Hellaan luonnonjumala, pyhä Paan, soitteli muinoin vanhassa Kreikassa
luonnonsäveliään pukinhuilullaan riemastuttaen koko luonnon, iloksi
ihmisille, johdattaen heidän heleihin sydämiinsä korkeanymmärtävän
yhteenkuuluvaisuuden lempeän luonnon ja kirkkaan kaikkisuuden
kaikkialla hymyilevän hengen kanssa.
Suomalaisilla oli omat haltijansa, lähteissä, puissa, vuorilla,
metsissä. Nämäkin olivat luonnon, milloin pahoja, milloin hyviä henkiä,
jotka ihmistäkin ilostuttivat tai niitä ilkkuivat. Oli peikot, maahiset
ja menninkäiset, metsällä ja merellä omat väkensä, vedenneitoset,
vesihiidet ja veteiset. Keväällä on omat keijunsa, kesällä omansa ja
lähenevä syksykin ja syysmyrsky voivat loihtia omat haltijansa, jotka
ruokohuiluillaan ja karhunputkipilleillään säestävät viimeisellä
kesän hehkullaan sykähteleviä säveliä. Ja kuuluupa silloin meren
saarella selällisellä menninkäisen oinaansarven säteileviä säveleitä
kaikuna kaukaisen armaan ajan, suuren luonnonjumalan, pyhän Paanin
paimenpillistä. Tällaisia täyteläisiä säveliä voi merta ja metsää
rakastava, herkkä korva kuulla jossakin sisäsaariston ulkopuolella
piileilevässä ulkoluodon saaressa lampaankeritsemisen aikaan. Silloin
syksy soittaa viimeisiä raikkaita riemusäveliään oinaansarvellaan.
Riemulla sitä aikaa odotetaan, odotetaan elokuun viimeisiä
kuutamoiltoja, jolloin mantereella jo elot korjattu on, kevään kylvöt
niitetty on. Silloin saarelaiset nostavat purjeensa, rantaan kertyy
kansaa, vaimoilla villavasunsa ja keritsimet mukanaan. Iloisesti
kilvan kiidättäen viilettävät purjehaapiot vesiä. Mies se joka ensinnä
ehtii. Haapiot melkein hipaisevat toisiaan. Karautetaan kohisevin
kokkatyrskyin suoraan ulkosaaren niemikallion loivaa kielekettä pitkin
ylös tasaiselle punaiselle paadelle. Kaikki pestistä, köydestä vetämään
venettä ylemmäksi, miehet, vaimot, pontevat pojat ja saaren ihmeelliset
immet. Mikä ilo, väri, nauru, veden vellova voima ja elämän halu!
Ja se saari on kuin mikäkin vaatimaton, valoisa, pieni paratiisi.
Vastaan tulvahtaa syyslämpöisen metsän ja lehdikon lempeä tuoksu.
Riemullisen rehevä kasvullisuus sivelee sulollaan silmiä, siinä on
hilpeä niitynpälve, tuossa tuoksahtaa pillikauraa, suhisee saarnia,
tohisee tuomia, vilisee villiruusuja, taipuu tuulessa taikina- ja
viinimarjapensaita, kallionlokeroissa kuultaa vaaleanpunaisia horsmia
ja keltaisia maksaheinänkukkasia.
Ja menninkäinen istuu jossain korkeassa saaren puussa ja soittelee
viileän villejä lurituksiaan. Ja se saa saaren väen valtoihinsa.
Hoilaten ja huutaen juostaan pitkin metsän polkuja, ajetaan lampaita,
jotka ovat hiukan villiintyneet nekin yksinäisellä meren suvisella
saarella. Teirit kohahtavat lentoon, vasikat ja mullit hyppivät
kuin hullaantuneina kopsahuttaen, kupperehtien. Kuuluu ilmasta
kalasääsken kimeä kirkuna. Jänöjussit pupperehtivat pelästyneinä juuri
aurinkounestaan heränneinä. Luikkivat, loikkivat pitkin pensaikkoja.
Kalastajapoika heittää lippalakkiinsa jäniksenpoikasen silmille. Se
saa kuin siivet, se viilettää vimmatusti piilopaikkaansa, jossa se
kerran on syntynytkin ja jossa sen iso ja emo kerran kevään keväässä,
kirkkaassa kiimassa ovat tavanneet toisensa täyttääkseen luonnon suuren
lain. Sinne ne ovat suojansa omalle pienoiselle piskuiselleen sammalien
viheriänheleään huoneeseen laittaneet, piiloon pahoilta vaanivilta
surman silmiltä, ettei ehkä mantereelta talvella jäitse saareen eksynyt
kavala kettu löytäisi heidän lempensä pientä lahjaa. Iloisena piipertää
piskuinen jäniksenpoikanen kalastajapojan pauloista pelastuneena
tuntiessaan taas omakseen ihanan metsän valkean vapauden. Ja
kalastajapoikakin makaa maassa nauraen täyttä kurkkua, hullunkurisesti
matkien jäniksen juoksua. Hän nauraa metsälle ja merelle ja omalle
nuorelle voimalleen. Ja merikin myhäilee ja nauraa, tiirat tirskuvat ja
taivaskin tanssii. Siltä ainakin näyttää. Mikä rajaton riemu ja runous!
Ja surullisen hupaisena hypähtelee puusta puuhun kirkuvan, kimpoavan
saarenväen edellä saaren yksinäinen oravaerakko. Ja merentuuli voi
tarinoida siitä vanhasta erakosta eriskummallisen tarinan.
Souteli kerran kalastaja saaren suojassa. Näki punaisen pilkun
merellä, luuli lumottuna merenhaltiaksi. Souteli, souteli lähemmäksi,
huomasikin oravan pujottelevan läpi laineiden lakkapäiden pölkyllä
tai leveällä lastulla häntä pulleana purjeenaan. Pistipä kalastaja
airon veteen, sitä pitkin orava juoksi veneeseen. Vei soutaja oravan
saareen. Orava otti sen asuakseen, armaaksi huomasi suvisen saaren.
Oli tiine, poikasia kohdussaan kantoi. Ja niin lisääntyi ja täytti
maan. Mutta tulipa sitten mistä tulikaan näätiä saareen. Näädät
surmasivat kaikki oravat paitsi yhden. Kulkivat sitte kalastajapojat
piilukkoineen saaressa ja surmasivat kaikki näädät sukupuuttoon. Siksi
nyt yksinäinen, erakko orava niin hupaisena hypähtelee saarenväen
tunkeutuessa tiheikköön. Ei ole vanhalla saareneläjällä kultaista
kumppania, pian se itsekin kuolee pois ilottomaan ikäväänsä.
Läpi saaren samoilee nuori poikaparvi, on sellainen hoilotus ja hälinä
kuin olisi tulipalo. Vihdoin lampaat saadaan ajetuiksi kallioniemeen.
Jalat sidotaan, miehet pitelevät ja naiset keritsimillään leikkaavat
lämpöiset villat, jotka kootaan vasuihin ja säkkeihin. Joku oikukas
lammas pääsee karkuun. Kadonnutta lammasta ajetaan taas takaa. Mies
katoaa metsään, pian palaa hän pensaan aukosta kantaen hartioillaan
vikuroivaa, villiintynyttä... Kerimisen aikana huohottavat lampaat
naisten sylissä, nuoret tytöt syöttävät niille leipää. Kerityt
kilit ja karitsat näyttävät noloilta, niiden villa loistaa nyt
melkein lumivalkoisena. Ne tuntevat itsensä keveiksi ja arastelevat
merentuulen henkäyksiä, ne määkivät iloisen avuttomina ja pysyttelevät
pelokkaina emojensa luona. Naiset kertovat taruja ja taikoja, miehet
ovat jo vetäytyneet johonkin kallion koloon, juttelevat omia meheviä
merijuttujaan ja nauravat. Saaren korkeassa puussa nauraa menninkäinen
ja soittaa hillitymmin hilpeitä säveliään. Lampaat juoksevat vapaina
ja kerittyinä hiljaa pitkin rantaa metsään. Jo alkavat kilit ja
karitsat hypellä taas hilpeämmin. Sillä menninkäinen päästelee nyt
pillistään piukkivia, sorkantöminälle kuulostavia loppusäveliään.
Saaren tytöt ja pojat saavat silmiinsä iloisen ilmeen. Ne alkavat
ajella toisiaan takaa pitkin kallioita, jotka riemusta kajahtelevat.
Riemuiten riennetään rantaan, pojat kaappasevat tyttöjä kaulasta, siinä
se syttyy monen salassa säilytetty lempi. Hulluna veri humahtaa, sillä
sydämissä soi menninkäisen maanitteleva soitto. Rymisten, rämisten,
notkuen ja nauraen työnnetään veneet vesille. Veneetkin tanssivat kuin
paimenhuilun tahdissa kiihkeiden kuohujen kautta täysinäisin pullein
purjein loitos, loitos, kohden omia onnellisia ja onnettomuudessakin
rakkaita kotirantoja.
Saaren suuressa saarnipuussa vaikenee vihdoin menninkäisen ilosta
menehtyvä oinaansarven soitto. Mutta vanhan männyn lakastuvassa
latvassa istuu vaiti vanha erakko-orava kuunnellen meren kumeata kohua,
miettien mennehiä nauravan nuoruutensa päilyviä päiviä. Ja elokuun
auringon viimeiset säteet sammuvat sen surullisiin silmiin.