Karantteenitohtori Kurre Caulen ja hänen ystävänsä kesätaiteilija
istuivat vanhassa kaljaasin koijassa. Viron puolella oli ilmestynyt
pilkkukuumetta. Kurre Caulen odotti nyt mereltä saapuvia purjealuksia
tarkastaakseen laivamiehistöjen terveyttä. Siinä aikansa kuluksi alkoi
leveälieristä huopahattua käyttävä, pitkänsolakka taiteilija kertoa ja
kuvailla:
— »Eikös lähdetä ajoverkoille?» kyseli hilpeä vilke silmänreiässä
kesä-isäntäni saaristossa, hartaan harvasanainen kalastaja Lunni.
»Lähdetään vaan!» minä sanoin ja katselin ikkunastani merelle, joka
loivasti kuin säteilevä loistolattia kohosi kohden taivaanrantaa, jossa
kaukana tiesin Viron rannan riutuvan siniharmaassa udussa.
Koko kesän olin tätä outoa hetkeä odottanut. Kalansaanti on kesällä
köyhän köykäistä. Kevät ja syksy ne ovat kalastajan parhaita
pyyntiaikoja.
Taloon tuli vilkkautta. Emäntä puuhaili saunan puolella eväitä, isäntä,
hänen poikansa sekä apumiehenä naapurinmies, jolla itsellään ei ollut
verkkoja, hääräilivät kylkiäisessä siniseksi värjättyjen verkkojen
ääressä paikkaillen ja parsien repeytyneitä silmuja, kiinnittäen
verkon yläpäähän puuttuvia korkkikohoja sekä alapäähän poltetusta
savesta pyöristettyjä ja reiällisiä riippakiviä. Sapalyhtykin oli
otettu naulastaan porstuan peräseinältä, ja sen pollari oli kesällä
punaiseksi uudestaan maalattuna ollut kuivumassa aitan seinämällä
auringonpaisteessa. Sapalyhty on pieni, japanilaisen pienoistemppelin
muotoinen siro lyhty, joka kiinnitetään puisen, pyöreän, loivan,
punaiseksi maalatun leveän polon keskisyvennykseen. Näitä sapalyhtyjä
on kaksi, jotka sidotaan verkkoköyden kumpaankin päähän. Verkon
kulkiessa merenvirran mukana nämä sytytetyt sapalyhdyt osoittavat
kalastajille aamun hämärtäessä paikan, minne verkko yön kuluessa on
kulkeutunut.
Siinä kahdeksannen tunnin tienoilla illalla me sitten astelemme
mutkikkaita kyläpolkuja pitkin kallioillaan kyköttävien kalastajatupien
ohi meren suuren saaren rantaan. Siellä, missä miehet tavallisesti
pitävät »rantakäräjiään», ratkaisevat kovaäänisesti keskinäisiään
riitojaan, siellä kuhisee nyt vilkasta elämää. Kunkin kalastajaryhmän
laiturien ääressä on liikettä. Vavetarhoista rannoilla kantavat miehet
verkkoja, veneisiin, purjeita nostetaan pystyyn, moottoriveneiden
koneita kiskotaan käyntikuntoon. Yksi ja toinen lähtee jo
aallonmurtajan ohi väljemmille vesille. On siinä touhua ja puuhaa,
kuka ensimmäisenä ehtii »maan taakse» korkean saarivuoren läntiselle
puolelle, jossa kalansaalis on runsaampi. Me olemme nopeakulkuisella
haapiollamme jättäneet muut taaksemme. Haapion kokka kohoo ylpeästi
pitkien, loivien merenaaltojen heittelemänä sinkauttaen tyrskyjä
ilmaan, jotka pirskeinä pirstoutuvat öljytakeilla peitettyihin
niskoihimme. Niin me illan hämärässä aavan meren lainehtivilla
liepeillä liuvumme ohi louhisten rantojen, ja tuolla kaukana kiidättää
jälessämme muita haapioita.
Olemme löytäneet sopivan ankkuripaikan. Isäntäni, hänen poikansa
ja apuri laskevat nyt pitkän verkon veteen, viistoon ulos meren
aavaa ulappaa kohden. Verkon kummassakin päässä riippuvat
painopohjakivet. Kohot painuvat veden alle. Pollareihin kiinnitetään
sapalyhdyt palamaan. Haapion tuhtoon on sidottu verkkoköyden pää.
Kokkamastoonkin sytytetään laivalyhty, joka jo heittää väilyvän
välkkeen veteen. Ja nyt valmistutaan yölepopuulle. Haapion pohjalle
on laidasta laidalle levitetty lammasnahkavällyjä ja haapion ylle on
pingoitettu öljykangasteltta. Bentsiiniteekeittiö porisee jo kokan
puolessa. Se tuo mieleeni kaupunkien kadut ja vilinän karjuäänisine
autoineen ja moottoripyörineen, joista hyrräävistä hurjimuksista
ja tunteentappajista olen kaukana, kaukana Suomenlahden keskellä,
kelluvalla merellä alla siunatun sinitumman taivaan, jonka katto
on kuin jonkun itämaalaisen ruhtinaan timanttihohtoisen vuoteen
baldakiini kattorubiineineen ja safiireineen. Syksyn kirkkaat
tähdet syttyvät yllämme korkeassa avaruudessa. Meri ja taivas
näyttävät äärettömiltä varjoineen ja väreilevine viivoineen. Ja
pitkin merenpintaa värähtelevät myös siellä täällä rannan puolella
syttyvät muiden kalastajien sapalyhdyt. Ne kieppuvat kuin pomppivat
tulikärpäset tai fosforitulet vuoroin välkähtäen pitkin aallonharjaa,
vuoroin ikäänkuin sammuen painuessaan pitkän, tasaisen aallon
pohjaan. Tämä on unohtumaton näky! Tuhannet miljoonat välkkyvät valot
taivaan lakeudella, jossa jo kuukin alkaa pilkistää pilvien raosta.
Se kelluu kuin kultainen haapio keskellä tähtimerta, ikäänkuin ukko
ylijumala siellä ajelehtisi heitellen välkkyviä verkkojaan. Ja me
pienet ihmisparat alhaalla samassa tärkeässä työssä, laivalyhdyn
valon varjossa, ympärillämme kelluvia, kiiltäviä tulipisteitä.
Bentsiinikeittiökin tuo iltayöhön väriloistoa himmeine, sinivihreine
välkkeineen.
Iltateet, sajut on jo juotu, on haukattu kimpale leipää, jolle on
levitetty vakkasesta voita, maisteltu vesilinnun munia, puraistu
rasiasta otettua silakkaa; sillä: »Kalasta leivän jatko», sanotaan
ulkosaaristossa. Korkea, jyrkkä vuorenseinä häämöttää sivullamme idässä
kuin jättiläishaamu, jolla ei ole ääriviivoja. Saaren kolme kyttyräistä
vuorikyhmyä, jotka muodostavat sen korkeimmat huiput, katoavat
hämärään. Vuoret jo nukkuvat. Tähdet niiden yllä ikäänkuin valvovat
niiden Yoldianmeren aikuista alkuaikaa, jolloin koko Viro ja suurin osa
etelä-Suomea aaltoili vapaana merenä näiden kolmen huipun hohtaessa
autiolla ulapalla kuin kolme alastonta luotoa. Tähdet valvovat vuorien
vuosisataista unta, jolloin päivästä tuli yö ja yöstä tuli taas päivä.
Nyt syttyy saaren pohjoisimmalle kukkulalle majakan tuli valaisten
loivaa rinteen reunaa, jonka alla jyrkänteen alla synkkä, miettivä
kuusimetsä seisoo kuunnellen rantapaasia vasten pauhaavia
merenmaininkeja.
Se majakka näyttää pieneltä luostarilta korkealla kalliollaan
pyhitettynä kaikkeudelle ja tähti-iäisyydelle. Heikosti kuuluu tuulen
mukana kalastajakylästä hyljekoirien haukunta. On yhdeksäs hetki
illalla. Joku outo kaupungin keikaileva kulkija kulkee varmaankin
saarikylän kujassa. Koira on aitanalaisesta piilopaikastaan kavahtanut
pystyyn. Se haukkuu ja kymmenet koirat muista taloista vastaavat
kallioiden kumeasti kajahtaessa.
Me asetumme lepäämään haapion pohjalaudoille allamme lämpöiset vällyt
ja yllämme ryijyt ja peitteet. Harvasanainen isäntäni, joka ei ole
koko kesänä vaihtanut kanssani montaakaan sanaa, kömpii ystävällisesti
silmiään vilkuttaen ja hymyillen luokseni. Hän on niitä ihmisiä,
jotka puhuvat silmillään, joiden vilkkeestä vielä loistaa puhdas,
turmeltumaton kalastajan-sielu. Melkein isällisesti hän käärii peitettä
tiukemmin ympärilleni, sillä yön viluinen viima ja meren hyinen henki
kulkee pitkin merenpintaa puistattaen jäykistyneitä jäseniä. Minä
vaivun lapsuuteni muistoihin, aikaan, jolloin äiti tuli vuoteen luo
peitettä käärimään jalkojeni ympäri. Isästä on vain harvoja, himmeitä
muistoja. Mutta tämä minulle outo, mykkämielinen, hyvänsuopa kalastaja
tuntuu nyt isältä, joka tahtoo minulle kaikkea kaunista ja parasta
tässä muuttelevassa, matoisessa maailmassa. Hänkin paneutuu levolle
poikansa ja apurinsa viereen, joka tasaisesti toraillen on sättinyt
poikaa kommelluksista tämän kopeloidessa taitamattomasti verkkoja
laskettaessa.
Nämä luonnonlapset meren pauhaavilla partailla nukkuvat pian. Kuuluu
vain tasainen ihmishengitys meren syvempää, levottomampaa hengitystä
vastaan. Meren suolainen henki, rantakallioiden mäkimäntyjen
tuores tuoksu ja haapion terve tervan haju tuudittavat minut
pian horroksenkaltaiseen uneen. Merenvirta kuljettaa haapiota ja
mukana seuraavaa verkkoa hiljalleen kohden laajenevaa, läikkyvää
merta, kohden yötä ja tummaa tuntemattomuutta, joka häämöttää
tähtien alta taivaanrannassa. Tuntuu kuin hiljalleen liukuisi pois
kaikesta olevaisesta, kaikesta mantereen mielenmataluudesta, elämän
katkeruudesta, ihmisten pienistä pistopuheista, kaikesta kavalasta
maailmasta, josta kuolematon Aleksis Kivi puhuu. Tuntuu ikäänkuin
luistaisin tähtien loistossa taivaanrannan tulipatsasporttien kautta
ulos aavalle, aukealle maailman merelle, maapallon ääriin, jonnekin
satujen saarelle, jossa palmut huojuvat neekerikalastajakylien
turvemajojen yläpuolella ja nuoret kuparipoviset neitoset tanssivat
uhritulien ääressä, vanhuksien juodessa tialva-juomaa, tietäjien
kalistellessa bambukeihäitänsä ja kilpikonnankilpiänsä. — Tähdet
tuikkien tanssivat ylläni. Näen kai valveilla unta tai olen jo
onnellisessa unessa. Suuret merivirrat kulkevat kiikuttaen hiljaa
haapiota, joka tuudittua tummaan tuntemattomaan...
Kun herään, on yö. Tähdet pääni päällä ovat suurentuneet. Kuu loistaa
nyt kuulakkaampana valaisten ja kimmellyttäen merta. Sen välkkyvä väylä
kipenöi tuhansin tulipistein aina taivaanrantaan saakka, jossa ohi
purjehtii joku kolmimastoinen purjelaiva kadoten kuin aavelaiva. Laine
laulaa ja liplattaa haapion laitaa vasten. Ajattelen kaunista saaren
kalastajatyttöä, jonka silmät väikkyvät harhatulina aatoksissani.
Miehet yhä nukkuvat, vihdoin minäkin nukun liplattavaan lauluun...
Aamulla neljännellä tunnilla tunnen hartioillani keveän kosketuksen;
isäntämme kehoittaa meitä nousemaan. Miehet pukeutuvat öljypukuihin.
Ilma on sateenharmaa. Korkean saaren ääriviivat hahmoittuvat sumun
seasta, jyrkkäsyrjäiset harjanteet ovat kuin pilvimöhkäleitä. Unisessa
udussa häämöttävät matalammat majakkamajat mastopuina tai lehtoina,
pipolakkisina peikkoina. — Toinen mies lappaa kokan kohdalla verkkoa
vedestä, toinen vetää verkkoa veneen laitaan kiinnitetyn, pyörivän
telan yli. Kohojen hienoimmat nuorat aukaistaan solmuistaan ja
eritellään kokkaan. Verkoissa kimmeltää, kuhisee ja kihisee haileja,
joiden vatsat ikäänkuin naukuvat. Ne pärskyttelevät purstojaan selät
fosforinvihreinä, kyljet violetteina. Varhaisvalvenneet kiislat ja
koskelot parveilevat ääneti sumussa saaren sivu. Koko veneen pohja ja
laidatkin täyttyvät kiiltävillä kaloilla. On tullut oikea Pietarin
kalansaalis. Pari naurulokkia, kalastajia nekin, leijailevat kirkuen ja
venettä seuraten yläpuolellamme. Silloin tällöin nappaavat ne veteen
nuolena pudoten jonkin taintuneen, pinnalla kelluvan hailin. Kohta
parveilee päällämme kokonainen lokkilauma. Katson merelle. Siellä
samanlaiset laumat seuraavat kymmeniä kalastajahaapioita, jotka ovat
samassa työssä. On liikuttu yöllä saaren suojasta merelle noin kolme
kilometriä haapion vetäessä verkkoa viiden metrin syvyydessä. Tähdet
ovat sammuneet, siellä täällä vielä joku sapalyhty tuikkelehtii.
Ilma jo selkenee, saaren harmaa graniittirinta alkaa jo erottautua
sumun ja siniharmaan udun seasta. Laivalyhty sammutetaan, purjeet
nostetaan pystyyn, aamun raikas tuuli alkaa puhallella maan puolelta.
Ja niin me viiletämme valkein purjein ohi saaren pohjoisniemen,
jossa radiolennätinlangat korkeilla raakapuillaan humisevat ilmassa
ja sumukellon torni rannalla punaisine kattoineen puuntaa silmään
kuin pieni Poseidonille pyhitetty temppeli. Haapio kellistyy ja
purje viistää kuin lokin siipi merenpintaa. Vesi kohisee ja sihisee
kuin silkki, kun kokka kohoaa aallon harjalle, sirahtaa silmillemme
suolaisia suihkuja. Meri, tuo julma, levoton äiti, pesee puhtaaksi
uniset kasvomme.
Hyvää vauhtia ajaen, kilpaa purjehtien solahdamme salmesta saaren
sisäsatamaan, jossa aamunvirkkuina kuin kaappivat orhit edestakaisin
huojuen heiluvat yöankkurissa seisseet jahdit ja kaljaasit.
Majakantuli on aikoja sitten sammunut, vilkuttaen vielä jäähyväisiksi
Viron puoleisille majakoille. Hyvää huomenta! välkyttävät
rinteellä mäkitupien ikkunat. Karahutamme omalle laiturille.
Rannassa on jo kuhinaa ja kohinaa. Vaimot ja vanhukset ovat meitä
jo kauan kiikaroineet kallioilla. Vaimot ovat vyöttäneet itsensä
öljyesiliinoilla. Raskaat pieksut jaloissa he ovat pian tyhjentäneet
moltteihinsa kalasaaliin levittäen sen laiturille tai rannalle, hailit
on pudistettu verkoista ja verkot huuhdottu ja kannettu vavetarhaan
kuivumaan. Jokaisen haapion ympärillä on vilkas vilinä, sormet
kiiltävät hopeaisten suomujen seasta auringon välkkyvässä valossa.
Sillä suuri päivän tulipallo on kohonnut merestä hälventäen sumun sekä
luoden vuoren harjanteihin ja männynlatvoihin kullanheleätä hohdettaan.
Ja meren suuri saari kylpee kuin kolmikyhmyinen alkuajan lisko tai
jättiläisvalas aamuauringon loistavilla laineilla.