Syyskesällä neljättä vuotta edellisestä saivat Aholan vanhukset
jälleen nähdä ympärillään kaikki muut lapsensa paitsi Hilmaa.
Pertteliaamuna elokuun loppupuolella oli Jussi saapunut Amerikasta
kotiin ja Julius hänen muassaan lähtenyt Vaasasta kotona käymään.
Suurin muutos oloissa täällä entisestä oli ehkä se että Kala-Jussi
ja Sarvi-Ulla olivat muuttaneet paikkakunnalta Tampereen puolelle.
Useampia miehiä oli kunnasta myös Amerikkaan matkustanut, muutamia
Jussi siellä tavannutkin. Kaikki muuten melkein entisellään.
Vanhusten kasvoissa tosin huomasi syvempiä ryppyjä.
Amerikassa olostaan oli Jussi taloudellisesti hyötynyt neljättä
sataa markkaa Suomen rahassa -- matkarahavelkansa sitäpaitsi saanut
maksetuksi. Enempää ei ollut säästöä tullut, kun palkat sillä
kaivoksella Kaliforniassa, jossa hän työskenteli eivät olleet
erittäin korkeat; muualta kyllä oli kuullut parempia palkkoja,
muttei hän ollut huolinut lähteä varmasta työpaikasta epävarmaa
takaa-ajamaan. Oli sen ohessa sairastanut kuumetautia neljän
kuukauden paikkeille toisena olo-vuotenaan. Ryyppäämisellä, vaikkei
siitäkään ollut kokonaan vapaa, ei ollut mainittavia kuluttanut.
Oli näet pian Amerikkaan tultuaan havainnut, että kyllä menee päin
mäntyä, jollei pidä itseään lujissa ohjaksissa. Ja niin pitikin
lukuunottamatta paria kolmea kertaa, jolloin yönaikoihin joutui
viettelysten valtaan.
Paljon, paljon hän oli tuolla matkallaan saanut maailmaa kokea.
Pian oli tullut havaitsemaan ettei sitä lentämällä tässä maailmassa
onnen satamaan pääse, vaikkapa pääseekin Amerikkaan höyryn voimalla.
Kaivoksessa syvällä maankamaran alla oleminen ja työskenteleminen
oli hänestä tuntunut kovin tukalalta ja pelottavalta, ja siitä kai
hän sairastuikin. Parannuttuaan oli saanut työpaikan maanpinnalla,
mutta siitä ei myöskään maksettu varsin yhtä suurta palkkaa kuin mitä
syvyyden kuilussa sai. -- No niin, -- eihän se nyt rahallisessakaan
katsannossa ollut tuo matka aivan turakkoon mennyt. Ja sitte maailman
näkeminen, se maksoi. Hän oli jo sivistynyt mies, joka ei enää
osannut panna suurtakaan merkitystä herran ja talonpojan väliselle
raja-aidalle. Ymmärsi Englanninkieltäkin muutamia sanoja ja osasi
ihan kuin täysi "yanki" sanoa: jes. Oli opetellut kirjoittamaankin
ja vaikka tuo kävikin hiukan töhrimällä, niin asian kumminkin osasi
musteen ja paperin avulla tulkita. Ja mitä siitä vaikka osaisi
kirjoittaa kuin siimaa!... Voimatyöllä sitä rahaa kiskotaan ja
rahalla on valtiollinen voima -- ja tuo on todempaa kuin se mitä
täällä sanotaan että rahalla olisi muka taivaallinen voima. Työ ja
sen tuottama varallisuus oikeuttaa siellä istumaan vaikka presidentin
viereen.
Paljoa synkemmän käsityksen maailmasta oli Julius Vaasassa
saanut. Hänestä piti tuleman kauppapalvelija -- riivari eli
puukhollari, jolle täällä maalla pantiin koko suuri arvo, koska
luultiin semmoisella olevan sangen rikastuttava palkka -- mutta
mielihaikeudekseen oli Julius havainnut ettei hänestä ainakaan
tällä alalla tullut mitään. Varallisessa suhteessa hänellä ei ollut
vielä mitään koossa ja henkisessä katsannossa jäyti tyytymättömyys
ja kalvava kaipaus mieltä. Taipumaton vastenmielisyys kaikkeen
tavarain kaupitsemiseen ja kehumiseen, joka kuitenkaan ei ollut
niin julkisesti tullut ilmi että olisi paikkansa menettänyt, sillä
selittämättömästä arkuudesta koki hän olla isäntänsä mieliksi.
Vaan huomatuksi hänen kauppa-alalle sopimaton luonteensa kyllä oli
tullut, jonka tähden kauppias itse, joka oli kaupungin etevimpiä
liikemiehiä, sekä edistyneemmät toverit tiskin takana vähän kuin
ylenkatseellisesti häntä kohtelivat. Mutta sai yrittää, ajatteli
kauppamies -- kun kerran yritti ja osottautui rehelliseksi.
-- Kuitenkin toisaalle paloi Juliuksen mieli. Vaan mihin, oli
käynyt yhä sumeammaksi. Tiedot, joita joutoaikoina kirjoista ja
sanomalehdistäkin ahmi, yhä vielä miellyttivät. Mutta jo havaitsi
näissäkin kovin paljon tyytymättömyyttä ilmilausutuksi. Entisiltä ja
nykyisiltä ajoilta, kotimaasta ja varsinkin ulkomailta kuului kuinka
herrat ja voimalliset aina tietämättömiä ja heikkoja sortavat, mutta
kuinka joskus on sortovaltaakin noustu kukistamaan. Ranskan suuri
vallankumous riehunnoineen ja Marseljeesineen heijasti innostuttavana
utukuvana hänen mielikuvituksessaan, josta todellisuus, ajatteli
hän, oli karsinut pois ne kauniit hedelmäoksat, joita ennen oli
uskonut ihmissuvun rungosta haarautuvan. Hän oli aina, milloin
suinkin sopi, pyrkinyt yksinäisyyteen. Ja sieltä karsain silmin
katseli miltei kaikkia ihmisiä ikäänkuin ne olisivat olleet hänen
vihollisiaan. Kun vihdoin tutustui lähemmin muutamiin miehiin,
sattuivat nämä olemaan samanlaatuisia maailmanjärjestykseen
kyllästyneitä kuin hänkin, He lukivat kirjoja, joissa synkin värein
kuvattiin ihmiskunnan toinentoisensa sortamisen taistelua, jossa ei
muka näkynyt mitään korkeampaa johtoa kuin väkivalta. Tämä seura,
uskoivat siihen kuuluvat itse, oli ajattelijain vähäinen joukko.
Koko kaupunki oli heidän mielestään ahdettu täyteen ihmisillä,
jotka eivät mitään ajatelleet eivätkä välittäneet mistään muusta
kuin kaupasta ja palkkain suuruudesta. Tavalliset kaupunkilaiset
taas puolestaan halveksivat näitä muka ajattelijoita, mikäli heitä
tunsivat, tyhjänperäläisinä, joissa ehkä hieman oli ulkomailla
elämöivän vaan meillä kuulumattoman ja mahdottoman sosialismin itua.
-- Välimittäin oli Julius syvästi kaivannut hellää ja rakastavaista
naista, jota hän puolestaan olisi tahtonut kaikesta sydämmestään
rakastaa. Mutta semmoista ei ollut. Ja jos hän olisi avioliitosta
itseensä nähden maininnut olisivat kaikki sillä nauraneet, sen hän
kyllä palkattomana miehenä oivalsi. Juuri itse tuli elämään, vaan ei
olisi voinut "vaimoansa elättää", kuten sanotaan. Ja mistä hän olisi
vaimon saanutkaan, kun naiset eivät ollenkaan näyttäneet ymmärtävän
hänen umpinaista luonnettaan ja miettiväistä sieluaan? Sitten se taas
katosi tuokin kaipaus ja hän koki viihtyä jääkylmyydessään.
Mielellään näkivät vanhemmat molemmat poikansa kotona jälleen, ja se
heitä suretti ettei Hilma ollut palannut ja että sen lisäksi tiedot
hänen olemisestaan ja elelemisestään olivat sumeat. Julius tiesi,
oli itse ompeluliikkeen pitäjättäreltä kuullut, että Hilman luonne
vakavaan työssäistumiseen oli miltei mahdoton, ja vuoden tuskin
oltuaan ompelunopissa oli tyttö lähtenyt omille teilleen. Hänen
tähtensä oli Julius myöskin paljon surrut ja monasti ajatellut että
hän jos olisi rikas elättäisi koko tytön. Noin vuosi sitten oli veli
saanut siskoltaan kirjeenpahaisen ja silloin tämä ilmoitti olevansa
työssä Tampereen puuvillatehtaalla. Sen koommin ei mitään tietoa.
Julius, joka oli tullut tietämään huonolla polulla olevia naisia,
pelkäsi itsekseen sisarensa suhteen, vaan ei tahtonut sanallakaan
antaa sureksiville vanhemmille aihetta lisään murheesen. Ehkäpä toki
ei niin pahoin olekaan, toivoi veli.
Sitäpaitsi oli Aholan vanhuksilla muuan kotoinen huolen aihe.
Kuusikankaan Kusti uhkasi ensi syyskäräjissä riidellä sedältään
torpan pois. Mutkan herra, joka nyt oli kunnallislautakunnan
esimiehenä ja kunnankirjurina, lainamakasiininhoitajana, tukkiherrana
ja lautamiehenä, ja tämän kaiken ohessa ainoana viljan ynnä muun
tavaran kauppiaana paikkakunnalla, oli tutkinut lakikirjojakin.
Häneltä ainakin oli Kuusikankaan Kusti saanut tietää, ettei se Heikki
Kuusikankaan Hermanni Aholalle tekemä, G.W. Flanellin (Mutkan herran
itsen) kirjoittama torpankontrahti "ikuisiin aikoihin" ollutkaan
pätevä ajallistakaan maailmaa varten, se ei ollut laillinen. Ja
sitäpaitsi ei Aholan Hermanni ollut hoksannut käyttää kontrahtiaan
laissa vahvistamassa, vaikka semmoinen pitäisi tapahtua joka kymmenen
vuoden kuluessa. Mutkan herra oli vain tosiasiana tuosta maininnut
asuessaan uiton johtajana Kuusikankaan edustuvassa. Mainitseminen oli
aiheutunut siitä että Aholan Hermanni oli käynyt herran puheilla,
kysymässä eikö hänellekin annettaisi joku sata markkaa rantarahaa,
koska kerran Aholalle kirjottua maata oli keväisin tukin uitosta
johtuvien paisuntavesien alla ja koska Kuusikankaalle maksettiin
tuhannen markkaa vuodessa. Kusti ei siihen myöntynyt, ja herra
kehoitti käräjöimään. Sitten sen näkee onko oikeutta saada. Hermanni,
joka ei koskaan ollut edes todistamassa sattunut olemaan, vastasi
rehellisesti:
-- En minä rupea käräjöimään; minä en tunne muuta kuin omantunnon ja
Jumalan lain ja niiden mukaan olen oikeassa.
Tämä oli kiinnittänyt Mutkan herran ajatuksen kirjoittamaansa
Aholan kontrahtiin, ja saattoi hänet kysymään, oliko kirjaansa
laissa käyttänyt niin ja niin monasti. Eihän Hermanni semmoisista
säännöksistä tietänyt. -- Jaa, torppa on menevää, jos talonomistaja
tahtoo. Pitääksenne torpan, täytyy teidän saada uusi kontrahti 50
vuodeksi, ja siihen olisi teidän edullista saada määräys että torppa
sen ajan kuluttua arviomiesten laskun mukaan lunastetaan. Ja se on
laissa vahvistettava. -- Sepä nyt merkillistä, vastasi Hermanni
ällistyneenä -- ja minä olen perittävästä talosta perintöosanani
torpan ottanut. -- Lähtiessään Hermanni lupasi miettiä asiaa
ennenkuin uusia kauppoja rupeaa hieromaan.
Tätä sitten, kuten sanottu. Mutkan herra erityistä tarkoittamatta
mainitsi Kuusikankaan Kustille, ja tässä oitis heräsi ajatus saada
torppa pois. Siitä hän saisi lisää peltoa ja heinimaatakin vähinsä.
Tämä seikka kummastutti ja huolestutti vanhuksia. Omalta
sedältään julkee himoita pientä omaisuutta kun itsellä kyllä on!
Vaan lohdutuksenkin he löysivät. Jumala koettelee heitä vielä
haudan partaalla oman sukulaisen kautta. Hänen sallimattansa ja
tietämättänsä ei haonneula puusta putoa -- riistettäisiinkö sitten
se turve ja kontu, joka on kasvavaksi pengastettu ja jossa koko
elämäntyö on tehty, noin vain helposti heiltä?... Sitä ei Jumala
salli. Se täytyy jäädä niille, jotka heidät saattavat kunnialla
hautaan. Kuitenkin saavat vanhentajat, nuoremmat ihmiset, koettaa
menetellä maallisen lain säädösten mukaisesti. Minä -- ajatteli ja
sanoikin Hermanni -- en mene veljeni kanssa tekemää sovintokirjaa
muuttelemaan. Mutta muistakoot nekin, jotka uuteen kontrahtiin
suostuvat, panettaa vaatimuksen kaiken täydellisestä lunastamisesta
50 vuoden päästä, sillä aina on työntekijä palkkansa ansainnut.
Siitä olivat vielä epäselvillä, Matti ja Maijako, jotka poikain
poissa ollessa olivat Aholassa asuneet ja yhä vielä asuivat, vaiko
Jussi vastahankittavan vaimonsa kanssa, tulevat heitä vanhentamaan.
Matti ja Maija olivat isän tahdon mukaan Aholassa, vuodet kun olivat
hyväsatoiset, suorittaneet velkansa Mutkan herralle. He eivät olleet
enää orjia, ajatteli Hermanni. Pitikin hän Matista kuitenkin ja oli
tullut huomaamaan että on siitä vävystäkin sentään apua, kun se
on roima työmies ja juomaton. Uudenaikaisempaa asumistapaa kyllä
tahtoi ja oli Hermanni jonkun verran antanut peräänkin. Sai kydön
viljelemisen kautta valmistaa enemmän viljaa ja heinimaata, vaan
hevosta ei ollut vieläkään sallinut ottaa. Myönsi kuitenkin että
senkin saa hankkia jahka näyttää solkenaan elättää voitavan.
Jussi sittekin, oma poika, olisi kohtuudenmukaisempi heitä
vanhentamaan, olivathan Matti ja Maija saaneet palkan työstään,
kun olivat elatuksen oloaikanaan saaneet ja velkansa, 300 markkaa,
Mutkan herralle maksetuksi. Mutta Jussi oli vielä arveluspäällä,
mennäkö takaisin Amerikkaan ja yrittää saada vihdoinkin talon
hinnan jottei tarvitsisi tuon ylpeäluontoisen ja toisen omaisuutta
himoitsevan sedänpojan kanssa tekemisiin tulla. Kovassa se tosin on
raha sielläkin, ja kotiseudulla olisi paljoa herttaisempi asua -- jos
olisi ... jos voisi olla mahtava mahtavaa vastaan.
Aprikoimiset ja huolet, joista huoli tietämättömissä olevan Hilman
tähden oli kaikkein sydämmellisin, heikonsivat ijäkkäitä Aholan
asukkaita tämän syyskesän kuluessa huomattavasti. Ja alkoihan
Hermanni jo olla vapisevan vanha. Kuitenkaan ei olisi luullut vaimoa
toistakymmentä vuotta miestään nuoremmaksi.
Mikkelimaanantai-aamuna noustuaan ja kengittyään Hermanni penkillä
kumarruksissa istuen huokasi syvään ja sanoi:
-- Työ on tehty minun puolestani, tunnen sen hyvin.
Hanna kalpeni säikähdyksestä, ja kaikkien muidenkin tuvassaolijain
sydän säpsähti.
Kun kysyttiin, miksi niin päätteli, vastasi hän sen tuntevansa
ruumiissaan.
Hän meni takaisin levolle perisänkyyn. Viimeisen toivomuksensa ja
tahtonsa sanoi olevan että Jussi kuitenkin jäisi vanhentamaan äitiä
-- isä, sen hän tunsi, ei tarvitse vanhentajaa. Jussi lupasi jäädä.
-- Sinuun minä luotan, vanhin poikani! Sinä täytät sanas; ole
äitis turva vanhoilla päivillään. Sovi Kuusikankaan nuoren isännän
kanssa, niinkuin laki vaatii, mutta älä missään tapauksessa anna
torppaa lunastuksetta, äläkä lähde tästä. Sano hänelle minun
kuolinvuoteellani sanoneen että meidän asiamme on oikea omantunnon ja
Jumalan lain mukaan. Sano se vaikka lakituvassa tuomarille.
Jussin poskille vierähti kyyneleitä.
-- Matti ja Maija -- jatkoi isä -- tullevat nyt toimeen maailmalla,
kun ovat velattomat ja useimmat lapset palveluksessa ihmisillä.
Mutta mitähän ... hän ajatteli hetken ... mitähän, jos Matti tekisi
töllin tuonne vanhalle halmeaholle. Maa on siinä muhevaa multaa. Ehkä
tulisitte toimeen molemmat Aholan maalla. Aatelkaapa asiaa ja sopikaa
keskenänne! Minä en jaksa selvittää... Mutta sittekään, jatkoi hetken
hengitettyään, en voi tarjota kotia kaikille lapsilleni. Maksakoon
torpan vastaanottaja toisille jonkun satasen. Ehkä viiskymmentä
markkaa kullekin maattomalle riittää, sillä pitää muistaa että
tässä eletään ja rahoja saadaan ainoastaan kovalla työllä. Siinä
tapauksessa ovat Matti ja Maija saaneet jo liiaksikin, mutta se on
pidettävä pelastuksena velkaanjoutumisesta, jossa ollessaan ihmiset
ovat onnettomia.
Isä ikävöitsi Hilmaa ja rukoili Jumalaa johtamaan häntä, jos missä
liekin. Liisaa, joka yhä vielä oli Hakalassa palveluksessa, käski
Juliuksen mennä hakemaan. Kului noin pari tuntia aikaa ennenkuin
Liisa tuli. Isä oli heikontunut yhä, mieli oli selvä.
-- Kaikki lapseni, paitsi yhtä, näen luonani, alkoi hän katkonaisella
äänellä. Minä olen saattanut teidät elämään, ja muuta en juuri
voikkaan teille antaa. Olen tehnyt sen työn minkä olen voinut, vaan
pieni se on. Kuitenkin tunnen omantuntoni rauhalliseksi. Tehkää myös
te kukin mitä voitte onnea saavuttaaksenne, ja koettakaa pitää puhdas
omatunto. Ja koettakaa olla tyytyväisiä. Älkää koskaan kadehtiko
jos näette muilla olevan parempaa kuin mitä itsellänne on, älkääkä
tavoitelko sitä komeutta ja mahtavuutta mitä muilla on. Tavoittakaa
sitä mikä kullekin itselle on ihan tarpeellista ja sopivaa. Ja
olkaa kaikissa kotitoimissa varovaisia. Katsokaa aina tarkoin
tulen perään ja varokaa ettei lapset polta itseänsä. Perätkää sitä
navetan välikattoa ettei putoa lehmäin päälle. Ja tarkastakaa usein
Saukkosalmen siltaa!
Hän väsyi, mutta jatkoi hetken päästä.
Ja jos ahkerakin työ näyttää joskus tyhjiin raukeavan, niin älkää
sittekään hämmästykö älkääkä masentuko, vaan ponnistakaa yhä, ja
Herra antaa kasvun aikanansa.
Kaikkien silmistä vuosivat kyyneleet. He kuulivat kuinka hänen
hengittämisensä kävi vaikeammaksi. Vaan vielä hän ponnistellen puhui:
-- Sinulle, Julius, erityisesti: koe tiedustella Hilmaa ja laita
äidilles hänestä tietoa, jos saat. Koe elää kaupungissakin niinkuin
Jumalan silmäin edessä ja käsitä että sinun rauhaton ja ikävöivä
mieles pyrkii loppumattomaan rauhaan, jonka suloista esimakua minä
rinnassani tunnen, vaikka se on niin raskas.
Raskaasti hengittäen hän tahtoi peripenkin päässä itkevää äitiä
kätensä ojentamaan, ja saatuaan sen sanoi vielä jotensakin terävästi
ja katsoen häntä silmiin:
-- Uskollinen kumppali, yhdessä on kärsitty, yhdessä uskottu ja
toivottu. Kaikki valmistusta täydelliseen elämään, jonka Kristus...
Useampaa sanaa ei kuulunut ja käsi kirposi vähitellen. Kahertava
hengitys tyyntyi pian.