Toistakymmentä vuotta aikaa viimeisestä on kulunut. Ja ovathan ne
asiat, sekä Aholan että yleiset, ehtineet kokolailla muuttua.
Aholassa on tultu toimeen entiseen tapaan, aina sentään hiukan
paremminkin. Peltoja on vähinsä laajennettu, kun Jussista, joka jo
lähentelee kolmeakymmentä, mutta on vielä tavatonta kyllä muihin
seutulaisiinsa katsoen naimaton, on ollut pitkin aikaa oivaa apua
isälle. Lehmiä on ollut väliin kolmekin, muttei hevosta. Isä ei ole
huolinut hevosesta, vaikka Jussi ja kaikki muut ovat tahtoneet.
Vuodet ovat melkein poikkeuksetta olleet hyviä.
Jussin ja isän välille on kehittynyt jonkunlainen epäsopu. Tähän ei
ole niinkään suurena syynä se että poika silloin tällöin on tullut
liikutettuna kotiin; on kyllä saanut isän moitteita siitä, mutta sen
pahempaa siitä ei ole tullut, kun poika aina on kuitenkin ollut mies
paikallaan. Mutta varsinaisena syynä epäsopuun on ollut se, ettei isä
ole myöntänyt pojalle isännyyttä jotta tämä olisi oman suunnitelmansa
mukaan, enemmän muiden ihmisten tavalla saanut asua torppaa ja
ainakin pitää hevosta, vaikka heiniä olisikin täytynyt rahtimaalta
lisäksi hankkia.
Liisa on ollut jo pitkät ajat palveluksessa ihmisillä edempänä ja
likempänä vaan kuitenkin lähitienoilla ja valmistellut vuosien
kuluessa itselleen koko joukon vaatetavaroita.
Julius on ikänsä puolesta mieheksi tulemassa, vaan ruumiiltaan
nerkonen, ja Hilma niinikään naisen aikaisempaan kehitykseen nähden
aikaihmiseksi tulemassa. Mutta näiden nuorimpain halut ja pyyteet
ovat outoja vanhemmille, sillä ne ovat ennen kuulemattomia koko
paikkakunnalla.
Tuossa neljättätoista alkaessa tuli Juliukselle, joka siihen asti
oli ollut vastahakoinen lukemaan, tavaton halu kirjaa viljelemään
ja oppi pian sujuvasti lukemaan. Luki Uutta Testamenttia loppuun
päästyään yhä jälleen uudelleen, myöskin ahkerasti vanhaa ynnä muita
hengellisiä kirjoja niin paljon kuin niitä saatavilla oli. Näiden
kirjain lukeminen antoi runsaasti aihetta ajattelemiseen herättäen
samalla vähitellen herkän mielen sureskellen miettimään niitä
asioita, joita kirjoissa teroitettiin kaikille ihmisille kaikkein
kalliimmiksi.
Sen ohessa, kun kuntaan oli saatu lainakirjasto, sai sieltä
lukeakseen kokonaan ja puolittain maallissisältöisiäkin kirjoja,
jotka taas veivät ajatusta uusille aloille. Lainakirjaston hoitajana
oli seurakunnan pappi, joka rouvineen ilmaiseksi opetti pojalle
kirjoitustaitoa, johon hänessä oli palava halu herännyt.
Vanhemmat sallivat tätä kaikkea. Äiti tuumi että sanovathan
talonpojista silloin tällöin maailmassa tulleen pappeja; kuka
tietää miksi Julius oli aijottu. Isä taas löi tuommoiset ajatukset
tavallisesti myttyyn, varsinkin sen tähden ettei ollut suinkaan
varoja kouluuttaa pojasta herraa, Tietoja maallisiakin sai isän
mielestä hankkia ja kirjoittamaankin opetella, koska nykyiseen
maailman aikaan tarvittiin kunnanmiehiä ja muita semmoisia, vaan
näitä oli pidettävä pieninä asioina yksinkertaisen autuudenasiain
tutkistelemuksen rinnalla, eikä millään muotoa olisi saanut työaikaa
semmoisten asiain tähden hukata. Samaan mielipiteesen tuli äitikin
vähitellen.
Ja kun Hilmallekin heräsi samanlaatuisia mielitekoja kuin veljellä
oli, rupesivat vanhemmat koviksi asiassa ja kielsivät tuontuostakin
lapsuksia turhia höyrimästä.
Tämä vaikutti höyrijöissä surua sekä kiihoitti vain tiedonhalua.
Juliuksen ja Hilman mielipyyteet ja halut eivät kuitenkaan olleet
aivan samanlaiset. Juliukseen olivat hengellisistä kirjoista
lukemansa tiedot vaikuttaneet kovin syvästi, ne olivat herättäneet
hänen sielunsa syvimmässä polttavan kysymyksen: kuinka oikein tulisi
siihen sovintoon Jumalan kanssa, josta sanassa puhuttiin ja joka
tuottaisi iloisen rauhanmielen? -- Tätä hän ei osannut saavuttaa,
ei osannut rukoilla eikä uskoa _niin_, että se olisi tuottanut
kestävää tyydytystä. Toisista kirjoista saamansa historialliset,
luonnontieteelliset ynnä muut alkeistiedot tuottivat alussa uutta
viihdytystä mielelle, mutta sitte oli havaitsevinaan yhtä ja toista
ristiriitaisuutta hengellisen sanan ja maallisen tiedon välillä.
Kun siihen lisäksi vanhemmat ja muut likeiset ihmiset jopa pappikin
saarnoissaan monasti teroittivat mieleen että tieto ja viisaus
vieroittaa ihmistä sanan yksinkertaisesta opista, jossa yksistään
autuus löydetään, kävi ristiriitaisuuden tajunta mieltä masentavaksi,
peloittavaksi. Hän vaipui eräänä kevännä kahdettakymmentä käydessään
kamalaan synkkämielisyyteen, jota ei hän itse eivätkä muut
ymmärtäneet mitä se oikein oli. Hän epäili kaikkea, mitä oli lukenut
ja suri sitä etteivät tiedot olleetkaan tosia. Seurustelu toisten,
iloisten nuorten kanssa syksyllä hänet vähitellen auttoi selville
jälleen.
Paitsi noita sisällisiä taisteluita oli Juliuksella voimakasta
tuntemattoman ja tietämättömän kaipausta, jolle uskoi löytävänsä
vastinetta jossain kaukana, sekä sen ohessa suurta huolta tulevista,
mahdollisesti sattuvista kovista kohtaloista. Isä häntä monta
monituista kertaa ystävällisesti neuvoi että se tuntemattoman kaipaus
tulee tyydytetyksi vähitellen kun tekee työtä ja luottaa Jumalaan
ja ettei huomisenkaan päivän tähden, saatikka sitte kaukaisempien
aikojen vuoksi tarvitse liiaksi huolehtia, sillä elämässä on onnea ja
hyvää jokaista varten. Mutta tästä poika ei osannut viisastua...
Hilman mieli oli paljonkin toisenlainen kuin Juliuksen. Hän oli
vilkas ja iloinen, ei hengelliset asiat eikä muut huolet olleet
häneen syvästi leimaansa painaneet. Mutta mielellään hänkin
luki ja opetteli kirjoittamistakin, ja tiedot olivat hänestä
hauskoja, eikä hän milloinkaan vaipunut niiden ristiriitaisuuksia
tai tosiperäisyyksiä miettien selvittelemään. Hän näytti
mieleltään veljeään voimakkaammalta ja ruumiinkin puolesta oli
hän, sukupuoleensa katsoen, nuoremmuudestaan huolimatta Juliusta
voimakkaampi. Isä ja äiti tapasivatkin piloillaan sanoa: Paremmin tuo
Hilma sopis pojaksi kuin tytöksi, ja Julius taas paremmin tytöksi.
Mutta se oli kuitenkin joihinkin määrin yhteistä molemmissa että
Hilmakin halusi herroihin, tuntemattomiin ja kauvaksi, ja tämä
hänen halunsa oli hyvin kiihkeä, joka vastaansanomisista ei
laisinkaan masentunut. Papin rouva ja pappilan röökynät olivat
hienolla sukevalla olemisellaan saaneet hänessä hereille yhtäläistä
samanmoiseksitulemisenhalua kuin pappi ja muut joskus nähdyt
herrasmiehet Juliuksessa.
Muutamia vuosia takaperin siitä kevätkesästä, jolloin tämän luvun
pääasia tapahtui, oli Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla otettu kotureiksi
Aholaan. He olivat olleet monessa paikassa, tuskin vuotta missään,
eikä kukaan enää heille luvannut paikkaa Ullan suupalttisuuden ja
sen tähden, että Jussi laiskuuksissaan makasi niin monet päivät
kotona, josta Ulla lakkaamatta miestänsä haukkui. Sen lisäksi
piti Ulla usein aika meuhakkaa toistakymmentä käyvän juonikkaan
poikansa kanssa, milloin luudantyveä korvalle antaen, milloin
mitenkin reukaloiden häntä isän ollessa välinpitämätön koko asiasta.
Kuka moista mustalaisjoukkoa viitsi huoneessaan pitää ja kuulla
lakkaamatonta riitelemistä ja meuhakkaa! -- jahkaisivat ihmiset
jokapaikassa. Hermanninko sitte täytyi rauhalliseen kotiinsa ottaa
moiset?! Hän hyvin tunsi Ullan suurisuisuuden. Mutta he pyysivät niin
kauniisti, oikein rukoilevasti, molemmat miltei kyynelsilmin, että
antakaa nyt suojaa, kuu ei missään sitä saada! Hanna heltyi melkein
kyyneleihin hänkin, ja Hermanninkin valtasi armeliaat tunteet ja
ajatteli asiaa sallimuksena ja koettelemuksena -- täytyyhän kristityn
auttaa hätääntynyttä -- ja lupasi: saa tulla koetteiksi kun maksaa 12
markkaa hyyryä vuodessa.
Toisinaan otti Ulla oikein pilkatakseen Juliuksen ja Hilman herroiksi
pyrkimisen aikeita. Kun Aholan Julius -- tapasi hän asetella -- tulee
kiiltävissä saappaissa ja korkeassa silkkihatussa keppi kädessä
maantiellä minun vastaani, niin minä tietysti menen kauvas ojan taa
ja niijaan syvään ja kysyn että muistaako hyvä herra enää tämmöistä
veuhkanaa, kuin Sarvi-Ulla, olleenkaan. Ja kun Hilma röökynänä
taikka rouvana leveissä kurttuhameissa ja samettipäällyskenguissa
hienosti hipsuttelee herrain kamarin lattiaa ja katsoo pihalle ja
puistatellen panee: phyi, phyi kun siell' on ruma ilma -- niin
tulen minä niijaillen ja sanon että kaivettiin tuota ennen yhdessä
syksyrämpsyissäkin perunoita Aholan pellolla ja oli hameet ja kourat
vahvassa mullanpevussa. -- Kiusatut yrittivät toisinaan suuttua,
mutta Ullalla oli tavallisesti niin mukavaa sanottavaa lisäksi että
katkeruus muuttui nauruksi. Julius kuitenkin yksinäisyyteen tultuaan
vakavamielisenä paheksui tuota kiusaamistakin, sillä -- ajatteli hän
-- samaa se on isän ja äidinkin mieli, semmoista kummaksumista tuossa
asiassa, vaikkeivät he tee pilkkaa.
* * * * *
Oli maanantaipäivä muutamia viikkoja ennen juhannusta. Aholan vanhin
poika Jussi teki lähtöä matkalle Amerikkaan. Ja Julius ja Hilma
olivat tositouhuissa mukaan Vaasaan saakka.
Isä istui käsi poskella pöydänpääakkunan kohdalla penkillä ja
äiti, huivi hyvin silmille vedettynä, kudoskeli sukkaa periakkunan
pielessä. Ulla istui takkakiven nurkalla, suuresta visapiipusta
haikuja töllyytellen.
-- Olispa mukavaa -- alkoi Ulla naurahtaen ja savua pölläyttäen --
kun sais koko Aholan asukkaineen päivineen siirtää hurautetuksi
Amerikkaan. Niin että veis minunkin sinne. Äijä (tarkoittaen
miestänsä, joka tällä kertaa oli kylässä työssä) sais jäädä
kotimaahan. Minä pääsisin sinne Amerikan herroja kuppaamaan. Kai
siellä kuppuustakin maksetaan parempi palkka kuin täällä, jossa vain
penni sarvelta annetaan. Poika juntus sais tulla samassa kyydissä.
Panisin siellä suutarinoppiin. Siellä kumminkin on parempia suutaria
kuin täällä. Isänsä opissa ei siitä hääviä suutaria tule, vaikka
kyllä se Jussi aikoinaan neulomaan kykeni. "Vaan kaikki Jussilta
näyttää kun vanhaksi tulee..."
-- Niin se Ulla puhua veuhtoo aprikoimatta asiaa tarkemmin, lausui
Hermanni. Minulle on Jussin lähtöhomma tuottanut syvää surua; samoin
Juliuksenkin ja Hilman maailmallemenopuuhat.
-- Ja minulle, yhtyi Hanna. Tämä suru vie minut hautaan. Lapset eivät
tietäne kuinka koskee äitiin heidän menonsa niin kauvaksi ettei saa
nähdä tuskinpa kuullakkaan heistä mitään. Olishan tässä Aholassa
toimeentultu kaikki... Kyyneleitä tipahti hänen rypistyneille
poskilleen.
-- Aika on toinen kuin ennen; siinä lienee syy noihin kummallisiin
haluihin ja puuhiin -- arveli isä. Tyydyttiin sitä ennen -- --
-- Niinhän tämä nykyinen aika on kuin sotkeentunut vyyhti entiseen
verraten, keskeytti Ulla. Ennen luisti maailma kuin siimaa eikä
tullut vastaan solmuja eikä vintturoita, mutta nykyaikaan yksi vetää
yhtäälle toinen toisaalle eikä tiettä alkua ei päätä. Toiset lähtevät
kultamaahan kultaa kourin kokoamaan, toiset pyrkivät herroiksi.
Herroiksi kouluuttamista varten tahdotaan kansakoulua. Siinä asiassa
ovat Mutkan herra ja pappi yhtäpoikaa, vaikka muissa vetävät
niskaköyttä toisilleen. Hupsuksi minä ainakin tulen, jos en pääse
Amerikkaan minäkin. Sanokaa te, Hanna ja Hermanni vain että antaa
menevän mennä, kyllähän jääpä neuvonsa pitää.
Hermanni ja Hanna eivät olleet juuri ottaneet korviinsakaan Ullan
lorua, jonka he ennestään tiesivät olevan vailla päätä ja pontta.
Mutta Jussi, joka kokosi kapineitaan seinältä kaapista, arveli: Ullan
puheista en minä suuria perusta. Ei se Amerikkaan lähtökään ole niin
ilman aikojaan. Kun toiset ovat saaneet rikkautta helpotellen omassa
maassa, niin onhan sitä saamattomilla lupa lähteä koettamaan onneansa
kaukaiseen maahan. Jos ei sittenkään onnesta, niin tietäähän silloin
ettei ole sallittu rikkaaksi tulemaan. Minä lähden parempaa etsimään
kuin kotona on.
-- Me mennään kaupunkiin etsimään parempaa, selitti Julius itsensä ja
Hilman puolesta.
-- Kaupungissa -- ilmaisi Hilma ajatuksensa -- saa kauniit vaatteet
ja saa olla ja asua niin komeissa huoneissa kuin pappilan kamareissa,
sanoi pappilan piika, joka on ollut kaupungissa.
-- Tyydyttiin sitä ennen ja on näihin maailman aikoihin asti
tyydytty, kunhan on ruokaa ollut ja kattoa suojana, puheli isä. Mutta
entisten ihmisten kestäväisyyttä ja tyytymystä ei ole nuorissa.
Minä kuulin isän ja äidin monasti kertovan kuinka Kuusikankaankin
muinaiset asukkaat satoja vuosia taapäin raastivat itselleen
elatusta laajoista sydänmaan metsistä ja järvistä, metsästämällä
ja kalastamalla, ja kuinka he monta monituista nälkävuotta saivat
kestää vielä sittenkin kun jo enemmän maata viljelivät, syystä ettei
maa tahtonut kasvaa kun oli kylmiä kesiä ja hallavuosia. Mutta he
kestivät ja pysyivät kotonaan. Voimakkaita ja reippaita olivat
miehet, vankkoja vaimotkin. Esimerkiksi noin puolitoista sataa vuotta
sitten asui ja eleli Kuusikankaalla luja ukko ja roteva akka, minun
isäni isän vanhemmat. Kun menivät peninkulmain päähän sydänmaalle
heinään tai tervashaudalle oli ukolla vähäläntä pata lakkina päässä
ja melkein nykyisten miesten mittainen leveä piimäleili selässä, joka
leili on vieläkin Kuusikankaan puodissa ja on siinä vuosiluku 1723.
Akka taas kantoi konttia, jossa oli neljäkymmentä leipää, leiviskän
aski voita ja kaloja pari leiviskää, Noita ihmisiä minä olen
töissä ollessani usein ajatellut ja saanut ikäänkuin uusia voimia
väsymyksessä. Tämmöisten vanhain muistoa teidän pitäisi, lapset,
kunnioittaa ja pysyä perintömaalla kaikki.
-- Kaikki minäkin tahtoisin pysymään kotona, vaikka vielä Maijan ja
Matin joukkokin tulis Aholaan, lausui äiti suotavanaan. Kyllähän
tässä maata on ja paljon väen voimalla sitä sulille saataisiin.
Jumalahan sitten kasvun antaisi.
-- Antaa menevien mennä, kyllähän jäävät neuvonsa pitävät, sanoa
hölpäytti Ulla taas.
-- Pojat, taikka kumminkin toisen niistä, soisin minä
vanhentajaksemme, ilmaisi Hermanni ajatuksensa. Jäis edes Julius
kotiin ja rupeais tyytyväiseksi työmieheksi, kun ei sinne
sotaväkeenkään tullut hoikkuutensa tähden kelpaamaan. Muuten se
on kummallista nykyiseen maailmanaikaan sekin että rotevat nuoret
pojat tästälähin viedään, jos vain määräävä arpa tulee, kolmeksi
vuodeksi pois kotoa. Mutta se nyt sentään on meidän oman maan ja
keisarin tähden, jos vihollinen tänne ryntäis... Mutta Amerikkaan
meno on vain rikkauden himosta ja kaupunkiin paikkaa etsimään lähtö
herraksitulemisen halusta. Vaan kun nyt kerran menette, niin menkää,
ja Jumalan siunausta minä soisin teille sielläkin, missä tulette
olemaan. Älkää unhottako koskaan Jumalaa, että Hän on jokapaikassa
läsnä ja näkee kaikkialle. Ja niin kartatte pahuutta.
Samassa tulivat Liisa -- nykyään Hakalassa palveleva -- ja Maija,
viimemainitulla kaksi poikaansa ja kolme tyttöänsä mukana, Aholaan.
Maija istui seuralaistensa kanssa Ullan viereen takkakivelle.
Liisa äitinsä ja Hilman väliin peripenkille. -- Kaikki ovat niin
surullisia, alkoi, Liisa, -- äiti ja isä ja Hilma ja Julius ja
Jussikin. Mitä siitä suree; jos kerran menee, niin menee, lisäsi
hän päättävästi. Pianhan Vaasasta masiinalla huristaa takaisin jos
paha on olla, ja tuon kolme peninkulmaa rautatielle kulkee vaikka
unissaan. Ja höyrylaivoissa sinne Amerikkaan mennään ja samoin sieltä
tullaan, milloin mieli tekee. Vaasan rannasta saa astua laivaan, joka
vie kuin tuli ja valkea.
-- Kas niin, se on oikea tyttö joka katsoo asiaa hauskalta kannalta
vain, säesti Ulla takkakiveltä.
-- No pääsishän sieltä takaisin Amerikastakin, kun vain sais rahoja
kokoon, arveli Maija.
-- No rahoja siellä pitää tulla, jos kerran muutkin ovat saaneet,
päätteli Jussi. Alamaasta kuuluu jo hyvin monta nuorta miestä olevan
Amerikassa ja lähettelevän rahoja kotiinsa akalleen ja lapsilleen.
Ja kuuluu jo useita sieltä palanneenkin, ja rahaa olevan kuin
tuhkaa. Minulla ei noita ole akkaa eikä lapsia, että niiden tähden
haalis kokoon, mutta lähetän, jos hyvin käy, isälle ja äidille
vähäsen. Ja sitten kun olen oikein paljon saanut kokoon, tulen tänne
kotiseudulle ja ostan talon ja otan akan. Kuusikankaan Kustilta olen
kyllä lainannut melkein kaikki matkarahat, kun itselläni ei ollut
kuin 50 markkaa, mutta jos hyvin käy ei tarvitse siltä mahtavalta
enää lainata. Jospa vielä voisin ostaa yhtä oivallisen talon kuin
Kuusikangas on!...
-- Jussilla, sanoi äiti, on miehekkäitä tuumia ja suunnitelmia, mutta
Hilma ja Julius eivät oikein tiedä, mitä varten menevät, Juliuksella
ei ole hituistakaan rahankokoamisen halua, mutta se halajaa herraksi,
että sais paljon lukea ja kirjoittaa. Ja Hilman tekee mieli tulla
niin hienomaiseksi ja sieväksi kuin röökynät ovat eikä tahtois --
niinkuin Juliuskaan ei tahtois -- tehdä kovaa talonpoikaistyötä.
Kaikki kolme huomasivat äidin puhuvan aivan asianlaidan mukaan.
Jussilla oli luja suunnitelma aivoissa, mutta Juliuksella yhtä
vähän kuin Hilmallakaan ei ollut selvyyttä eikä varmuutta. Julius
olisi vain halunnut olla semmoinen tietävä mies kuin pappi taikka
muut oppineet herrat ja mielellään herrain pukeissa myös sekä tehdä
hyvää opettamalla ja muuten, niinkuin oli kirjoista lukenut jalojen
miesten maailmassa tehneen. Toivoi myös kaukana kohtaavansa semmoisia
jaloja ihmisiä kuin joista oli lukenut, kuinka varakkaat monasti
auttavat köyhää j.n.e. Auttaisivat häntäkin... Hilman aikeet ja
suunnitelmat olivat vielä, miltei epämääräisemmät, mutta syvällä
hänen sydämmessään oli ikäänkuin itsetiedottomana halaumuksena häntä
hellivä ja rakastava ihminen, joka mielikuvituksessa tavallisimmasti
otti nuoren, reippaan herrasmaisen miehen haamun. -- Pappi ja
rouva olivat olleet heitä kohtaan niin hyviä, että edellinen oli
tiedustellut tuttavaltaan kauppamieheltä kauppapalvelusta, eli
siihen harjoittelemisen tilaisuutta Juliukselle, ja jälkimmäinen
ystävältään naisten vaatteiden ompeluliikettä pitävältä neidiltä
neulomaoppipaikkaa Hilmalle. Tällä näytti olevan halua ja taipumusta
hienoon neulatyöhön. Ja paikat olivat luvassa. Isä antoi 15 markkaa
matkarahoiksi kummallekin. Rautatiematkaan tiedettiin tarvittavan 5-6
markan vaiheille hengeltä. Äiti pani evästä, säästyneitä joululeipiä
pari, yhden juuston ja vähäisen rasian voita kullekin erityiseen
nyyttihuiviin.
Jussi ja Julius kehoittivat isää ja äitiä ottamaan Maijan ja Matin
vanhentajakseen, koska Matti oli roteva työmies; kyllähän ne lapset
siinä eläisivät. Vanhimmasta päästä olivatkin jo palveluksessa
ihmisillä. Liisasta, kun ei lupaa ottaa ollenkaan miestä, ei tietysti
ole vanhentajaksi. -- Liisi kuultuaan tämän vakuutti yksin olevansa;
ei hän ota, jos vielä sattuisi saamaan huonon taikka häjyn; voi hän
itsekin itsensä elättää. -- Maijasta tuntui hyvältä se että hän
miehineen tulisi vanhentajaksi, ja hymyili, vaan ei puhunut mitään.
Isä ja äiti lausuivat toivomuksenaan, että kaikki matkaanlähtevät
tulisivat kotiin takaisin, jos ei erittäin hyvältä tunnu olo
maailmalla. Isä vielä erityisesti lisäsi:
-- Jussia tai Juliusta minä olen aina vanhentajaksemme aatellut.
Luulen että se on niinkuin sanotaan:
Vähä vävystä apua,
tyhjä turva tyttärestä.
-- Minä taas -- sanoi äiti -- toivoisin kaikki tyttäreni olevan
näkyvissä ja ainakin tiettävissä, erittäinkin Hilman, joka on ollut
minulle kuin herttainen hupulaislintu vanhoilla päivilläni... Äitiä
itketti ja Hilma pillahti itkemään. Hän muisti kuinka äiti hänelle
piennä tyttönä lauloi:
Västäräkki, sievykäinen
lensi meidän lasin taa,
tänne katsoo, hyppiväinen,
ja hilpeäksi Hilman saa --
ja monta muuta kaunista, herttaista hetkeä muistui lapsuudesta
tuon 18-vuotiaan tytön mieleen. Mutta menevä hän nyt oli, sillä
oli niin monasti ja kauvan jo varmaan aikonut. Hyvästijättö tuntui
kaikille lähteville vaikealta, eikä se suinkaan ollut hauskempaa
kotiin jääville. Siinä ei monta sanaa enää vaihdettu kummaltakaan
puolen. Sydämmet vain puhuivat tuntehikasta äänetöntä kieltä...
Vanhemmat eivät ymmärtäneet lapsiansa kyllin, mutta kuitenkin he
heitä rakastivat. Lapsetkaan eivät oikein oivaltaneet, mikä tarkoitus
vanhemmilla oli heidän suhteensa, mutta yhtäkaikki tunsivat ikäänkuin
helliä sointuvia kieliä omista sydämmistään vanhempain sydämiin ja
päinvastoin.
He kävelivät, Jussi edellä, sitten Julius ja Hilma, nyytit kädessä
tietä pellonpyörtäneitse; veräjältä ja männikön syrjästä vilkaisivat
vielä taakseen. Ajatus, milloinkahan jälleen näkee kotikartanon,
pellot ja kellot ja isän ja äidin, oli jonkun aikaa valtavimpana
heidän jokaisen mielessä. Mutta pian se jossakin määrin haihtui,
vaikkei kokonaan, tokkopa koskaan, niinkauvan kuin poissa on...
Kuu olivat saapuneet Mutkan pihalle, sattui herra olemaan siellä ja
kysyi kuivasti:
-- Mihinkäs nyt tuota kyytiä nyytit kädessä? Vaikka Jussin Amerikkaan
aikomus hänellä kyllä oli ennestään tiedossa, mutta kuinkapa arvasi
että hän nyt juuri oli tuon pitkän matkan alkanut. -- Kun sai kuulla
kunkin matkan päämäärät, arveli, kylläpä on oivallista, että ihmiset
täältäkin lähtevät näkemään ja kokemaan maailmaa. Puhui sitten
pitkät puheet kokemuksistaan kaupungissa koulussa ja sen jälkeen
kauppapalveluksessa olostaan. Ei ne ole mitään kissan päiviä, mutta
hyvää ne tekee, sanoi muun muassa. Toivotti lopuksi onnea matkalle.
Mutta vanhemmille kotona tuntui niin tyhjältä...
Koko seudun väestössä herätti Aholan Jussin Amerikkaan lähtö suurta
huomiota ja kummastusta. Eihän tuommoista olisi uskonut. Kukaan ei
ollut tätä ennen täältä moiselle matkalle lähtenyt.