Lämmin ja kaunis oli se päivä alkupuolella kesäkuuta, jona Hermanni
ja Hanna ensimäistä kertaa yhdessä tekivät työtä omalla konnulla.
He kuokkivat peltoa uuden tuvan uuniseinän takana, joka maatilkku
toissa vuonna oli kaskena poltettu ja mennä kesänä halmeena
rukiin kasvanut. Aukea se oli tuo vähäinen maakaistale siinä
mäkirinteessä, mutta vaikka se olikin aukea aho, tuntui kuitenkin
lujaan ottavan ennenkuin leipä lähtisi siitä. Se oli viime vuonna
antanut hyväsen joukon rukiita, vaan ei Hermannille eikä Hannalle,
vaan Kuusikankaan talolle, jonka maata se oli. Nyt siinä vielä oli
kanto kannon vieressä, kivi kiven kupeessa. Kovaa pengastamista
ja sitten vielä kelpo väettämistä se tarvitsi ennenkuin viljomaan
joka vuosi rupeaisi, kuten tarkoitus oli. -- Näköala oli laaja ja
mukava, Koillisesta kiilui metsän yli ja lomitse vähäinen Särkijärvi.
Idän--etelän suunnalla juomuili taivaanrannetta vastaan mutkisteleva
kallio, Jättiläisenselkä, jossa ylängöillä kasvoi kuusikkoa ja
männikköä. Lounaassa, elikkä paremmin lännessä, väläji laajempi vesi,
Säynäisselkä, hopeisissa auringon säteissä. Sen läntisessä päässä
korotti yksinäinen kallioinen kumpu. Peikkovuori. Siitä luoteemmalla
pilkotti puiden latvain yli osa kylää, Kumpumäen talot ja lähempänä
Kuusikankaan yksinäinen kartano. Pienempiä laaksoja ja kumpuja
kaikkialla. -- Kuumentavan helteisinä taittuivat iltapuolen auringon
säteet ahoon, ja lujassa oli siinä kannot ja kivet.
-- Luuletko, Hermanni, tottakin tähän saatavan peuhkea pelto? kysäsi
Hanna hymy silmissä, selkäänsä oikaistessa, kuokan vartta heitellen
kädestään ja aina jälleen tavoittaen sen.
-- Kyllä se saadaan kun vain kuokitaan ja myllästetään -- usko pois!
päätteli mies, lohdullisen katseen vaimoonsa luoden. Mutta tuleppas
taas hoivaamaan vähän! Tuo kuusenkanto on niin lemmon syvässä, sen
juuret kiertyy tuonne kiven alle.
Vaimo meni heti. Ja sitten he yhdessä painoivat rautakankia, jonka
kärki oli kannonjuuren mutkassa ja varren alapuoli nojasi kiveä
vastaan. Ratisi ja rouskui vain, muttei tahtonut kanto ottaa
noustakseen. He levähtivät pikkusen, ja Hermanni leikillisesti
koski sormellaan vaimoansa poskelle, joka lämpöisestä ja voimain
ponnistelusta punersi hehkuvasti. Ja se oli niin lämmin, oikeinpa
kuuma jotta miltei sormea polttanut. Sitten hän ihanteli Hannan
käsivarsia kuinka täyteliäät ja voimakkaanmoiset ne olivat. Hänen
omat käsivartensa olivat miltei hoikemmat, mutta kyllä luisevat
ja suoniset. Voimaa niissä oli kumpaisissakin, arvelivat he
yksimielisesti ja väänsivät jälleen. Jo pätkähti, juuri rouskahti
poikki. Syvään kiven alle jäi vielä aimo känttyrä.
-- Epäilit äsken, tokko tähän saadaan peuhkeaa peltoa, otti Hermanni
puheeksi jälleen. Katsoppa vain kuinka muhevaa on tuo multa! sanoi
hän ruokamultaa kourassaan näyttäen. Saat olla varma että tähän tulee
kuohkea kasvumulta, jahka se oikein peuhotaan ja solmitetaan. Kyllä
siitä vielä viljat sakoo, -- ollaan siinä toivossa ja raadetaan ja
väännetään. Koetetaanpas nyt vierittää tuo suuri kivi tuonne alankoon.
Hanna oli oitis touhussa. Hän oli vastannut miehensä rohkaiseviin
sanoihin lempeällä ja ilomielisellä katseella; luottamus
itseensä vaan vielä enemmän Hermanniin ja toivo viljapelloista
tulevaisuudessa vahvisti, jopa ihastuttikin hänen mieltänsä. Ja
kun kivi kerran saatiin kuopastaan ylös, vieri se pian heidän
kättensä työnnähdyksistä ahon takasyrjään, jossa se helposti pyöri
vähäistä jyrkännettä alas. Sillä tavoin poistui kivi toisensa perään
kuokokselta, ja kirposi niitä kantojakin, vaikka muutamat olivat
kovinkin itsepintaisia.
Eivätkä he tunteneet paljon ollenkaan väsymystä. Päinvastoin sitä
myöten kuin aurinko iltapuoleen aleni, olivat käyvinään virkeämmiksi
vain. Eipä tahtonut malttaa ensinkään hellittää Hannakaan, mutta
hänen kuitenkin täytyi tuossa kymmenen tienoissa mennä lehmää
vastaanottamaan ja illallista keittämään. Hermanni jäi vielä työhön
kuokokselle. Ripeästi, mieli raikkaana kuni tämän ihanan suvipäivän
eloauhkuva luonto, hän väänsi, kuokki ja repi; lintusten viserrykset
viehättivät hänen tyyntä mieltänsä ja ikäänkuin loitsivat sointua ja
hilpeyttä kaikkialle. Kun auringosta näkyi enää puolikas luoteisella
taivaanranteella kuuli hän tuvan päädyltä suloisen kutsumuksen:
-- Tule jo, Hermanni!
Hanna oli keittänyt ohrapuuron. Kasteeksi oli Pulmun maitoa -- he
olivat ostaneet tänä kevännä hiljan poikineen valkoisen lehmän.
Syömään ruvetessa mies kehui: -- Mielelläänpä sitä käykin syömään,
kun on nälkä tullut omassa työssä oman Hannan kanssa ja kun ruokakin
on oman nuppusen keittämää. Se vain on paha että puuro on vieraan
viljaa vielä, mutta kunhan tässä muutama vuosi reuhkaistaan, niin
eiköhän leipä lähde Aholankin mäestä.
-- Luja sulla on luottamus! säesti vaimo siihen hyvillään.
-- Mutta kun ma sanon: sinun tähtesi, niin sinä saat yhtä lujan
luottamuksen.
-- Niin, koska Hermanni luottaa, luotan minäkin.
-- Ja niin me yhdessä luotamme ja asumme ja odotamme, viljaa Luojan
kädestä.
-- Niin aivan, mutta sinä olet mies, minä olen heikompi... Sinuun
minä turvaat.
-- Mutta turvaanpa minäkin sinuun.
Illallisen jälkeen rupesi heitä molempia kovasti raukasemaan.
Hetken aikaa he vielä istuivat ja katselivat melkein äänettöminä
toinen toistaan. Heidän tunteensa olivat hyvin rauhalliset. Sitten
he menivät levolle parialasänkyyn, johon Hanna oli tehnyt pehmeän
puhtaan sijan niistä makuuvaatteista, jotka piikana ollessaan oli
laittanut. Nelivartiskankainen silppusäkki, pari höyhentyynyä, joissa
ristiraitaiset pellavaiset ulkokuoret, ja kudevillaiset vällyt --
loimivillaiset olivat tallella talven varalle -- siinä se sija, ei se
huono ollutkaan, ja väsyneet raajat sopivat siihen oikein mukavasti.
Viiden ajoissa he aamulla heräsivät. Mies meni heti ahoa
myllästämään; vaimo ensin Pulmun lypsi ja taputteli ja puhutteli,
pyytäen jälleen iltasella kotiin tulemaan; sitten meni hänkin
kuokokselle hetkeksi aikaa ennenkuin tulisi tupaan einettä
keittämään. Semmoista touhua se oli sitten päivä päivältä aamusta
varhain iltaan myöhään. Mutta heitä ei väsyttänyt liiaksi. Olivathan
nuoria vielä, mies tosin kohta kolmenkymmenen, vaan vaimo vasta
kahdeksantoista täyttänyt. Olivathan jonkun aikaa sitten tavanneet
toisensa ja ikuisen liiton papin edessä menneen pääsiäisen aikana
tehneet. Ja olivathan päässeet omalle konnulleen, joka erittäinkin
Hermannille oli kokonainen elämän-asia.
Monta kertaa he jo olivat toisilleen koko sydämmensä paljastaneet,
ja niin tekivät yhä vieläkin. Pyhisin, jolloin raskaammista töistä
olivat kokonaan vapaina, tulivat menneet tapahtumat ja tulevaisuuden
aikeet etenkin elävinä ajatuksina mieleen. Väliin he lueskelivat
hiljaisuudessa katekismustaan tai virsikirjaansa tai jotakin muuta
hartauskirjaa, mutta yks kaks jäi kirja siihen ja nykyisen elämän
riennot täyttivät mielen ja saattoivat sanojen vaihteluun.
Hermanni, hän oli ollut perintötalon, Kuusikankaan poika, mutta
veljeksistä nuorempana siirtynyt vanhemman tieltä kun tämä otti
talon vastaan. Mennyt silloin kyläräätälin oppiin ja totuttuaan
ompelemistöihin käynyt omin päinsä tekemässä vaatteita siellä täällä
pitkin pitäjää, mihin milloinkin pyydettiin.
Muut nuoret räätäli- ja suutarimiehet paikkakunnalla olivat hyvin
irtanaisia, pilankurillisia miehiä, tyttöjen kanssa mielellään
juttuilivat ja kisailivat, jonka tähden talojen hempukat, sekä
omat tyttäret että piijat, odottivat noiden räätälien ja suutarien
tuloa kuin kuuta nousemaan. Heistä oli niin kovasti hauskaa jutella
piloja ja kisailla heidän kanssa, varsinkin kun näitä pidettiin
arvokkaampina kuin renkimiehiä jopa ehkä huomattavampina kuin
talollisten poikiakaan.
Mutta räätäli-Hermanni oli kummallinen poikkeus noista toisista.
Hän istui neulomassa päivät pääksytysten puhumatta juuri muussa
tapauksessa kuin milloin häneltä jotain kysyttiin ja silloinkin vain
lyhyesti vastasi, mitä ihan välttämättä vastata tuli. Ainoastaan
harvoin vetäysi hänen suunsa hienoon hymyyn, vaan rehahtaen nauramaan
ei häntä saanut koskaan. Sitäkin vähemmän saivat tytöt tätä hiljakkoa
kanssaan kisailemaan.
Usein utelivat tytöt ja ijähtäneemmätkin ihmiset, minkähän tähden ei
räätäli-Hermanni puhunut leikkiä, nauranut ja kisaillut niinkuin muut
räätälit, ja siihen hän tavallisesti vastasi vain: Mitä niistä muista!
Mutta siellä Kantolassa Särkijärven rannalla mennä syksynä neulomassa
ollessaan hän tuli tuntemaan tämän kellervätukkaisen, suurisilmäisen
ja punaposkisen tytön, joka vartaloltaan vaikka lihavanpuoleinen
oli kumminkin sievä ja liikkeiltään hyvin miellyttävä. Ja se vasta
tytössä miellyttävää oli että hän pitkinä iltapuhteina usein tuli
jantussa jaloin rukiltaan takan edestä pöytärahille istumaan ja
heitti herttaisia katseita häneen, kun hän pöydän päässä istui
ja neuloi, vieläpä tiedusteli, mitä se räätäli mahtoi tuumia ja
ajatella, kun ei muiden hälisemisistä välittänyt.
Hermanni ensimmältä ei vastannut kuin: "eikäpä juuri mitään", ja
katsoi hymysilmin tiedustelijaa. Mutta kun Hanna oli ruvennut
yhä tihentämään istumassakäyntejään ja yhä syväkatseisempina ja
herttaisempina luonut siniset silmänsä häneen, niin Hermanni muuanna
päivänä sattuen olemaan tytön kanssa kahden tuvassa ikäänkuin
huomaamattansa halasi vasemmalla käsivarrellaan häntä. Se tapahtui
rässirautaa ottaessa takalta, jonka vieressä tyttö tupa-askareissaan
miellyttävänä ja suloisena hääri. Mutta pahinta siinä oli että
emäntä sattui samassa tulemaan kamarista tupaan. Hermanni säikähti
pahanpäiväiseksi, punehtui pahemmin kuin tyttö.
Näin alkaen he tutustuivat pian siinä määrin että Hermanni sopivassa
tilaisuudessa puhkesi pitempiin puheluihin ja selitti Hannalle
kantansa tyttöihin nähden: Ne lörpöttelevät, sanoi hän, monetkin
tytöt niin paljon turhuuksia etten viitsi heidän pakinoihinsa
sekaantua. Kyllä minä ymmärrän pilaakin, vaan turhaa kuhertamista en
viitsi pitää. -- Hanna oli iloluontoinen nuori tyttö ja huomattuaan
Hermannin ymmärtävän leikkiäkin sai vettä myllyynsä. Sai hänen
päänsä niin pyörälle että hän jo kisailikin hänen kanssaan. Ja niin
vähitellen kävi selville että heidän pitää saada olla yksissä aina...
Hanna, hän oli erään köyhän ja tilattoman parikunnan tyttö,
neljäntoista vanhana palvelukseen ruvennut. Hyvän joukon vaatteita
kokoon haalinut jopa muutamia kymmeniä ruplia rahaakin säästänyt.
Oli ison aikaa tuntenut räätäli-Hermannin ja salaisesti itsekseen
ajatellut juuri semmoisen miehen itselleen hyvin sopivan. Hermannin
silmissä ja kasvoissa oli hän ollut huomaavinaan sellaista
turvallista lujuutta ja vakavuutta, johon turvaton tyttö saattoi
huoleti luottaa. Vihdoin hän, vaikkei tahtonut uskaltaa, alkoi
pyrkiä tämän miehekkään räätälin huomattavaksi. Kuvaili alussa että
Hermanni pysyisi räätälinä ja hänestä tulisi räätälin vaimo, joka
kulkisi miehensä apuna neulomistöissä. Oli kyllä tiedossa että
räätäli-Hermannilla oli tuvanteelmäs, vaan arveltiin hänen vain
rakentavan asunnon, jossa väliaikoina asuisi. Niin arveli Hannakin.
Mutta toiset aikeet, maanviljelyshommat, oli miehellä eikä Hannalla
suinkaan ollut mitään niitä vastaan kun kerran tuli niistä selville.
Olihan sopivaa tulla torpan emännäksi, ja lehmät ja lampaat ja
kasvavat pellot olivat hyvin mieluisat kun niitä ajatteli.
Hermannista oli ompelemassa kulkeminen pitkin aikaa tuntunut
miltei renttumaiselta riikinjuoksemiselta. Ja ompelupöydän ääressä
harvapuheisena istuessaan hän usein oli uneksinut rauhallista kotia
ja vakavaa maantyötä. Aikeensa olikin helppo toteuttaa, koskapa
hänellä oli perintöosansa synnyintalostaan ottamatta. Hän otti siis
torpanmaan, tahtoi sen kirjottavaksi erityiseksi piiriksi ikuisiin
aikoihin. Hyvänen kaistale mehevämultaista vaikka kivistä mäkeä,
jommoinenkin ala kovaa kuusikkokorpea erotettiin hänelle torpanmaaksi.
Tuvan hirret hakattuina ja kehääkin alotettuna oli hänellä jo
runsaasti kaksi vuotta takaperin. Mutta vasta mennä syksynä kun
tuli varmaksi elämänkumppalistaan heitti hän tykkänään neulomisen,
ja ansaitsemillaan rahoilla palkkaamien päivämiesten kanssa ryhtyi
totisiin rakennustöihin. Täksi kesäksi tupa olikin valmistunut
joihinkin määriin: olipahan vielä jälellä kaikenlaisia tukkimis-,
multipenkki- ja lämminkattotöitä ennenkuin uskalsi talven viimoja ja
pakkasia vastaan käydä. Syyspuoleen he molemmat maanraivaamistyön
ohessa viimeistelivät tuvan valmistustöitä.
Oli heti alussa ihmetelty ja ihmeteltiin yhä, Hannakin ihmetteli,
miksi Hermanni oli suunnitellut tuon tupansa niin suureksi kuin
tavalliset talon tuvat. Pieniä tupiahan ne muut tölliläiset ja
paremmatkin torpparit laittavat. Mitä minä muista! tyydytti Hermanni
uteliaita, Ja Hannalle hän erityisesti selitti tarkoituksensa. Jos
tulee lapsia paljonkin, niin tarvitaan kookasta tupaa ja olisihan
vähäinkin hyvä juoksennella avaralla lattialla. Vaimo tuli hyvin
tyydytetyksi. Mutta minkätähden sinä tahdot nämä sänkyjen taustat
avonaisiksi -- mitä herranen aika sinä noilla aukoilla meinaat?
tiedusti vaimo multipenkkejä laiteltaessa. Muillahan kaikilla on
lattia sänkyjen kohdaltakin seinässä kiinni. -- Mitä minä muista!
vastasi mies kuivasti. Kun ne ovat avonaiset joiltakin kohdilta, niin
tuvasta tulevan kuivan lämpöisen vaikutuksesta huoneen alahirret
estyvät märkänemästä. -- Vaimo ei tiedustellut sillä kertaa sen
enempää, kun huomasi sen käyvän ehkä vaivaksi miehelleen. Ja saihan
hän uskoa että mies tietää enemmän kuin hän. Vaan vielä kerran, erään
äskeisin käyneen vieraan utelemisen johdosta, hän tiedusti muuatta
omituisuutta. Miksi Hermanni oli laittanut niin leveän ja matalan
takkakiven -- muuallahan ne ovat paljoa soukemmat ja korkeammat.
Aina sinä niistä muista! vastasi mies tiuskasevasti. Ajatteleppas:
kenekset paitaressuina pahaisina pakkaavat aina takkakivelle
istumaan, ja kun takkakivi on kapea niin saavat heti poukkoja
paidankauluksen ja ihon väliin niskaansa ja päästävät aika ätinän;
ja kun se on korkea, niin pudota mätkähtelevät siitä lattiaan. Hanna
oli pahoillaan kun kysyikään. Olisi jo saanut ymmärtää että mies
ja vielä niin paljoa vanhempi häntä paremmin tietää. Mutta kun ne
ihmiset kummastelivat... Ei, mutta hän koetti sovintoa jälleen, koki
hymyilläkin ja pyysi: Älä pidä pahana, Hermanni! Ja tämä tuli hyväksi
jälleen.
Syksyn tultua oli heillä sen verran elukaneloa että voivat ottaa
Pulmun ja neljä lammasta talvelle, Kuusikankaan pellossa oli heillä
maksun edestä ollut kasvulla kolme nelikkoa perunaa ja viisi kappaa
ohraa. Omasta maasta ei vielä mitään, mutta tulevana kevännä he jo
kylvävät vähäsen kumminkin. Ja lujasti he luottivat, vaikka niin
vähän vasta oli näkyvää.