitta se on sanottu: ei
Martti olisi mieltynyt Kolkin tyttäreen, jos ei hän olisi saanut
lyijykynää", sanoi Katru Martin pois mentyä.
"Saattaa kyllä olla mahdollista, että asiat niin ovat, sillä Kolkin
tytärkin on laillaan kouluutettu, jos kohtakin turhuuteen. Kolkki on
kaikki kakaransa opettanut kirjoittamaan, rätnäämään ja Jumalako sen
tietää mitä loruja hän heille opettanee. Jos Martti ei olisi oppinut
kirjoittamaan, rätnäämään ja noita loruja lukemaan, ei hän luultavasti
olisi niistä omaisuuksista muissakaan ihmisissä piitannut mitään. Jos
minä olisin tietänyt, että lyijykynä siihen suuntaan vaikuttaa, en
ikänä olisi sitä hänelle ostanut. Mutta täytyy olla vasta varovampi ja
katso, ett'eivät Esko ja Hannu niitä saisi. He ovatkin tottelevaisia
lapsia ja tekevät niinkuin näkevät meidänkin tekevän", puheli Kirri,
katuen lyijykynän ostoaan!
"Et uskonut silloinkaan minua, vaikka minä olin lyijykynän ostoa
vastaan minkä voin, nyt on uskomisesi jo liian myöhäistä", sanoi Katru
miehellensä.
"Pojalla oli semmoinen halu, että hevosen perässäki ollessaan
kirjoitteli risun nokalla kaikki lumihangetkin täyteen ja piirteli
ihmisen ja eläinten kuvia. Sitten kun hän voi itse jonkun pennin rahaa
saada, osti hän paperia, mutta hänellä ei ollut millä hän olisi
piirustellnt tuohon saatuun paperiinsa. Silloin rupesi poika minua
kärttämään, että ostaisin hänelle lyijykynän. Kolkki kehoitti minua
tyydyttämään pojan opinhalua ja minä tein tuon tuhman kauppani. Mutta
kun poika sai tuon lyijykynän, silloinkos vasta työ tuli; niiden
ääressä hän istui, piirteli ja rapasi, kun vähäkään oli joutoaikaa;
pyhä-iltoinakaan ei hän joutanut ottamaan osaa toisien poikasien
leikkeihin, itsekseen vaan piirteli ja rapasi", selitteli Kirri,
voitettuna akkansa puheelta ja omalta tunnoltansa.
"Sievästi asiat kutoutuivat yhteen! Kolkki on viittana poikamme turhaan
ja turmiolliseen oppiin. Tuo turha oppi rakentaa tien, joka lähtee
meiltä ja päättyy Kolkkilaan. Tuota tietä myöden on onnettomuus ja
perikato tullut meille. Ei miehisen miehen pitäisi olla jokaisen
naurettavana. -- Mutta ethän sinä puhunutkaan Martille Sussosta
mitään!" nuhteli Katru miestään.
"Olihan sopimatoin aika semmoiselle työlle. Silloin pitää olla
paremmalla tuulella, että puhet paremmin vaikuttaisi. Tiedäthän
poikamme olevan herkkä-luontoisen, hänen kanssaan pitää varovasti
menetellä, onhan meillä aikaa", neuvotteli Kirri. Niin kului se ilta
loppuun.
Heti aamulla tuli Lillu huoneesen, Hän oli hyvin teko-arkana ja koki
nilkuttaa rämpätä!
"Hyvää päivää, isäntä ja emäntä kulta! Kävin tuolla Kolkkilassa, niin
pistäysin täälläkin käymään", sanoi Lillu huoneesen tultuansa.
"Istu Lillu!"' kehoitti Katru.
"Voi hyvä juu! tuota emäntää. Miksi te olette aina minulle niin hyvä ja
soma? Minä en joutaisi istumaan, sillä minun pitäisi vielä käydä
monessa paikassa", sanoi Lillu teeskennellen.
"Istuhan nyt toki, Lillu! eihän niin kiirettä liene. Sinä tulet juuri
Kolkkilasta, josta meillä vasta oli tässä puhet; sinä ehkä tiedät
sieltä yhtä ja toista uutta, joita me juuri parahiksi tarvitsemme",
kehoitti häntä Katru toistamiseen.
"Te olette minulle aina paremmat kuin muut ihmiset!" sanoi Lillu
ryiskellen ja hierustellen itseänsä istumaan.
"Mitä sinne Kolkkilaan sitten kuuluu?" kysyi Katru, iskien Lillulle
salaa silmää.
"Eipä tuonne mitään erinomaisia kuulu. Aina tuo tuli kylästä", sanoi
Lillu, vastaten emännän silmäniskuun.
"Mistä kylästä?" kysyi Katru hätäisesti.
"Torpalta", sanoi Lillu ryiskellen.
"Tiesitkö mitä hän siellä kävi?" kysyi taas Katru.
"Voi kuulkaasta hyvä isäntä ja emäntä -- en minä sentään puhu,
sanottaisiin minun sitten juorunneen", sanoi Lillu, katkaisten
puheensa.
"Puhu vaan, Lillu! ei se tästä sen etemmäksi mene, eikä sinun tarvitse
isäntää ujostella", sanoi Katru.
"Älä suinkaan minua ujostele, Lillu, puhu vaan hälkyilemättä suusi
puhtaaksi!" kehoitti isäntäkin.
"Torpan akka sanoi Ainan käyneen häneltä paidan ompeluksia noutamassa",
alkoi Lillu.
"Olikohan ne omia ompeluksiansa?" kysyi Katru.
"Omiansa tietenkin", vakuutti Lillu.
"Niinkö hän on kelvotoin ja saattamatoin, ett'ei itse saa paitaa
päällensä ommelluksi?" kysyi Katru teko-kauhistuksella.
"Voi hyvä juu! Ettekö te, emäntä, ole sitä ennen tienneet; minähän
tuolle olen lapasetkin käteen kutonut", sanoi Lillu ihmetellen emännän
tietämättömyyttä.
"Millä se, rotta, maksaa palkan käsitöistä, joita hän teettää?" kysyi
Katru teko-tietämättömyydellä.
"Voi emäntä kulta! joka varastaa niin julmasti kotoaan, millä hän
muulla maksaisi palkan. Minulleki tarjosi hän jyviä käsitöitteni
edestä, mutta mitä minä hänen jyvillänsä teen; rahan tuo sitten maksoi.
Hän kokee olla aina niin höyli minullekin, ikäänkuin en minä häntä
tietäisi ja tuntisi. Viimeskin kun kävin siellä, keitti Aina silloinkin
kahvia, ja mistä hänelle se vara olisi, jos ei hän varastaisi", sanoi
Lillu suurella varmuudella.
"Kuulethan nyt omilla korvillasi, ethän enään mahtane epäillä
vähääkään", sanoi Katru Kirrille.
"Enhän tuota ole paljon epäillyt ennenkään, mutta sen paremmin uskon
sen asian nyt todeksi, kun olen sen saanut kuulla omilla korvillani
vieraan suusta", sanoi Kirri, suuresti vakuutettuna asian totuudesta.
"Eikö emäntä osta nisuja?' sanoi Lillu, syvästi huo'aten, kun havaitsi
puheensa tehneen isännässä toivotun vaikutuksen.
"Enpä minä ole nisujen syöjä; kenen nisuja sinulla on?" sanoi Katru,
iskien taaskin silmää Lillulle.
"Susson", vastasi Lillu ja jatkoi sitten: "Voi ette te usko, isäntä ja
emäntä kulta! Sehän se vasta ihminen on se Susso. Se on niin hyvä
tekemään kaikkea työtä ja tienaa nisujen leipomisella niin paljon se
Susso. Nytkin markkinoilta kieppasi kolmesataa markkaa, niinkuin
kaapista vaan se Susso. Sehän vasta naitava olisi se Susso, olisipa
maar; toistapa hän olisi Martillekin, kun tuo Kolkin Aina retus --
olisipa maar", liverteli Lillu.
"Sinun ei pidä puhua tästä asiasta mitään kenellekään, sillä sitä samaa
olemme mekin isännän kanssa miettineet, että Susso meidän pitää saada
miniäksemme, maksoi mitä maksoi. Me emme huoli taloomme semmoista
heittiötä, kun Kolkin tyttö lunttu on, ei vaikka", sanoi Katru Lillulle
ulkokullatusti, vaikka hän oli jo aikaa Lillun ja Susson kanssa puhunut
asiat yhteen.
Samassa tuokiossa tuli huoneesen Maija niminen naapurin emäntä. Heti
kun Lillu huomasi tuon emännän, lähti hän talosta pois. Tuo naapurin
emäntä oli rehellinen ja suora ihminen, joka ei koskaan muuta puhunut
kuin totuutta, ja hän oli tuttu sekä Kolkkilassa että Kirrilässä. Hän
ei koskaan suosinut juoruja ja lähimäisten panettelemista, sitä
vähemmin itse juoruajia, ja sentähden Lillu poistui niin sukkelaan
hänen nähtyänsä.
"Hyvää päivää!" sanoi naapurin emäntä, huoneesen tultuansa.
"Päivää, päivää! naapurin emäntä, käykää puulle!" vastasi Kirri.
"Kotoako tulette?" kysyi Katru vieraalta.
"Enpä aivan kotoa, kävin tullessani Kolkkilassa ja torpalla", vastasi
vieras.
"Mitäs nyt torpan akka tehdä muokkasi?" kysyi taas Katru.
"Hän valmisti paidan ompelusta, joita näkyi olevan useampia
miehenpuolen paitoja", vastasi Maija.
"Kenenkähän ompeluksia ne mahtoivat olla? sillä itsellänsä ei ole niitä
varoja, että olisi useampia paitoja ommella", utasi vieläkin Katru,
sillä hän luuli saavansa samankaltaisia tietoja Maijalta kuin
Lillultakin, sentähden, että hän niin tahtoi.
"Torpan akka sanoi niiden oleva Kolkkilan emännän ompeluksia, ja Aina
tuli niitä noutamaan", selitti Maija.
"Millä hän maksoi ompelupalkan? kysyi Katru edelleen, vilkaisten
samassa Kirriä silmiin.
"Torpan akka sanoi Kolkkilan emännältä saaneensa joukollensa
talvenpitkää niin paljon lehmän-antia, että vielä saa tuoda lisää
ompeluksia, eikä hän sittenkään saa kaikkia maksetuksi", selitti Maija
edelleen.
"Mitäs Kolkkilan vaimoväki teki? kysyi Katru vähän hämillään.
"Emäntä kutoi kangasta, nuorimmat tytöt toiset puolasivat, toiset
karttasivat", sanoi Maija.
"Mitäs Aina teki?"
"Aina kutoi myös omassa kamarissaan ihmeen siistiä puolivillaista
vaatetta. Siihen tuli Lillukin ja loikui päätänsä kipeeksi. Hän pyysi
Ainan itsellensä kahvia keittämään; Aina kävi äidiltänsä pyytämässä
kahveja, joista sitten keitti ja antoi Lillulle. Kun Lillu sai kahvia,
rupesi hänen kielensä laulamaan, eikä päänkipu näyttänyt häntä yhtään
enään vaivaavan. Siinä oli senkin seitsemät loilotukset ja toivotukset,
kauniiksi ja onnelliseksi kehumiset ja tuo loiruaminen oli niin
inhottavaa, että Aina käski hänen viimein olemaan hiljaa. Hän halaili
ja syleili Ainaa ja viimeksi hän pyysi Ainalta lapasten kudinta, mutta
hän ei antanut, sanoi vaan itsekin saavansa lapaset käteensä. -- No se
häntä nyt värkki on tuo Lillu! Hän on semmoinen juorukello, että puhuu
yhtä yhden ja toista toisen edessä ja muuten semmoinen ilkiö, ett'en
minä häntä jaksa kärsiä, eikä häntä kärsi kukaan kelpo ja rehellinen
ihminen", puheli Maija, tietämättään kuinka luotettava välikappale
Lillu oli Kirriläisille.
"Joko Lillu lähti pois teidän ai ... tuota piti kysyäni: saiko Lillu
lapasten kudinta?" kysyi Katru sitä tätä hämillänsä.
"Ei, niinkuin ma jo sanoin. Hän lähti pois ja minä menin emännän
kamariin, jossa tovin puhelimme asioita keskenämme. Aina kuului kutoa
hellittävän kamarissaan, että pirta pani yhtenä paukenna; hänestä te
saatte oikeen kelpo miniän, koska olen kuullut vähän asian olevan sinne
päin kallellaan", puheli Maija viattomasti.
"Jos te puhutte siitä asiasta sanankaan sinne päin, niin minä talutan
teidät paikalla porrasten päähän", sanoi Kirri tuimistuneena,
kuultuansa Maijalta semmoista puhetta.
"Herranen aika! Niinkö päin teidän mielenne asiassa ovatkin? Ja minä
olen tietämättäni niin paljon asiasta puhunut. Mutta kuinka minä
heistä, paremmin kuin muistakaan ihmisistä, saatan puhua muuta kuin
minkä tiedän toden olevan, enkä minä osaa totuutta salata. En myös ole
tullut kiittämään enkä laittamaan, en toimittamaan enkä konttia
kantamaan, mutta tuosta harmistuneesta lauseestanne kuulin, ett'ei
totuus olekaan teille mieluista. Mutta sen sanon vieläkin, ett'ei
teillä ole parempaa eikä potrempaa miniän apua vielä koskaan tarjona
ollut, eikä vastakaan tule, sillä Aina on sekä käsi- että ulko-työlle
niin roima, ett'en ole vielä verrempaa koskaan ennen nähnyt. Hän on
myös niin rakkaan ja kelvon luontoinen kaikkia ihmisiä, niin köyhiä
kuin rikkaitakin kohtaan, että oikeen lisääksi käypi. Se ei ole
kumppania vailla, joka hänen käsittää, ja jos saatte hänen miniäksenne,
niin kiittäkää lykkyänne. Älkää nyt, naapurit, pahastuko, jos puheeni
ei liene ollut mieliksenne, sillä minä olen sanonut vaan totuuden",
puhui Maija ja lähti pois.
"Siis Lillun puhet Ainasta oli sulaa valhetta ja ilkeintä parjaamista",
sanoi Kirri harmistuneena Maijan mentyä.
"Ei; eivät ne saattaneet olla valheita. Lillun puheet olivat aivan
yhtäpitäviä naapurin Pirkon ja Kirstin puhetten kanssa, ja moni muu on
puhunut samaan suuntaan", puollusteli Katru mielipiteitään, peläten
Kirrin kääntyvän vastakkaiseksi hänen toimilleen, naapurin Maijan
puhetten tähden.
"Mutta minä pidän naapurin Maijan rehellisempänä ihmisenä, kuin
yhdenkään heistä", sanoi Kirri lujasti.
"Voi sinua! Etkö nyt huomaa, että naapurin Maija oli Kolkkilasta
laitettu asian alkain tänne, toimittamaan tuota ryökälettä
miniäksemme?" sanoi Katru, kylläkin soveliaasti tarkoituksilleen.
"Niinhän se, näen mä, onkin asian laita, en ollut tuota ymmärtääkään;
niinhän se onkin. Sinä aina ymmärrät paremmin tuommoiset asiat kuin
minä", sanoi Kirri, taas täydellisesti kääntyneenä.
"Sinä olet toki ymmärtävä mies", sanoi Katru ja veti syvään henkeänsä,
ja hänen sydämensä sai täydellisen rauhan, varman voittonsa vuoksi
miehensä ylitse.