Muuan kesä, kuudestoista Aholan asukkaille torpassaan, muuten
muutamia vuosia vuosisatamme keskikohdan tällä puolen, oli outo
aavistamaton aika ainakin näillä Suomenselän seuduilla ja koko
maailmassakin oli, arveltiin täällä, aika kumman kuohuisa, kaikki
olot pois tavallisilta sarannoiltaan.
Ensiksikin Aholan Hermannille oli tämä kesä ankara kärsimysten
aika, ja niin monelle muullekin. Paikkakunnalla liikkui n.s.
punatauti, ja suven suussa oli Hermanni joutunut sen vaivattavaksi.
Tauti piti vatsan mitä onnettomimmassa kunnossa ja heikonsi miehen
melkein mitättömäksi. Semmoisena haappurana kuin viikkoja nälillä
pidetty koira ja alituiseen tuskia tuntien täytyi Hermannin tehdä
kesätöitään. Oli hänellä nyt tosin apunaan roteva kasvuinen
puolentoista-kymmeninen Maija tyttö, auttoi myös pikkusen,
toistakymmentä ahmimalla käyvä poika Jussi, ja koki se äitikin
viisivuotiaalta Liisa-tytöllään päästä työhön välimittäin. Mutta ei
siitä olisi mitään tullut jos ei hän, mies ja isä olisi aina muassa
ollut. Sen hän oli tullut havaitsemaan. Töitä oli siksi paljon,
ja sitäpaitsi näyttivät vaimo ja lapset käyvän neuvottomiksi ja
epätoivoisiksi, milloin hän yritti työstä jäämään pois. Hän oli
kyllä tullut monasti näkemään, kuinka Hannan kärsivällisyys ja
kestävyys minkä lapsista milloinkin ollen kivuloisen taikka muuten
vastahakoisen oli läpi synkkäin öidenkin ollut alttiiksiantavaista ja
lujaa laatua, mutta ulkotöissä ei hänellä ollut miehen ryhtiä eikä
suunnittelukykyä, oli Hermanni huomaavinaan. Mukana siis niin kauvan
kuin pystyssä pysyy...
Sitten käytti mainitun kulkutaudin lisäksi Herra muitakin herätyksen
välikappaleita, joiksi Hermanni ja moni muu semmoisia ajattelivat
ja nimittivät. Keväästä alkaen oli siellä täällä likempänä ja
edempänä ilmaantunut ennen kuulumattomia ennustajanaisia. He
raukesivat ensin kuin uneen, alkoivat sitten, kauheita tuskia kärsien
ynnä koko ruumiin vääntämisillä osottaen, puhua pitkiä puheita,
joissa kiersivät jonkun tunnetun uhkauksellisen raamatun kohdan
ympärillä, niinkuin: "katso minä tulen pian ja minun palkkani on
minun kanssani!" ja "menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen
ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen
enkeleillensä". Heidän puheensa olivat läpeensä sekavia, ettei
toisinaan saanut juuri muuta selvää kuulla kuin: loppu tulee, loppu
tulee! Toisinaan he taas olivat näkevinään elossa olevia ihmisiä jo
kuolleiksi taikka yleisen lopun tulleeksi, ja sitten kuinka kutkin
tunnetut ihmiset saivat kärsiä pahassa paikassa. Ne, jotka eläissään
olivat koreilleet sormuksilla, helmillä, heluvöillä, kiiltävillä
napeilla ja loistavilla neuloilla, punaisilla taikka muuten komeilla
vaatteilla, saivat tuskia kokea kustakin ylellisyydestä erikseen
ja omituisella tavalla. Niinpä ne, joiden kaulassa helmet oli
ollut, saivat ilkeitä vaivaavia kärmeitä kaulansa ympärille, joilla
oli ollut kiiltonappeja tai loistoneuloja, saivat niiden kohtiin
ruumiiseensa ankarasti polttavia tuliliekkejä. Ja niin edespäin.
Toisten ihmisten ruumiissa oli enemmän, toisten vähemmän kirkasta
jälellä, ja sen mukaan oli heidän helpompi tai vaikeampi tulla
autuaaksi.
Seurauksena noista ennustuksista oli että ennen iloiset hyppelyissä
ja rattoisissa joukoissa heiskalehtaneet nuorukaiset ja neitoset
lakkasivat semmoisista kokonaan. Ennen oli kajahdellut poikien
miehevän raikkaat ja tyttöjen heleän kimakkaat äänet uusina ja yhä
uusina säveleinä uusine sanoineen kumpujen, laaksojen ja järvien
yli. Vaan nyt missä sävel yritti ilmoihin iloisesti nousta,
hervahti se uikahtaen takaisin kuin lentoon lähtevä lintu, jolta
siivet äkkiä sivallettaisiin. Ennen olivat nuoret harrassa korvin
kuunnelleet, minkälaisia uusia lauluja taasen toivat milloin
miltäkin kaukaisemmilta kyliltä ja peräkunnilta, Valkaman loukolta,
Suihkojärven perältä, Kuoreveden kyliltä ynnä muista paikoista
ulkoseurakunnista. Nyt kuului vain uusia ja uusia lopun ennustuksia.
Joku ennustaja, vai kukahan lie ollut, oli tietänyt varman ajankin:
loppu oli tapahtuva Laurinpäivä-viikon maanantaina kello kuusi
iltasella. Toinen puhe kävi että koko maailma silloin loppuisi,
toinen että ainoastaan Suomenniemi hukkuisi, vieläpä yksi että tältä
seudulta vain Vaasaan asti oleva maa humahtaisi syvyyteen. Jotkut tai
joku oli nähnyt kuussa sen virren numerot, jossa varoitetaan: "Katsos
sinuas, sä suruinen Suomenmaa ettei sun kävisi kuin Sodoman!"
Vielä hyvin useat nuoret heittivät koristeensa ja helunsa tuleen.
Moni neito heitti takkaan palamaan suuret ruskeat helmensä ja
hopeaiset sormuksensa ja korulasisen mekkoneulansa, joita ennen oli
halulla hankkinut; kellä oli korvarenkaat ne saivat mennä samaa
tietä. Moni nuorukainen kiskasi vehreältä välähtävät lasiset liivinsä
napit irti, otti loistoneulan lakistaan, heluvyön vyöltään, punaisen
kaulahuivinsa ja muut semmoiset. Kaikki ne kapineet, jotka katsottiin
olevan paljaaltaan koristuksia, poltettiin, mutta vaatteita ei
poltettu, niitä vain lakattiin pitämästä ja pantiin talteen. Niin
eivät tytötkään polttaneet punavaltaisia huivejaan ja hameitaan.
Sillä vaikka oltiin lopusta jotensakin varmat arveltiin ja toivottiin
kuitenkin ikäänkuin salaa että jos se ei yhtäkaikkikaan tulisi...
Mistä sen ihmiset tietää! Muutamia keski-ikäisissä ja vanhemmissa
ihmisissä oli semmoisiakin, jotka olivat takertuneet erääsen kohtaan
lukemastaan Jumalan sanasta, jossa sanottiin: "Yksi suku tulee,
toinen menee, vaan maa pysyy ijankaikkisesti." Ei maailman loppua
tulekkaan, ihmiset vain kuolevat, kukin, kun aika tulee, päättelivät
he verrattain rohkeamielisinä.
Naittajaisia ja häitä ei pidetty, ja kuinkapa pidettiin koskapa
yleinen suru ja kammo oli tukahuttanut voimakkaammat lemmen- ja
elämäntunteet. Vaikka olikin useampia yhtymyksiä mennä talvena
alkuunpantu ja naittajaisia pidetty, ei niitä kuitenkaan nyt kesällä,
miten tavallista olisi ollut, häitä pitämällä eikä muutenkaan
päätinkiin viety. Lempi eleli vain arkana piilotellen sydämmen
salaisissa sopukoissa, puhjetakseen sieltä jälleen vallitsevaksi
voimaksi, kasvaakseen vielä syyspuoleenkin rehoittavaksi
sulotuoksuiseksi puuksi kuni kukkiva juhannuksenaikainen pihlaja --
kunpa vain elämää suotaisiin ja maailma tasaantuisi entiselleen.
Tappeluista ei tänä kesänä liioin tarvinnut kuulla, vaikka juomisesta
eivät kaikki siihen tottuneet kumminkaan lakanneet. Olipa ainakin
Keski-Kummun isäntä lehti- ja heiniajan lomassa ryypiskellyt
viikkonsa kuten ennenkin, vaan lakattuaan joutunut herätyksen
tuskiin. Ja mennyt papin puheille. Hän tulikin parannukseen, mutta
oli vielä yksi siellä toinen täällä, jotka ryypiskelivät milloin
viinaa irti saivat.
Jo keväällä oli seurakunnassa tapahtunut useita herätyksiä. Pappi
oli ankara lainsaarnaaja, joka julisti Jumalaa sinä kuluttavaisena
tulena, jonka eteen on julmaa joutua ilman välimiestä. Mutta tätä
välimiestä ei taas ollut sovittajana kenelläkään, ei kaikkein
nuhteettomimmalla ja siivoimmallakaan, jollei hän ensin ollut
mieleltään murtunut ja tuntenut tuskia synteinsä tähden. Kun
ennustajia kuultiin ilmestyneeksi ja kun maailman lopusta ruvettiin
puhumaan, arveltiin jotensakin yleisesti papin myös tietävän kuinka
asian laita oikein olla mahtoi. Olivatpa muutamat kysyneetkin
häneltä, luuliko pastori olevan perää ennustajain ennustuksissa ja
tulisikohan se loppu. Pappi ei ollut sanonut ennustuksia perättömiksi
eikä myöskään niiden todenperäisyyttä vakuuttanut. "Sillä hetkellä,
jona ette luulekaan, tulee Ihmisen Poika", oli hän vain vastannut ja
kehottanut vaikuttavin sanoin parannukseen.
Miehiset parannuksen tekijät laitattivat tamppaamattomasta
sarasta tai ohuemmasta harmaasta kankaasta lyhyen takin, jonka
takapuolelle häntään kurottiin lomat; hattu matala ja harmaa piti
myös olla kaikilla. Nämä merkit erottivat Jumalan lapset maailman
lapsista. Vaimoisilla parannuksentekijöillä ei ollut niin selviä
erotusmerkkejä, mutta käyttivät hyvin yksinkertaisia vaatteita ja
pitivät huivia enemmän silmille vedettynä kuin maailman lapset.
Kirkossa menivät kaikki Jumalan lapset perimmäisiin penkkeihin,
likinnä saarnastuolia ja alttaria istumaan, -- ei kuitenkaan
äärimmäisiin alttaria vastaan, sillä ne olivat papin rouvaa,
mamselleja ja muita herrasihmisiä varten.
Ei ollut hetikään yleisenä tapana pitää virsikirjaa mukanaan
kirkossa, mutta Jumalan lapsilla se piti välttämättä olla. Heillä oli
myös tapana mennä kirkonajan jälkeen pappilaan, jossa papinkamarissa
useimmat istuivat lattialle, kun ei istumia riittänyt. Papille
kertoivat viikon mittaan kohdanneista kiusauksistaan ja hengellisistä
murheistaan. Saivat häneltä lohdutuksen ja neuvon sanoja kuulla.
Tämmöisiä parannuksentekijöitä elikkä uskovaisia oli monikin jo
ennen nähnyt kaupunkimatkallaan Alamaassa ja tiedettiin heille
nimikin: körttiläiset.
Mutta siitä nyt useat, hyvin useat ennustusten tähden rauhattomiksi
tulleet sielut, nuoremmat ja vanhemmat ihmiset, olivat epätiedossa,
pitikö parannuksen tehtyään ruveta körttiläisiksi, vai auttaisiko
semmoinen parannuksenteko, jossa ei olisi tuommoisia ulkonaisia
merkkejä.
Aholan Hanna, ja Hermannikin, milloin suinkin jaksoi, menivät pyhisin
kirkkoon. Yhdessä he tavallisesti lähtivät, toinen tai toinen
kumminkin vähän edeltä. Hannalla virsikirja kainalossa, Hermanni
ilman sitä. Kohta alussa kun nousivat Jättiläisenseläu kuvetta ylös
väsytti Hermannia, ja hän istahti kivelle ja sanoi vaimolleen: Koe
sinä kiirehtiä joka paremmin jaksat, että ehtisit yhteensoittoon.
Minä tulen jahka ma jaksan. -- Hanna ei kuitenkaan malttanut häntä
heti näin alussa jättää. Sanoihan tavallisesti: Kun tuosta paranisit
ja tulisit jälleen hyvin jaksavaksi, jättäisitköhän sitten minua?
-- Enpä tiedä. No pitääköhän lähteä sun perääs. -- Sitten matkalla,
jota oli runsaasti puolen peninkulmaa, viimeiseltä toista neljännestä
maantietä, joutuivat he erilleen toisistaan. Sillä kun väkijoukot
suurenivat, erkanivat naisihmiset miehistä eri joukkoihinsa ja
jäivät jälkipuolelle. Mutta Hermanni tavallisesti vaimojoukkojakin
jälempänä kävellä hituutteli yksin -- terveenä ollessaan hän oli myös
useimmiten yksin kävellyt, mutta silloin kelpo vauhtia.
Sitten kirkkomäellä, jossa ihmisjoukot sekaisin liikkuivat, ja
itse kirkossa, jossa vaimoväki meni penkkeihin omalle puolelleen,
vasemmalle pääovesta katsoen, ja miehet omalleen oikealle, puolisot
yleisesti ainoastaan sattumalta näkivät toisensa. Körttiläiset
kuitenkin, milloin molemmat puolisot olivat semmoisia, tiesivät
toisensa istumapaikat varmemmin, sillä he kumpikin olivat
etumaisemmissa penkeissä kirkon perällä, Ja Hermannin voi Hanna
ja kuka hyvänsä havaita koska tahtoi. Muttei hän istunut perällä
jumalisten joukossa, ei keskikirkossa siivojen arvokkaampain
keski-ikäisten riveissä, eikä niissäkään penkeissä keskeltä
oveenpäin, joissa suruttomat elikkä -- nyt tänä kesänä, jolloin
aivan suruttomia tuskin oli -- vähimmän huolehtijat istuivat. Hän
istui joka kerta kaikkein äärimmäisessä penkissä pääoven sivussa,
johon eivät muut koskaan menneet. Kaikissakin tilaisuuksissa,
joissa ihmisiä oli koolla, pyrki hän aina pysyttäymään takapuolella
huomaamattomana. Publikaanin vaatimaton esiintyminen rukoillessaan
temppelissä oli hänen mielensä mukaista ja tälle ajatukselleen hän
sai lisää tukea Vapahtajan neuvosta: "Koskas joltakulta häihin
kutsuttu olet, niin älä istu ylimmäiseen sijaan"...
Mutta vastoin omaa tarkoitustaan tuli Hermanni huomatuksi kirkossa
tässäkin sijassa, jossa hän toivoi saavansa olla niinkuin ei häntä
olisikaan. Äkkäsi monta kertaa kuinka ihmiset penkeistään kurkistivat
selkänsä taa ihan varmaan nähdäkseen oliko Aholan Hermanni kirkossa.
Vieläpä pappikin saarnastuolissa näytti viittaavan sormellaan
suoraan häneen kysyessään: Sinäkin siellä! Kuinka on sinun laitasi?
Onko Jumalan laki saanut sinua kurittaa? Vai vieläkö olet entisessä
paatumuksessasi? --