Taiteilijatoveri kertoi tämän lyhyen suvisen tarinan istuessamme
kahdenkesken kalastajan isossa tuvassa.
Niin. — Se saari muistuu usein mieleeni. Siellä minä elin lyhyen
puhtaan sadun. Olin ollut väsynyt maailmaan ja pakenin tälle
yksinäiselle meren saarelle, joka suolaisine kylpyineen ja
aurinkoineen, paljaine kallioineen ja havumetsineen antoi minulle
takaisin elämänilon ja luomisvoiman. Kalastajakansa otti minut
muukalaisena ystävällisesti vastaan, kun he huomasivat, että minä
rakkaudella katselin heidän töitään, askartelujaan aitoissa,
verkkotarhoissa ja venevalkamassa, jossa punaposkiset saaren immet
istuivat molttiensa ääressä vaiteliaina kaloja peraten. Ihmiset olivat
niin koruttomia ja vakavia. Vasta iltaisin, kun tuli karkelon hetki,
saivat immet iloisen, odottavan ilmeen silmiinsä. Ne silmät kimmelsivät
kuin meri sinisen taivaan alla auringossa.
Kuljeskelin päivisin pitkin saaren hiekkaista mäntypylvästökujaa,
ohi puisen tanssilavan tai seisoin rantakivillä maalaillen merta sen
kaikissa rikkaissa värivivahduksissa. Ja minä sain työssäni rauhan.
Harvoin minä katselin saaren neitoja. Ne loivat minuun kummeksivan ja
aran katseen. Mitäpäs niistä! Olin saanut tarpeekseni turhista naisista
maailman suurilla turuilla. Kuuluinko minä enää siihen maailmaan? Mutta
enhän kuulunut tähän pieneenkään maailmaan tässä pienessä saaressa.
Kävinhän minä venerannassa joskus juttelemassa ystävällisen isäntäni,
kuulun haapionrakentajan kanssa. Vuorostaan hän tuli kalliolle
katselemaan minun maalaustani. Mutta kun hän huomasi minun vaiteliaan
kiintymykseni työhöni, hän läksi hyväntahtoisesti myhäillen oman
haapionsa luokse veistelemään ja tervaamaan sen laitoja.
Mutta illan tullen, kun olin juuri kuvannut iltalaskun heijastuksia
taivaan läntisellä laidalla ja laskin värilastan väsyneenä kädestäni,
minut valtasi entinen, ikuinen ikävä. Sellaisen tunteen voi vain meri
ja autio saari antaa. Tytöt ja pojat alkoivat iltahämärässä vaeltaa
tanssilavapaikalle saaren metsään, tytöt edellä ja pojat jälessä.
Vastustamaton halu veti minua sinne. Tahdoin vain katsella, mitäpä minä
puuttuisin heidän lemmenleikkeihinsä.
Ensin istuivat kaikki hiukan hidastellen lavan kaidepuulla. Pojat
kokosivat lantteja luotsin soittajapojalle. Ja pian alkoikin kuulua
haitarin voihkiva, vallaton ääni. Se sopii vain yksinäiselle saarelle
meressä tai mannermaan sisäjärven tukkiponttoon vorokin vierustalle.
Mutta suuressa maailman salissa se on narrintiuku kaikkien kauniiden
soittimien joukossa.
Pian alkoi piirileikki ja sitä seurasi jo kiihkeämpi, kivakampi
tanssintahti. Isäntäni poika Ania sai lopulta minut piirin pyörteisiin.
En kiinnittänyt keneenkään tyttöön erikoista huomiota. Pyörinhän vain
kuin marionetti, jota elämän oikku ja sattuma liikuttelee.
Pyörre veti minua kuin merivirta, ja minä annoin sen itseäni
kuljetella. Yhdentekevää, minne se veisi, kunhan vain voittaisin
iltaiset ikäväni, Olinhan kuitenkin ulkopuolella kaikkea tätä. Mitäpä
minä tässä oudossa joukossa merkitsin. Olin vain kesävieras, kulkuri,
jonka pian unohtaisivat. Tämä tunne herätti minut. Kesken karkeloa minä
hiivin pois hämärään. Mutta kauan kuulin kenkien kolkkeen ja haitarin
hohkivan, inisevän äänen. Mereltä kuulin naurulokkien kirkuvat äänet.
Minua nauratti.
Päivällä oli pieni huume kadonnut. Suurempi, valtavampi, haltioituva
huume odotti minua rantakalliolla maalaustelineeni takana, seuranani
vain paljas kangas, sielunilohduttaja, edessäni suuri, suunnaton meri,
minun ainoa suuri, uusi ystäväni. — Mutta illan tullen minut taas
valtasi kaipaus kosketella ihmistä, tuntea sen läheisyyttä, vaikka se
voisi vieroittaakin. Ja niin minä kuljin taas tanssilavalle. Useat
illat minä näin kuljin. Karkelossa minä unohdin työni ja päivän työssä
taas karkelon, jota pakenin.
Mutta eräänä iltana minä en paennut. Minä tanssin tulisemmin kuin
koskaan ennen. Vakava Ania tanssi aina naapurin Nannan kanssa. Ja
Nannan seurassa oli aina joku toinen tyttö, joka oli minua arastellen
katsellut. Ensi iltoina hän tuli ujona minua pyytämään piirileikkiin.
Mutta seuraavina yhä useammin. Minä en kiinnittänyt siihen mitään
huomiota. Tunsinhan vain lämpimän poven povellani, oliko se sitten
karkelon kiihkeydestä kuuma vai muusta syystä, sitä en kysynyt
itseltäni. Tänä iltana minä tanssin loppuun saakka.
Haitari taukosi äkkiä soimasta kuin yhteisestä sopimuksesta. Hameet
hulmahtivat, tytöt juoksivat pois. Sitten astelivat he hiljemmin,
kolme, neljä tyttöä eri joukkoina. Jälempänä Nanna ja se vieras tyttö.
Tanssin tauottua kaikki pojat riensivät tyttöjen jälkeen. Minä kuljin
nyt nopeammin kuin ennen. Kun saavuin tyttöjen luo, tarttui joku saaren
poika sen Nannan toverin, vieraan tytön käsivarteen, mutta tyttö
kiskaisi itsensä irti huudahtaen: »Mene pois!» Sitte hän äkkiä pisti
tanssista vielä kuuman kätensä käteeni ja kuiskasi: »Tule!» Tapahtuiko
tämä sattumalta vai naisjuonen viehättävän oikun vaikutuksesta? Minua
tämä yhtaikaa kummastutti ja huumasi.
Minä annoin kuljetella itseäni kuin pienen merivirran vietävänä.
Nannan saattajana oli Ania. Minä astelin hiukan oudostellen vieraan
saarineitosen rinnalla kaunista mäntyistä tietä iltayön hiljaisessa
hämärässä. Kuljimme meren nientä kohden. Valkeat kalastajatuvat
hohtivat hämärässä. Hieno tuulen viri kävi mereltä, taivas ei ollut
selkeä. Rannalla törröttivät isot, puolipyöreät, sivuilta latuskaiset,
korkeat paadet. Ne näyttivät hämyssä suurilta palloilta, joilla
jättijäiset ovat olleet keilasilla, tai suurilta lakikivitauluilta,
joita Mooses Sinain vuorelta laskeutuen löi rikki.
Kulkiessa sain tietää, että vieraan kumppanini nimi oli Meri. Ehkä se
alkuaan oli joku vieraskielinen nimi, mutta hän oli sen muuttanut.
Hän oli kotoisin kaukaisesta saaresta Viron puolelta. Hän ei pitänyt
tämän saaren sulhasista, nytkin ovat kai menneet kiusaa tekemään
hänen aittaansa. Mitäpäs heistä, väkivaltaisista, välittäisi! Oli
usein tullut pyytämään, ei tiennyt miksi. Oli usein salaa katsellut
minun maalauksiani. Saisinko minä hänet maalata? Mitäpä hänestä,
saarelaisesta, sellaisesta... Eikös mitä, hauska oli karkelossa
kiidellä sellaisen kanssa, joka ei polkenut jalalle eikä puristellut
kovakouraisesti. Olivat niin ilkeitä hänelle vierasveriselle,
vilkkaalle... Istuimme aittojen lähellä. Nanna se siellä aitanavain
kädessä ärsytteli, että kyllä hän yökyöpelit aitastaan kyörää. Sitte
tarttui hän Anian käteen... Pari katosi rannemmalle. Me katselimme
toisiamme. Vieras tyttö tuli minua lähemmäksi kuin tietämättään — ja
niin mekin hiivimme rantakallioiden taakse ja istahdimme hatruiselle
nurmentapaiselle, mikä lemusi kalalle, merelle ja kostealle
maksaheinälle. Laine läikähti kuin huokaillen aivan jalkojemme
juurella, liplatti ja leikki kuin tahallaan.
Hänen oli ikävä, ikävä omia oloja, oman saaren suloja. Hän huokaili.
Ennenkuin sen itse huomasin pitelin jo tytön kättä omassani.
Vastustelematta hän antoi sen tehdä. Hän antautui kuin luonnon suuri
levoton lapsi meren partailla hyväiltäväksi. Ei siinä sanoja tuhlailtu,
ruskeat nauravat, lymyilevät katseet vain kiilsivät hämärässä. Ruskea,
sileäksi kammattu tukka tuntui silkiltä. Vein käden hennolle uumalle.
Se oli kuin haahkanuntuvaa...
Katselimme merta. Kauempaa näkyivät suuren merisaaren hahmoääret. Kuin
suuren kivisen jättiläisvalaskalan selkä, jossa oli kolme kyhmyä,
kolme korkeata vuorta. Usko, toivo ja rakkaus! Ajatteliko hän nyt
tällaista? Ehkei ajatellut mitään — kuten en minäkään. Ei muuta kuin
saada olla lähellä jotakin lämmintä, vaarallisen, mittaamattoman meren
ääressä... Majakan vilkkuvalo välkytteli tutunomaisesti kuin silmää
räpäyttäen: ole varuillasi, ole varuillasi, voit laskea elämänhaahtesi
karille... Niin se räpytteli meille, myöhäiskesäyön helohämyssä
merentuulien tuutimille ihmislapsille. Minun ääneni alkoi säestää hänen
äänensä sävyä. Puhuin kuin hänkin yksinkertaisesti. Puhuin suurista
kaupungeista, joissa loistavien salien läpi kulkee myös suuri ikävä
kattokruunun kynttilävalojen lepattaessa levottomina.
Hänen äitinsä oli hukkunut mereen matkalla mantereelle, veljet
vierailla vesillä, hän vieraassa saaressa. Oh, hänen oli vilu!
Minä kiedoin käteni yhä tiukemmin hänen ympärilleen, ettei hän
tuntisi ikuista ikävää ja vilua. Voi, meitä ihmisparkoja! Kun olemme
yksinämme, niin kaipaamme ihmisiä, ja ihmisten parissa kaipaamme
yksinäisyyttämme. Sanoja, sanoja, miksi minä puhuin omia ajatuksiani!
Mitähän tämä minulle vieras olento ajatteli? Omaa onnea ja kotia?
Tai ei kaivannut, odottanut enää mitään. Sieluuni virtasi ikäänkuin
säveliä ikuisen, rauhattoman meren surullisesta soitosta. Se vaikutti
samalla kiihottavasti ja tyynnyttävästi. Tunsin ikäänkuin olisin nuori
kalastajapoika, joka on eksynyt vieraalle saarelle, tai niinkuin itse
Lemminkäinen, joka hetken ilakoi saaren impien parissa. Oliko minulla
oikeutta tähän onneen, oikeutta rikkoa onnea...? Ympärillä jotakin
kiehtovan himmeää, kutsuvaa, kiihoittavaa, taasen aavistelevaa,
arkaa, luoksepääsemätöntä, poistyöntävää. Taivaalla jo alkusyksyn
tähtiä, pieniä tähtiä, pari suurempaa. Rannan kala-aitat tyyninä,
makuuaittojen hämärässä pidätettyä naurua, kuin tukahtumista. Aittojen
seiniä pitkin puunsivat krassit kuin kuuman veren pisarat. Vakavat,
valkeat talot ylempänä, siellä nukkuivat vakavat vanhukset, väsyneet...
Verkot kuivamassa vapeillaan kuin neekerimajat jossakin Tyynenmeren
eteläisessä saaressa. Verkkoaitauksen suojassa merimieskarhun
kämmenen kokoiset keltaiset päivänkakkarat sekä unikukat, palsamit ja
hajuheinät. Pihamaalla unessa nuokkuvat kaivot, tupa-aitauksen sisällä
pyhitetyt omenapuut puolikypsine hedelmineen. Ja kallionlohkareiden
takana kuiske syyskesäisessä yössä ja viileä tuuli pyyhkimässä kuumaa
otsaa. Nuoren tytön poven nousu ja lasku kuin suvi-iltainen merenlaine.
Tytön käsi vapisi. Ruskea tukka koskee poskeani ja läpi ruumiin käy
väre kuin pistos, joka ei haavoita. Ruskea pää taipuu taaksepäin,
pehmeät lämpöiset kädet kietoutuvat kaulaani. Katse suunnattuna taivaan
kimmelkukkaiselle aavikolle...
— Tuletko huomenna luokseni?
— Tulen. —
Sitten syvä hiljaisuus. Me emme puhu mitään. Käyn kiihkeämmin tytön
käsivarteen. En voi ilmaista itseäni. Sydän soimaa, ettei tämä ole
rakkautta puoleltani, että leikittelen, lämmittelen vain hetken kuin
vieraan tuvan tulen ääressä lähteäkseni taas maailmalle. Tyttö tekee
kuin puoleksi hätääntyneen ja hämmentyneen liikkeen ja aikoo nousta.
Samassa kuuluu huuto yöstä. Aitoista tulee pareja, tytöillä valkeat
yöpuvut. Ne näyttävät haamuilta. Minä hätkähdän, otan hetkeksi kädestä
— kuin ovensuussa, ajautuakseni kuin koditon kylmään maailmaan.
Hyvästelen.
Seuraavana iltana kohtaamishetkellä on minulla vieraita
kalastajatuvassani. Katson usein ulos pimeään ikkunaan. Miksen koeta
saada vieraita pois? Olen kuin naulittu tuolilleni ja minä puhun
kuin unissani jotain outoa ja joutavaa. Hän kulkee kai nyt omenapuun
varjossa pitkin saarikujaa ja odottaa. Olin kuulevinani askeleita.
Myrsky kolkutti nyt ovea kuin paha omatunto.
Minä en tavannut häntä enää milloinkaan.