Kesä rupesi kääntymään syyspuolelleen viisi vuotta jälkeenpäin. Tämä
kesä oli ollut hyvin kaunista, lämpöiset ilmat sopivilla poutain ja
sateiden vaihetuksilla olivat vallinneet aikaisesta keväimestä asti.
Senpä vuoksi kasvullisuus myös näillä niukoilla Suomenselän seuduilla
oli rehevää kaikissa hyvin väetetyissä pelloissa, niinikään kelpo
kydöissä. Ja Alamaasta toivat kaupunkimiehet sanoja että odotettiin
erinomaista jyvävuotta, Oli se matkamiesten omainkin havaintojen
mukaan ruis tavallista roimempaa Kyrönmaan laajoissa vainioissa.
Ohraa ei siellä näkynyt kuin verrattain vähäsen, eikä se ollutkaan
niinkään vehmasta kuin täällä Ylimaassa, jossa ohraa viljeltiin ja
yhä viljellään yhtä runsaasti kuin ruista, Kyrön kaurapellot ne taas
olivat laajemmat kuin kaurapellot täällä ja yhtä reheviä kasvultaan.
Mutta ruis se on oikean leipämaan viljaa, kaura vain hevosia varten,
arvelivat matkamiehet.
Olipa Aholankin peltotilkuissa kelpo hyvät touvot. Aholassa ei ollut
oikeaa ruista, syksyllä kylvettävää, ollenkaan, sillä Hermanni
oli havainnut rukiinoraiden paikkakunnalla usein lähtevän talven
paksujen lumien alla. Sen vuoksi ei hän ollut koskaan syysruista
yrittänytkään. Sitäkin oli kyllä ihmetelty, oma Hannansakin
muistuttanut, että kylväähän ne muut oikeaa ruista, vaikka toisinaan
lähteekin. Mutta mitä Hermanni huoli muista tässäkään. Hän kylvi
suviruista, ja sitä noin yhtä paljon kuin ohraa. Tästä keväällä oitis
maan sulaksi tultua kylvettävästä rukiista tuli aina jotakin, kun se
ei ollut talven alla riutumassa, arveli hän.
Eräänä pyhäiltana kävelivät Hermanni ja Hanna nelivuotiaan
Maija-tyttönsä kanssa pellonpyörtäneillä ja katselivat tuleentumassa
olevia touvonvähäisiään. Poikanen, Jussi, toisella vuodella oleva,
oli ahkeran tuudituksen perästä nukkunut kehtoonsa tuvassa ja jätetty
hetkeksi yksin tupaan, koska siellä ei pitänyt olla mitään vaaraa
lapselle.
-- Onpa hyvä kun meidänkin vaivat palkitaan, ihanteli Hermanni. Me
saamme ruokaa riittämään asti. Eikös näytä siltä? Suviruis on noin
täyttä olkea ja tähät painosta repsallaan. Katsoppa näitä jyviä --
hän liestytti tähästä jyviä vaimonsa kouraan.
-- Ovatpa tottakin paukkeita jyviä, kehui vaimo ja pisti suuhunsa
muutamia. Tyttösen suuhun hän pisti yhden jyvän: Pureskele! Se on
vielä pehmoinen. Se on uutta Jumalan viljaa.
-- Uutta Jumalan viljaa, lepersi Maija pureskellessaan jyvää.
-- Se on taivaan Isän kasvattamaa viljaa, selitti äiti vielä ja
taputti tyttöään pääkukulle.
-- Itä, itä, hoki tyttö ja viittasi kätösellään isäänsä päin.
-- Taivaan Isä on tuolla yläällä, huomautti äiti osottaen toisella
kädellään ja silmillään korkeuteen.
-- Minä olen maallinen isä ja teen työtä, selvitti isä. Taivaallinen
Isä kasvattaa maasta viljaa, jolla eletään.
-- Ja maallinen äiti kans tekee työtä isän kanssa, huomautti vaimo
puoleksi piloillaan.
-- Niin tekeekin, myönsi mies ja lisäsi: Yhdessähän me pengastimme
sulille tätä ahoa kuudetta vuotta sitten, ja nyt siinä on tuommoinen
suvimis. Ja yhdessä enimmäkseen sitten muina vuosina riihentauspellon
ja kyyhkyspellon. Ohra on kelpoa, katsoppas vaan, kyyhkyspellossa,
ja riihentauspellosta on jo viikottaisin kaivettu perunoita
keitettäväksi. Nyt on meillä kaikkian parasta tänä vuonna; nyt meidän
molempain työvaivat palkitaan.
-- Sen vuoksi sinä näytätkin niin iloiselta.
-- Oletpa sinäkin iloinen,
-- Kun näen sinunkin olevan. Mutta kun ei vain tulisi hallaa taikka
muuta turmiota.
-- Eihän Jumala salline.
-- Niin, -- kai Se nyt jo suo meille parempaa, vaikkemme oikeutta
myöten olisi sitä ansainneet.
-- Mitäs me oikeutta myöden ansaitsemme! Mutta kun ihminen koittaa,
niin Jumala auttaa.
Alkoi jo hiukan hämärtää kun vainio muistutti tupaan palajamisesta.
Jos Jussi on jo herännyt ja kämpii kehdossa pystyyn ja kaatuu. --
Varoa kyllä on tarpeellista, myönsi mies ja otti, vaikkei hänelle
ollut kuinkaan tavallista, tyttösen syliinsä. Ja niin lähdettiin
tupaa kohti.
-- Ihmeen lämmin ilta!
-- Niin on.
Samassa kuului hiljainen, pitkällinen jyminä, niin jumalallisen
kumea, jotta juohdutti ajatuksiin tuomiopäivän pasuunan äänen.
Se kuului kuin maan alta ja maa tuntui jalkain alla hiljaisesti
tärisevän. Jyminä oli hyvin tunnettu, varsinkin tänä kesänä, jolloin
ukkonen oli ollut usein liikkeellä, silloin tällöin yönkin aikaan.
Mutta yhtäkaikki pani se mielen kammovaksi kuin mikäkin Jumalan
uhkaus. Eritoten vaimosta tuntui äsken niin suloinen ilta käyneen
jymeän jylhäksi. Ja tyttö isän sylissä oli säpsähtänyt ja muuttunut
tummempimieliseksi. Katsoen läntiselle taivaanranteelle havaitsivat
he laajan leimauksen kuusikon latvain yli, Kumpumäen harmaana
häämöittävien kartanoiden takana. Peikkovuori vähän lounaisempana
törötti pitkine honkineen vihantaa pilveä vastaan kuin mikäkin outo
jättiläishaamu ja Säynäisselän tumma tyyni pinta näytti salaperäisen
kolkolta.
-- Hän on pikainen silloin, sanotaan sanassa, mainitsi Hanna
hiljaisen hartaana.
-- Vaan pitää silloinkin luottaa Hänen varjelukseensa, muistutti
Hermanni vakavan totisena.
Uusia jyminöitä kuului, uusia leimauksia läikähteli lännellä
nousevasta synkästä pilvestä.
Kun he tulivat tupaan ähri Jussi kehdossa heräämisen touhuissa.
Kullanpoikani! puhutteli kehdon yli kumartunut äiti. Sinä et
vielä osaa pelätä, naurat vain. Onko sinun nälkä? -- Isän sylistä
laskeutunut Maija oli myös siinä häärimässä, mutta poikasen äiti otti
syliinsä, istui lasipieleen penkille ja antoi sille rintaa.
-- Kunpa ei nyt vaan tulisi mitään turmiota viljalle, puhui äiti
siinä hiljaisesti itsekseen. Ja sitten puolittain laulaen syliin
pyrkivälle Maijalle:
Oleppas nyt hiukan hiljaa!
Kohta tulee uutta viljaa.
Pelloissa nyt leipä kasvaa,
ja Maija sitten hyvin jaksaa.
-- Niin -- jonka jalka kapsaa, sen hammas naksaa, sanotaan ja kyllä
se niin onkin, säesti mies siihen hyvänmielisesti. Tähän asti ei ole
vielä yhtenäkään vuonna saatu oikein riittämään omasta maasta, mutta
minä luulen nyt tulevan piisaamaan omaksi ruuaksi, vieläpä ulottuvan
velankin maksamiseen.
Jälleen leimahti jotta tupa oli silmänräpäyksen valkean valoisa,
ja melkein kohta perään jyrähti voimakkaasti ja pitkittämällä.
Lopulta järäytti maata niin tuntuvasti että lasit seinissä ja ainoa
posliinilautanen astiahyllyssä heikosti helähtivät. Samalla kuului
tuulen tuittupäisiä puhalluksia ulkoa, ja sivuakkunoista näki kuinka
männyt kalliomäellä kumartelivat kuin elävät jättiläisolennot
itseänsä vahvemman vaikka näkymättömän jättiläiskuninkaan edessä.
Vesipiskoja alkoi heitellä akkunoihin, ja kun vilkasi Säynäisselälle
päin näki ilman ja veden niin uhkaavan riehuvana ja mustana kuin
lienee "ulkonaisen pimeyden" kammon kauheat ääret, Vaan yhtäkkiä
salaman taivaanhelakka valkeus välähti tuokioksi vesisuorteisen
ilman läpitse. Maija oli ruvennut itkemään, vaan Jussi oli hiljaa
rinnoilla äidin, joka ääneensä Jeesuksen nimeen siunasi mikäli
ehti jokaisen välähdyksen ja jyräyksen tapahduttua. Ne kävivät
yhä tiheämmiksi. Hermanni ei ääneensä siunaillut: istui vain
kumarruksissaan kädet poskella pöytärahilla. Mutta hetkisen ankaran
vesisateen perästä tuli kauheampaa: laseihin rätkähteli harvakseen
suurelta kuuluvia rakeita. Oih, varjele Herra Jumala! vaikeroitsi
Hermanni vapisevalla äänellä. Äiti molempine lapsineen itki. Yhtäkkiä
kävi tuuli rakeineen kovalla äkkipäisellä rovahduksella akkunoihin
juuri kuin kiukustuneet tai kostonhaluiset ihmiset olisivat heittää
räväyttäneet kahmalollisittain pikkusia kiviä niihin, helähti ja
lattialle kuului putoavan lasinsirpaleita. Molemmat ikäisemmäihmiset
tuvassa olivat tässä tuokiossa tunnoissaan ahtaalla siitä etteivät
olleet vielä tehneet totista parannusta. Sen tähden Jumala rankaisi
heitä niinkuin koko katumatonta maailmaa tällä hetkellä. Vaan kohta
kovimman kohahduksen tapahduttua helpotti sekä tuuli että rakeet.
Salamoitsi kyllä vielä, mutta ukkosenjyrinä kuului hiljaisemmin ja
tuntui siirtyneen itäisemmälle taivaalle. He tunsivat mielessään
sitä helpotusta, joka aina seuraa oitis kovimman ohi päästyä. Mutta
yksi oli pahinta: viljain kohtalo. Raesadetta ei ollut miesmuistiin
ollut seuduilla, mutta aavistus sen tuhosta jos se kerran viljan
kasvunaikana tulisi, oli luonnollisesti selvä ja kammottava.
-- Nyt on Jumala vienyt viljat takaisin. Suviruis ja ohra ovat
varmaan pirstautuneet maata myöten. Ja niin on käynyt muidenkin
ihmisten viljojen. Jumala rankaisi meitä, ja kaikkia ihmisiä. Se vain
koetteeksi tarjosi hyvää vuotta, mutta kun näki etteivät ihmiset
siitä parannukseen kääntyneet, otti pois hyvät lahjansa heiltä.
-- Näin he molemmat valittelivat. Ja ukkosen yhä hiljenevä jyminä
itä-maailmalla oli kuuluvanaan siltä kuin Herran voimatkin olisivat
lepoa kaivanneet... Särkyneen akkunaruudun tukki Hanna ennen levolle
menoa vanhalla vaatteella.
Seuraavana aamuna valkeni ihana päivä. Ensi työkseen aamulla mies
levolta noustuaan, hurstimekon ylleen ja lakin päähänsä otettuaan,
meni ulos viljoja katselemaan. Hanna jäi askarehtamaan tupaan
ja katseli ehtimiseen akkunasta hänkin. Hiljakseen, alakuloisen
levollisena käveli Hermanni, kädet selän takana, pellon pyörtäneellä.
Touvot, jotka tiheimmiltä paikoiltaan olivat pahoin laossa ja melkein
yleisesti sinne tänne vintturoituneet, kimaltelivat kirkkaissa
vesihelmissä nousevan auringon räikeässä valossa. Oli niin tyyni ja
lämmin, ja Säynäisselkä päilyi jälleen hopean hohteisena. Sieltä ja
kaikista metsistä, mäkilöiltä ja taivaan ääriltä näytti luonnotar
taas hymyilevän suloisesti kuin hymyilee neito, joka juuri pahalla
tuulella oltuaan on jälleen lempeäksi lauhtunut.
Pitkin päivää he niittäessään ketoja ja Maijan, kapalokääreen
päällä istuvaa ja lekottelevaa Jussia viihdytellessä tuontuostakin
katsahtivat ohra- ja suviruispeltoa, ja mikäli niissä tähkä toisensa
perään pystympään terittyi sen mukaan heidän toivonsa toipui.
Oli erinomainen asia ettei tuo Jumalan ilma tullut aikaisemmin,
suvirukiin heelmöidessä. Aina siitä nyt sentään jotain tulee kun jyvä
on jo kypsymässä.
Ja muutamien päiväin päästä tulivat he yhä suuremmaksi mielihyväkseen
näkemään viljain nousseeksi melkein entiselleen. Ainoastaan
tuntumattoman vähäinen osa olkia oli kaatuneeksi katkennut.
Se raesade oli, Jumalan kiitos, kestänyt niin pikkusen aikaa
ettei ehtinyt pahemmin ruhjoa. Koetella olikin taivaan Herra
tahtonut heitä, ei rangaista... Heidän vaan olisi tullut ottaa
koettelemuksesta vaarin, mutta he tunsivat itsensä kummallisen
hitaiksi tässä asiassa. Kiitosuhrin puhdas vieno Herralle otollinen
savu kuitenkin lienee kohonnut heidän sydämmistään, sillä
kiitollisuuden tunteet kaikenvarjelijaa kohtaan usein liikkuivat
heidän mielissään siitä että Hän oli kumminkin varjellut viljat.
Päivän ja viikkojen kuluessa saatiin vähitellen tietoja, missä ja
kuinka laajalta maakunnissa raesade oli vahinkoa tehnyt. Kuusikankaan
rukiin, joka oli hyvin tiheää ja roimaa, se oli lyönyt lujaan
nousemattomaan lakoon, mutta se oli ollut jo melkein tuleentunutta
ja lämpöisillä poudilla se lakotilassaankin yhä vielä kypsyi.
Kumpumäen kylällä, jossa oli hiukan harvemmat rukiit, olivat ne
laostaan melkein ylimalkaan nousseet. Säynäisperällä, samannimisestä
selästä eteläänpäin olevassa kylässä, ei ollut satanut rakeita
sanottavasti ollenkaan, ja peninkulman päässä kaakkoon olevalla
Pahanganloukolla ei ukkosenilma ollut läheskään niin kova ollut
kuin täällä. Ja Alamaassa ei -- olivat matkamiehet saaneet kuulla
-- ollut sinä iltana eikä koko päivänäkään tullut ensinkään kovaa
ilmaa, vaikka ukkonen oli eteläisillä ja itäisillä taivaan äärillä
jyryytellyt väliinsä. Kävi yhä ymmärrettävämmäksi ettei Kaikkivaltias
ollut tahtons rangaista ainakaan _koko_ maailmaa, sillä olihan
maailmaa jos jonnekkin päin, ei sen ääret olleet Vaasassa eikä
Helsingissäkään, tiedettiin kyllä. Mutta, oliko Hän tahtonut joitakin
erityisiä ihmisiä näillä seuduilla rangaistuksella pelottaa ja siten
kutsua heitä puoleensa?... Niin, kenties... Käsittämättömäthän olivat
Hänen tiensä.
Akkunalasia ei rakeiden tiedetty särkeneen muualla kuin Keski-Kummun
ylituvan seinästä neljä ruutua. Tämän talon isäntä oli kyllä
tunnettu jumalattomaksi mieheksi, joka selvillä ollessaan ahneesti
kokosi itselleen rahaa ja tavaraa ja kolme neljä kertaa vuodessa
yltyi juomaan viikottaisin, jolloin akka aina oli hänen kanssaan
pääsemättömissä. Olisiko tuommoisen elämän tautta hänen ylitupansa
akkuna annettu särkyä?... Mutta helpollahan hän, hyvänpuoleisissa
varoissa kun oli, sai akkunansa entiselleen. Muutamain päiväin
perästä myrskyn jälkeen oli Aholan Hermanni käynyt, saatuaan kuulla
lasimestarin Keski-Kummulla lasia laittamassa olevan, siellä
leikkuuttamassa ruudun, eikä hänkään lasivahingostaan paljoa
köyhtynyt. Asiaa ei kannattanut laisinkaan pitemmältä miettiä, sitä
vähemmin murehtia.
Ja hyvät vuodentulon toiveet niin Aholassa kuin muuallakin olivat
uudistuneet ja toteutuivat elokuun loppupuolella kun riihitsemään
ruvettin. Jyvät, sekä rukiit että ohrat, tulivat kauniin paukkeita
ja niitä karttuikin harvinaisen runsaasti. Aholan eloista tuli kolme
riihen täyttä, viimeiseen ahdokseen noin puoleksi rukiita ja puoleksi
ohria, ja heidän riihensä oli lähes yhtä suuri kuin talollistenkin.
Riihipäivät olivat kyllä kovat ja puristivat hikeä nokisesta ihosta,
varsinkin ne olivat raskaat Hannalle, kun pikku Jussi oli käynyt
niin pahankuriseksi että olisi yhtmyötään ollut syliin otettava ja
"rinnalla" viihdytettävä, jonka tähden äidin täytyi riihestä jaloin
usein käydä tuvassa lasta katsomassa, ja näitä riihipäiviä varten
täytyi palkata päivämiehenkin ja maksaa tälle jyväkapan ruuan ohessa
palkaksi. Mutta kuitenkin ne olivat työpäiviä semmoisia, jotka
virkistivät Aholan asukkaita enemmän kuin mitkään työpäivät ennen,
ne olivat työpäiviä, joina vaivat palkittiin. Monta monta päivää oli
Hermanni työskennellyt Hannan kanssa, monta monta päivää yksinkin.
Aikaisesta aamusta myöhään iltaan oli milloin peltoa peuhtaloinut,
milloin rankoja koonnut, milloin tervaksia tyvennyt, kolonut,
hakannut, ajanut, milloin muita kotitarpeita ajanut, ja hauskoja
ne olivat kotityöt olleet. Kaikkian rasittavimpia olivat ne päivät
ja viikot olleet, joina hän oli ollut tukkiherrain käskettävänä
hakkuulla tai ajossa. Eikä tuntuneet hyviltä nekään päivät, joina
hän oli töissä kylässä vaikkapa omalla veljellään Kuusikankaalla. Ja
ne vieraalla tehdyt työt olivat kovin tuntumattomiin menneet. Toista
olivat sentään tuottaneet ahkerat hakkuunkalkutukset ja veistämiset
omalla konnulla. Olihan siinä tuvan ja tämän riihen lisäksi muutamia
muita tarpeellisia huonehökkeieitä: sauna, navetta, kaksi elolatoa,
talli ja jyväaitta. Aina siitä näkyi jälkiä mitä kotona oli tehty,
ja nyt nämä riihipäivät palkitsivat runsaalla mitalla, Luojan
kahmalolla, ne monet kuokan iskut, kiven ja kannon väännöt, jotka
tällä omalla maa-alalla olivat monasti heikoissa toiveissa vaan
kuitenkin yhä pitkittävällä ahkeruudella suoritetut.
Nyt olisi tuo jyväaitta saanut olla jo parempi. Hätinä sinne mahtui
kymmenen tynnyrinastiaa, jotka kaikki täyttyivät viljalla, yksi
astioista oli ammeenmoinen, vetäen kolmatta tynnyriä, muut kaikki
tynnyrinmittoja. Aitta oli rakennettu kylkiäiseksi tuvan uuniseinän
taaksi, ja lukkona oli siinä puusalpa, joka tuvasta seinän läpi
työnnettiin aitan oven taaksi. Tämänkaltaista aittaa ei ollut
seudulla missään muualla. Mutta Hermanni oli rakentanut semmoisen
syystä, että siinä oli päässyt yhtä seinää vähemmällä ja että siitä
piti oleman helppo huomata varkaita, kun se oli aivan seinän takana,
vieläpä jotenkin sen sängyn kohdalla, jossa torpan haltijat makasivat.
Se päivä oli lokakuun lopulla, jolloin viimeisen riihen jyvät,
Hermannin viskaamana, puohtamana ja kantamana tulivat aittaan. Hän
istui nokisena pöytärahille Hannan lämmittämää saunaa odottamaan.
-- Oh. onpa sitä vähän väsyksissäkin, sanoi hän. Mutta arvaappas
akka, mitä minä olen nyt tuuminut ja aikonut, kun viljaa näin
runsaasti saatiin.
-- Mistä minä sen arvaan. Taidat aikoa ettet mene enää ansiotöihin,
jotka sinulle ovat aina olleet niin vastenmielisiä.
-- Oikeinpa arvasit. Mutta ei niistä pääse erilleen jos ei myy
hevosta.
-- Voi, nytkö meinaat hevosen myydä, kun hyvä vuosi tuli! Älä nyt
hyvä Hermanni! Palkkahevostako sitten kotiajoja varten pitäisit?
Kostaishan sekin. Ja silloin ei koskaan päästäisi ajamaan kirkolle ja
muihin semmoisiin.
-- Ei, mutta katsoppas hyvä Hanna! Meillä on kaikki ajot niin
likellä. Ei tarvita palkkahevostakaan paljon. Minä vedän tarpeet
kelkalla ja kuokin pellot kesällä. Ne rahtimaalta tehdyt heinät
kunhan vain palkkahevosella ajaa, niin muut saa kelkalla, luulen ma.
Ja päästäänhän me kirkolle kävelemälläkin.
-- Ainako meillä sitte pitää olla erilailla kuin muilla, paheksui
vaimo.
-- Kah, vieläkö sinä yhäkin otat lukuun miten muilla, miten muilla!
kummeksui mies kiivaasti jo. Jos me tässä rupeamme muita matkimaan,
niin pian on asia kerjäläiskeppiin tarttua. Tässä täytyy menetellä
viisaasti.
-- Niin mutta kun kylässä aina nytkin jo ihmetellään ja sanotaan: Se
Aholan-Hermanni on vasta mukava, kun sillä on niin kummia tuumia...
Vaimo teetteli itkua, ja Maija-tyttönen seurasi äitinsä esimerkkiä.
-- Jos et jo lakkaa puhumasta niistä muista, niin mun täytyy ruveta
kovemmaksi. Ja kuule nyt ja ymmärrä! Tiedä, kuinka paha minun on
olla toisen työssä. Kotityössä retusteleminen on kuin juhlan viettoa
sen suhteen. Olethan sitä paitsi monasti sinäkin toivonut että kunpa
_minä_ saisin olla aina kotona. Mutta sitä ei saa niin kauvan kuin
pidämme hevosta. Rahtiniityistä taikka ostamalla on sille heinät
hankittava ja suurusta se kuluttaa paljon. Aina vaan olisi turvattava
tukinajoon. Mutta minä en jaksa siellä raahnastaa. Heinänteko
rahtiniityistä ei myöskään ole sopivaa. Minun meininkini on tulla
omalla konnulla toimeen -- kuinka pienesti hyvänsä, sillä ei ole
väliä. Rahalla aijon Kuusikankaallekin ruveta taksvärkin maksamaan.
En viitsi olla veli Heikinkään käskettävänä.
Pahalta tuntui vaimosta vaiti olla, mutta puhuminenkaan ei käynyt
päinsä. Häntä samalla kiukutti alapaulalle joutuminen kuin hän
tunsi pahaa mieltä siitä että laisinkaan oli alkanut vastustamaan
miestänsä, joka nyt kerran oli mies ja toistakymmentä vuotta häntä
vanhempi. Ja totta olikin hän monasti ikävöinyt miestänsä kotiin
tämän ollessa ansiotöissä.
Sen iltaa ja vielä seuraavanakin päivänä oli Hanna nyrpeissään,
tuskin tärkeimpiä pikku asioita miehelleen mainitsi. Mutta raskaaksi
se rupesi käymään. Ensimäinen kerta oli tämä kuin he näinkään
pahoissa väleissä olivat olleet. Siitä ei tullut mitään koko elämästä
jos se tämmöistä alkoi olla. Miehestä niinikään tuntui olo kuivalta
ja tuskastuttavalta. Ja sen seuraavan päivän iltana saivat hellemmät
tunteet aviopuolisoissa vallan ja he sopivat ja halasivat toinen
toistansa... Vielä kuitenkin nöyrä- ja hellämielisenä toivomuksenaan
vaimo pyysi että Hermanni ei yhtäkaikkikaan myisi Liinikkoa, jos
suinkin hänen mielestään sopisi olla myymättä. Mutta usko pois,
hyvä Hanna! vastasi mies lempeästi hänkin -- me tullaan paljoa
paremmin toimeen hevosetta. Huolet vähenevät koko joukon. Ja saadaan
maksetuksi ne neljäkymmentä ruplaa Kuusikankaan isännälle. (Hän
kunnioitti veljeään useasti isännän arvonimellä).
Muutamia päiviä jälkeen päin sai Hermanni kuulla hevosen-ostajan
eräästä ulkopitäjästä kuleskivan seudulla. Hän lähti Liinikon kanssa,
ratsastaen, ostajaa tapaamaan. Vaimo ei sanonut vasten eikä myöten,
mutta Maija-tyttönsä kanssa jäi hän vuodattamaan kuumia kyyneleitä...
Mies kun palasi levitti pöydälle viisikymmentä ruplaa hopeassa ja
kuparissa. Näytti se oikein komealta koolta, vaan ei Hermannikaan
sillä isotellut. Se on pian menevää, hän sanoi, -- ja onpa vähän
ikävä Liinikkoa, mutta on täytynyt menetellä niinkuin paraiten sopii.
-- Hannan oli kovasti ikävä Liinikkoa, Ja Maija kysyi eikö Liini tule
enää koskaan takaisin. Rahoilla olikin reikänsä. Kuusikankaan Heikki
oli saanut kuulla veljensä myyneen hevosen, ja tuli saman päivän
iltana Aholaan.
-- Koska kuulut nyt myyneen hevoseskin -- sanoi hän veljelleen --
niin maksanet minulle ne neljäkymmentä ruplaa. Muuten en niitä olisi
niinkään kiirehtinyt, mutta kun hyvänä vuonna hävitit hevosen, jota
olet huononakin pitänyt, niin arvelin että tuskin voi sinuun luottaa.
-- No, se vain hyvä että saan velkani maksetuksi. Tässä on rahat ja
tuossa lisäksi tämänvuotinen korko, entinenhän on maksettu. -- Toinen
asia. Tyydythän sinä siihen että minä tästälähin maksan taksvärkkini
rahalla? Kun se on ollut kolme viikkoa työtä, kaksi talvella ja yksi
kesällä heiniaikana, ja niistä talvisista viikoista pari päivää
hevosen kanssa -- mitä se tekee rahassa?
Kuusikangas ajatteli ison aikaa. Vihdoin sanoi: Kyliä minä ainakin
kuusi ruplaa tahtoisin.
Torppari hetkisen tuumittuaan suostui sen määrän maksamaan. Mennään
huomenna Mutkan herran luoksi ja panetetaan se konrahtiin ja
ikuisiksi ajoiksi, niinkuin koko konrahti on tehty.
Hanna ei virkkanut mitään asiaan. Ei oikeastaan osannut sanoa mitään.
Ihmeissään, vaan ei ollenkaan pahoillaan lähti talollinen veljensä
torpparin tyköä. Kyllä se on mukava mies, tuo veli Hermanni, ajatteli
hän.
Hermanni oli tämänvuotisen taksvärkin jo suorittanut työllä. Mutta
velan maksettua jääneet ruplat tiesi hän tarvittavan nahkaan ja
suutarin palkkaan. Oli siis rahoilla reikänsä. Mutta vaivat kumminkin
tänä vuonna palkittiin -- siitä hän oli hyvillä mielin ja siihen
mielihyvään yhtyi vaimokin jälleen, vaikka muistelikin ikävöiden sitä
aikaa "kun meillä oli vielä hevonen".