Seuraavana aamuna kello puoli 6:n aikaan noustuaan Hermanni tunsi
itsensä elinvoimaisemmaksi kuin koskaan ennen tänä kesänä. Hän
vertasi ajatuksissaan istuessansa ja kenkiessään pöytärahilla
tämänkesäistä elämäänsä pitkälliseen myrskyyn, joka pieksää ja lamaa
kaikki hennommat kasvit ja kaataa heikommalla perustuksella olevat
huoneet. Kivun tuskissa olivat jokapäiväiset vastahakoisuudet ja
peltojen kehnonpuoleinen kasvu tuntuneet kahta vertaa masentavammilta
kuin terveenä samanlaisissa oloissa; toisinaan toivo ollut niin
sammumaisillaan ettei osannut muuta keinoa kuin tehdä aivan
ajattelematta työtä sen vähäsen minkä jaksoi ja sitten heittäytyä
pitkäkseen kedolle, metsään, kankaalle, missä milloinkin oli, painaa
silmänsä kiinni tai ripsien lomitse katsoa raukeasti korkeuteen ja
kokea saada pienenkin lohdutuksen sulon siitä ajatuksesta että Jumala
tietää ja näkee minut tässä, tietää vaivani ja voimattomuuteni ja
auttaa kun aika tulee, tavalla minkä paraaksi näkee. Mutta niinkuin
myrskyn jälestä ihanan sään tultua ilman raittiit tuulahdukset ja
päivän lempeät säteet teristävät kasveja, oli hänenkin ruumiinsa ja
mielensä nyt teristynyt toivon ja toimen elvytysvoimasta. Muistui
mieleen ukkosmyrskyiltä kymmenkunnan vuotta takaperin ja sitä
seuraava aamu. Eiköhän se myrsky silloin, se kun vei toiveet, jotka
kuitenkin jälleen palasivat, ollut luonnonvoimain enne siitä mitä nyt
oli toisella tapaa saanut kokea?... Ja sitten palasi hänelle mieleen
muuan ajatus, joka jo eilen iltana ja nyt aamulla oitis herättyä oli
käydä vilauttanut hänen aivoissaan.
-- Mutkan herran pauhaamisesta eilen -- sanoi hän vaimolleen,
joka houkutteli herännyttä Liisa-tyttöä vielä nukkumaan -- vaikka
siitä satoikin monta jumalatonta sanaa on minun mieleeni juontunut
kristityn velvollisuudet.
-- Ettäkö antaa kerjäläisille ruokaa ja vaatetta ja auttaa hukkuvaa
jos voi, ja muuta semmoista?
-- Niin kyllä sitäkin ja muuta myös. Minun on tullut mieleeni
Saukkosalmen silta, josta joka aamu ja ilta kulkee viiden kuuden
talon lehmät ja meidänkin lehmä. Ja se on niin huono, pönkät toiset
kallistuneet kumoon toiset horjuvat kun lehmät siitä kulkee, ja
siltapuiden välit ovat raollaan, kuten toissa iltana Suoperällä
astiapuita hakkaamassa oltuani ja sillan luo onkimaan poikettuani
havaitsin.
-- Tosiaan se on huono, vahvisti Hanna. Minä olen jo toisinaan
itsekseni pelännyt kun Punikki on iltasilla myöhästynyt että jos olis
sillassa kompastunut.
-- Niin että sen korjaaminen on oikein omantunnon asia. Meidän tulee
mahdollisuuden mukaan estää vahinkoa tulemasta muille, ja oman
lehmän säilyttäminen vaaralta on niinikään velvollisuutemme, muuten
teemme huolettomuuden syntiä. Mutta saa nähdä tulevatko korjaamaan.
Esimerkiksi Kumpumäen muiden talojen haltijat ovat miehiä, joiden
mielestä ei ole koskaan kiirettä, ja Keskikumpu varmaankin tänään
tärisee lopun pelosta. Jos ei se emäntä ottaisi asiaan kiinni.
Kuusikankaan isäntä varmaankin suostuu korjaustöihin, kyllä minä
velimiehen tiedän. Mutta sitten Hakalan ja Ketolan miehet, kuinka
niiden laita lienee? Ketola se ainakin on tullut körttiläiseksi,
miten eilen nähtiin. Hakala taas on tunnettu "antaa olla" sanastaan.
Jospa Mutkan herran lehmät kulkisivat siellä päin. Se varmaan olisi
jo aikaa tahtonut sillan korjattavaksi. Taikka muuten se ei olisi
mies sanojensa arvoinen.
-- Mutta mitähän jos antaisi olla yhtäkaikki vielä huomiseen ettei
tänä päivänä, joksi sitä on loppuakin ennustettu, semmoisiin
ryhdyttäisi, arveli vaimo.
-- Ei, tahtokaa vain isä tänä päivänä että minäkin saan tulla, teki
juurinousseen silmiään hierovan Maijan mieli.
-- Niin, niin, tänä päivänä on työhön tartuttava. Minä lähden heti
kylään ja tuon samalla tiellä ne jauhot Mutkalta. Vaara voisi
tapahtua tänä iltana. Ja vaikka nyt aateltaisiin niinkin että tänä
iltana maailma loppuisi, niin hyvä se olisi Jumalan mielestä työ
tehtynä siinäkin tapauksessa. Ei meidän saa kuolemaa maaten odottaa.
Hanna haki kokilta hänelle säkin ja hän lähti. Pian tuli hiki kun
oli ilma lämmin ja ylenevä aurinko kuumensi niskaa. Kumpumäelle
ensin kiiruhti. Siellä sai arveluita: onko se nyt niin huono ettei
se vielä vähän aikaa... Muita töitä on niin paljon tässä. --
Keski-Kummulle lausui muutamia vakavia sanoja ettei siellä Jumalan
sanassa käsketä ummessasilmin olemaan, vaan pitämään maallisistakin
asioistaan huolta. Vaan ei se auttanut. Ehtiihän sen. Samaa kankeutta
Ketolassa ja Hakalassa. Mutkalle jauhoja ostamaan tultuaan hän kertoi
asianlaidan herralle. Tämä rehahti pitkään ivalliseen nauruun. Ne on
poikia ne! jahkaisi perään. Palatessaan kaarsi Kuusikankaalle. Heikki
tölpäytti hänkin ensinnä että mikä sillä sillalla nyt semmoinen
lemmon hätä oli. Mutta kun Hermanni teristi asian tähellisyyttä
suostui velimies tuumaan, panetti emännällään eväskontin ja lähti
vanhimman poikansa Kustin kanssa Hermannin mukaan.
Kaikki aholaiset tulivat isän tahdosta mukaan Saukkosalmelle.
Liisan suhteen äiti oli ensin arvellut että mitä se pikkunen tyttö
siellä tekisi, mutta kukapa sitä kotonakaan paimentaisi, -- ja
porstuan ovi pantiin salpaan ja lähdettiin. Saukkosalmelle tultua
kävi kello kymmenettä -- Kuusikankaan isännällä oli lakkarikello,
kookas kunnianarvoisa vaardilainen liivintaskussa, ja Kustilla kaksi
vähän pienempää kelloa, silloin uudenaikaisia aivan, kiinnitettyinä
paksuihin puna- ja keltakierteisiin villalankaperiin.
-- Kummapa ettet ole polttanut noita punaisia nauhojas! ihmetteli
Aholan Hanna, -- niinkuin moni muu kuuluu tehneen.
-- Ei kai sitä kumminkaan sillä autuaaksi tule vaikka polttaisikin,
vastasi Kusti ja sytytti rauhallisesti piippuaan. Mutta onkohan
tuolla sedällä ollut koskaan kelloa?
-- Olihan se toisinaan -- vastasi Hermanni -- minullakin ennen
poikamiehenä, ja oli pyssy kans vielä akallisenakin ollessani. Mutta
kyllä ne ovat mitättömiä kappaleita kumpikin. Sen tulin havaitsemaan.
Niitä sai ehtimiseen käyttää korjaajan luona ja siinä meni rahaa ja
aikaa. Kotona käy seinäkello seinällä, kyllä sitä metsässä ollessaan
tietää ajankulun auringosta, ja pilvisellä ilmalla taas menee syömään
kun nälkä tulee. Pyssy se vielä houkuttelee juoksentelemaan pitkin
metsiä, ja monastikaan ei saa edes harakkaa ammutuksi mitä sitte
syötävää otusta, vaikka hyödyttävämpi työ jää tekemättä.
-- Ottaisin minä ainakin mielelläni lakkarikellon, se on niin mukava
-- ilmoitti Jussi mielitekonsa.
-- Älä huoli turhia mieliä, vastasi isä, lisäten: rupea vain
hakkaamaan sinä noita hoikempia kuusia kumoon jotta saadaan
siltapuita, Maija saa kassaralla karsia oksia, kun ei taida tytölle
uskaltaa kirvestä antaa, jota ei se ole paljon käytellyt. Hanna
menköön -- määräsi hän vaimoaan -- vitsaksia etsimään joilla sidotaan
poikkipuita pitkinpäisiin puihin.
Miehet, kolme, rupesivat hakkaamaan paksumpia puita pystypaaluiksi,
jotka tulisivat kannattamaan poikittais- eli niskapuita ja siis koko
siltaa.
Kun siltarauskaa koetettiin horjahteli sen niskapaalut pahasti, koko
silta natisi ja muutamat astinmalat olivat poikkilahoamaisillaan.
Perinjuurista korjausta ei voinut ajatellakkaan ehdittäväksi tänä
päivänä, siksikun lehmät nevalta palajaisivat. Löyhimpiä paikkoja oli
koetettava ensi hätään tukea, sillä muuten voisi vaara tapahtua jo
tänä iltana, muistutti Hermanni.
Joukeaa painoa he tekivät työtä. Söivät päivällisen eväskonteistaan
lepoa pitämättä. Ja vaikka aholaisilla oli suolaheinänsekainen leipä
eivät he väsytelleet enempää kuin talonkaan miehet, joilla oli selvä
leipä. Suolaheinät ovat parasta lajia sekaa -- tuumivat Hermanni
ja Hanna, -- kun vain on siteeksi suurusta joukossa ja sitten
lehmällistä ja muuta särvintä, niin jaksaa, ja leivän maku on puolta
parempi kuin pettuleivän. Kyllähän se seka on aina sentään sekaa,
arveli Kuusikankaan Heikki. Ei meidän toki ole tähän asti tarvinnut
sekaa syödä, -- Eikä taida tarvitakkaan! lisäsi Kusti siihen isosesti.
-- Ei sitä vielä tiedä mitä tarvitaan, huomauttivat kaikki kolme
ijäkkäämpää hänelle.
Hermanni oli tehnyt suuren kurikan, jolla sitten juntattiin Heikin
suippopäisiksi tekemiä kannatuspaaluja sillan kohdalle salmeen. Niin
kului iltapuoli ahkerassa työnkalkutuksessa ettei juuri muistettukaan
erityisesti sitä hetkeä, jona maailman lopun olisi pitänyt tulla.
Yhdeksän ajoissa saapuivat lehmät, ja silloin sillankorjaajat,
Hermanni erittäinkin, olivat tereillään katsomassa pääsivätkö elukat
kunnialla yli. Pääsivät kelpo hyvin, vaikka arastelivat nyt pahemmin
kuin ehkä ennen kun näkivät siinä työn uusia jälkiä. Kun Aholankin
Punikki oli joukossa, lähti Hanna menemään tyttönsä kanssa karjan
mukana ennen muita kotiin. Ja Liisan mielestä oli mukavaa, kun ne
lehmänkellot niin sopivasti soittuivat, mikä pumputti, mikä pampatti,
mikä kuivasti kalkatti, mikä pani mitenkin.
Seuraavana aamuna mentiin työtä jatkamaan eikä ahkeruudellakaan
ehditty vielä sinä päivänä saada siltaa kuntoon.
Kun he sen jälkeisenä aamuna olivat viimeistelemässä työtänsä näkivät
pitkän vähän etukumaran miehen kontti selässä tulevan männiköstä,
Kohta tunsivatkin hänet.
-- Mitäs Keski-Kumpu kuleskelee nyt? tiedusti Hermanni
pikkuviekkaasti.
-- Siitä oli tästä Saukkosalmen sillasta silloin puhetta että sitä
pitäis niinkun korjata, muisteli tulija totisena, harvakseen puhellen.
Niin suurta nauruntarvetta kuin nyt ei Hermanni muistanut mihin
aikaan tunteneensa, tekipä vielä mielensä jahkaisemaan kuin Mutkan
herra silloin, että: ne on poikia ne, -- mutta hän pidätti itsensä
niinkuin vakavan miehen sopii. Sanoi vain: Silta on tuossa paikassa
valmiiksi korjattu. Ei tässä enää miehiä kaivata.
-- Vai jo siinä on niin pitkälle keritty. Minä aattelin että ei
suinkaan siihen korjaamiseen vielä ole ruvettu.
-- Ukolla oli semmoinen hätä, sanoi Hanna.
-- Velimies piti sitä oikein omantunnon asiana, mainitsi Kuusikangas.
-- Setä juurikuin olisi tiennyt ettei sitä maailman loppua tulekaan,
niinkuin ei tullutkaan, aprikoitsi hänen poikansa.
-- Hohhoi, huokasi Keski-Kumpu siinä yhä kontti selässä seisoessaan
ja sanoi perään: Asiasta ei pidä kuitenkaan kevytmielisesti
tuumailla eikä puhua. Sillä vaikka Herra nyt säästi maailmaa harvain
kääntymyksen tähden, ei sitä siltä tiedä kuinka pian hän sen
lopettaa. Ehkäpä ainakin yksi tuhannesta on kääntynyt ja parannuksen
tehnyt, ja Herra antaa heidän tähtensä ihmiskunnan elää odottaen
lisää kääntyviä. Mutta jos entisetkin lankeavat takaisin, niin
tuskinpa Hänen ylenpalttinenkaan kärsivällisyytensä sitten enää
kestää.
-- Parannus ei saa olla, -- lausui Hermanni ajatuksenaan -- mikään
tuulen äkkinäinen puuska, joka ohi mentyään on kadonnut, vaan sen
pitää saada juurtaa syvälle sydämmeen ja ilmetä elämässä. Kun puun
juuret ovat syvällä maassa, kasvaa se ja hedelmöi. Lyhytjuurinen puu
kuivuu ja kaatuu myrskyssä.
-- Minä en oikeastaan -- selitti Kuusikangas kantaansa -- osaa niistä
asioista sanoa sitä enkä tätä. Mutta mitä minä joskus olen hiukan
asiaa aprikoinut, niin on minulle ollut selviävänään että parannus
kävisi päinsä maallisten toimien ohessa. Ja ettei siinä katsota
muuhun kuin sydämmeen.
Vaihdeltiin siinä vielä ajatuksia parannuksen laadusta, kunnes puhe
pohjistui maallisiin. Hermanni, niinpä muutkin työhön osaa ottaneet,
olivat mielissään kun silta oli saatu lujaksi tukevien niskapuiden
kannattamana.
-- Sekin on merkillistä, tuumasi Hermanni, että kun jonkin työn
saa tehdyksi, on silloin niin tyytyväinen, juurikuin olisi tehnyt
erityistä hyvää ja vielä rikastunut päälliseksi.
Tähän ei kukaan lisännyt omaa ajatustansa, ja matka kului miltei
äänettömyydessä.
Viikon päivät, jopa puolentoistakin saatiin vielä viljan kypsymistä
odottaa, Aholan asukkaat sinä aikana löivät tunkiomättäitä metsässä
vähässä matkaa veräjän takana Saukkosalmen tien vieressä sekä
rakensivat sitten nauriskuopan kyyhkyspellon syrjään -- perunat
tahtoi Hermanni aina pidettäväksi kellarissa tuvan lattian alla,
koska oli aikoja sitten, jo poikamiehenä ollessaan, havainnut
perunain kylmästä imeltyvän kuopassa.
Kun sitten elo pelloissa oli kypsynyt leikattavaksi kävi Hermanni
vähäisen väkensä kanssa ilolla työhön, sillä jyvät sekä suvirukiin
että ohran tähissä lupasivat jotensakin täyttä, vaikkei tosin
kaikkien parasta. Se vain oli kiusallista kun ohran leikkuuta juuri
alotettaessa riihentauspellolla laukkuryssä, se tunnettu Heikki
Kimpainen, joka aina jo syyskesällä tänne tavaroineen ilmaantui,
näkyi Kuusikankaan tien veräjältä. Hermannille se nimittäin kiusaksi
kävi, sillä oitis kuten kokemuksesta hyvin arvasi tyttö ja vaimo
niinikään tahtomaan:
-- Voi, ostakaa isä minulle kaatikangas ja mekkokangas kans!
-- Ostappa ukko minullekin huivi, se ristiliina on jo vähän rikki
syrjästä.
-- Pakana tästä nyt oikein paikalleen osais pahkiloida, kun kiusaatte
semmoisilla ostoksilla vaikka tiedätte rahat käytetyn ruokaan! Ja se
yksi rupla joka on jälellä, tarvitaan paremmin syksyn mittaan. Saa
olla tulevaan keväisiin kaadit, mekot ja ristiliinat, joksi ehditte
ne tehdä omain pellavien ja hamppujen aivinaisista:
-- Pummuliset ovat koreammat, kiusasi vaimo, piloillaan osaksi.
-- Koreammat! Kyllä aivinaisistakin kaunista saa, ja olet jo monasti
niistä kaunista tehnytkin. Jos sattuis kevättalvella rahaa liikaa
olemaan ostaisin pummulikuteita, Turkin punaisiakin joukkoon.
-- Mutta sinulla ei koskaan ole liikaa rahaa. Sanot aina olevan
parempiakin tarpeita. -- Vaimo koki pysyttää leikin leimaa silmissään.
-- No jos ei ole liikaa rahaa, niin ei osteta koskaan tyhjänpäiväisiä
koruja, päätti mies kiivaasti. Minä en pidä körttiläisten erikoisista
surun ja parannuksen vaatteista, mutten liioin katso tarpeelliseksi
koreilemista.
-- Se ukko on aina niin jyrkkä.
-- Ostakaa yhtäkaikki, hyvä isä, minulle punaraitainen kaatikangas!
-- Ole marisematta, tyttö! Minä en osta vaikka kaatikangas ostaisi
minut.
-- Ostaisit nyt edes tytölle.
Samassa kerkisi ryssä siihen.
-- Mitäs kauppaa tehhään?
-- Ei ole rahaa kauppoihin, vastasi Hermanni vakavasti.
-- Kyll isännäll rahhaa on. Ostakaa pois! -- Hän avasi laukkunsa, ja
levitti huiviaan ja kankaitaan pyörtäneeile. Tääll on silkkihuivii,
punaraitaisii pummullihuivii, karttuunakaati- ja hamekankait -- kaikk
Pietarist, hyviä ja halpoi.
Hermanni tuskin jonkun syrjäkatseen loi tavaroihin ja pysyi yhä
lujana kieltäytymisessään. Ryssä jatkoi kiihkolla kaupitteluaan jotta
parta viuhkui. Hanna kun tunsi miehensä taipumattomuuden ei enää
tahtonutkaan, mutta Maija lapsellisen mieliteon valtaamana vielä
ihanteli ja pyysi:
-- Voi kun tuosta karttuunasta tulis kaunis kaati. Noin suuria
punaisia herttoja. Ostakaa, isä kulta!
-- Sinun kanssas ei tule toimeen!
-- Saat viiell kolmatt kopeekall.
-- Viistoista piisaisi, tinki Hanna.
-- Ei, vaikka sais kymmenellä kopeekalla, rajoitti isä päätöstään.
-- Saat kolmelltoist kopeekall.
-- Ei jouda rahaa karttuunoihin.
-- Anna kymmenen.
-- Rahalla on reikänsä.
-- Voi vanha saitur! moitti ryssä ja kokosi tavaroitaan laukkuun.
Pian se oli nauhoista kuraistu kiinni ja selkään nakattu. Laukkumies
lähti Jättiläisenselän tietä; varmaan kääntyi tuon kalliojuomun
takana Säynäisselän tielle, sillä Mutkan herran näkyviin, sen
ennestään tiesi, ei olut hyvä laukkuinensa mennä.
Maija ätyröi ja hivutteli sormellaan sirpinhamaraa. Suihkon
Liisalle ja Kuusikankaan Iitalle on ostettu kauniit punapilkkuiset
kaatikankaat.
-- Ja sinulla pitäisi olla niinkuin muillakin... Hoh! Etköhän
itke, aika tyttö! nuhteli isä. Rupea vain leikkaamaan äläkä tyhjiä
jurrottele! Ikäänkuin itsekseen hän lisäsi: On se merkillinen tuo
tyttö ja muut Liisat ja Iitat: toiset ovat poistaneet punaiset
yltään ja näiden tekee semmoisia kiihkeästi mieli. Niin, punaisten
heittäminen ja korujen polttaminen on turhaa ja hassumaista, mutta
turhaa ja lapsimaista on punaisten ja korujen haluaminenkin aina.
Tulee tyytyä siihen vaatteeseen mikä on. -- Hän ajatteli vielä:
Tytöillä, niinkuin akoilla ylimalkaan, on mitättömät mielihalut.
Eipähän Jussi tahtonut ryssältä ostettavaksi, vaikka sillä ikäänsä
nähden pitäisi lapsen tahtomisia olla.
Samassa kuin hän tätä ajatteli poika sirppinsä kärkeä kiveen
napsutellen sanoi --
-- Milloinkahan minä saisin lakkarikellon, semmoisen kuin
Kuusikankaan Kustilla on montakin.
-- Ohooh, siellä yksi mieliteko!
-- Se napsuttaa niin mukavasti, ja siinä on kaunis valkoinen taulu,
kultaviisarit ja siloinen pullea lasi.
-- Älä huoli joutavista!
-- Suihkon Liisa se on tosiaankin kummallinen -- sai Hanna sanoiksi
-- oli polttanut, toimitti Sarvi Ulla kaikki koristeensa ja vienyt
kokin nurkkaan punaisensa, mutta kun sitten maailman lopun pelko
väheni, rupesi heti hankkimaan uusia koruja ja punaisia.
-- Ne on tuulen tuiskuteltavia ihmisiä ne! arvosteli Hermanni.
Nyt he leikkasivat äänettöminä vain. Vaimo oli helposti saanut
ostohalunsa taltumaan, jopa katui ajatuksissaan että taaskin oli
tullut pahoittaneeksi miehensä mieltä sopimattomilla tahtomisilla.
Tyttö kyllä oli enemmän aikaa pahoilla mielin, ikäänpä kuin toiveissa
pettymisen karvautta tuntien, mutta asettui hänenkin mielensä siinä
vähitellen aloilleen. Tyytyneen mielen ilmauksena saattoi pitää
tämmöistä kysymyksen pätkäystä häneltä:
-- Minkähän tähden niillä ryssillä on aina niin suuri parta?
-- Sen tähden, hyvä lapsi, että ne sen kasvattaa eivätkä aja pois,
tyydytti äiti tytön uteliaisuutta.
-- Mutta minkä tähden ei isä eikä Kuusikankaan setä eikä muutkaan
oikeat miehet, jotka eivät ole ryssiä, kasvata partaa?
-- Kovinpa sitä Maijaa nyt lapsettaa! moitti isä hienosesti
halveksien. Parasta hakea Liisan tuvasta sinun edestäs lapsettelemaan.
-- Mutta ei ihan kaikilla ryssilläkään ole partaa, lisäsi tyttö
havaintonaan, eikä isän pilkkailu pahoittanut häntä kun se ei ollut
äreää. -- Meillä kävi mennä talvena suuripartaisen ryssän kanssa
aivan parraton nuori ryssä ja se oli niin kaunis! Melkein yhtä kaunis
kuin Suihkon nuori renki.
-- Voi voi sitä meidän Maijaa kun ihailee ryssiä ja Kiiteli-Mattia!
pilkkaili äiti.
-- Ei ne nuo laukkuryssät olekkaan oikeita ryssiä vaikka niitä
siksi sanotaan, oikasi isä noin muuten vain. Harjaryssät, ne jotka
harjaksia kulkevat ostamasa, ne ovat oikeita ryssiä. Laukkuryssät
ovat vain Arkangelin miehiä, ja kehutaan että kun harjaryssä ja
laukkumies tulevat yhteen niin heidän täytyy puhua välinsä suomea.
Mutta kyllä ne ovat aika lipakoita tavarainsa tyrkyttämisessä nuo
repunkantajat... Ohhoh! -- ihmetteli Hermanni ja kuunteli, -- onpa
siitä ison aikaa kuin loilotuksia on kuulunut.
-- On niitä jo parina kolmena viikkona tuontuostakin kuulunut, vaikka
et sinä ole tainnut sattua kuulemaan, huomautti Hanna.
-- Se on Suihkon nuoren rengin, sen Kiiteli-Matin ääni, ilmoitti
tyttö tuntevansa.
Laulu kuului isosta matkaa Säynäisselältä päin. Sävel oli vienoa,
sulavaa, mutta samalla se raikui voimakkaasti kautta kuusikkojen ja
vasten kallioita. Kuului sanatkin:
Mitäs minä muuta kuin laulan vaan,
kun luonto siihen vaatii;
kyll on virttä vesillä
ja laineet toista laatii.
Ja siltä kuulostikin kuin Säynäisselän ja likeisten salmien ja
lahdelmien laineet olisivat heti kohta laatineet laulua lisään, sillä
oitis perään soi sama ääni:
Nyt on minun mieleni iloinen
kuin kevähällä kerttu:
Mull on kulta kaunoinen
kuin kesällä tuomen terttu.
-- Hei kuink' on raikasta ja kaunista! ihanteli tyttö.
-- Laulaminen osottaa suruttomuutta, päätteli isä. Ei niitä
tuommoisia kauniimpia lauluja sovi suorastaan synnillisiksi sanoa,
mutta sen vain saa päättää että se joka laulaa maallisia lauluja ei
huolehdi autuuttansa.
-- Ne jotka autuuttansa huolehtivat veisaavat virsiä, lisäsi äiti
siihen.
-- Niinpä kyllä, myönsi isä, --: mutta jos eivät osaa, jos heillä ei
ole ääntä, niin ei Herra vaadi äänekästä veisaamistakaan. Pääasia on
veisata kiitosta sydämmessään, hiljaisuudessa.
-- Minun tulee mieleni aina pahaksi kun äiti veisaa, sanoi Maija
kokeneensa.
-- Niin minunkin tulee, yhtyi Jussi siihen.
-- Sepä erinomaista on! ihmetteli isä. Minkälaisia suruttomia ihmisiä
teistä tuleekaan!?
-- Ei se siihenkään ole, huomautti äiti. Minä muistan kans kuinka
piennä tyttönä ja vielä isompanakin kävi mieleni kummallisen pahaksi,
semmoiseksi surunvoittoiseksi kun kuulin vanhempain ihmisten
veisaavan. Tuli kuolemanasiat mieleeni, ja pyrin pois veisuuta
kuulemasta. Mutta ei sitä nyt enää niin maailmanmielinen ole.
-- No niin. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee, mitä heistä tulee,
lopetti Hermanni kääntyäkseen toiseen asiaan. Onpa hyvä että tänäkin
syksynä taittaan sentään saada vuotta kelpolailla. Nämä ohrantähät
ovat jotenkuten täysinäisiä, eikä ne ole palhoja suvirukiinkaan tähät.
-- Vieripellossa ei ole varsin yhtä hyvä ohra kuin tässä
riihentauspellossa, sanoi Hanna.
-- Mutta kyyhkyspelto on melkein yleisesti kasvanut täyden
suvirukiin; vesakon puoleisessa syrjässä on kehnompaa. Toivon kun
toivonkin tulevan ruokaa riittämään, joka on jo erittäin hyvä asia.
Kun vielä se viidenkolmatta ruplan velka, johon on huonoina vuosina
väkisinkin vähitellen jouduttu, kerrankin saataisiin Kuusikankaan
isännälle maksetuksi eikä tarvitsisi uutta tehdä, niin enempää en
minä tässä ajallisessa elämässä toivoisi. Ja kyllä se kerran saadaan
suorille, en minä muuta uskokaan.
-- Toivoisin minä vielä vähän enempää, virkkoi vaimo puolipiloillaan.
Toivoisin saatavan kaksi lehmää, hevonen, hyvät kärryt ja kaunis
kirkkoreki.
-- Niitä mekin... Voi kunpa ne saataisiin, halusivat Maija ja Jussi
kiihkeästi.
-- No, se nyt on merkillistä kun sinä kiihoitat lapsiakin tyhjiin
mielitekoihin, paheksui isä. Minä olen jo monasti sanonut ettei sitä
pidä huvitellakaan enempää kuin mitä on mahdollista saada. Olen
itsekseni tullut viimeiseltä siihen tuumaan ettei meidän sovi sitä
toista lehmääkään ostaa -- siinähän tulisi velkaa -- sen täytyy
kasvattaa vasikasta.
-- Ja sitten ei sitäkään saada moneen vuoteen... Vaimon äänestä jo
kuuli kuinka haikeaksi hänen mielensä kävi.
-- Meidän pitää oppia kaikessa odottamaan.
Tyttöä ja poikaa, jotka myöskin äitinsä kanssa sureksivat isän
kovuutta, ilahutti kumminkin se toivo, että tulevana talvena
otettaisiin vasikka elämään -- ennen heidän muistoaikanaan vasikka
oli aina tapettu. Heidän mielestään oli mukava, semmoinen pieni
lehmä, Liisakin joka tuli tuvasta pellolle kuultuaan asiasta
hoki: pieni lemmä, pieni lemmä. Mutta jos vasikka ei sattuisikaan
olemaan lehmäinen, arvelivat äiti ja vanhempi tytär. -- Vaihdetaan
sitte lehmäiseen kylästä taikka kasvatetaan vetohärkä, lohdutti
naurahdellen isä. --
Siltä luovutti seuraavinakin päivinä ettei isän tuumaa voinut tuossa
lehmäasiassakaan millään muuttaa. Äiti niinkuin lapsetkin saivat
oppia tyytymään. Oppivatkin sentään, ja päivät kuluivat hupaisesti
leikkuulla. He tunsivat isän kanssa iloa runsahkon vuodensadon
johdosta.
Hermanni tunsi itsessään yhä uusia voimia ja erinomaista työryhtiä
ja ruokahalua. Aina sitä jaksaa kun syönti käy, mainitsi hän
kokemuksenaan. Hanna niinikään oli terve ja jaksoi hyvin.
Verratessaan tätä aikaa niihin tuoreissa muistissa oleviin aikoihin,
joina ukko kivuloisena kituroi, kävi ehdottomasti mieli hyväksi.
Yhdessä he usein ihantelivat että niin meillä on nyt kuin uusi
elämä...
Ja uusi se oli elämä kylissäkin. Tuontuostakin tuli sanomia että ne
ja ne, jotka keväällä olivat kihloihin menneet ja naittajaisensa
pitäneet, nyt heittivät häiksi. Sarvi-Ulla, erään kuppariämmän tytär,
sanomia tavallisesti Aholaan toi. Toisten morsianten kehui olleen
hopeissa kauniita kuin enkeliä, toisista ei taas tiennyt olivatko
kanoja vai koppeloita. Pienistä tappelun kahahduksistakin tiesi Ulla
kertoa, mutta hän oli aina hypännyt kahajavien väliin, ja pianpa
olivatkin pojat taltuneet. On tämä vain semmoinen tyttö että se pojat
rähisemästä lakkaamaan saa kun se tahtoo -- kehui hän itseään.
Loilotuksia ja tyttöjen rallatuksia kuului jälleen joka taholta ja
melkein yhtämyötään aikaisesta aamusta iltaan myöhään -- poikain
loilotuksia monasti öiden pimeydessäkin. -- On se merkillistä mikä
elämöiminen hänestä jälleen syntyi! -- tapasi Hermanni kummastella
kuullessaan lauluja ja loilotuksia. Maailma on yhtä suruton kuin
ennenkin...
Mitäpä tuostakaan kuinka kyläläiset pajattivat, kukertelivat ja
mellakehtivat! Se pahinta että Maijallekin, rippikoulun käymättömälle
tytölle, oli tullut semmoinen halu nuorten joukkoon ja hyppelyihin
että pois laidalta! -- Malttaisit edes kunnes ripille pääset! torui
äiti. -- Vähän kyllä on joukossa-olo ja hyppelyissä retkalehtaminen
sittenkään tarpeellista, kuului isän kovat sanat. Vai sitten kun
ripille on päässyt pitäisi sielunsa-asian sillensä jättää! Onpa
mokomakin ajatus! -- Sarvi-Ulla kun sattui kerran olemaan paikalla
vanhempain nuhdellessa tytärtä päästi aika pälpätyksen: Antaa tytön
vain heiskalehtaa joukossa. Muistakaa omaa nuoruuttanne! Muutaman
vuoden päästä pitää olla sulhanen, ja joukossa sitä on vara valita,
ei Aholan homeisissa nurkissa... Älä ole milläskään, Maija. Heiluen
sen hentun saa. -- Mikä pirun apostoli sinä olet, kun keneksiä
viettelet! jahkaisi ukko Ullalle. Tulet tänne tenavaa pahan polvuille
houkuttelemaan... Nuorenakaan en minä ole hyppelyn hyörinnässä
aikaani kuluttanut.
Häihin, jotka olivat arkipäivinä, ei Maija uskaltanut pyytääkään
päästäkseen. Arvasi kyllä ettei työnkään tähden laskettaisi arkena
kotoa. Mutta pyhisin lippasi puolisalaa kylään. Kuusikankaan
Myllykedolla oli pahin karkelotanner. Sinne kokoontuivat Kumpumäen
nuoret ja kaukaisemmatkin. Siellä pojat loilottivat ja tytöt
kukersivat yhteen ääneen:
Mitäs minä muuta kuin laulan vaan,
kun luonto siihen vaatii, j.n.e.
Monia muita uusia lauluja osattiin. Yksi oli hyvin vilkassävelinen,
sukkelarytminen, jonka mukaan hypeltiinkin:
Kesällä ne kukat kasvaa,
ei ne kasva talvella:
Taas on meitillä hyvä halu
hypellä ja laulella.
Ja sitten hypeltiin kiitellä. Suihkon renki-Matti oli siinä oikein
mestari. Turhaan ei hän ollutkaan Kiiteli-Matin nimeä saanut. Hän
lauloi ja hyppelytti useita kertoja "Aholan Maijan kiiteliä" ja tämä
vastasi "Suihkon Matin kiitelillä". Toiset huusivat "Kiiteli-Matin
kiiteliä". Kiiteli kesti ison aikaa, ehkäpä tuntikauden. Sitten
tavallisesti alkoi reuhaava remmastuspolska, Valkaman loukkolaiseksi
sanottava. Tytöt retkuttivat jotta hameen helmat polvia pieksivät.
Hyppely kesti tavallisesti, kolmelta neljältä alettuna, iltapimeään
asti.
Sarvi-Ulla tytöistä veti tavallisesti suurinta huomiota puoleensa.
Pitkänlainen ja muuten reipas ja jäntevä tyttö, posket pulleat,
jotka varsinkin hyppelynlämpöisinä hehkuivat ruskon punertavina,
silmät pienet, mutta terävät, ruskeat otsan puolella pienille
kiharoille kiemurtelevat hiukset, kahdella vähäisellä palmikolla
niskassa. Laulun ääni kirpeän kimakka. Huulten hipeä puhtoinen. Suu
sievässä naurussa, sanansutkauksiin aina sukkela. Aholan Maijasta --
sen myönsi niin tytöt kuin pojatkin -- oli sukeutunut uljas tyttö
siitäkin. Vartalo nuoruuteen nähden varsin vankka, ei kuitenkaan
kömpelömäinen, hartiat täyteliäät ja vyötärys parahiksi hoikempi
ala- ja yläpuolta. Tukka pellavan hallava ja harvinaisen pitkä ja
tuuheva, mätköttäen kahtena paksuna patukkana hyvinkin vyötärykseen
asti. Silmät suuret ja harmaat. Havaittiin hänen tulleen äitiinsä,
mutta arveltiin hyväsesti muhkeammaksi muodostuvan, koskapahan
nyt jo oli miltei ehompi emoansa. Ääni hänellä oli matala, mutta
lemmekkään sulava. Pojista oli Suihkon renki-Matti huomattavin,
ollen parahin tyttöjen poika reippaan, pitkän solakan vartalonsa,
vilkkaan ja hilpeän usein kurilliseksi käyvän luontonsa ja raikkaan,
kaikkiin mutkiin sujuvan äänensä tähden. Hänestä ensimmäisenä teki
Kuusikankaan Kusti itsensä huomattavaksi mustalla lastinkiliivillään
ja monilla kelloillaan ja erittäinkin niiden punavaltaisilla
nauhoilla. Eräs mies joukossa, Kala-Jussi, oli toisten mielestä,
varsinkin Maijan, joka häntä vasta ensi kertoja näki, mukavan
näköinen ja muutenkin sopiva. Lyhytläntä, paksu, kymäräniskainen,
lihavaposkinen, puhua laikotteli kovaa harvakseen, kehuskeli
kernaasti itseään. Seudun suutari, oli hiljan siksi opiskellut,
mutta kesäisiin aikoihin kalasteli mielellään. Enemmän katseli kädet
housunlakkareissa toisten hyppelyä, vähemmän itse hyppeli. Sarvi-Ulla
sentään sai hänet toisinaan rinkiin...
Nämä hyppelyt ja tämä seura riemastuttivat Maijaa erinomaisesti:
Ei hän tosin kesällä ollut maailman loppua kovin pelännyt, sillä
vanhempansa eivät koskaan häntä lopun tulolla pelottaneet, mutta
surullista ja synkkää oli se aika hänellekin ollut, kun puhuttiin
toisinaan niin kummia ja isä siinä sairasteli. Itsekseen hyvin salaa
vain hän ajatteli Suihkon renkiä kuinka reipas ja pulska se on.
Ymmärsi ettei hänen vielä sopinut ajatella niinkuin aikaihmisten...
Iloisuus, hyppelyssä saatu, monasti muuttui pahaksi mieleksi, kun
isä ja äiti toruivat sitten kotona. -- Mutta onhan siellä muitakin
yhtä nuoria tyttöjä, puollustelihe hän. -- Vai sinä otat esimerkkiä
muista! Ja kerran isä otti tytön kovalle. Lupasi ajaa kyliä
ainaisesti kiertämään jos ei lakkaa hyppelyissä riehnaamasta. Äitikin
yhtyi isän tuomioon, vaikka helli tyttöä samalla ja oli pahoillaan
siitä että mikä sille raukalle semmoisen kiihkon tuottikaan. Tyttö
itkeä pihisti melkein koko päivän. Mutta seuraavana aamuna, pahoilla
mielin vieläkin, tyytyi hiljaisena kohtaloonsa. Eikä sitten pyhänä
pyrkinyt kylään. Koki lukea katekismustaan, mutta haukotteli melkein
joka sanalle.
Ja Kuusikankaalta rupesi taas iltapuoleen kuulumaan nuorten
riemastelua. Hermanni meni veljensä puheille.
-- Sinun täytyy kieltää kedoltas tuommoisen elämän. Eihän se sovi
että sinun talossas moista jumalattomuutta pidetään.
-- No jo sinä nyt kerrankin olet körttiläisten kanssa samaa mieltä!
vastasi veli. Ne tuomitsevat minut tuotai alemma, kun sallin
jumalatonta elämää maallani. Mutta eiväthän ne ole tapelleet meidän
kedolla. Mitä minä nuorten luonnolle saan! Hypelkoöt ja laulakoot
niin paljon kuin jaksavat!
Hermanni ei tiennyt mitä sanoa, mietiskeli vain.