-- Seitsemässä vuodessa kuusi lasta. Kyllä se on melkein pois
laidalta. Ankarat ajat ja semmoinen keneksien paljous. Mutta ovathan
lapset ja kova aika Jumalalta -- miksi nurisen!... On toki hyvä
ettei yksikään niistä ole nälkään taikka tautiinkaan kuollut tänä
suurena nälkä- ja kuolovuonna. Niin, olis tainnut nälkään kuoleminen
olla edessä, jos en minä, äidin ijähtänyt isä, olis turvana ollut.
Onkohan sitte Jumalan säätämys se että minun kauttani moinen joukko
köyhiä ihmisiä tulee maailmaan kurjuutta näkemään? Taitaa olla.
Käsittämättömät ovat Hänen tekonsa. Mutta niihin on tyytyminen. Ja
kaikki kääntyy viimein parhaaksi. Kumma kyllä että sitä ihminen
pakkaa niin mielellään napisemaan...
Ikäänkuin itsekseen puhui Hermanni tuota takan edessä nuotion ääressä
istuessaan ja haravaan piikkejä tehdessään. Oli siellä tuvassa
muitakin, Hanna ja Liisa karstasivat villoja uuniloukon puolella,
Julius juoksenteli lattialla ja viidettä käyvä Hilma-tyttö koki olla
ketterä hänkin pysyäkseen veikkonsa perässä. Mutta isä ei puhunut
kellekään erityisesti. Hän oikeastaan vain ajatteli ääneensä sen
johdosta, kun Liisa Aholassa yötä oltuaan oli juuri tuonut sieltä
sanan että Maija oli tänä aamuna saanut pojan, joka nyt oli hänen
kuudes lapsensa. -- Hetken äänetönnä oltuaan hän lisäsi:
-- Ja velassa ovat Mutkan herralle korvia myöten. Sehän se onkin
pahinta. Ovat kuin orjia, sillä kuka velkaantuneena vapaa olis!
Mutkan herra voi heidät panna vaikka öiksi päiviksi ojaa kaivamaan,
miten vain haluaa, ja kylläpä se niillä jo mennä kesänä teetätti
kokonaisen kydön; pilkkapalkoilla. Niin sitä käy kun taitamattomasti
eletään. Yritti siinä pitää hevosta ja teki vielä päälliseksi hulluja
hevoskauppoja, joissa vähin erin tappasi satoja markkoja. Eikä
huolinut kokeneen appivaarin varoituksista siinä suhteessa yhtä vähän
kuin siinäkään, että olis parempina vuosina suolaheiniä ja olkia
leipään sekottanut. Ja nyttemmin näinä kovina vuosina on saanut syödä
jo melkein pelkkää pettuakin. Kyllä se koskee kohtalo semmoinen isän
sydämmelle. Kuitenkin on heidän kohtalonsa ainakin osaksi Jumalan
määräämä. Miksikä minä pakkaan napisemaan?
-- Minun on kovasti paha olla, kun sinä olet noin tyytymätön nyt,
valitti vaimo. Ethän sinä ennen ole tavannut nureksia kovissakaan
kohtaloissa.
-- Niin, kyllä minä huomaan sen itsekin että teen nyt väärin Jumalaa
vastaan, kun nurisen, mutta oman lapsen kohtalo koskee miltei vielä
kovemmasti kuin oma.
-- Kyllä, kyllä se koskee minuakin, syvästi koskee, tunnusti vaimo;
mutta minä aattelen ettei suinkaan sitä Jumalan sallimatta kellekään
maailmassa mitään tapahdu. Koska hiuskarvaakaan ei putoa Hänen
sallimattansa.
-- Olet aivan oikeassa, eukkoseni, vastasi Hermanni hymyillen. Sinä
olet nyt minua vakaampi uskossa; sepä minua lohduttaa. Rupeappa tästä
lähin lohduttelemaan minua murheissa niinkuin minä näihin asti olen
tavannut lohdutella sinua. Minä, vaikka vasta kuudettakymmentä alan,
tunnen jo hieman vanhuuden heikkoutta ja mielikin on masentunut.
Vaikka toivon kuitenkin vielä parempaa jahka Herra jälleen parempia
vuosia antaa. Enkä minä nurisisi Maijan ja Matin tähden laisinkaan,
kun olisivat kuulleet minun neuvojani ja eläneet viisaammin.
-- Niinpä niinkin. Mutta siitä ei asia parane; se on sillä
kannallaan, jolle se on kääntynyt. Hyvä vain ettei lapsista olo
yhtään nälkään kuollut.
-- Parasta tottakin olla napisematta Jumalaa vastaan ja ennemmin
kiittää Häntä hyvyydestään meidän sukua kohtaan, josta näinä kamalina
vuosina ei ole sallittu yhtään kuolla nälkään eikä tautiinkaan.
-- Ei se Maija, eikä Matti liioin, nyt valittanut kovaa aikaa eikä
muuta, mainitsi Liisa, jonka valkean lämmittävä voima oli pakkasen
vaikuttamasta tuskaisuudesta jo saanut hyvälle mielelle. -- Toivoivat
vain että äiti tulisi sinne ja toisi vähän maitoa, Maija jäi
nukkumaan rauhallisesti ja lapsikin oli hiljaa.
-- No kyllä sinne on mentävä heti eineen jälkeen. Minä vien kaikki
aamumaidon, jäähän meille itselle eileistä ja piimää.
Eineeksi valmistui pian perunat, joihin maukkuudeksi oli keittäessä
pantu vähän lampaantalista hakattuja suolatuita höystöjä. Leivässä
oli ainoastaan pieneksi pitimeksi selvää mutta sekin kehnoa
viljaa, pääasiallisesti se oli olkirusasta ja suolaheinäjauhoista.
Syönnin jälkeen Hanna pukeutui paksuimpiin tamineihinsa, ukkonsa
pieksusaappaat jalkaan, ja vähäläntä maitohulikka kädessä lähti
tahrustelemaan pakkasessa ja lumessa tuota lähes neljänneksen
matkaa Mutkan pellonveräjän taa. Vihuri pohjoisesta kävi viiltävän
kylmä; varsinkin Jättiläisenselän aukeassa rinteessä se paksujenkin
vaatteiden läpi ja välitse ruumiisen koski. -- Miten se tyttö
riepu tarkeni tämän välin vastatuuleen! ajatteli äiti Liisaa. Ja
mitenkä minä tarkenen palata. Jolleihän jo huomiseksi lauhdu;
yötä siellä kumminkin menee. -- Nuoremmat kuuset ja männyt olivat
notkistuksissaan oksa-lumien alla; joltakin oksalta siellä täällä
tipahti lumikääry alas. Jonkun kuusipensaston syrjässä, johon
talvinen aamuaurinko heikonlämpimästi säteili, tiititti pakkastianen
vienosti, kai ilon ja surun välillä taistellen. Niin, kenties se
taisteli elämästä ja kuolemasta, niinkuin hyvin moni ihminen tänä
talvena taisteli, ja kenties pian kohta menehtyy elatuksen ja lämmön
puutteessa niinkuin hyvin moni ihminen on jo tänä talvena menehtynyt.
-- Niin Hanna ajatteli kävellessään tahkealumista tietä, ja hän
arvasi tämän kylmyyden ja lumen keskessä itsensä yhtä heikoksi
olennoksi kuin lintunen lumisen, vihurin valeleman puunoksalla. Ja
kai sillä on pakkastiasellakin toisia hellittävänä, joita suojella
ja auttaa sillä on yhtä palava halu kuin hänellä Maijaa ja hänen
lapsiaan...
Pian Hannan lähtemisen jälkeen oli Kala-Jussi tullut Kuusikankaalta
Aholaan. Nälästä ja vilusta hän värisi astuttuaan tupaan. Hermanni
sattui juuri olemaan seulomassa viljajauhoja istuen pöytärahin
edessä, jossa olevalle puohtimelle jauhot varisivat.
-- Antakaa, hyvä aholainen, minun syödä noita kauhnoja seulasta,
minun on niin kovasti nälkä.
Ja tuskin myönnytystä jouti odottamaan, kun jo kourin kauhnoja
suuhunsa työntämään.
-- Älä nyt hyvä mies! kielsi Hermanni ja nostaen kauhasella puhtaita
jauhoja lisäsi: Koe nyt syödä noita!
Jussi söi sekaisin kauhnoja ja jauhoja hapineesti.
-- Surkeaa kyllä, mutta kummaa myös että sinäkin, suutarimies, olet
moiseen nälänhätään joutunut.
-- Kumpaakin se on, mökersi Jussi, suu jauhoja täynnä. Mutta niin se
on käynyt. Niitä on nyt suutaria useampia jo, ja ihmiset ainoastaan
välttämättömiksi tarpeikseen neulottavat tänä ankarana aikana;
eivät teetä juuri ollenkaan saappaita ja kenkuja, pieksuja vain.
Minä en ole saanut työtä kuin toisinaan, eikä siitä ole paljoa
muuta kostunut kuinhan elänyt sen aikaa mitä työssä on ollut. Akka
se elättelee kerjäämällä ja kuppaamalla itseään ja kahta lastamme,
eikä se välitä minusta mitään; mitäs välittäisi kun en minäkään
hänestä voi välittää. Hyvä erittäin että _hän_ elättää tenavat. --
Kuusikankaalla ollaan jotensakin kovia nyt kun se uusi isäntä on
ohjeissa. Illalla annettiin vähän perunanloppuja, mutta tänä aamuna
ei enää mitään. Sanoi vain nuori isäntä: Menee häntä nyt muualle.
Minä muistin kyllä, mitä Kusti lupasi silloin kahakan jälkeen
sovintoa tehdessä, ettei ajais takkakiveltään vaikka hänellä olis
kuninkaan linna -- mutta enhän siitä jaksanut muistuttaa, lähdin
matkoihini vain. Yhtäkaikki -- Kuusikankaan Kusti, kyllä se jaksais
enemmän auttaa kerjäläisiä kuin se auttaa. Semmoinen joukko tukkia
myyty jo useana vuonna, ja maastakin siinä talossa on saatu paraimman
mukaan mitä täälläpäin tämmöisinä vuosina on saatu. -- Mutta köyhä se
aina unhotetaan. Sanat tulivat osasta heikolla värisevällä äänellä,
muutamat taas kuin kovalla voimalla sydämmen syvyydestä työnnettyinä;
lopuksi häiritsi itku.
-- Niin, kovahan se on aika ja tylyjä ovat rikkaat köyhille, lausui
Hermanni. Siitä minun on hyvä mieleni ettei meidän ole näinäkään
vuosina tarvinnut turvautua rikasten armoihin, ainoastaan Jumalan --
ja saatanpa sanoa että meillä on solkenaan tultu toimeen verrattuna
muiden köyhäin toimeentuloon. Kyllähän se leipä on ollut ja on yhäkin
köykäistä, mutta sitä saattaa yhtäkaikki syödä, ja särvintä on ollut
tavallisesti, kaksi kun on lehmää, ja muutama lammas syksyisin ollut
hukattavana lihakipunoiksi perunoihin talven mittaan. Mutta se on
niin, että kaikki eivät osaa laittaa ja sovitella niin että tulisivat
toimeen, vaikka niillä jonkun verran onkin.
-- Niinpä taitaa olla, vastasi Kala-Jussi väsyneesti ja kämpi uunille
maata.
* * * * *
Yleisesti levinnyt tauti saattaa nekin ihmiset, joita se ei
tapaile, alakuloiselle ja petolliselle mielelle, ja kun kuolema
ehtimäntakaa tempailee yhteiskunnasta jäseniä vaikuttaa tämä syvästi
jälkeenjääneihin, eikä yksistään silloin kun siten erotetut ovat
sukulaisia toisilleen. Tämmöinen surullinen kammon ja haikea ikävän
aika oli Suomen kansalla viimeksi suurena nälkä- ja kuolotalvena
1868. Niinpä siinäkin harva-asukkaisessa ja sen vuoksi pienessä
yhteiskunnassa, josta tämän kertomuksen henkilöt ovat otetut, kuoli
ihmisiä niin tiheään, ettei moista laitaa vanhimmatkaan muistaneet
ennen olleeksi. Tavallisissa oloissa soi kirkonkello yli mäkien
ja laaksojen kuolonsanomaa noin kerran viikossa, muutamasti ei
sitäkään. Mutta nyt se muutamina kuukausina soi, harvaa poikkeusta
lukuunottamatta, joka päivä, vieläpä useana päivänä parille
kolmellekin.
Laulut olivat lakanneet ja kaikenlaiset nuorten huvitukset
ja yltiömäisyydet olivat tauonneet ainakin yhtä tyynni kuin
"maailmanlopun" kesänä. Ne jotka muistivat tuon kesän -- ja
useimmathan sen muistivat -- käsittivät kyllä verratessaan sitä
tähän talveen, että pelko ja kammo silloin oli enimmäkseen vain
mielikuvitusta, siihen tuskin oli muuta todellista aihetta kuin yhtä
ja toista vaivaileva ja useita lapsia kuolettava punatauti. Vaan nyt
oli toista. Pelko ja kammo ei ollut mielikuvitusta, sillä nälkä,
kylmä talvi, tauti ja kuolema pyörivät todellisina ja tuntuvina
joka päivä silmäin edessä, vaikkapa itse tulikin suojelluksi niiden
surmaavilta voimilta.
Kun maa oli ehdyttänyt antimensa vähiin, käänsi kansa leipää
anoen silmänsä Esivallan puoleen, jonka se tiesi voimalliseksi
auttajaksi, koska se on Jumalalta. Jopa olikin edellisenä kesänä
ja tänä talvena ruunu alkanut kaivatuttaa parin sylen levyistä
syvää ojaa Kaarangan nevaan. Kunnallishallitus -- uutuutensa vuoksi
kansalle käsittämätön laitos -- oli muodostettava, ja lautakunnan
esimieheksi sekä kirjuriksi oli tuleva Mutkan herra. Tämä myöskin
oli saanut toimekseen olla ruunun käskynhaltijana Kaarangan ojan
kaivattamistyössä. Palkaksi annettiin jauhoja vissi määrä päivältä.
Se ei kuitenkaan tahtonut riittää elatukseksi varsinkaan niille
työmiehille, joilla oli useampia lapsia, ja joiden vaimot eivät
kaivamistyöhön kyvenneet. Sen tähden kuului nurinaa, kuinka niukasti
ruunu maksaa palkkaa työstä. Toiset ajattelevammat taas ottivat
huomioon sen seikan että muut (yksityiset) tänä aikana tuskin
sitäkään vertaa maksaisivat. Kumminkin vähän paremmin tulivat toimeen
ne työläisperheet, joissa vaimokin kykeni ojankaivuun.
Niiden onnettomain turvaksi, jotka nälissään olivat joutuneet taudin
kouristeltaviksi, oli niinikään Esivallan tahdosta kuntalaisten
avulla laitettu erään talon vierastupaan kirkonkylässä sairaala.
Mutta yleiseksi luuloksi levisi kansaan, että ne vasta pian
kuolivatkin jotka sinne vietiin. Ja totta kyllä, ainoastaan muutamat
sieltä parantuneena palasivat, mutta se kai tuli siitä että sinne
vietiin ja tulivat ainoastaan kaikkein huonoimmat, jotka omissa
hoteissaan varmaankin olisivat pian kuolleet. -- Lääkärinhoitoa
ja -peräänkatsantoa ei sairaalassa ollut, sillä piirilääkäri asui
kaukana ja sillä lienee asuinseuduillaan ollut kyllin työtä.
Sairaanhoitoa enimmän ymmärtävä mies täällä oli pappi ja tämä tekikin
kaiken mitä voi sairaalan järjestämiseksi ja kävi joka päivä sitä ja
sairaita katsastamassa. Ja oli ottanut ymmärtävimmiksi huomaaviansa
naisia sairaanhoitajattariksi. Suurta haittaa teki huoneen pienuus
ja mataluus sekä niukkavaloisuus. Ilman vaihto saattoi tapahtua
ainoastaan tornin kautta savureikää myöten sekä ovesta. Sairaalan
ruokajärjestelmää moitti kansa, kun siellä annettiin esim. suolatonta
(ehkäpä vähäsuolaista) vetelää velliä, ja yleinen luulo oli se
että kun siellä olisi annettu suolaista vankkaa ruokaa, olisivat
useammat sairaat parantuneet. Vaikka kyllä oli toiselta puolen nähty
esimerkkejä ja ruvettu uskomaankin, että kun kauvan nälissään kitunut
ihminen yhtäkkiä sai halunsa mukaan syödä vankkaa ruokaa seurasi
kuolema tavallisesti kohta.
Alkulan Matti oli pari viikkoa huhtikuun alkupuolella sairaalassa,
sairastaessaan lämmintätautia; parani siellä ja palattuaan kotiin
alkoi voimistua.
Silloin tällöin oli Hermannin ja Hannan kärsivällisyys vähissä ja
saattoivat joksikin hetkeksi häätyä nurisemaan kohtalon kovuutta tänä
talvena. Mutta sitten he jälleen malttoivat mielensä ja havaitsivat
että heillä sentään oli paljoa parempaa kuin monella muulla, Ja
päivä päivältä heissä kummassakin vakaantui se ajatus että Herra
tahtoo näiden kovain koettelemusten kautta heitä (niinkuin kaikkiakin
ihmisiä) valmistaa ja puhdistaa itselleen otollisiksi olennoiksi
tulevaan elämään, jossa ei enää ole nälkää, vilua eikä muita
vaivoja. Ihminen on niin läpi turmeltunut, tapasi Hermanni selittää
vaimolleen -- että se täytyy tulla perinpohjin muokatuksi ennenkuin
se kelpaa asukkaaksi taivaasen, jossa ei hiventäkään turmelusta
löydy. Tämmöisten suurten vitsausten kautta Jumala etsii kaikkia,
mutta kaikki ihmiset eivät tuota havaitse, eivät huomaa taivaallista
rakkaudenvetoa, vaan luulevat jonkun hirmuvoiman ahdistavan heitä ja
syöksevän onnettomuuteen. -- Ja näinä ahdinkoaikoina Hannakin rupesi
mielestään tulemaan selville tässä asiassa, jossa häntä oli koko
elämänsä vaivannut kummallinen hämäryys. Useinkin kun näytti kovin
toivottomalta ja mieli kävi kuivan äreäksi, vetäytyi hän ikäänkuin
väkipakoin hiljaiseen mietiskelyyn ja ajatteli voimallista auttajaa,
joka kaikki tietää ja näkee, ja niin syntyi äskeisessä äreässä
mielessä vieno tyytymys ja ilo...
Iloa oli vanhemmilla myös tyttärestään Liisasta, joka nyt jo
varttuessaan osotti hyvin terävää ja työnhaluista ja älykästä
tytönluonnetta. Kasvultaan hän oli ison joukon hoikempijäntereinen ja
lyhempikin kuin Maija jo kasvana oli. Mutta kaikissa yrityksissään
erittäin selvä ja toimissaan sukkela. Samalla tosin hieman omipäinen
ja kiivas, muttei siltä usein vanhempiansa pahoittanut. Tänä talvena
ja keväänä hän valmisti itselleen ristiraitaista tanttukangasta
pellavista ja sitä varten täytyi isän, rahan vähyydestä huolimatta,
antaa muutamia kymmeniä penniä paineisiin. Isä kyllä esteli ja sanoi
että antaisi olla parempiin aikoihin, vaan tyttö vastasi päättävästi
että nyt se pitää kangas syntyä vaikka taittuis. Ja tytön ahkeruus
ja arvelemattomuus sai isän myöntymään. Sanoivatpa vanhemmat monta
kertaa hyvillämielin toinen toiselleen että kyllä tuo Liisa itsensä
maailmassa elättää.
Jussi, heidän poikansa, oli myöskin ahkera ja kelpo, kun hänen
juoppoustaipumuksensakaan ei näinä köyhinä aikoma, jolloin
kotiviinankeittokin oli jo lakannut, saanut uutta yllykettä.
Aholan Hermannin omituisia tapoja ei tänä hätäaikana monella ollut
halua ihmetellä. Nälkääkärsiväiset ajattelivat ja sanoivat nyt
että kunpa olisi semmoiset rusatynnyrit tuvassa kuin Aholassa on.
Jo useita vuosia takaperin Hermanni näet oli ruvennut katkaisemaan
riihessä ohrat, tähkineen ja olkeakin jonkun tuuman mitalta.
Viljantapaista tuli siten niin runsaasti että tynnyrinastiat eivät
enää mahtuneet aittaan, vaan täytyi useammat asettaa tupaan, jossa
kyllä oli tilaa. Piloillaan Hermanni toisinaan muistutti Hannalle
että eikös ole hyvä kun tupa on avara, vaikka sinä silloin sitä
ihmettelit. Vaimo myönsi ja ajatteli kunnioittavasti miehensä
kaukaa-aavistamiskykyä.
Kuusikangas oli niitä harvoja taloja seudulla, joissa tänä vuonna
syötiin selvä leipä ja vielä oman pellon viljaa. Heikki vaimoineen
oli syytingillä, vaikkei juuri hyvillä päivällä, sillä miniän olivat
saaneet tylyn ihmisen, joka haukkua mankutti vanhuksille eikä olisi
suvainnut näille erityistä huonetta. Suurta kunnioitusta ei Kustikaan
osottanut vanhemmilleen. Muutenkin nämä nuoret haltijat olivat
kumpikin luonteeltaan ylpeitä kaikkia köyhiä kohtaan. Raskitsivatpa
joskus laskea pilkkaa Aholan Hermannin -- Kustin oman sedän --
rusatynnyreistä...
Körttiläiset -- nekään jotka eivät olleet julkisesti langenneet
-- eivät olleet enää niin palavia asiassaan kuin ensimmältä, eikä
nykyinen pappi ollut erityisesti körttiläismielinen. Kuitenkin
lukivat he ahkerammin kuin muut ja pitivät nuhteetonta elämää ja
olivat vuosien kuluessa kotiympäristössään Säynäisperällä ja
Kumpumäen kylillä vaikuttaneet siivoutta ja vakavuutta muiden,
nuorisonkin elämään. Mutta Keski-Kumpu oli jättänyt surullisen
muiston itsestään. Langenneena oli hän juonut entistä pahemmin. Oli
sitten ollut vähän miehekkäämpikin ja yrittänyt menetellä tyttäriensä
suhteen komeasti. Hänellä oli kokonaista neljä tytärtä, ja maine
levitettiin että ne saavat kukin viisituhatta markkaa myötäjäisiä.
Tyttäret, kun sitäpaitsi olivat kauniinpuoleisia, menivätkin joutua
kaupaksi, mutta jo tavaramyötäjäisiä varustellessa häätyivät
vanhemmat velkoihin. Talo kävi kurjaksi sekä sisällisesti että
ulkonaisesti. Tupakin pahoin rappeutui, Isäntä kuoli tänä talvena
omalle takkakivelleen. Ja yleisesti puhuttiin että hän kuoli suruun,
viluun ja nälkään.
Tämän miehen kohtalosta oli Aholan Hermanni ottanut tarkan vaarin, ja
milloin vain tuli oma tai ihmisten elämä yleensä puheeksi, hän lausui:
-- Pitää elää suhdalla ja taiten kaikessa ettei käy kuin
Keski-Kumpulaisen. Alkuaan myöten se kerä vieriää, lisäsi hän vielä
tavallisesti, -- mitä tuo Kumpulainenkin, poukahdellen sinne tänne
alusta alkaen ja viimein vierähti kukkulalta syvänteeseen.
Kevään tullen jäät lähtivät aikanaan ja kaikinpuolin näytti
toivohikkaalta synkkämuistoisen talven perästä. Hengissä ja
terveenä olevat ihmiset alkoivat rohkein mielin katsella elämää ja
tulevaisuutta. Mutta useimpain -- hyvin monen talollisenkin -- oli
lähteminen uittoon. Melkein ylituleensa olivat ihmiset velassa Mutkan
herralle, jonka viljakauppa oli paisumistaan paisunut. Velka oli
suoritettava uitolla, mutta harvalta se kuitiksi tuli yhden kevään
uitolla kun palkkaa laskettiin paraille miehille ainoastaan 1 markka
päivältä ja työ oli tehtävä omin ruokinsa -- vaan lyhenihän toki
vähäsen. Niinpä Alkulan Mattikin saattoi ainoastaan toivoa velkansa
jonkun verran lyhenevän. Rohkein mielin hän sairautensa jälkeen uusia
voimia saatuaan lähti työhön ajatellen että niin monen lapsen isänä
hänen ainakin yrittää täytyy, kävi sitten puuhun tai kiveen.
Hyvillämielin ryhtyivät Aholan asukkaat peltotöihinsä, kun olivat
velattomina päässeet kovien koettelemusten ajan läpi, mikäli
kesän alusta saattoi päättää, parempaa lupaavan ajan kynnykselle.
Tottapahan, ajattelivat vanhukset, myös Maijalle ja Matille parempina
vuosina apu koittaa. Hyvä että poloista joukkoa on voitu talven yli
hoivata. Kaunis kevät antaa uusia voimia heillekin...
Eräänä ihanana aamuna, jolloin kedot ja oraat ensi kertaa kauniisti
vihannoivat, sanoi Hermanni vaimolleen:
-- Meidän pitäisi kovimmissakin kohtaloissa jo osata iloita siitä
että apu tulee aikanansa.
-- Jospa osaisimmekin iloita kovan aikana, niin olis elämä autuutta
aina! vastasi vaimo, ja silmistä kajasti toivon valo kuin ihana
aamurusko.
Ja lintuset visersivät pellon syrjässä vesakossa, soinnuttuen
ihmisten elpynyttä mieltä.