Muuanna sunnuntaina -- ja se oli Laurinpäivä-viikon maanantain,
ennustetun lopun edellinen päivä -- väkijonon kirkonmenojen
lopetettua lappaessa kirkon ja pappilan välistä maantietä sattui
pappi körttiläisten joukossa kävellessänsä äkkäämään Aholan Hannan,
joka näytti sivuuttavan likemmäksi ojaa antaakseen tietä muille.
-- Ellen erehdy, olette te Aholan vaimo Kuusikankaan maalta, arvasi
pappi keppiään huiskuttaen. Muistan teitä päivätöissä pappilassa
olostanne, ja kävittehän kerran ripillekirjoituttamassa pappilassa.
-- Kyllä olen se, vastasi vaimo hiukan hämmästystä äänenväreessä
osottaen.
-- Eikö miehenne nimi ole Hermanni?
-- On.
-- Ja luulinpa minä nähneeni hänet kirkossa. Eikö hän istu aina
siellä kauvimmaisessa penkissä?
-- Niin se istuu.
-- Näkyykö häntä nyt tiellä?
-- Ei taida näkyä. Olisiko pastorilla asiaa?
-- Mielelläni puhuttelisin häntä.
-- No kyllä minä viittaan jos satun näkemään.
-- Hyvä. Onko teillä terveyttä siellä Aholassa ja mitä muuten
rauhaanne sopii siellä sydänmaalla?
-- Olen minä ollut jotakuinkin terve, mutta Hermanni on kitunut koko
kesän. On kumminkin jo vähän parempi kuin tuonnoin.
-- Mikä tauti häntä vaivaa?
-- Se punatauti, jota ne nyt sairastavat ja johon kuolevatkin.
-- Vai niin. Jaa-a, siihen on kuollut kumminkin kymmenkunta lasta,
joku ijäkkäämpikin joukossa, tästä seurakunnasta tänä suvena.
Oletteko koettaneet hankkia lääkärin apua?
-- Ei, kun se tohturi on niin kaukana, neljän peninkulman päässä,
eikä meillä ole hevostakaan. Kanverttiviinaa on vähän hankittu.
-- Onko siitä ollut apua?
-- Kehuu se vähän olevan. Polte eli väänteet ovat aina hiukan
helpottaneet kun sitä on maistanut.
-- Ei suinkaan miehenne ole juomari,
-- Ei toki. Liekkö milloinkaan ollut päissään? Ei ainakaan minun
aikanani.
-- Hyvä, No minä olette ottaneet taudin vastaan? Oletteko katsoneet
sitä Herran kuritukseksi hyvään, vai --?
-- Tuollapa se ukko menee, huomautti vaimo papille, viitaten yksin
joukkojen jälessä pappilan mäkirinteessä kävelevään mieheen, ja tuli
samalla melkein tajuamattansa keskeyttäneeksi papin kysymyksessään.
-- Jaha, jassoo, sielläpä se menee, tunnustelen minäkin tänne asti.
-- Ahola! ehätti yksi körttiläisjoukosta, Keski-Kummun isäntä,
huikahtamaan.
-- Pysähtykää meidän joukkoon puhelemaan! kehotti pappi kuuluvalla
ystävällisyyttä soinnahtavalla äänellä.
Hermanni, asettuen tien syrjään aidan viereen, seisahtui.
-- Täällä on vaimonne meidän joukossa, sitä mieluummin kai te seuraan
yhdytte, arveli pappi kun oli joukkoineen lähelle miestä tullut. --
Päivätöissä pappilassa olen nähnyt teidänkin, ja kirkossa ettekös
istu aina yksinänne ovimmaisessa penkissä?
-- Kyllä minä istun, vastasi Hermanni hyvinkin hämillään. Nyt oli
tullut peräti huomatuksi, paheksui hän ajatuksissaan.
-- Vaimoltanne sain kuulla että te olette sairastellut vaan jo
parantunut jossakin määrin, jatkoi pappi. Meidän tulisi ottaa kaikki
rasitukset ja vitsaukset Herran kädestä kurituksena taikka oikeammin
rakkaudenvetona kääntymään Hänen puoleensa.
-- "Jota Herra rakastaa sitä Hän myös kurittaa", luki Keski-Kummun
isäntä muististaan.
-- Niinhän se Herra antoi Joopinkin saatanalle runneltavaksi, mutta
rakasti yhtäkaikki suuresti häntä, lisäsi joku toinen siihen.
-- Ja Taavettia, kyllä sitäkin kuritettiin, säesti kolmas joukosta.
-- Minäpäs sen muuna taudinkaan ottaa vastaan kuin Herran
herättämiskeinona, myönteli Aholan Hermanni.
-- Niin, tekin olette sinä sen ottanut? tutki pappi.
-- Kyllähän sitä on aina lujemmin koettanut Häneen luottaa.
Koettelemuksen ja herätyksen aikaa se muuten on ollut koko elämä.
Varsinkin ne kohta kuusitoista vuotta, jotka Hannan kanssa on
Aholassa asuttu. -- Hän katsahti vaimoonsa, joka tiensyrjää
miettiväisenä käveli, mutta näytti siltä kuin olisi Hermanni
kohta havainnut ettei hänen olisi tarvinnut näinkään paljoa tässä
kymmeniselle ihmisjoukolle sanoa.
-- Onhan sitä saatu yhtä ja toista kokea, yhtyi vaimo hiljaisella
äänellä.
-- Minä kuulen -- otti pappi sanoiksi kun oli tultu pappilan hilan
eteen -- että te, Aholan asukkaat, ette ole hetikään maailman lapsia.
Kuitenkin -- en tahtoisi luulla että onnutte molemmille puolin, mutta
omatuntoni sielunpaimenna pakottaa minua kysymään, minkä tähden ette
kokonaan antaudu Jumalan lasten merkittyyn joukkoon?
-- Erilleen maailman lapsista, otti joku jatkaakseen papin kysymystä.
Molempain kasvoissa huomasi, kun siinä ohimenoteillään liki toistaan
seisoivat, hämmästystä juuri kuin olisivat arvaamattansa tuomiolle
joutuneet. Hyväsen hetken perästä Hermanni vastasi:
-- Mutta sanoohan siellä Jumalan sanassa Kristus itse: "Koskas
rukoilet, niin mene kammioos ja sulje oves"...
-- Jaa jaa, myönnytteli pappi siihen. Mutta raamatussa puhutaan
myös "valituista lapsista", "piskuisesta laumasta". Ja Kristuksen
opetuslapset Hänen aikanaan ja sittemmin seurakuntia perustaen
lyöttäytyivät omiin joukkoihinsa, ja mahdollisesti heillä oli
vaatetuksessakin jotain erotusta maailman lapsista. Tosin ei Jumalan
lapsena oleminen ole vaatteiden vaan sydämmen asia, mutta maailman,
surottoman maailman tähden on hyvä vaatteidenkin puolesta olla
eroava, ja kirkossa tuleminen lähelle toimituspaikkaa osottaa Jumalan
lapsilta hartautta ja tarkkaavaisuuden halua.
-- Kyllä se niin on kuin pastori sanoo. Sitä minäkin, sitä minäkin,
aivan niin -- kuului joukosta.
Seurasi äänettömyyttä, Lehtevät suuret koivut pappilan puutarhan
edustalla suhisivat hienon hiljaa leppeän suvituulen henkäyksissä,
puutarhan kasvit monivärisine muukalaisine kukkineen, vuohensilmäin
ja keltakukkien kirjoamat heinikkokedot, ohra-, kaura- ja
ruispellot ja niiden syrjissä siniset ruiskukat, ynnä Pietarinkukat
valkoisine heteineen -- kaikki näyttivät ja tuntuivat, kun niitä
hetkisen äänettömänä katseli, vielä niin siivekkäiltä jotta veivät
vaipuneemmankin ja uskonmietteisiin takertuneen mielen mukanaan
luonnon maalliseen ihantolaan, jossa elontuoreutta tuoksuu, mutta
joka samalla kohottaa tunnetta ja ajatusta autuaitten aavistettuihin
asuntoihin. Taivas oli yltympäri ohuessa pilvessä, mutta ilma muuten
maidonmieto. Äänettömyys loppui kukkain ja ihmisten vertailemiseen
toisiinsa, kuinka molemmat aikansa kukoistavat ja sitten kuihtuvat.
Keski-Kummun isäntä tuumasi vakaasti että jos nyt huomenna maailma
loppuisi, niin menisivät kukat ja viljat ja parantumattomat ihmiset
turakkoon yhtaikaa...
-- "Mutta nisut Hän kokoo aittaansa", säesti pappi siihen.
-- Vanha pelto se kasvaa aina täyden elon vaikka kesä pitkin matkoin
ei ole aivan hyväkään, mainitsi Hermanni havaintonansa. Hänen
ajatuksensa olivat juohtuneet pappilan vankkaa ruista katsellessa
vertaamaan omaa suviruistaan tähän.
-- Niin, tosin kasvullisuus riippuu paljon pellon mehevyydestä,
vaikka "Herra se on joka kasvun antaa" niin maallisessa kuin
hengellisessäkin pellossa -- lisäsi pappi edellisen päätelmään.
Kasvavatko teidän pellot huonosti?
-- Huonosti tahtovat yhäkin kasvaa. Mitä kun ei ole riittävästi
väkiainetta. Ei ne väettämättä kasva maat täällä. Toista se on
Kyrönmaassa, jossa ei tarvita sontaa ollenkaan. -- Meidän pellot
yrittivät tuossa kun viisi kuusi vuotta oli konnulla oltu tulla
väkeensä, antoivat parina kolmena vuonna kelpo sakean sadon, vaan
sitten rupesivat jälleen tekemään tenää. Niinkuin ensimäisinäkin
vuosina pakkaa niissä yhä vielä virna ja muu roskaheinä olemaan
yhtä suurta poikaa kuin oikea viljakin. -- Hermannin kieli tuntui
vertyneen kun sai peltojensa laadusta puhua.
-- Jaa jaa, tarpeelliset ovat maallisetkin pellot, myönsi pappi
hänen lopetettuaan. Eikä nämä pappilankaan pellot ole hyvässä
kunnossa. Väeltään kehnot ja rikkaruohojen vallassa ovat melkein
kaikki syrjäpellot. Tuo vierrepelto, jossa nyt ruis rehottaa, on
meidän pelloista mehevin. Muuten on maanviljelys täällä ylimalkaan
heikolla kannalla vertasi sitä maanviljelykseen Kyrössä taikka Hämeen
sydämmessä. Eikä täällä papillakaan lihavat päivät ole.
-- Niin, meillä on ainakin se vika ettei ole heinimaata jotta voisi
pitää useampaa lehmää, jatkoi Hermanni selitystään. Niitty on pellon
emä. Enimmäkseen on meillä ollut vain yksi lehmä, vaikka nyt taas
aijotaan hankkia toinenkin talvelle. Ei se yksi lehmä semmoisiakaan
peltoja...
-- Onko teillä hevosta?
-- Ei. Mitenkä sitä semmoisella heinäerällä hevosta pitää! vastasi
Hermanni itsekseen ihmetellen että toinen semmoista kysyikään kun
kerran oli saanut kuulla heinäin vähyyden.
-- Kuus lammasta meillä on, antoi tietonaan Hanna, joka tähänasti oli
vain kuunnellut. Oli meillä ensimmältä hevonenkin, mutta eihän sitä
saatu elämään muuten kuin rahtimaiden heinillä, ja kun se tarvitsi
suurustakin ja muuta, niin täytyi Hermannin raahastaa ansioajoissa ja
semmoisissa. Niin että se kyllästyi koko reuhastukseen ja myi hevosen
pois. Vastaan minä kyllä olin, mutteihän se auttanut... Hän havaitsi
liikoja kaikkien kuullen puhuvansa ja lisäsi: Taitaapa se sentään
parasta olla niinkuin se on.
-- Kymmenkunnan vuotta on sitä nyt hevosetta oltu -- tarttui Hermanni
asiaan taas, -- ja kyllä se on ollut paljoa rauhallisempaa siitä
lähtien kuin siihen asti. Se on ollut nyt oikein kuin kotielämää.
Ja jahka siitä pellot voimaan saadaan, niin meiltä ei puutu mitään.
Velatkaan eivät ole aivan suuret. Kun vain terveyttä sitten suodaan.
-- Ei minunkaan mielestäni enää tule hevonen suuresti kaipiolle.
-- Mutta kuinka te hevosetta voitte kyntää peltonne ja ajaa tarpeenne
metsästä? Palkkahevosellako? Maksaahan sekin.
-- Minä vedän kelkalla tarpeet ja peuhon kuokalla pellot, elikkä
yhdessä me tavallisesti pellot kuokitaan. Palkkahevosta pidän vain
muutaman päivän vuodessa.
-- Tahtoo ne pellot kyllä käydä matalamultaisiksi, kun harvoin
kynnetään, mainitsi Hanna havaintonaan.
-- Ei haitaksi, vakuutti Hermanni. Kyllä se meidän kaksihaarainen
kuokka vie melkein yhtä syvältä kuin sahratkin.
Muut kuin pappi eivät monella sanalla ottaneet näihin puheiluihin
osaa. Ensiksikin Aholan Hermannin asumisomituisuudet olivat heille
ennestään tunnetut ja toiseksi olivat he hiljattain heränneinä
niin syöpyneet autuuden asioihin, niin jumalisuuteen juurtuneet
että pitivät miltei sopimattomana haastella maallisista asioista
kirkkotiellä. Ennen heillä oli ollut tavallista juuri kirkkotiellä
kävellessään ja kirkkokentällä seisoessaan ja istuskellessaan jutella
asumisasioista toisilleen, mutta hengellisesti herättyään olivat
saaneet noiden jutustelemistenkin tähden tunnonnuhteita kärsiä.
Olipa pappikin saarnoissaan monasti pahaksi moittinut sitä tapaa
ettei edes sunnuntaisin, ei kirkkomatkallakaan eikä vielä kirkon
sisälläkään irtaannuta maailmasta ja kokonaan antauduta pyhäin
asiain tutkistelemuksiin. Heitä kummastutti nyt kun pappi noinkaan
paljon sekaantui maallisiin seikkoihin Aholan asukkaiden kanssa.
Muutamiin heistä oli maailman lopun ennustusten mukana puhaltava
herätyshenki vaikuttanut niin syvästi että olivat suven suussa
jättäneet niittyjensä aidat korjaamatta jopa veräjätkin auki, niin
että karja sai haaskata heinikot kesän mittaan. Eihän sitä mitään
enää tarvittu. Keski-Kummun isäntä oli kyllä keväällä, jolloin vielä
suruttomana -- kuten itse silloin sanoi -- olla rohjusteli, veräjänsä
sulkenut, mutta heiniaikana olisi herätyksessään jättänyt heinänsä
niittämättä, jos ei akka olisi ruvennut totisiin touhuihin. Ei tässä
nyt vieläkään ristissäkäsin loppua odoteta, oli hän päättävästi
sanonut, -- ei ikinä Jumala työstä kiellä ihmisiä. Kuitenkin nyt näin
likellä ennustettua loppua oli lopun pelko ylimalkaan koko joukon
haihtunut. Tuli niille heränneillekin, jotka olivat taloutensa laimin
lyöneet, yhä useammin ajatuksiin semmoista että mitähän jos Herra
vielä säästäisi maailmaa?... Mistä sitten elukaneloa?... No, "Herra
antaa omillensa heidän maatessansa" -- siinä lohdutus, ja koetettiin
pysyä erillään maallisista huolista. Työtä tehtiin noin miten sattui
ja ilman kaikkea intoa. --
Nyt siinä pappilan kedolla seisottaessa ja kuunnellessa papin ja
aholaisten puhelua pyrki useammille maallisten asiain tähellisyys
mieleen voimakkaammin kuin pitkään aikaan, vaikkei puheiksi
puhjennut. He kun aikoivat pappilaan olivat jo melkein kaikki
niinkuin pappikin siirtyneet vähitellen hilan läpi, mutta Aholan
asukkaat ja muutama muu olivat vielä maantien puolella. Tulette
sisälle kaikki? kysyi pappi puolittain kehottavasti. Me taittaan
mennä yhtäpäätä kotiin, vastasi Hermanni. Vai niin, sanoivat siihen
pappi ja useat muut, -- te ette ole muiden muassa, ette pidä
Jumalan lasten seuraa. No, hyvästi sitten -- Herran halttuun, mutta
miettikääpä asiaa. Kun sitä tarkemmin aprikoitte, tulette oivaltamaan
että vaatteiden erilaisuudella ja muiden muassa olemisella on
parannuksen asiassa merkityksensä. --
-- Mitä me muista! päätteli Hermanni kiusaantuneena vaimolleen kun
kahden kävelivät viertävää maantietä kotisuunnalle. Minä en saa
päähäni että Jumala tahtoisi rupeamaan körttiläiseksi.
-- Mutta mitähän yhtäkaikki jos sinä tekisit siitä jälelläolevasta
kesäverkakankaasta körttiläistakin. Kyllähän sinä ne kuroukset
osaisit... Vaimossa oli puoli pilaa toinen totta.
-- Mull on takki päälläni, ja on mulla muutakin tehtävää kesän
kiireimpänä aikana kuin ruveta tyhjiä kuromaan!
-- No, Hermanni, älä nyt kiivastu. En minäkään sitä totta tahdo.
-- Sinä kumminkin aina niin helposti tahtoisit muiden mukaan, oli se
sitte maallista taikka hengellistä. Emmekö me saa olla omia olojamme!
jatkoi hän hyvästi heltyneenä, Jumalaan mekin luotamme. Niinkuin olen
sinulle monasti sanonut on Pyhä Henki kolkuttanut minun sydämmeni
ovelle nuoruudesta, aivanpa lapsuudesta asti. Herätyksen aikoja
on minulla aina ollut. Hidas olen kyllä ollut. Mutta Herra ei ole
kyllästynyt minuun. Mainitsen sinulle nuoruudestani erään tapauksen,
joka on tähän asti mainitsematta jäänyt. Meitä oli useampia
nuoria miehiä koolla Kantolassa, Käsillä oli viinaa talvellisesta
keitoksesta sen verran että kun se tasan oli juotu tultiin jokahinen
kelpo hyvälle tuulelle. Ja sitten rupesi tekemään mieli lisää viinaa,
Keski-Kummussa, jossa keitosmäärät aina ovat olleet niin suuret,
tiettiin sitä saatavan. Toiset lähtivät tuolle kolmen neljänneksen
matkalle viinan tähden, mutta minulle juuri lähdön päissä kuiskasi
sisällinen ääni: Älä mene! Se on pirun houkutusta. Ja perillä oli
syntynyt kova tappelu, jonka maljoja Saukon Kyösti poti viikkokausia
sängyn omana. Se oli Herran vetoa puoleensa sekin. Näissä kotoisissa
kohtaloissamme Aholassa olen minä vuosi vuodelta havainnut yhä
selvempiä viittauksia aina paremmin turvautumaan Kristukseen. Tänä
kesänä on Herra käyttänyt erityisen tehokkaita herätyskeinoja
minulle, meille ja koko maailmalle. Maailman lopun ennustusten kautta
Hän herättää suruttomain suurta joukkoa. Mutta ei meidän siltä
tarvitse lakata työtä tekemästä ennenkuin tämä maallinen elämä meiltä
otetaan. "Valvokaat ja aina rukoilkaat", mutta työkin on pantu alusta
alkaen ihmisen velvollisuudeksi. Turvaaminen Jumalaan yksinäisyydessä
ja työssä antaa paljoa paremman rauhan kuin vaikka olisi minkälainen
joukko aina koolla ja minkälaiset kurohäntätakit.
-- Niin minäkin ajattelen. Mutta hyvä Hermanni, auta sinä minuakin
valvomaan ja rukoilemaan ja uskomaan! Minä olen vielä hidas,
ajatukseni eivät pysy jumalisissa asioissa kuin pikkusen aikaa
kerrallaan. Kun yritän ajatella Kristusta ristin päällä, niin en
huomaakaan kun jo taas ajattelen että jospa meidän torppaan voisi
lisätä heinimaata, jotta saataisiin hevonen ja kolmekin lehmää
elämään.
-- Mutta, Hanna armas, se on sinussa paha vika että toivot enempää
kuin on saatavissa. Maallisten asiain aprikoiminen ja sovittelu
kuuluu valvovalle ja uskovaiselle yhtähyvin kuin kaikille
toimeentuloansa harrastaville ihmisille, mutta tavoittamattomien
toivominen on pahaksi, se vie tyytymättömyyteen ja levottomuuteen ja
viepä katalaan kateuteenkin. Mutta yhdessähän me olemme kuitenkin
tehneet työtä, luottaneet ja toivoneet. Yhdessä autuuttakin
ajatelleet. Niin teemme vastakin. Usko sinä ylhäiseen Isään, "heikko
usko on myös usko".
-- Niin, Hermanni -- minä uskon. "Auta minun epäuskoani!" Vaimon
ääni kuulosti huokaavalta.
-- Ethän minua rukoile vaan Jumalaa?
-- Kumpaakin. Aina kun aattelen Jumalaa aattelen sinuakin, ja
toisepäin. Sinä olet kaikinpuolin minua ymmärtäväisempi...
-- Nyt kotimatkalla poiketaan Mutkalla kysymässä onko Mutkan herralla
vielä niitä mattojauhoja. Kävisin huomenna pussilla hakemassa.
Pitäähän meidän pari leiviskää vielä ostaa, kun tämä vuosi on näin
myöhäinen ettei uutinen pariin viikkoon joutune.
-- Mutta pyydä velaksi, kun ei meillä ole kuin muutama rupla rahaa.
Mutkan herra kuuluu antavan melkein kaikille, jotka vain pyytävät.
-- Minäpä en pistä päätäni Mutkan herran verkon mutkaan. Kas, se
on levittänyt verkkonsa apajalle ja ihmiset rientää siihen kuin
kalat ikään. Pian on koko seurakunta velassa Mutkan herralle ja
silloin siitä paisuu mahtava valtias tälle seudulle. Semmoiset on
oireet siinä miehessä. Ei! rahalla minä ostan, enkä ostaisi häneltä
laisinkaan kun muilla vielä olisi. Mutta Kuusikankaan isännältäkin on
vähissä ettei riitä.
-- Niin, teeppäs tahtos, mutta minä tuumasin että se velka pian
saataisiin maksetuksi sitten kun uutinen joutuu. Rahalla ehkä
sattuisi olemaan muita reikiä ... aavistelin minä.
-- Ei. Paras on olla varuillaan. Annetaan haittaamattomampien
rahanreikäin olla raollaan parempiin aikoihin.
Kun he -- muita kirkkomiehiä ei enää tiellä näkynyt -- yhtä ja toista
puhellen olivat saapuneet Kaarangan korpeen lähelle sitä suurta
kytöniittyä, joka Mutkan talosta loittoni Lahnalahden kainaloon,
kuulivat he miehen äkäistä myöhkimistä ja hevosten hirnauksia, Pianpa
havaitsivat kuusten ja koivujen lomitse hevosten päitä ja lautasia,
kohtapa myös miehen, roima seipäänvenkula käsissä, paljainpäin juosta
reuhkasemassa hevosjoukon perässä, Pitkästä vankasta vartalosta ja
herrahtavista liivistä, paidasta ja housuista tunsivat he vähän
tarkemmin nähtyään hevosten hätyyttäjän Mutkan herraksi. Likelle
tultua näkivät kuinka vetevät hikiherneet valuivat hänen hehkuvista
poskistaan ja otsastansa. Samassa hänkin äkkäsi heidät ja puhkesi
läähättävällä äänellä sanoihin:
-- Helvetin vietävät, nuo maailman lopun houraajat jättävät
aitaosansa korjaamatta. Ja nyt ovat kylän konit peuhastaneet ja
tallanneet minun kytörukiini tuon näköiseksi!
-- Kyllä on pahasti, pahasti on, yhtyivät Aholan asukkaat
pakeksumiseen, kun näkivät kuinka ruis kytösaroissa oli hevosten
jaloissa raiskaantunut. Aivan vahvimpiin kohtiin olivat laahustaneet
rumia vakoja ja katkoneet tähkiä kahden puolen.
-- Te olette semmoisia hornan hupakoita, semmoisia kähnystelijöitä ja
järjettömäin houreitten huumaamia, te kaikki tämän seudun asukkaat,
että totta jumalauta saisikin koko paikkakunta humahtaa syvyyteen ja
viedä jokikisen sorkan muassaan!
-- Mutta ei suinkaan taas ihan jokikistä, huomautti Hermanni
aroillaan. On täällä kunnollisiakin miehiä.
-- Ketä? Sanoppas!
-- No en minä niitä nyt luettelemaan rupea. Sanon vain etteivät
hetikään kaikki ole maailman lopun tähden jättäneet asumahommiaan
hujan hajan. Teki hänen hiukan mielensä huomauttaa niinkin etteihän
suinkaan Mutkan herra olisi taloineen tahtonut samaan humahdukseen
joutua, muttei yhtäkaikkikaan viitsinyt, koska asia oli näinkin arkaa
laatua. Eikä oikein olisi tohtinutkaan.
-- Jokainoa ansaitsisi sen! pitkitti toinen, jonka luonto yhä
pahasti kuohui. Tuo Keski-Kumpulainen etunenässä olisi syöstävä
syvyyden kattilaan. Niinkuin tietänette on tämä Lahnalahden niitty
ja kytöaituus meidän ja kumpulaisten yhteinen. Minä kevätkesällä
kulkiessani Hiekkaniemen nenästä aituuksen läpi kotiin, tulin
huomanneeksi Keski-Kumpulaisen aitaosan tuossa kelvottomassa
kunnossa, missä sen nyt näette ja lähetin hänelle oitis käskyn
korjaamaan sen jos tahtoisi pahempia seurauksia välttää. Aivan
kuin mies lupasi hän aitansa heti korjata. Vaan mitä vielä! Rupesi
viikoksi juomaan ja sitten kohmelon kouristuksissa teki katumuksen ja
rupesi jumaliseksi elikkä oikeastaan oli tekevinään ja rupeavinaan
-- koko mies ei ole muuta kuin juoppohullu. Ja niin jätti aitansa
lamaan ja istui maailman loppua odottamaan. Minä kun olen ollut
matkoilla Tampereella ja Helsingissä en ole tiennyt lemmon velpun
vetelehtimisestä ennenkuin eilen iltana palattuani sain kuulla.
Nyt tänään katsoessani kiikarilla kotoa tänne Lahnalahden perälle
äkkäsin hevoset. Viisi minä vahingosta, kyllä sen laki korjaa. Mutta
suututtaa asua samoilla seuduilla mokomain vetelysten kanssa, sillä
_kaikki_ ne ovat samanlaisia. Kun on nähnyt ihmisiä muualla ja asunut
kaupungissa niin ei voi sietää moista leväperäisyyttä. -- Hän pyyhki
nenäliinalla hikeä otsastaan.
Hevoset, jotka hän oli saanut aidan taa samalla kuin tapasi
aholaiset, hirnuskelivat siellä metsässä ikäänkuin levotonna
siitä että Mutkan herra oli noin kovin pahalla tuulella heidän
hairahduksensa tähden.
Hermanni ja Hanna paheksuivat asiaa, mutteivät juuri osanneet
mitään sanoa, kun tiesivät herran olevan osaksi oikeassa. Mutta
että kaikki olisivat samanlaisia, siihen ei Hermanni suinkaan eikä
Hannakaan voineet vakuutuksestaan yhtyä. Olihan Hermannin velimies,
Kuusikankaan isäntä, niinkuin hän itsekin ja useat muut pitkin kylää
hoitaneet maatöitänsä ja polttaneet tervashautansa tänä kesänä kuten
ennenkin. Aidoistaan niinikään huolta pitäneet. Kun näki herran
lauhtuvan vähäsen otti Hermanni toisen asian puheeksi.
-- Vieläkö teillä on niitä mattojauhoja?
-- Hoh, olipa se kysymys! Luuletko minun jauhokauppani olevan niin
menemäisillään? Eilen saapui Tampereelta viis kuormaa. Velaksi uiton
päälle tietysti ottaisit niinkuin kaikki muutkin?
-- En minä halua velkakauppoihin. Pelkään velkaa kuin kuolemaa.
-- Ohoh, oletpa kun oletkin kelpo miehiä, vastasi Mutkan herra
pikkuhämmästyksissään.
-- Enkä minä ole mikään halukas uittomieskään. En ole ollut uitossa
pariin vuoteen, enkä ennenkään paljon.
-- Ei se tämä meidän ukko kule mielellään vieraan töissä, sanoi
vaimokin sanakseen.
-- Niin että älkää pitäkö pahana vaikka minä tuota kysyin, otti mies
sanoiksi jälleen. Tuumasin että jos näin uutisen suussa olis teillä
enää jauhoja, kun ei --
-- Minä pidän jauhokauppaa läpi vuoden, keskeytti herra.
-- Niin minä ostan muutaman leiviskän rahalla, jotta sais
suolaheinäjauhojen vahvimeksi uutiseen asti. Tulen huomenna hakemaan.
-- Tule vain, kyllä meillä jauhoja on, sanoi herra ja lähti
kävelemään aitarauskalle päin.
Tullessaan kotia kohti arvelivat Aholan asukkaat ettei sitä Mutkan
herraa suotta sanota jumalattomaksi, kun se laskettelee niin kauheita
sanoja eikä käy kirkossakaan. Vaikka on koulua käynyt niin monta
vuotta että on pappi meinannut tulla. Ja mahtava se on kans ja
mahtavammaksi vielä paisuu. Mutta on se muutamissa kohdin oikeassakin.