Eräässä paikkakunnassa on muiden joukossa kaksi talonpojan taloa;
Kolkkila on toisen ja Kirrilä toisen nimi. Talot ovat siksi liki
toisiaan, että talojen asukkaat tuntevat hyvin toisensa --
sisällisestikö? ei, ei, niin tarkoin eivät he ainakaan kaikin tunteneet
toisiansa, vaan tuo tunteminen oli paremmin ulkonaista tuntemista,
nimittäin semmoista tuntemista, kuinka rikkaita kummankin talon
asukkaat olivat, kuinka paljon heillä oli maallisia tavaroita, kuinka
paljon heillä oli lapsia, kuinka he olivat komeoita, kuinka paljon
heillä oli kunniaa j.n.e., semmoista tuntemista oli ainaki suurimmalla
osalla noiden talojen asukkailla toisistansa. Kertomuksessamme
nimitämme kummankin talon isäntää talojensa nimellä, toista Kolkiksi ja
toista Kirriksi.
Katselkaamme kummankin noiden talojen sekä sisällisiä että ulkonaisia
asioita erikseen.
Kolkkila oli vielä velkainen talo ja sen isännällä ja emännällä oli
niin paljon lapsia, että heitä määrittävä luku oli lähinnä kymmenen
numeroa, alhaalta päin lukien. Lapset elivät kaikki ja olivat terveitä
ja virkkuja lapsia; heistä oli toiset isompia, toiset pienempiä,
tiettypä se. Talon isäntäväki olivat tyhjästä alkaneet elämänsä, jonka
vuoksi eivät he vielä olleet saaneet kaikkia velkojansa maksetuiksi.
Mutta Kolkki oli laittanut maansa ja koko taloutensa hyvään voimaan.
Sentähden tulivat he ison lapsilaumansa kanssa hyvästi toimeen,
semminkin kun hyvä järjestys oli kaikissa talouden toimissa heidän
alituisena apunaan. Kaikki heidän lapsensa olivat puhtaissa ja
terveissä vaatteissa, eikä heidän elämästään eikä toimeen-tulostaan
puuttunut mitään, sillä ne oli aina kodista saatavina, jos kohtakin
vielä velkaakin oli. Kolkki oli niitä miehiä, joihin nouseva valistus
alkoi tunkea säteitänsä ja lämmittää ja elähyttää jäykkää suomalaista
rintaa. Hänelle tuli useammat sanomalehdet ja nuorta kirjallisuutta
rakasti hän hartaasti. Sentähden osti hän aina parhaat ilmestyvät
kirjat ja kirjastonsa paisui ajan pitkään melkoiseksi kirjastoksi. Hän
oli välttävä kirjoitus- ja laskumies ja mitä hän itse osasi, sitä hän
opetti lapsillensakin. Kaikki hänen lapsensa olivat hyviä lukijoita ja
kotona oleva kirjasto tuli heille rakkaaksi ja suureksi elämän
ohjeeksi. Vanhemmat rakastivat keskenänsä toisiansa ja lapsiansa, ja
lapset vuorostaan vanhempiansa.
Kaiken tuon ulkonaisen elämänsä tietäen ja tuntien perheensä
sisällisenkin tilan, piti Kolkki itseänsä ja perhettänsä -- ihmisinä.
Usein hän tunsi sisällistä iloa ja rauhaa tykönänsä siitä, että hän
ihmisenä, kansalaisena ja perheen isänä on täyttänyt kalliin
kutsumuksensa. Hänen ilonsa tuli oikeen täydelliseksi silloin, kuin hän
huomasi ison, terveen lapsilaumansa, sillä hän huomasi silloin, että
Jumalakin häntä rakastaa, koska on uskonut hänelle niin paljon lapsia.
Väliin kun joku suuttui Kolkille, soimasi hän häntä tavallisesti --
ainakin takapuolella -- velkakirjoilla, mutta Kolkki ei tuommoisista,
mielestänsä tuhmista puheista, ollut millänsäkään, vaan antoi ne mennä
toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos. Kaikki kunniakkaat ja
tunnolliset ihmiset kunnioittivatkin Kolkkia kunnollisena ja
tunnollisena kansalaisena ja perheen isänä ja tuo oli enempi Kolkin
mielestä kuin tuhmien ihmisien parjaaminen ihan viattoman asian tähden.
Lyhyen kuvauksemme täydentämiseksi ja lopulliseksi selitykseksi
saatamme sanoa, että Kolkki oli uuden ajan, oli edistyspuolueen miehiä,
sanan täydellisessä merkityksessä, ja siitä selvästä syystä oli hänen
väkensä myös henkisissä riennoissa eteenpäin pyrkiviä.
Kirrilä oli suora vastakohta Kolkkilalle sekä ulkonaisissa, että
sisällisissä suhteissa. Kirri oli isältään perinyt talon velattomana ja
vieläpä valmiita rahojakin. Kirrilän isäntäväki oli niin kitsasta ja
visua laatua, että siinä oli työ, tuska, jos he raskivat oikeen
syödään. Emäntä oli niin saita ja visu, ett'ei hän raskinut sormeaan
nuolasta, kun hän maito-astioitaan kuoriessa sormellaan pyyhki viimeisiä
päällisen hituleita kermapönttöön, vaan hänellä oli leipä-siivuja aina
varalla, joihin hän pyyhki sormensa, sitten hän pirosteli hienoa suolaa
tuon voiteluksensa päälle ja antoi ne sitten lapsillensa voileivän
nimellä.
Isäntä taas oli niin saita, ett'ei hän koskaan olisi raskinut maksaa
työmiehille palkkaa, jonka he kyllä olivat kovalla työnteollansa
ansainneet. Jokaisen työmiehen palkan maksun aikana oli Kirrillä riitaa
ja kinaa työmiestensä kanssa, ja kun hän lopen ei pääsnyt puuhun eikä
pitkään, vaan hänen täytyi kun täytyikin maksaa tavallinen maassa
kulkeva palkka, vannoi hän tavallisesti silloin, ett'ei hän kuuna
herran valkeana ota enään työhönsä noin korkean palkan ottajaa. Tuon
valansa vannoi hän joka työmiehelle, jolle hän vaan palkkaa maksoi,
mutta tuo vala ei kumminkaan pitänyt paikkaansa, siitä pienestä ja
yksinkertaisesta syystä, kun hän kumminkin tarvitsi työmiestä usein.
Vaikka hänellä oli rahoja lainoissa, oli hänellä kuitenkin niin huonot
ja ketuset talouden kapineet ja muut työkalut, että hän näytti paremmin
köyhältä kuin rikkaalta eläjältä; hän näytti varojensa keskellä
kärsivän puutosta. Hän selaili melkeen joka päivä velkakirjojansa ja
laski lukua päässään, kuinka paljon ne kasvua tuottivat, ja tuossa
joka-aikaisessa työssään oli hän niin varttunut rahojen kasvun laskuun,
ett'ei sitä laskumiestä ollut, joka olisi hänen saanut penninkään
häpeään. Kun joku velallinen maksoi Kirrille velkaansa, oli hänellä jo
kasvu pennin päälle tiedossa, ennenkun he kerkesivät kirjoitusmiehen
luoksikaan. Erään kerran maksoi joku hänelle velkaansa ja kirjoitusmies
laski ja sanoi, kuinka monen vuoden, kuukauden ja päivän vanha
velkakirja oli. Kirri pyörähti heti laskumieheen päin ja kysyi
hätäisesti: "entäs tämä päivä?" Asian selittäjänä oli vanha ja vakanen
seurakunnan kanttori. Hän otti nuuskatousansa esille, otti siitä
juhlallisesti hyppysellisen nuuskaa ja veti sen hyvin miettiväisen
näköisenä nokkaansa. Sitten kääntyi hän Kirrin puoleen ja sanoi:
"kuinka minä tämän päivän ottaisin lukuun, jota ei vielä ole
elettykään?" Kirri kiepsahti heti velkamieheen päin ja kysäsi: "teinkö,
mies, väärin, kun helpotin yhden päivän kasvun?" -- Semmoinenhan se
Kirri oli! Tuon vähäisen, käsiinsä kiertyneen mammonan vuoksi,
katsoivat Kirrilän isäntäväki kaikki ne ihmiset ylön, joilla ei ollut
rahoja lainassa, ja niitä, joilla oli vähänkään velkaa, eivät he
pitäneet ihmisinäkään.
Heillä oli vaan kolme lasta, jotka kaikki olivat poikia. Sillä
ajalla, jolta kertomuksemme alkaa, oli vanhin poika, Martti, jo sillä
ijällä, että hän oli jo kerran nainut, mutta tuolla naimisella oli
ollut kova onni, sillä hänen nuori vaimonsa oli kuollut jo toisena
yhdessäolo-vuotena. Tuo Martti oli isälleen ja äidilleen täysi
vastakohta. Hän oli jo pienestä pitäin opinhaluinen ja pienenä
poikasena ollessaan käytti ja kärhensi hän niin kauvan isäänsä, että
hänen täytyi ostaa pojalle lyijykynä. Mutta tuota rahallista tappiotaan
ei Kirri tahtonut saada mielestänsä menemään moneen vuoteen! Hän
paapotti ja nurisi myötänsä, kuinka se raha meni aivan hukkaan, jonka
hän silloisessa tuhmuudessaan tuhlasi lyijykynän ostoon. Mutta Martti
ei ollut tuosta millänsäkään, hän piti vaan saaliinsa, ja piirteli ja
tähräsi vaan väli-aikoina, ja niin hän omin nokkinsa teki itsestänsä
kirjoitusmiehen. Ei hän isommaksi ja vanhemmaksi tultuansakaan
heittänyt opin haluaan, vaan hän hankki itsellensä hyödyllisiä kirjoja,
luki ja tutki niitä. Usein sai Martti kuulla opin halunsa vuoksi
tuhlarin ja laiskan nimeä sekä vanhemmiltansa, että nuoremmilta
veljiltänsä, jotka kumpikin vielä olivat poikasia, sillä heidän ja
Martin välillä olevat lapset olivat kuolleet; Esko oli toisen ja Hannu
toisen nuoremman veljen nimi.
Kolkilla oli Aina niminen tytär, kaunis ja siveä tyttö, jota kylän
nuoriso piti isossa arvossa, siveytensä ja kainoutensa tähden. Hän oli
vasta viimeisinä vuosina kehkeentynyt, ikääskun äkki-arvaamatta,
aikaiseksi ihmiseksi, sillä hän oli vasta kahdeksannellatoista
ikävuodellansa. Kodin siveä elämä ja siellä oleva kirjasto olivat jo
pienestä pitäen pitäneet puhtaana hänen sydämensä, ja vanhemmaksi
tultuansa rupesi kristillissiveellinen kasvatus kehittämään hänen
tarkkoja ja ymmärtäväisiä sielun-lahjojansa. Hänellä oli puhdas,
selkeä, luja ja kaunis ääni ja hän oli oppinut paljon nuottien jälkeen
laulamaan kansallislauluja; niitä lauloi Aina useinkin nuorison kanssa
ollessa, heidän pyynnöstänsä ja heidän huviksensa.
Kirrilän Martti kävi usein Kolkkilassa, tyydyttämässä lukuhaluansa,
talossa löytyvän kirjaston kirjoilla. Hän otti sieltä kirjoja kotiinsa
luettavaksensa ja toisia hän toi, kun toisia vei; tavasta hän perehtyi
tai oikeammin sanoen unohtui pyhinä, jälkeen puolen päivän koko illaksi
Kolkkilaan, lukemaan kirjoja, niinkuin näytti. Mutta aikaa voittain
havaittiin hänellä olevan muutakin syytä siellä viipymiseensä, sillä
Ainan soreus, siveys ja kehittyneet sielun-lahjat alkoivat yhä
tiheämmästi vetää tuota nuorta ja uljasta leskeä Kolkkilaan. Ja
kun Martti oli nuori, vasta parinkymmenen vuoden vanha, tunnettu
hyvän-tapaiseksi ja henkisen kehityksensä puolesta paljon etevämmäksi
muita, niin rupesi hän voittamaan Ainassa myötätuntoisuutta. Tuota
sydämen salaista lemmen kieltä ei kauvan puhuttukaan, ennenkun Martti
kihlasi Ainan.
Ennenkun käymme päätapauksia katselemaan tässä kertomuksessa, on
selveyden vuoksi tarpeellinen mainita; ett'ei Kirri ollut mikään tuhma
mies luontaisen järkensä puolesta, vaan että hän oli tuiki
valistumatoin, sillä hän ei ollut koskaan lukenut mitään maallista
kirjallisuutta, eikä hengellistäkään sitte rippikoulun, ja sen takia
oli hän jäänyt tuiki pimeäksi, niin ett'ei hän ollut oppinut
kunnioittamaan ja arvossa pitämään muuta kuin rahaa ja rikkautta.
Kumminkin oli hän ikääskun tietämättänsä oppinut viimeiseltä, Martin
vuoksi, lukemaan kirjoitusta. Tuon pimeytensä ja valistumattomuutensa
vuoksi oli Kirri perusajatukseton mies muiden kuin raha-asioiden
suhteen, ja tavallisesti häilyi hän sinne tänne muissa asioissa, aina
sen mukaan kuinka hän käsitti toisen tai toisen ajatukset ja puheet
oikeoiksi jossakin asiassa.