Siinä juhannuksen edellä kohosi Kurtin Konsta kookkaana peräpenkiltään,
kulki ikkunan luo ja sanoi matalalla, myrskyssä karaistuneella äänellä:
— Länsipohja painaa, tulee hyvä purjelaitatuuli. Minä lähden tänään
Portkundaan.
Oven puolella, viheriäisellä merimieskirstulla istuva, hintelä,
vilhuilevan vilkas mies vastasi siihen leikillisesti:
— Niin, ei itä eikä naisväki lakkaa ennenkuin itkee. Tuuli on muuttunut.
— Sen olen päättänyt, sanoi Kurtin Konsta varmasti.
— Kuten sovittu, lähdetään vaan, eihän siinä muuta tarvita kuin yksi
peräpuuta keikuttamaan, toinen purjeita liekuttamaan ja kolmas huttua
hämmentämään, sano savolainen tervahöyryn hinaaja.
— Ei, Särkkä, nyt tarvitakaan hämmentäjää, vaimoni Miili tulee mukaan,
käydään sukulaisissa. Sovin viime syksynä seprani Öunapuun Jyrin
kanssa, että tullaan juhannuksena sopimaan hailin ja tuhlien vaihdosta.
— Etkö pelkää tuoda vaimoasi! Särkän Akki vastasi. — Siellä
Portkundaassa on nyt se Pitkä-Peetro rantaryykkärinä. Viepä vielä
paraan lastisi, olihan se kovin hanakkana, kun sinä siellä ylämaalla
Miiliä kosiskelit.
— Hahaa, naurahti kuivasti karunkomea ja hiukan karheakasvoinen Konsta.
— Kyllähän se hääräili Miilin aitan nurkissa, mutta minä telkesin sen
aiturin aittaan.
— Kyllä se Peetro kantaa sinulle siitä kuoleman kaunaa ja se pitää
Virossa meidän hommiamme silmällä, niinkuin Tulli-Mikko täällä omassa
saaressa.
— Niin —. Se käy ja nuuskii nurkissamme, mutta merelle ei Mikko
myrskyssä uskalla lähteä, maakrapu...
Särkän Akki tokaisi:
— Pelkuri se on miehekseen, mutta kyllä siinä maissa miestä on.
Haaksirikkohuutokaupoissa se saalistaa ja vie meiltä osuutemme.
Kurtti kivahti:
— Mutta uskaltakoonpa tulla minun rannaltani haaksihylkyjä hakemaan,
niin kyllä tuntee joutuneensa merikravun saksiin, sen sanon. En ole
miestä lahjonut kuten muut enkä lahjo Pitkää-Peetroakaan.
Konstan naapuri, Akki, lisäsi siihen:
— Kyllä me vedämme niitä nenästä. Tuhma se on Mikko, vaikka pitää
itseään kovin ovelana. Muistatkos, kuinka kuppari-Kaisa sitä juoksutti.
Vei haapiolla riianpalsamia mantereelle, niin jopas äkkäsi merellä
Mikko ja saavutti akan, jolla oli poika mukanaan. »Minne sitä nyt
niin metkasti mennään?» Mikko kyseli. — »Poikaa vain tässä lääkärille
vien.» — »Vai lääkärille? Taidat vain olla yksissä juonissa sen Kurtin
Konstan ja Särkän Akin kanssa. Sinä hiiviskelet usein niillä apajilla.»
— »Mitäs minä», Kaisa vastasi ja nipisti salaa poikaa pohkeesta. Poika
huutamaan. »Jospa tarkastankin sinun pohjalastiasi», Mikko uhkasi.
»Hyvä herra tullivahtimestari, poika on hengen hieverissä, säälikää nyt
toki vaivaista, ettei se kuoliaaksi säikähdä!» Niin akka taas valitti
ja nipisti salaa poikaa. Poika huusi kuin vietävä. »No vie se kirkuva
kiusankappale vaikka pippurimaahan», Tulli-Mikko tiuskasi ja käänsi
keulansa tuuleen.
Kurtti ei nauranut, otti seinältä kotelosta kiikarin ja katseli etelää
kohti, josta utuisena juovana häämötti Viron lakea ranta ja sanoi: »Ei
se Käärmeskarin liivaranta ole enää varma paikka, eikä Kaakkoiskärjen
luolakaan, meidän täytyy keksiä sopivampi paikka. Mikko on jo
liikuskellut niillä main.»
Särkkä osoitti saarivuoria ja virkkoi:
— Siellä maan takana vuoren rotkossa on hyviä kätköpaikkoja, on
hiidenkirnuja, louhiuunia ja lähellä on hyvä ankkuripaikkakin. Ensi
hädässä voimme viedä rommilastin vaikka sinun saunaasi, ei Mikko
ymmärrä sitä sieltä etsiä. Revimme vain pari palkkia saunan lattiasta.
— Niin, onhan se Mikko uhannut panna jalkoihini viljapultit ja viedä
Viaporin västinkiin tullipetoksesta istumaan. Mutta tämä poika ei
sinne hevillä lähde. Eikä Pitkä-Peetrokaan minua tavoita, vaikka se
nyt ryssän raasulina ratsastelee pitkin Viron rantoja kasakankeihäs
sivulla. — Vaimoni takia se minua vainoaa.
— Varo sentään sitä miestä, neuvoi Särkkä, täytyyhän meidän rasvoa
niitä kansliakelmiä ja muita tsinovniekkoja, että pumaakat ja puumerkit
saadaan. — Mutta, kas, kuuromykkä Tohmo puuhaa jo kalarannassa ja
hiilaa tavaroita kaljaasiin. Kyllä keksit sopivan renkimiehen, ei
kelpaa todistajaksi, jos kerran kovalle ottaa, sanoi Särkkä ja katseli
nyt pihalle. Silmiin syttyi luihumainen välähdys, ja ruumiissa kävi
intohimoinen väristys. Hiukan teeskennellyn tyynellä äänellä hän lisäsi:
— Ja kala-aitasta tulee vaimosi Miili. Yhä on solakka ja sulava, kuin
rippitytär ikään.
— Tuo kai Viron viemisiä. — Kas, kas, taisitpa jo rippiskoulun aikana
iskeä silmää, naurahti Kurtti, mutta ei tarttunut kala koukkuun,
vilahti minun verkkooni.
— Rivakka ja vinkeä on sinulla vaimo, Kurtti. Molttinsa äärestä lähti
kalarannasta tupaan synnyttämään ja palasi heti kaloja perkaamaan.
Sellaisia ne on meidän saaren naiset.
— Ihme kun et ole nainut, parempi naida kuin palaa, sanoo apostoli
Paavalikin.
— Mitäpäs minusta poikamiehestä, vastasi Särkkä ja silmät vilkuilivat
viekkaasti. Ilman aikojani minä vain... niin, Konsta, kaikessa sinä
voiton viet. Saaliin olemme kristillisesti jakaneet niin tyynellä kuin
myrskyssä. Yhtä älä lainaa, hyljepyssyä, viulua, vaimoa, et niitä
takaisin saa.
— Ja jos saat, niin saat ne pilattuina takaisin, sanoisi meidän hauska
kruunun-perämiehemme, yhtyi Kurtti leikinlaskuun.
* * * * *
Samassa astui tupaan Miili. Hän oli tummahipiäinen, mustatukkainen,
ohimoilla kiertelivät hienot, luonnolliset kiharat, joista vielä huokui
kuin meren hengen ja suolan raikasta tuoksua. Silmät olivat ruskeat,
hiukan kullalle kimmeltävät, ja niissä kuvastui hilpeän altis ja hellä
ilme. Hän hymyili kaikille, puhutellessaan outoakin. Käynti oli vielä
notkea kuin varttuneen neitosen, hänessä oli jotakin kiihoittavan
etelämaalaista, vierastuntuista. Meren takaa oli neito tuotu, Viron
pikkumoisiosta ylämaasta. Sepramatkoillaan ja kalamarkkinoilla
Portkundaassa oli Kurtti hänet aikoja sitten tavannut, hänen tumma,
kukkiva kauneutensa oli kiehtonut karun, hiukan kopeankiivaan
saarelaisen mielen. Ja Miilikin oli vastavuoroon käynyt Suurviirin
Kiislankylässä virolaisten kalastajien mukana. Seprat hinasivat
kiislankyläläisiltä heidän verkkojansa jakaen osan kalasaaliistaan
saarelaisten alkuasukkaille. Virolaiset olivat rantanuotioittensa
ääressä vapaasti kuorossa säestäen hyräilleet omituisia laulujaan sekä
tanssineet vilkkaita tanssejaan. Niissä oli Kurtin Konsta uudistanut
vakavankiihkeän ystävyyssuhteena, mikä oli päättynyt vanhanaikaisiin
häihin ja hyljepyssyn paukkeihin. Miili ei ollut nyt pitkään aikaan
käynyt sukulaisissa meren takana, siksi hän nyt mielellään oli
suostunut lähtemään sukulaiskutsuihin, vaikka hän kammoksuikin Kurtin
salaisia yöttöretkiä. Vavistuksella ja valvoen hän oli usein odottanut
Kurttia kotiin, syysöisin polttaen hylkeenrasvalamppua merimerkkinä
meren suurelle sissille ja salakuljettajien kuninkaalle.
— Kuule, Konsta, nuori vaimo virkkoi. — Minä pelkään näitä sinun
matkojasi, ne tuovat vielä kerran onnettomuuden taloomme.
— Älä pelkää, Konsta vastasi ja katseli syvänlempeästi vaimonsa
aurinkoisiin silmiin. — En pelkää miestä maalla enkä merellä... Kun on
verkko veissä, niin on kala käissä, kun on tilaisuus, niin ota, mistä
saat! — Kun sinut häistä toin, ei ollut meillä kuin neljä tyhjää,
köyhää kättä.
— Muista taatasi kuolemaa, muistutti vaimo.
— Niin, taata hukkui mereen, kun tullinuukkari ajoi takaa. Takavarikoi
jaalan, lastin, verkot vei. Niin, Tulli-Mikon taata ne vei, siksi
vihaan poikaakin. Tämä yöttö on meillä suvussa ja veressä.
— Täytyy elää kuin hauen vedessä. Täytyy purra pikkupurtteja. Eipäs
tässä kalalla elele. Souda, kisko, kihnuta ja tuo simppuja sumppuun,
ehei, ei se vetele. Eikä haaksirikkojakaan ole tapahtunut pitkään
aikaan, vaikka rukoilemmekin: Tuo syys myrskyinen ja siunaa rantojamme
haaksihylyillä. Ei kuule pyhä Pietari, niin kalastaja kuin olikin. Ei
vetele sekään. Oli ennen rantaoikeus, sen kun otit, minkä aalto rantaan
ajoi. Olipa ennen täällä läättienkin ovet ja pielet pyökkipuusta
ja elhvenanluusta. Mutta mitä nyt! Lankunpätkiä, ei niistä ole
ruumiskirstuksikaan! Niin veisteli Särkkä. Konsta jatkoi mietteitään:
— Nyt, Miili, on meillä paremmat olot, silkissä olet saanut käydä
kirkolla pyhänä ja käädyt kaulalla, ei meidän tarvitse hävetä.
— Onhan sitä kamaa jo tarpeeksi. Kirkolla ne vihjaisevat ja
supsuttavat, että vallan hävettää, Miili sanoi hiljaisella, väräjävällä
äänellä.
— Se on niin kateellista tämän saaren kansa. Ja naiset kairamoivat
sinun kauneuttasi, Miili, Särkkä mielisteli ja hiveli katseellaan
vaimon upeata uumaa.
— Kaksikerroksisen majakantapaisen minä vielä rakennan sinulle ja
pojulleni, usko pois Miili. Ja voinhan sitte heittää tämän hurjan
ammatin ja lähteä vaikka Amerikkaan! Miksi meillä miekkoisilla pitää
olla tullit ja rajapyykit! Millä maksat verot ja velat! Hei, antaa
mennä vaan! Meri antaa jos ottaakin. Meri ja myrsky, ne on minun
luontoani. Vapaa minä tahdon olla kuin merikotka!
— Meissä on hiukan merirosvoa itsekussakin, Särkkä sanoi. — Nyt tuodaan
Portkundaasta hyvä Pietarin-saalis, rommia, silkkiä, puuvillaa. Se
se leiville lyö. Mutta kas tuolla luovii Tulli-Mikko, se merivaris.
Mistäs nyt tuulee? Mitäs se luulee löytävänsä. Muistatkos, Konsta,
kun kaasimme traaniöljyä yhteen tyhjään viinitynnyriin, niin Mikko
tulla piipahti pillillään maistelemaan... Taitaa se maku vieläkin olla
suussa, koska se sitä aina niin vääristelee, länkisääri, tullihuntti!
— No niin, illalla lähdetään ja pikku poika otetaan mukaan. Sen täytyy
jo aikaisin tottua mereen! Onhan sinulla, Miili, valmiina tuomiset,
savustetut kalat, hylkeenrasvat ja sukat sukulaisille.
— Kaikki on reilassa. — Miili kulki kehdolle. Siinä makasi viikonvanha
lapsi, äiti kutitti sitä otsakiharillaan. Lapsi kummasteli ja
heilautteli pientä, pyöreätä, ruusunhohtoista kättä. Se hymyili ja
katseli katossa riippuvaa pientä purjelaivaa, ikäänkuin se jo olisi
kuunnellut rantatyrskyjen kumeata kohinaa, joka jyskytti kotikalliota.
— Toisinaan pirskahti vaahto tuvan ikkunaankin.
Kurtin Konsta läksi rantaan katsomaan kaljaasiansa. Rantalaiturilla
puuhaili kuuromykkä Tohmo asettaen purjeita kuntoon, kantoi
lammasvällyjä, eväitä ja teekojeita kaljaasin pieneen peräkoijaan.
Kajuuttakoija oli pieni ja savustunut, kummallakin seinällä oli pieni
makuulaveri, polat, niiden välissä pieni pöytä sekä nurkassa pieni
rautapeltiuuni, minkä torvi kulki reiästä koijan katolle. Pöydän edessä
seinällä oli pieni merikartta, iso kompassi, Viktoria-kuningattaren
kuva, sivuilla kiikarikotelo sekä öljytakkeja, sydvestejä. Nurkassa
seisoi tyhjä hollantilainen nahkapullo sekä vesileili. Peilin yllä
riippui vanha piilukkopyssy.
* * * * *
Kurtin harmaa kalastajamaja seisoi aivan mereen pistäytyvällä,
äärimmäisellä kalliokielekkeellä. Jotenkin syvä ranta lainehti
nousuveden aikana miltei kivijalan tasalle. Peräkamarista näkyi
merelle. Pienestä väliköstä johti ovi isoon tupaan. Siinä oli iso,
valkeaksi silattu muurikiuas, pata riippumassa haahlassa tulisijan
yllä. Lieden takana pankko, jonne tiilirappuset johtivat. Ja pellillä
riippumassa lapikkaita, kintaita ja takkeja. Ison pöydän ääressä
syötiin koko talon väki yhdessä. Silloin ei paljoa hiiskuttu,
kuten talossa, jossa aina tapahtui jotain laissa luvatonta ja
salaperäistä. Vanha laivakello naksutti nurkassa, seinällä oli
siniseksi maalattu astia- ja ruokakaappi, pitkin seinää ali akkunoiden
ulottui rahi. Mielivieras johdettiin aina peräkamariin, josta äänet
eivät tunkeutuneet uteliaaseen ulkomaailmaan. Siellä oli vanha
klaverikin, ties mistä oli sinne joutunut, ehkä jostakin isosta
haaksirikkolaivasta. Sillä ei kukaan soittanut, se oli mykkä kuin
Tohmokin. Toisinaan se mykkyys oli olennaista koko talolle, kuuli vain
kuiskaavaa supatusta tai tehtiin salaisia merkinantoja. Harvat olivat
sanat kuten käskytkin. Hiljaisuuden katkaisivat vain onnistuneiden,
rohkeiden retkien jälkeiset jymykekkerit. Mutta merellä ja yötön aikana
tuli olla selvänä, sen oli Konsta määrännyt. Samea silmä ei osannut
suuntaa eikä voinut eksyttää vainoojien vakoilua.
Pihalla oli puoleksi veistetty haapio teloillaan. Pihan sivuilla
pikku-aitat kallioilla, niiden välitse kulki kalliotie loivasti
rannalle pienelle salmelle, ohi venetalaan rantalaiturille. Aittojen
vieressä oli sarai, vaja, läävä ja talli, jossa iso korskea ori
tömisteli pilttuussaan. Aitan malkalautaan oli pystytetty riuku, jonka
päässä oli kottaraisenkota, kuivunut männynoksa kodan katolla. Aitan
seinään oli naulattu hylkeennahka kuivumaan. Syrjemmällä myröttivät
makkihuoneet, joiden ovet jyskyttivät selkoisen selällään, kun tuuli
sattui sivulta pyyhkäisemään. Ja kylätie kulki kallion uurretta,
molemmin puolin ahtaissa kujissa oli harmaita kalastajamökkejä ja
vavetarhoja kallionrinteillä. Ne olivat kuin harmaita vesilinnunpesiä
harmailla paasilla. Korkeammalla rantakallioilla seisoivat saaren
miehet kädet housujen taskuissa merelle tähystäen. Kallioitten kyljissä
maan puolella oli vaivaisia niittypälviä aitauksineen. Koluiset tiet
johtivat matalien männikköjen kautta karuille, pykälämuotoisille
kiviröykkiöille pitkin karjakujaa, kohden harmaita vuoria, joiden
alla pikkulammet ja rosoiset rotkot antoivat vuoriketjulle kolkon
ja karhean muodon. Sinne ne lehmätkin eksyivät jylhiin onkaloihin
ja rotkorepeämiin etsiessään kauempaa vuorijäkälää. Siellä saaren
sydämessä, hämärässä kätkössä asui itse salaperäisyys ja outo, öinen
erämaa-elämä ja jännitys luonnon luolissa, korkeiden kallioseinien
suojassa. Harvoin siellä lintu liversi puussa, joskus vain merihaukka
kirmaisi yltä äkkijyrkän Huhkavuoren, jonka laella törrötti lahonnut,
vanha, tutiseva näkötorni.
Kylärannassa yli laiturien ja luotojen liitelivät lokit ja tiirat.
Paasia ja rantakiviä oli väännetty väyläksi, joka johti pieneen
sisäsatamaan. Saaren ulkona oli riuttoja ja kareja. Ne olivat
vaaralliset kiertää myrskyssä, mutta lähisaarten sokkeloiset, kapeat
salmet antoivat oivan oikotien pakoretkeilijälle.
Sellainen oli kylä ja ympäristö, jossa Kurtin Konsta ja hänen
esitaatansa olivat asuneet, kalastaneet ja salaretkillä risteilleet
sitte miesmuistien.
* * * * *
Iltapäivänä hyvää laitatuulta viiletti kaljaasi kotirannasta. Ruotelia
hoiti itse Kurtin Konsta. Särkkä oli kiristänyt koutia ja jalusnuoria,
kuuromykkä Tohmo istui jo perunaruuman kannen laidalla imien piippuaan.
Koijassa istui Miili makuulaverilla imettäen pientä lastaan, katsellen
pienestä, viheriälautaisesta ikkunasta kaukana, taivaanrannassa,
sinisessä udussa häämöttävää, hienoa juovaa, kotimaansa kaukaista
rantaa. Purjeet pamisivat, aallot jyskyttivät hiljaa kaljaasin
sinilaitaista kylkeä ja keula halkoi vaahtoja. Kaksi lokkia seurasi
kaljaasia kauas merelle. Sieltä näkyi tullijahti, joka suuntasi Suomen
mantereelle.
* * * * *
Viron Portkundaassa oli seprainmarkkinat parhaillaan, kun Kurtin
Konsta laski lakealle rannalle. Hän ankkuroi lahdelle. Kuuromykkä
Tohmo ja Särkkä vetivät kahvelipurjeet ja topseilin alas kannelle. Ne
kiedottiin kääröille ja sidottiin kouteilla ja köysillä. Siinä sitte
merenneitseellinen haaksi keikkui keveässä aallokossa joutsenkaarevine
kauloineen sekä linnunnokkaa muistuttavine kokkapuineen. Se kellui
siinä kuin lintu pitkän merilennon jälkeen siivet kylkiä vasten
puserrettuina. Tätä matkaa varten oli kaljaasin alaosa tervattu
emäpuuta myöten, laidat oli maalattu sinisiksi. Kaljaasin peräpeiliin
oli suurilla mustilla, hiukan koukeroisilla kirjaimilla piirretty
nimi: Miili. Tohmo kuljetti pestillä kaljaasiin kiinnitetyllä pienellä
jollalla purjeet, tavarat ja ihmiset maihin. Useita muita jaaloja
ja kaljaaseja oli jo rannan lähellä ankkurissa. Kaukaa nähden pieni
mastometsä antoi rantamaalle vilkkaan merinäyn. Ja maalla näkyi
purjeista tehtyjä telttoja. Ylämailta oli saapunut virumaalaisia,
jopa kuresaarelaisia, oli tullut tuttavia Tuolisesta ja Rakverista.
Seprat etsivät Suurviirin kauppatuttaviaan. Kullakin suvulla oli
oma sepransa, sepran toimi kulki perintönä suvusta sukuun, isältä
pojalle. Rannikkoasukkaat puhuivat viroa, jota monet suurviiriläisetkin
osasivat. Moni oli jo nuorena kuljettanut silakkatynnyreitään Viron
satamiin. Ja virolaiset seprat tulivat sitte siinä kekrin aikoina
perunavankkureineen rannikolle ohi laajojen ruis- ja vehnäpeltojensa,
pitkin liejuisia teitä. Kansaa kuhisi nyt rannalla, oli joukossa
vilkkaita virolaistyttöjä kirjavine kansanpukuineen, nuoria miehiä
lippalakkeineen ja villaröijyineen sekä muikkupartaisia merikarhuja.
Markkinakojuja oli pystytetty ylemmäksi rannalle. Siellä oli
kaupustelijoita Tallinnasta, tataarilaisia ja juutalaisia, jotka
tarjoilivat rihkamaansa. Kansan joukossa kulki saksanherroja,
moisniekkoja, kotiin palanneita merimiehiä, sotilaita, kippareita ja
merikapteeneja. Niistä erottautuivat n.s. rantaryykkärit, ratsastavat
tullipoliisit, jotka kulkivat kopeillen ja tönien. Ylinnä muita
leveästi liikkuen ja mahtaillen, auringonsiemeniä pureskellen
koikkelehti Pitkä-Peetro. Ylimielisesti hän paiskeli siemenkuoria
ihmisten silmille. Peetro oli syntyään virolainen ja oli ryhtynyt
ryssän palvelukseen vain koreillakseen kiiltonappisella puvullaan.
Peetro ja Miili olivat samasta ylämaan kylästä. Kaikista keimailusta
ja ahdisteluista huolimatta oli Miili pysynyt hänelle kylmäkiskoisena.
Peetro ei voinut unhottaa niitä kepposia, joita Kurtti oli hänelle
kosioretkellään tehnyt. Siksi hän nytkin etsi riidan syytä sekä
väijyili saarelaisten salahankkeita. Hän oli jo hiukan nousutuulella.
Kurtti oli jo pystyttänyt telttansa hänkin, sinne oli viety teekeittiö
ja tuliaiseväät. Sanoma oli kulkenut saarenmiesten tulosta lähimpään
Kundaan kylään, sieltä se oli liikkunut edemmäksi. Niin oli Öunapuunkin
Jyri jo kauan odottanut Kurttia. Jyri, hänen vaimonsa ja lankonsa
astuivat telttaan juuri kun kuuromykkä Tohmo oli asettanut teekupit
silakkatynnyrin kannelle. Miili oli lähtenyt markkinoille ostoksille,
Ilari-piikatyttönen koiteli pienokaista.
— Tere, tere tulemast! Terve, terveisiä meidän saaresta! Niin
tervehtivät tuttavat toisiaan, Jyrin vaimo avasi paksun nyyttinsä,
siitä hän kaivoi esille kananmunia, voita ja villoja. Lahjat
vaihdettiin vaiteliaina, vakaasti ja hiukan ujostelevasti hymyillen. Ne
lahjathan olivat yksinkertaisia ystävyyden osoituksia, joille annettiin
suuri arvo. Jyri-sepra vilkutti Kurtille silmää ja alkoi:
— Eikös saa olla hiukan meidän moisniekkain kipparinkermaa. Eiköhän se
merimatkan jälkeen maistune. — Niin, kuten sovittu, tuhlit tuon siinä
kekrin tienoissa.
— Ja minä kalat ja suolat, kui hyvä tuul tuleb, lisäsi Kurtti viroksi.
Tere, tere!
— Terve! — Kupit kilahtivat toisiinsa.
Sitte raotti Jyri teltan sivua ja tirkisteli tielle. Pannen kätensä
Konstan kaulaan Jyri kuiskutti: »Tavarat on saatu talteen. Rommit
ja silkit piilotin minä Tuolisen vanhan linnan raunioihin ja peitin
ne turpeilla, kyllähän tiedät. Ennen lähtöäsi voimme ne toimittaa
kaljaasiin, ryykkärit olen jo pehmittänyt parilla pankkoruplalla.
Ja minun naapurini juottaa Peetron niin, ettei se erota kuunaria
kaljaasista, se on niin pirtulle perso.» — Siihen Särkkä puhua
poksautti: »Kas jokamies on sotamies, mut merimies on eri mies!» Kaikki
nauroivat, Tohmokin, vaikka ei ilon syytä tiennyt.
Siinä kuulumisia ja yhteisiä seikkailuita selvittäen aika kului
hilpeästi Särkän veistellessä juttuja nuukkareista ja monista
metkuista. Ilo oli ylimmillään ja teltasta kajahti karkea hohotus.
Markkinoilta kuului suupillien ja sirmankan haikea, hohkiva ääni
sekä humina markkinamiesten hevosvaihtopaikalta. Kurtti läksi Jyrin
kanssa muihin telttoihin juttelemaan vanhoista merimiesmuistoistaan,
haaksirikoista ja vaarallisista vaiheistaan purjehtiessaan nuorena
maailman ympäri. Selvin ollen hän oli jyrkän harvasanainen, mutta
päihtyneenä pahapäinen ja kiivaanvilkas. Silloin ei ollut hyvä häntä
lähteä härnäilemään. Hän saattoi kimmahtaa kuin kihopää vihainen vihuri.
Öunapuun vaimo läksi hakemaan Miiliä. — Miili lie tavannut nuoruutensa
ylämaan tyttötuttavia, koska ei vielä palannut. Olihan ollut uudenoutoa
kuulla oloista kotikylässä, muistella entisiä neitsytiloja, kaihoja ja
mielenmurheita. Niistä laaja, mittaamaton meri nyt erotti, kiinnittäen
hänet kovaluonteiseen mutta hyvään mieheen sekä karuun kalliosaareen.
— Vai oliko Miili eksynyt joukostaan? Kuuromykkä Tohmo oli istunut
sammunut piippu suussa teltan nurkassa, hänkin oli saanut osansa.
Hän katseli kuumeisilla, räämeisillä silmillään toisten liikkuvia
huulia. Hän ei kuullut sanoja, mutta silmien ilmeestä ja käsien
liikkeestä hän ymmärsi joskus niiden salaisen tarkoituksen. Kuuma kuppi
vaikutti hänen suureen, sielulliseen, sisäiseen yksinäisyyteensä,
hän ei kuullut markkinamelua, mutta hän tahtoi sen nähdä. Hän läksi
hänkin hoipperoimaan naapuritelttoihin. Särkkä oli jo aikoja sitte
luikkinut omille retkilleen. Särkkä oli kaksinainen luonne ja kätki
salaisimmat halunsa liukkaan ja viekkaan kuoren alle. Hän vaihtoi
nahkaa kuin merikäärme. Hän oli eri ihmisten seurassa erilainen. Hän
mielisteli tullimiehiä, mutta petti heitä, saarelaisten seurassa hän
oli juonitteleva ja kadehtiva. Hän kadehti salaa Kurtin kaljaasia,
kadehti hänen onneaan, ajatteli järjettömän itsepintaisesti nuorta,
vinkeätä vaimoa, jota hän jo nuoruudesta pitäen oli katsellut
karttelevan ja samalla lähentelevän röyhkeästi. Mieletön ajatus
omistaa saavuttamatonta karkoitti joskus hänen unensa, mutta Kurtin
läsnäollessa hän oli olevinaan kylmä vaimolle eksyttääkseen miehen
vaistoa. Oman kuluttavan rakkaudenpalonsa hän piilotti leikkiä laskien
kaksimielisten sanojen taakse.
* * * * *
Aika oli kulunut iltapäivätunnille, markkinatouhu oli vähitellen
käynyt hiljaisemmaksi, kuului vain ohi ajavien mustalaisten piiskojen
läimäyksiä sekä likaisten lasten porua. Mutta teltoista kuului
kaihonsekaista laulua, vuoroin se kiihtyi, kun toiset äänet yhtyivät
kertaussanoja säestämään. Laulussa oli jotain maininkien poljentoa,
meren ainaista, alakuloisen aaltoilun huokausta ja huminaa. Sitte sävel
muuttui kehtolauluksi. Hyssyttäessään sylilasta pieni Ilari kuunteli
sitä laulua hiljaa hiiskumatta. Nyt kuului kuin lokin kirmaisua?!
Eihän se ollut linnun kimakkaa huutoa vaan naisen! Teltan ulkopuolelta
kuului melua. Ilari katseli teltan aukosta. Hän näki, miten hänen
emäntänsä juoksi alas mäkeä rantaan... Ja kintereillä kiirehti pitkiä
sääriään heilutellen outo mies. Pitkä-Peetro siellä ajoi Miiliä, mies
horjahti joskus sivulle, juoksi taas kädet levällään, nyt hän kahmasi
Miiliä vyötäröiltä. Miili kaatui ja kirahti. Silloin erään teltan
aukosta ilmestyi kuparinruskea, päivettynyt, iso, pörröinen pää.
Kurtin Konsta seisoi siinä uhkaavana ja hurjistuneena, hänen kasvonsa
hehkuivat ja silmät tuijottivat tulisina. Äkkiä hän syöksähti Peetron
kimppuun tarttuen häntä takinkaulukseen. Molemmat miehet tanasivat
kantapäänsä hiekkaan, he väänsivät toisiaan hartiain väellä. Konsta
koetti ruumiillaan painaa Peetron olkaa, mutta nokkelasti kiepsahti
tämä taas syrjään. Ympärille kokoontui nyt seproja ja nuottamiehiä.
Hampaita kiristellen huusi Konsta: »Vai sinä, ryssän rietas, väijyt
minun vaimoani! Saat sinä sen tuhannen tulisesti maksaa. Mutta siihen
ei ruplat riitä.» — Konsta syöksähti nyt koko voimallaan ryykkärin
kimppuun ja paiskasi hänet nurinniskoin olkansa yli maahan. Hän etsi
vimmoissaan kiveä, jolla olisi mukiloinut, mutta kun hän ei sitä
löytänyt, hän iski nyrkillään otsaan. Hän olisi tehnyt Peetrosta
tuhkaa ja tuomaskuonaa, kuten hän kiroili, jollei miehiä olisi
tullut välittämään. He kiskoivat Peetron raivoavan Konstan alta ja
taluttivat hänet telttojen ja rihkamakojujen taakse. Sinne hän katosi
kyläkujan hämärään jonkun suojelijansa tupaan. Mutta Konsta hyppeli
tasajalkaa maassa ja takoi nyrkkiänsä rantapaaluun. Vihdoin Miili sai
hänet hellällä, hyväilevällä kosketuksella taltutetuksi ja vei hänet
telttaan. Nähdessään lapsensa Konsta lauhtui ja kävi hiljaisemmaksi,
mutta kauan kävi sisäinen myrsky hänen mielessään. Hän uhkasi kerran
kamalasti kostavansa häväistyksen. Vihdoin hän nukahti teltan nurkkaan.
* * * * *
Oli kai viikko vierinyt, oli käyty ylämaan Kundaan kylässä
heimokesteissä. Kurtin Konsta tuli sieltä selvenneenä ja tyynempänä,
mutta hänen povensa pohjalla kiersi ja kaiveli vielä ahdistava ajatus,
hänen vaimoansa kohdannut loukkaus. Peetro oli viime aikoina urkkinut
juuri Kurtin Konstan salakuljetusta saadakseen hänet syytteeseen
ja vangituksi, nyt oli tullut lisäksi yritys tahrata hänen ainoa
ilonsa elämässä. Nyt hänellä oli kaksinainen syy kostoon. Mutta hänen
täytyi olla varovainen. Salalasti oli saatava suojaan kotisaareen.
Sitä varten hän jo oli kuljettanut kaljaasinsa vanhan Tollpukin
raunionpuoliselle merenlahden poukamalle. Miili, Ilari ja lapsi olivat
koijassa. Aironlavat oli kuuromykkä Tohmo käärinyt rohtimilla, niillä
hän souteli hiljaa maihin iltahämärissä. Taivas oli pilvessä ja
heitti varjon yli valkoisella kalkilla silaillun linnanmuurin, jonka
soraisissa pihakuopissa kasvoi nokkosia ja horsmia. Linnanmuurin alla
hiipi miesten varjoja. Yksi varjo viittasi Tohmolle ja hän souteli
lastauspaikalle. Osan rommitynnyreitä ja silkkipakkoja oli hän jo
kuljettanut kaljaasin pohjalle. Tohmo astui rantaan. Muurin suojassa
vyöryttivät miehet uksaamia ja pumpulipaalia, he ähkivät ja huohottivat
hämärässä. Silloin kuului kaukaa tieltä kavionkopsetta, mikä läheni
lähenemistään linnanraunioita kohden. Särkän Akki nosti päänsä ja
kuulosteli: Rantaryykkäri tulee, nyt on piru merrassa!
— Pian tavarat mereen! karjaisi Konsta. Tynnyrit viskattiin mereen.
Samassa Tohmo veti valkeata piippunsa tupakkaan. Toiset huitoivat ja
huusivat hänelle, mutta eihän se Tohmo kuullut. Tulta kohden töytäsi
nyt rantakasakka täyttä vauhtia. Miehet juoksivat muurin taakse
piiloon, mutta Tohmo asteli vain rauhallisesti kohden ratsastajaa, joka
pysäytti hevosensa. Rantaryykkäri tiukkasi viron ja venäjänsekaisella
kielellä Tohmolle: »Mitäs, sinä mies, täällä teet? Senkin rantarosvo,
taidat kuljettaa tullaamatonta tavaraa. Missä on toveritsas? Hoi,
musikka!» Tohmo vain ällisteli. »Sano, muuten...» — Kasakka iski Tohmoa
piiskalla poskeen. Silloin Tohmo mölysi kuin mieletön, silmät pyörivät
ja kuola valui hänen suustaan. Hän oli vahva mies, oikea »murhamies»,
koko joukon kuudetta jalkaa pitkä ja hartiat kuin härällä. Tohmo
tarttui nyt karvaisilla, paksuilla, riippuvilla käsivarsillaan hevoseen
ja painoi pienen, pörröisen kirgiisiläiselukan polvilleen. Sitte kiskoi
hän satulasta miehen ja heitti suinpäin mereen. Konsta, Särkkä ja sepra
juoksivat nyt muurin takaa esille. Tieltä kuului taas kavion kopsetta.
Särkkä katsoi taakseen ja huudahti:
— Nyt on kiire, kaikki kaljaasiin, sieltä tulee kai nyt Pitkä-Peetro!
Juokse Jyri! — Rantaryykkäri kahlasi sapeli kädessä matalassa vedessä.
Hän vihelsi. Silloin juoksi Tohmo ja nosti hänet vedestä harteilleen
ja heitti rantahietikolle. Hän potkaisi hevosta niin, että se laukkasi
tiehensä. Sitte tukki hän ryykkärin suun rantahatrulla, pisti seipään
hiansuista hartiain taitse ja pakotti hänet juoksuun. Sillä välin
olivat jo Konsta ja Särkkä saaneet tynnyrit, pumpulit ja silkkipakat
kannelle. He kiskoivat kiireisesti purjeita mastoon. Viimeisenä souteli
aivan rauhallisesti Tohmo jollalla purjealukseen ja nousi nuoratikkaita
pitkin kannelle. Hän irvisti ja pui nyrkkiään, kun rannalle ratsasti
kaksi kasakkaa. Keihäitä heilutellen he huusivat ja uhkailivat.
Pitkä-Peetro kiroili ratsunsa selässä: »Kirotut tsuhonskit. Annappas
meren jäätyä, kun toiste tulette, niin ajamme teitä takaa vaikka
Suurviiriin saakka!» Konsta vastasi ilkkuen: »Anna tulla vaan, täällä
on ja täältä annetaan, helvetin hallit!» — Sadatellen ajoivat kasakat
tiehensä, irroitettuaan toverinsa seipäästä ja nostettuaan hänet
satulaan. Mutta miehet kannella nostivat jo ankkuria. Täysin, pullein
purjein he laskettivat aavaa merta kohden. Vuorotellen seisoivat
Kurtti ja Särkkä ruotelin takana ja luovivat puoleksi vastatuuleen
päin kotisaarta. Kuuromykkä Tohmo oli apuna kaljaasia käännettäessä.
Silloin purjeet koutien kitistessä paisuivat, iso puomi kohosi kohti
keskimastoa ja lipui kaaressa toiselle hangalle aaltojen harjoille.
Klyyvarit ja huippupurjeet lepattivat, kaljaasi kallistui toiselle
kyljelleen, isopurje sai tuulta, se pullistui ja antoi taas vauhtia.
Kaljaasi natisi ja keula halkoi kokkahyrskyjä, jotka silkin tavoin
sihisten solisivat pitkin aluksen kylkiä.
* * * * *
Siinä yön yksinäisyydessä Kurtti mietti, miksi kohtalo oli antanut
hänelle liian kauniin vaimon, joka sai miesten mielet ja katseet
kiihtymään. Pitkän-Peetron ahdistelun jälkeen Kurtti oli nyt käynyt
epäluuloisemmaksi. Eikös vain Särkkäkin salasilmäyksillä katsellut
Miilin askartelua aitoissa ja lieden luona. Miksi Särkkä oli jäänyt
naisetta, olisihan voinut jo akottua? Keitteli itse ruokansa ja pesi
joskus lattiansakin. Siitä oli usein leksoteltu. Joskus oli Miili
pyhien edellä hyvyyttään, säälien käynyt naapurissa siivoamassa, oli
niin hyväntahtoinen, hymyili sille, ken eteen sattui. — Niin, hymyili
Tohmollekin. Ei, ei! Olihan Särkkä hänen vanha myrskyveikkonsa,
sellainen huikentelevainen pisi tosin, yhdessä sentään oli jaettu
vaivat ja voitot. Se Särkkä oli ovelampi, sai usein tullisyökäreiltäkin
vihiä väijytyksistä. Ei, kyllä Kurtti oli erehtynyt. Mikäpä ne hullut
ajatukset toikaan! Tohiseva tuuli, josta ei tiedä, mistä se milloinkin
tulee. Kurtti väänsi ratasta ja katsahti samalla sivulleen. Kannen
laitakäytävää hiipi Särkkä ja laskeutui hiljaa koijaan pieniä rappuja
pitkin. — Mitä etsit? Kurtti kysyi. — Haen vain kiikaria nähdäkseni,
onko Tulli-Mikko liikkeellä. — Särkkä seisoi keskellä koijaa. Miili
makasi selällään lammasvällyillä. Hän hymyili unessakin, pyöreät, vielä
tiukat rinnat kohosivat suloisesti. Maidontuoksuinen hengitys huokuili
hänen pehmeänpunaisilta huuliltaan. Ihana oli hän siinä nukkuessaan.
Särkkä painautui hänen puoleensa, miehen kasvot värähtivät, koko ruumis
vapisi. Hän ahmi silmillään tätä suurta suloa, jota hän oli kaivannut.
Hänen teki mielensä painaa huulensa noille avonaisille rinnoille...
Silloin puomi komahti koijan kattoon. Se kolkutti kuin paha omatunto.
Paha peikko rinnassa kuiskasi ja kiihoitti: Syökse salaa Kurtti
mereen, niin vaimo on omasi, on avuton, suree vuoden, mutta suostuu
lopulta pyyntöösi. — Taasen komahti, nyt kaksi kertaa. Kummitteliko
kaljaasissa? Särkkä ponnahti kuin poukka. Mikä julma, jumalaton
aatos! Hän pelkäsi omaa pelkoansa. Ei, ei, pois, pyhä isä, mitä minä
mietinkään! Hän juoksi nopeasti kannelle.
— Nukkuivatko? Konsta kysyi.
— Nukkuivat, Särkkä vastasi teeskennellyn tyynellä äänellä. Hän asetti
kaukoputken silmilleen, sormet vapisivat, hän ei nähnyt mitään, kiikari
näytti kaiken ylösalaisin, maan ja meren, koko kurjan, kaipaavan
elämän, hyvän ja pahan, taivaan ja helvetin. — Kiikarissa on vika, hän
sanoi ja kulki kokkaan tuijottaen alas veteen. Sieltä nousi kuin jotain
mustaa ja märkää, haparoivia sormia... Oh, Särkkä peitti kasvonsa,
oliko hän sairas...
* * * * *
Myöhään yöllä ajoi kaljaasi Kiislankylään ja ankkuroi pienelle
lahdelle. Koko kylä oli hiljainen, vain luotsivanhimman tuvasta
tuikki tuli. Ikkuna oli auki, sieltä raikui yöhön räikeä,
ruotsinvoittoinen merimieslaulu: Från England till Skotland där
seglade en brigg. Luotsivanhin oli kai tänään tullut ulkomaalaisesta
laivasta, kapteenilta lie saanut hollantilaista akvaviittaa, jota nyt
Tulli-Mikkokin varovasti oli maistellut. Kiiruusti kaljaasimiehet
hiljaa häärien, haapiolla hoivasivat tavarat maihin ja vyöryttivät
tynnyrit lankkuja pitkin saunaan. Pimittääkseen tullimiehiä Kurtti
käski heti lämmittää saunan. Kului siinä puolisen tuntia, jolloin
luotsintuvasta valkea sammui. Kaikki kurkkiva Särkkä sen huomasi.
Miili oli jo matkasta puutuneena lähtenyt lapsineen kylpemään, kun
luotsinvanhin kulkea kouhkoili pitkin kujaa pitäen käsikynkästä
Tulli-Mikkoa, joka tähysteli saunalle päin. Särkkä seisoi nurkan
takana salaa tirkistellen saunaluukun syrjästä. Hän vilkuili
ympärilleen ja katsoi tuvan valaistuun ikkunaan. Tuvassa seisoi
Kurtti kookkaana paitahihasillaan, kulki vanhalle, haaksirikosta
korjatulle kajuuttakaapille, avasi sen oven, otti sieltä vanhanaikaisen
sirotekoisen, suvussa perintönä kulkeneen, hopeaisen häätuopin.
Kaatoi tuoppiin espanjalaista vanhaa, väkevää malagaviiniä. Hän
asetti pullon pöydälle, joi kulauksen ja katseli yöhön. — Miksi hän
vaivasi päätänsä typerän turhilla ajatuksilla? Olihan hänellä viisas,
veikeä vaimo, oma koti, kaljaasi ja edessä meri, joka ei säästänyt
antimiaan, jos miehellä vain oli hiukan neuvokkuutta ja rohkeutta.
Ammoisista ajoista oli tätä sala-ammattia harjoitettu, olihan moni
menettänyt siinä henkensäkin kuten hänen taatansa. Lauloihan se julma
meri kasvattipojalleen kehtolaulua, se oli usein monen hautanakin.
Poika perisi kaikki, saisi käydä kouluja, hänestä tulisi kerran
ison valtamerilaivan kapteeni. Niin. Sitte tarpeeksi rehkittyään ja
rikastuttuaan Kurtti heittäisi koko homman Miilinkin pelon takia ja
rupeaisi vanhana paikkaamaan verkkoja.
* * * * *
Tulli-Mikko virkkoi tiellä luotsille:
— Kas, kitupiikki palaa Kurtin saunassa, mennääs katsomaan, mitä siellä
taas hommataan. Se Kurtti olisi saatava kerran kiinni, lurentreijari,
lurjus.
— Hohoo, haukotteli luotsivanhin, oliskohan sillä pirtua, minulta kun
jo loppui.
— Älä hiidessä siltä utele, muuten se on varuillaan.
Särkän tirkistellessä tulivat miehet pihaan. Särkkä vihelsi heille.
Ahnehtiessaan siinä naapurin vaimoa ja hänen omaisuuttaan pälkähti
Särkän päähän pirullinen juoni ilmiantaa kaikki Tulli-Mikolle. Siten
hänkin saisi osuutensa takavarikoinnista. Mutta — samalla hän itse
voisi joutua syytteeseen tullipetoksesta. Konsta oli häntä viime
aikoina kohdellut hiukan tylysti ja epäluuloisesti. Särkkä ei siis
vielä ilmaisisi, mutta tilaisuuden sattuessa hän järjestäisi asian
omaksi edukseen. Tulli-Mikko tuli hiukan hätäisenä ja vahingoniloisena
Särkän luo, he alkoivat kuiskutella. Vanha vaisto pettää tullia
oli herättänyt Särkässä ovelan tuuman saada Tulli-Mikko juuri nyt
tarkastamaan taloa, myös saunaa. Sinne ei Mikko säädyllisistä syistä
tietysti menisi, sen Särkkä aavisti. Halu pettää oli hänessä jotain
synnynnäistä.
— Onkos tietoja? Mikko uteli.
— Mitäpäs tässä, Särkkä väitteli.
— Taisitte tulla Portkundaasta, kuinkas kävi?
— Haaveri, haaveri. Saareen lie kätketty, jos on kätketty.
— No entäs kellari, aitat ja sauna? kyseli taas Mikko.
— Vai sauna? Ei siellä mitään ole.
— Kas, kas, katselenpa saunaakin.
Mikko raotti saunan ovea. Siellä hän näki Miilin kylvettävän lasta,
jonka syntymisestä hän mannermatkojen takia ei vielä tiennyt. Särkkä
sanoi tahallisen äänekkäästi: »Älkää saunaan menkö, siellä...»
Tulli-Mikko hiukan säpsähti avatessaan oven. Sitte hän kikatti ja
lasketteli piloillaan:
— Ai, ai, täällä tehdäänkin pikkasia. Mikko sulki oven nauraen, kulki
tupaa kohden ja naputti ovea.
Kurtti karjaisi: »Kuka lempo siellä yöllä kolkuttaa, tule vaikka olisit
itse pääpiru!»
— Minä vain, sanoi Mikko ja astui tupaan.
— Mitäs on asiaa, sanoi Kurtti.
— Virkani puolesta minä vain tulin. Olet tullut Vironreissulta, sinua
on jo kauan epäilty, sinä olet saaren suurimpia kruununvarkaita. Aina
sinä olet välttänyt... mutta kerran minä nappaan sinut kiinni.
— Etsi joka nurkka jos haluttaa. Keskellä yötä tulet tänne häiritsemään.
— No enhän minä, enhän minä yörauhaasi riko, kunhan hyvällä ilmoitat,
minne olet tavarat kätkenyt.
— Sitä en ikinä sano, mene jo, muuten tästä tuleekin toisenlainen
leikki.
— Sinä uskallat vastustaa virkavaltaa.
— Mikäs virka sinulla, koiran virka ja villat ja urkkijan palkka!
Haluttaakos juoda malagaa, niin, juo, salajuoppo! Vai pitääkö olla
rahaa? Kurtti heitti viisipennisen pöydälle.
— Kuules, junkkari, älä häväise, olispa täällä todistajia, mutta eihän
tuo kuuromykkä mitään voi todistaa.
— Niin, Tohmo on reilumpi mies kuin sinä ja koko sinun virkakuntasi. Ja
lähde jo tästä, muuten en vastaa teoistani.
— Tiedätkös, kuinka isäsi kävi.
— No kuinkas sen kävi?
Mikko piruutteli:
— Istui kerran Viipurinlinnassa tiilenpäitä laskemassa ja ajoi
kännipäissään karille.
— Anna olla isävainajan rauhassa! Nyt on jo maatapanon aika. Tuossa
on ovi! Kurtti nousi varpailleen, notkahutti polviaan ja nosti
puukkovyötään.
— So, so, hiljempää, kyllä ajamattakin lähden. Mutta kyllä minä tämän
muistan.
— Mene! huusi Kurtti!
— No, ennen kuolemaa kai tavataan vielä, mutta silloin et pääsekään
näin vähällä.
Mikko Iäksi ilkeästi nauraen. Pihalla hän vielä hetken rupatteli
Särkälle. Lupasi hänelle palkkion sekä osan saaliista. Mikko löi kättä
ja läksi. Kaksimielisenä Särkkä astui tupaan. Kurtti käski: Hei, nyt
juodaan, soikoon horna, täällä se tullikoira kävi nuuskimassa. Auta
armias nyt koko maailmaa, tekisi mieli lyödä! Ja Pitkä-Peetrokin koitti
raiskata vaimoni. Hii, nyt on koko tupa täynnä perkeleitä. Kyllä minä
sen konnan talvella tapaan ja silloin vaikka tapan.
* * * * *
Kurtti oli humaltunut. Särkkä maisteli ja punoi juoniaan: »Niin, sahaa
sinne ulkosaaren jäähän railo ja anna ryykkärin sinne upota. Meri on
mykkä, meri ei puhu mitään.»
Kurtti hoputti ja ärtyi.
— Ja sinäkin, Särkkä, mikset katso silmiin, taidat sinäkin minua
pettää. Sinulla on häijy katse, miksi sinä aina vilkuilet vaimooni.
Sano, vastaa, miksi? Nyt minä tahtoisin tapella. — Kurtti nosti kättään.
Samassa Miili astui puhtaan punakkana tupaan, hän kiersi käsivartensa
Kurtin kaulaan ja sanoi:
— Tyynny, Kurtti, miksi sinä Särkkää moitit? Särkkä esteli äsken
Tulli-Mikon tulemasta saunaan minua häpäisemään.
— Entä rommiankkurit? huudahti Kurtti. Miili tyynnytti ja lohdutteli
häntä.
— Särkkä ne pelasti niinkuin minun kunnianikin. Syyttä sinä Akkia
soimaat. Tämä yöttö vie meidät perikatoon.
— No, no, juodaan pois riita, Särkkä. Olen kännissä.
Kurtti siinä sammalten, kunnes vihdoin heittäytyi vuoteelle. Hänen
avonaisessa suussaan oli nyt jotain raakaa, jota Miili ei ennen
ollut huomannut. Särkän lähdettyä Miili purskahti itkuun. Hän valvoi
kauan ja katseli miestään lemmensäälillä. Tuntui kuin se yo olisi
autioinut onnen, ikäänkuin onnettomuuden outo varjo jo olisi seissyt
ovenpielessä. Ulkona ulvoi tuuli tuvan nurkassa. Rantakalliot
kumahtivat hyrskyjen hyökätessä. Vuoren pykäläinen, ryhmyinen selkä
syöksyi kuin sylipainiin alas kuohuvaan meren jättiläiskitaan.
* * * * *
Kurtti otti orhin tallistansa ja valjasti sen pitkän reslareen eteen.
Siihen hän sulloi suolasäkkejä sekä tulitikkulaatikoita viedäkseen
ne Viroon. Hän karahutti alas merelle maahelliä pitkin. Oli kylmän
viiltävä alkukevään ilma. Paksut lammasnahkaturkit yllään sekä
hyljekintaat käsissä Kurtti ajoi nyt aavaa, lumipeittoista merta.
Kellankelmeinä kaarsivat taivaanrannat, suuret saaret hohtivat
huurreharsoisina, ja pienemmät luodot välkkyivät kuin suuret valkeat
valaat. Hän sivuutti monet ulkosaaret, joiden kalliorannoille oli
kohonnut ahtojäitä, jotka kimmelsivät kristallitorneina. Kurtti näki
kaukana merellä talvikalastajat, jotka olivat jäälle pystyttäneet
telttojaan, hakanneet jäähän avannoita, joiden alitse he kuljettivat
verkkojaan. Toisaalla hän näki hyljekyttien ryömivän jäällä valkoisiin
vaatteisiin puettuina. He lykkäsivät edellään leveitä suksia. Kyttä
veti jälessään kainaloitten ympäri sidotulla nuoralla tankoa, minkä
kärkipuolella oli haarukka pyssyn piippua varten. Pyyntipaikkaa
lähestyessään pyyntimies hiipi sukkasillaan luotoa kohden jäärikoksien
taakse työntäen tankoa edellään. Pyssynpiippukin oli liidulla
valkaistu. Hiljaa hiipi kyttä hylkeen liotusreikää kohden, hylje oli
noussut hengittämään aukkoon, jonka se oli »puhunut». Kuului pamaus, ja
hyljekoira syöksyi vimmattuna hylkeen kimppuun.
Kurtin vieressä reessä istui Särkkä viluisena. Hän olisi jäänyt
kotiin, mutta Kurtti oli pakottanut hänet matkalle. Siitä hän oli nyt
nyreissään. Reenpohjalla oli jääsaha sekä tuura. Särkkä arvasi nyt
Kurtin aikeet. Olihan Särkkä itse puoleksi piloillaan niin neuvonut.
Kurtti istui vaiti, hän aikoi siis surmata rantaryykkärin tai asettaa
hänelle ansan. No, itsepä siitä vastatkoon, — Niin ajelivat miehet
tuntikausia, kunnes kotiranta jäi kauas silmänsiintäviin. Kurtti
lähestyi pitkän ajelun jälkeen etäistä ulkoluotoa liki Viron rantaa.
Hän nousi nyt reestä. Särkän avulla hän nyt sahasi merenjäähän hevosen-
ja reenmittaisen aukon, jota hän vähitellen oli laajentanut. Vähitellen
oli hän ruoskaa käyttäen ja karjaisten opettanut hevosensa loikkaamaan
yli aukon. Hevonen korskui ja nousi takajaloilleen. Siten Kurtti sai
sen vihdoin väkisin tekemään kuolinhyppynsä. Se hyppäsi kaaressa yli
laajennetunkin aukon. Reki ja mies soljahtivat mukana. Onnellisesti
tämä koe sujui. Kurtti kätki nyt tuuran ja sahan luodolle ja ajoi
iltayössä Viron rantaan. Hän kävi majapaikassa, onnellisesti hän oli
saanut salatavarat maihin. Kiire hänellä oli, jo samana yönä hän
aikoi palata. Sillä virolaiset kalastajat kertoivat myrskyn rikkoneen
Suomenlahden jään. Pitkin rosoista rannikkoa oli nähty pitkiä repeämiä,
ja koivistolaisia kalastajia oli nähty tuuliajoilla jäälautoillaan.
Kurtti toivoi vielä ehtivänsä kotiin kiertämällä ulkoluotoja, joissa
jää oli vahvempaa. Hänellä oli nyt lastinaan riianpalsamikruuseja,
ne hän oli kätkenyt heiniin reen pohjalle. Hän ajoi hiljaa pitkin
rantajäätä, kulkusen hän oli täyttänyt heinillä, ettei ääni kuuluisi.
Sillä rantaryykkärit olivat taas liikkeellä. Olivat ehkä saaneet vihiä
Kurtin käynnistä. No saisivat tulla, nyt hän valmistaisi heille kylmän
kylvyn. Hän tahtoi viekoitella heidät jäälle. Rannalta kuuluikin jo
vieraan hevosen korskuntaa, siihen vastasi Kurtin orhi. Ja nyt kuului
pitkin rosoista iljannetta kavioiden kopsetta. Kaksi rantaryykkärin
hahmoa näkyi hämärässä, ne suuntasivat tiensä kohti edellä liukuvaa
rekeä. Kurtti hoputti hevosta, kasakat olivat jo lähempänä. Kurtti
erotti jo pitkän-Peetron, Peetro ajoi edellä, toinen kasakka jättäytyi
vähitellen jälkeen ja kääntyi pian rantaan päin. Mutta Peetro vain
kiihdytti kannustaen ratsuaan. Kurtti suuntasi ulkoluodon jääaukkoa
kohden. Kuului jo hevosen läähätys takana. Peetro nousi satulastaan ja
huusi:
— Seis, muuten minä isken keihäällä.
Särkkä painautui peloissaan reenpohjalle, mutta Kurtti vain ilkkui:
— Iske vaan, kyllä sinä osaat suuta soittaa naisille, mutta et osaa
tapella. Et sinä minua voita, senkin rietas ryssä! Tulehan meille,
jos uskallat, niin pääset saunaan, kuuma löyly ja selkäsauna, siinä
sinulle! Siellä on kuuma kuin ryssän helvetissä! Tulehan!
— Sinä se oletkin, Kurtti, kyllä arvasin. Mutta nyt et pääsekään
karkuun, ajan sinua takaa vaikka kotiisi saakka. Kyllä sen nyrkiniskun
nyt saat maksaa, kytken sinut rautoihin ja vien Tallinnan tyrmään. —
Samassa singahti keihäs ja tarttui reslareen häkkiin.
— Kas vain, sain hyvän hyljekeihään. Kiitos lahjasta. — Pistooli
ojennettuna karahutti nyt Peetro. Samassa ehti Kurtti jo aukolle, hän
ruoski orhia niin, että piiskanvarsi taittui. Orhi hypähti hurjana
ilmaan ja loikkasi niin, että vatsa vongahti, yli jää-aukon. Jälessä
ajoi kiihkeätä vauhtia Peetro, hän ei nähnyt hämärässä railoa. Hän
suistui suin päin sulaan veteen. Kurtti nousi reestä ja nauroi. Kurtti
kuunteli. Mereltä kuului kummaa kohua. Siellä räiskyi ja ryskyi,
ahtojäät iskivät ahtojäihin, jotka halkesivat. Ankara myrsky oli
irroittanut jäälauttoja. Hän kuuli jään kaukana vongahtavan, ranta
ritisi pitkin pituuttaan, mutta edessä näkyi vielä kiintojäitä. Jäät
saattoivat lähteä liikkeelle yhdessä yössä. Nyt oli miehillä kiire.
Avonaisessa jääsohjussa taisteli Peetro henkensä puolesta. Ratsu
oli vaipunut jään alle, Peetro kohosi jäänreunalle, mutta silloin
Kurtti juoksi ja painoi pään veden alle. Kurtti näki vain huitovan
käden sekä sameisen silmän. Sitte hän ei nähnyt mitään. Myrsky kohisi
kaukana. Kurtti heittäytyi äkkiä rekeen, asetti keihään reenpohjalle
ja karahutti suoraa tietä kaukaista kotirantaa kohden. Hänen ajeltuaan
monia tuntia jää alkoi äkkiä notkua, Kurtti näki ympärillään yössä
mustia railon silmiä. Hän oli näkevinään poreita, ne nousivat kuin
ihmissilmät meren syvyydestä. Syyttäviä, suuria, sameita silmiä, ne
seurasivat reen sivulla, ne hyppelivät kuin lumitähdet hangella. Kurtti
käänsi pois kasvonsa, ne olivat kauhusta kalpeat. Merivirrat liikkuivat
ja estivät paluun. Kaikkialla ammottivat aukot, vesivuoret vyöryttivät
ahtojäitä, jäälautat murskaantuivat Kurtin ympärillä, sillat särkyivät,
kun hän kiersi kuiluja. Hauras lautta kääntyi avomerelle, orhi vaipui.
Kurtti irroitti aisat, heitti ohjat. Kurtti ui nyt reessä. Särkkä
alkoi huutaa apua, mutta Kurtti komensi: — Älä huuda, vaan iske puukko
reenlaitaan. Näin sitä ehkä nyt mennään viimeiselle tuomiolle ja tapaan
siellä Peetronkin.
Hyrskyt heittivät miehiä milloin aallon harjalle, milloin he taas
vaipuivat reen reunoista pidellen aallon pohjaan. Kurtti tarttui
keihääseen, sen ja reenjalaksen varassa hän pysytteli veden pinnalla.
Miehet ajelehtivat kauan yöpimeässä märkinä ja väsyneinä. Toisinaan
kädet tahtoivat kentästä uupua, mutta Kurtti vain ponnisteli. Ja kuin
ihmeen kautta ilmestyi silloin pimeästä heidän raukeitten silmiensä
eteen jotain suurta ja valkeata. Särkkä oli jo huutanut äänensä
käheäksi, hän ei ymmärtänyt sitä ihmeellistä, valkeata parkkilaivan
valkoiseksi purjeeksi, joka heitä lähestyi. Se tuli kuin suuri,
valkea taivaanlintu avuksi. Korkea hyrskylaine heitti reen ja miehet
laivankannelle. Kuin ihmeen kautta he olivat pelastuneet. Parkkilaiva
purjehti reivatuin purjein kohti kotisaaren majakkatulta. Laivasta
heitettiin merkkitulia ilmaan. Luotsinmajasta tuli iso haapio noutamaan
merihädässä olleita. Raskain askelin kulki Kurtti rantakallioita pitkin
kotiinsa. Hän ei käsittänyt, miksi hän vielä kantoi kädessään keihästä.
Hän näki vielä Peetron sammuvan silmän, häntä puistatti. Oliko hän
surmannut? Mutta Peetrokin olisi iskenyt häntä tällä samalla keihäällä.
Kurtti oli voittanut. Ei kukaan tiennyt yön salaisuutta paitsi hän ja
Särkkä. Mutta yksikin sen tiesi... Kurtti katseli Särkkää vihaisesti,
hän vihasi häntä kuin omaa rikostaan. Hän erosi hänestä, hiipi hiljaa
huoneeseensa. Hän huokasi raukeasti, riisuutui ja jäi miettimään. —
Niin, hevonen oli mennyt, lasti mennyt ja sielun rauha oli mennyt iäksi
päiväksi. Mutta kyllä kaikki unohtuisi. Kurtti puri huultaan ja asetti
varovaisesti keihään seinälle vuoteen yläpuolelle. Saisihan se siinä
olla muistona yön kamppailuista. Hän hiipi hiljaa vaimonsa vuoteen
viereen lattialle. Siihen hän väsyneenä nukahti. Hän käänteli usein
unissaan ja höpisi hämäriä sanoja, aivoissa kulki hirveä myllerrys.
Myrskyn raivot ryskyivät ikkunapieliin. Kaukana merellä kiitivät
tyrskyjen valjut varjot kuin ratsuilla rientäen ja riutuivat mykkään,
mustaan luodon laitaan. Pieni lapsi kätkyessä huitoi kerran kättään.
Kaikki oli tuvassa kaamean hiljaista, ikäänkuin siinä hiljaisuudessa
olisi liikkunut pahoja voimia.
* * * * *
Kurtti oli saanut kokoon säästöjä salakuljetusmatkoillaan, häntä
pidettiin jo varakkaana miehenä. Hän alkoi nyt vastapäiselle kalliolle
vedättää omasta metsästä tukkipuita. Niitä hän Tohmon kanssa kaatoi
maahellin takaa rannoilta, joten niitä oli helpompi haapiolla
kuljettaa. Kivijalkakin oli jo puolivalmiina. Sinne kalliolle hän
rakentaisi uuden unelmiensa linnan. Mutta työt jäivät kesken.
Kurtti oli sen talviöisen merikamppailun jälkeen railon jääsohjossa
muuttunut umpimieliseksi ja levottomaksi. Hän ei viihtynyt enää
kotona, kulki yksin yksinäisillä luodoilla hylkeitä ampumassa tai
teki uhkarohkeita yöttömatkoja. Mannersaarilla hän väijyili hirviä
ja ampui niitä luvattomallakin ajalla. Hätyytettyinä olivat hirvet
uineet maalta saarille. Usein ajoi hän niitä purrellaan takaa ja
kellisti ne tarkalla luodilla, möi nahat ja lihat rantakaupunkiin.
Hirvensarvet oli hän ripustanut ulko-oven kamaraan. Vanhoissa
ulkoluotojen kalasaunoissa hän piileskeli peläten murhan ilmituloa.
Vaistomaisesti hän vältti rantaryykkärin surmansilmää ulkoluodon luona.
Hän kuljetti viinaa ja alkoi itsekin juoda. Särkkä väitteli ja teki
esteitä. Särkkä syytti itseään, hänhän oli neuvonut Kurttia sahaamaan
aukon. Mutta Kurtti oli painanut kasakan pään jään alle, syyttäköön
itseään. Kun Kurtti epäluuloisena ja hurjana palasi matkoiltaan,
vaimo koetti hellillä sanoilla taltuttaa hänen mielenpurkauksiaan.
Asettuipa joskus oven eteen, kun Kurtti hurjapäissään aikoi kylille
tovereita hakemaan. Kurtti epäili ja pelkäsi Särkkää. Särkkä oli
elävä todistus salarikoksesta, sen Särkkä voisi heikkona hetkenään
ilmaista. Mutta Kurtti uhkaili. Tunnontuskat ajoivat häntä aavalle
merelle uhallakin ohi ulkoluodon, omituinen voima kuin merenvirta
veti häntä surmapaikalle. Uhalla hän haapiollaan ajoi joskus yli
särkkien ja karien kuin olisi etsinyt kuolemaa. — Särkkä autteli
Kurtin poissa ollessa Miiliä, hän kantoi vettä ja toi puita takkaan,
ilahutti häntä pitkinä syysiltoina hauskoilla merikaskuilla. Hän
käytti hyväkseen Miilin äidinrakkautta. Päästäkseen lähemmäksi
naista, jota hän jo nuoruudesta saakka oli halunnut, hän veisteli
lapselle kaarnalaivoja, valmistipa pienen purjelaivankin. Taitavasti
hän nyöreillä punoi purjeet ja mastot litteiksi ja pujotti laivan
lasipulloon. Nyöristä vetäen saatiin purjeet pullossa mastoihin. Ja nyt
sitä yhdessä pienokaisen kanssa seilattiin luumulastilla Rio Janeiroon
ja Honoluluun. Nämä olivat Miilille lepohetkiä. Särkkä oli varuillaan,
hän tahtoi hiljaa vieroittaa vaimon mielen miehestään ja voittaa
alttiudellaan hänen sydämensä. Ja vaimo alkoikin kammoa miestään. Sillä
kun Kurtti saapui kotiin ja näki Särkän tuvassa sekä seinällä riippuvan
keihään, hän saattoi niin raivostua, että ajoi Särkän, vaimon ja lapsen
yönselkään. Yöllä hän kavahti unestaan ja pelkäsi keihään putoavan
päähänsä. Mutta hän ei ottanut sitä seinältä, hän ei tahtonut näyttää
taikauskoista merimiespelkoaan. Olisihan se keihäs voinut sattua Kurtin
selkään silloin meren jäällä, mutta kohtalo oli suunnannut iskun
syrjään. Itsepuolustuksekseen oli Kurtti painanut pään jään alle. Niin
hän selittäisi, jos Tulli-Mikko tai kruunun-perämies häntä tutkisivat.
Sillä Särkkään ei ollut luottamista. — Kurtin kätköpaikoista alkoi
kadota yhtä ja toista, hän epäili Mikkoa, hän epäili Särkkääkin,
mutta ei rohjennut häntä julkisesti syyttää. Kohtauksien jälkeen hän
kohmeloisena itki ja pyyteli anteeksi vaimoltaan. Huhu alkoi liikkua
kylillä, että Kurtti oli hiukan sekapäinen. Tukit lojuivat kalliolla
ja talo joutui rempalleen. Mannerkapakoissa Kurtti vain hummasi ja
tuhlasi merimiesten ja rantajätkien seurassa säästöjään. Hänen täytyi
nyt tehdä rohkea kaappaus, oikea jättiläisyritys, josta hänen maineensa
salakuljettajien kuninkaana vain kasvaisi. Hän oli Stuckmannin
kauppahuoneen kanssa mantereella sopinut suuresta salalastin
kuljettamisesta Saksan Memelistä. Hän toisi sieltä kalliita kankaita,
intialaista silkkiä, norsunluita ja jalokiviä. Ja hänen voittonsa
olisi niin suuri, että hän voisi jatkaa rakennustöitään. Tai jättäisi
hän ne sikseen ja matkustaisi Astoriaan koettamaan onneaan. Siellä
unohtuisivat kaikki entiset muistot ja rikosten jäljet painuisivat
unohduksen usvaan.
Särkkä liikuskeli omilla retkillään, kävi joskus ajoverkoilla ja
kalasaunoilla, hän kyyryili tullimiesten luona ja purki kylässä
salattua pilkkaansa. Sopivassa tilaisuudessa hän Kurtin merellä
ollessa ilmaisisi Kurtin murhaajaksi. Hän kostaisi sen, että Kurtti
jo kerran oli ajanut hänet kovakouraisesti tuvasta. Kulki tieto,
että outo ruumis oli ajelehtinut nimettömälle meren saarelle.
Kirous oli tullut Kurtin kotiin. Salaperäiset voimat ahdistelivat
nyt häntä ja hän päätti ennen talvea tehdä matkansa Memeliin. Mutta
Tulli-Mikko oli käynyt rohkeammaksi, hän oli jo kerran löytänyt Kurtin
kätköt vuorenrotkosta. Mikko oli saanut viranomaisilta nuhteita
leväperäisyydestään. Siksi hän oli hankkinut jahtiinsa uudet, isommat
purjeet. Hän alkoi iltaisin risteillä yöttöreiteillä, hän oli Särkän
kautta saanut vihiä siitä, että Kurtti pyhäinmiesten aaton aikaan toisi
suuren, kalliin lastin Saksasta. Saaliinjako ja toivo palkinnosta
tekivät Mikon nyt valppaammaksi, hän oli asettanut jahtinsa keulaan
pienen kansitykin sekä saanut avukseen uuden, nuoren ja reippaan
tullimiehen. Särkkä toivoi nyt, että Kurtti joutuisi satimeen, saisi
ehkä surmansa tai joutuisi linnaan. Hän tiesi Kurtin luonteen, ettei
tämä vastustamatta antautuisi, vaan panisi kovan kovaa vastaan. Siitä
hän saisi vain pitemmän rangaistuksen. Ehkä Miili vallan kyllästyisi
mieheensä, ottaisi eron ja Särkkä astuisi tilalle pelastajana. Särkkä
kiihoitteli Kurttia matkalle, mutta ei seurannut mukana, teeskenteli
sairautta saadakseen olla yksin Miilin lämpöisen sulouden lähellä.
Ennen pyhäinmiesten päivää Kurtti purjehti Memeliin, kansimiehenä vain
kuuromykkä Tohmo.
* * * * *
Kotiin pyrki Kurtti pyrysäässä, lumimyrsky möyrysi Suomenlahdella.
Kaljaasin kansi oli jäässä, niin mastot kuin touvitkin, ja
jääpuikkoja riippui koijan katolta. Tulli-Mikko oli majakkakallioilta
kaukoputkellaan seurannut Kurtin tuloa. Hän oli nopeasti pannut
jahtinsa purjehduskuntoon. Uudet purjeet hohtivat lumivalkoisina, kun
hän maahellin taakse jäi väijyksiin, siellä ei käynyt niin korkeata
aallokkoa. Kurtin kaljaasi oli nyt raskaassa lastissa, tuuli oli
navakka. Lasti oli siis kallisarvoinen, siitä oli Särkkäkin vihjannut.
Kotikallioita kohden luovi Kurtti, kun tullijahti äkkiä tuli esille
kallioniemen takaa. Kurtti huomasi sen, edessä oli kareja ja saaria,
hänen olisi täytynyt kiertää ehtiäkseen kätköpaikalle. Hän kääntyi
sentähden takaisin merelle. Kuin kiitävä hollantilainen, sadun
salaperäinen mertenkävijä Kurtti seisoi kookkaana ruotelin takana ja
Tohmo veti mastoon kaikki huippupurjeetkin. Kolme klyyvaria lepatti
kokkapuolella, kaljaasi kallistui ja sai vauhtia. Mutta tullijahtikin
edensi vauhtiaan, niin luovivat ja risteilivät molemmat alukset. Alkoi
ankara kilpajuoksu talvisyksyisessä säässä. Kurtin nyrkki oli aivan
sininen hänen vääntäessään ruotelia. Mutta tullijahti oli niemeltä
lähtien jo päässyt tuulen yläpuolelle ja kaljaasi kulki lastinsa takia
raskaasti. Kurtti arveli jo heittää lastinsa mereen sekä ankkuroida.
Kalliit kivet ja timanttikotelot hän aikoi ankkurin ketjuun sidottuina
kätkeä mereen, mutta sääli tuli muutakin tavaraa. Saaliinhimoisena
ja kiukkuisena entisten kolttosten takia Tulli-Mikko päätti hinnalla
millä saavuttaa vanhan vihamiehensä sekä vangita hänet. Mikä riemu
olisikaan kuljettaa Kurttia käsirautoihin kytkettynä läpi kylän. Eipä
silloin Kurtti kaikkien kuullen häntä pilkkaisi. Allapäin astelisi
korska ja kopea merisissi. Kurtti huomasi tullijahdin lähestyvän, hän
näki jo pienen kansitykin suun. Hän kiristi hampaitaan ja kallistutti
tahallaan kaljaasia saadakseen suuremman vauhdin. Kunhan hän pääsisi
avomerelle, niin hän olisi pelastettu, sinne myrskyjen pahimpaan
pauhinaan ei Tulli-Mikko uskaltaisi häntä seurata. Mutta hän erehtyi,
nuori tullimies oli rohkeampi. Tullijahti yhä vain läheni.
Tuulen mukana huusi nyt Mikko voitonvarmana:
— Seis, muuten minä ammun ja isken tulta kansitykkiin.
— Tuhlaa tuuleen, kuiva ruutisi kastuu.
— Kyllä sinut elävänäkin otan. Kätkösi jo tutkin. Ja olen havainnut ja
harkinnut sinut Peetron murhaan vikapääksi. Vien sinut Viipuriin ja
pistän torniin. Mutta ensin kytken sinut köydelläsi mastoon.
— Sopii yrittää, ota kiinni lokki lennosta jos saat. Varo puukkoani,
jos kannelle uskallat. En sua säikähdä, köytä, köytä, köytä, täss' on
pesti, ettäs perässä pysyt.
— Senkin rantarosvo, kolmasti varoitan, sitte ammun, jollet hyvällä
suostu.
— En ikinä! Vai Särkkä perkele minut petti! Tästä taitaa tulla
verikestit, tilit teen sen kurjan konnan kanssa. Vai murhaan syypääksi!
Pois alta, tullikoira, ja auki reitti!
Äkkinäisen päähänpiston valtaamana ja tavoittaakseen Särkän vaikka
henkensä uhalla sekä välttääkseen takaa-ajajien taholta vaanivan
vaaran Kurtti nyt äkkiä käänsi kaljaasin keulan maata kohden. Hän
päätti tehdä hurjan kuolemanhypyn, yli karisen matalikon, kunhan vain
saisi hurjan vauhdin. Mereltä tulikin iilintapainen tuulenpuuska.
Kääntyessä kaljaasin kaikki purjeet nyt pingoittuivat, kaljaasi eistyi
jättäen taakseen tullijahdin, se ei rohjennut lähestyä vaarallisia
salasärkkiä. Kurtti syöksyi nyt kaljaasillaan pitkin syvännettä ja
raakapurjeen puomi viisti vettä. Särkkien vedenalaiset särmät riistivät
kaljaasilta osan emäpuuta. Kurtti karahutti kolinalla ja kauhealla
rytinällä yli karikon. Ruuma rusahti, keskimasto kaatui ja perä peittyi
lumisohjeen sekamelskaan. Korkea, yhdeksäs jättiläishyökyaalto hyökkäsi
nyt korkealle ilmaan ja nosti pauhaavalla paukkeella ja tempauksella
kaljaasin karilta. Silloin jahdista kuului pamaus, tykinsuusta lensi
kolme pikkukuulaa, yksi sattui peräsimeen, toinen Kurtin käteen ja
kolmas selkään. Toisella kädellä, seisoen peräkannella kuin muinoinen
merten rosvopäämies Kurtti ohjasi nyt kaartoteitse syrjäisen salmen
kautta kotisaaren valkamaan. Siinä seisoi hän jäykkänä ja järkkymättä,
katsoi taakseen ja pui toisella kädellään nyrkkiään.
* * * * *
Kurtin poissa ollessa oli Särkkä usein käynyt Kurtin tuvassa. Hän
lohdutteli murehtivaa Miiliä ja koetti imelästi mairitellen olla
hänelle mieliksi. Hän liekutti lasta, sytytti valkean uuniin sekä
rupatteli tyhjiä tarinoitaan pitkän syysillan painoa poistaakseen. Hän
ahmi silmillään nuoren vaimon armautta ja teki laskelmia viekkaissa,
vietillisissä ajatuksissaan. Hetken valmistettuaan puhettaan
kauttarantaisilla viittauksilla hän sanoi hiljaa tekosääliä ja
osanottoa ilmaisevalla äänellä:
— Älä pelästy, Miili, luulen, että tämä on Kurtin viimeinen matka.
Tänään Tulli-Mikko vangitsee Kurtin tai... no niin... Pääsethän
miehestä rauhaan, eihän sinun avio-olosi ole muuta kuin helvettiä maan
päällä. Kurtti rääkkää ja kiusaa sinua syytöksillä. Ja minua, parhainta
ystäväänsä hän härnää ja hätyyttää. Mitä olen Kurtille tehnyt? Täällä
olen ollut turvanasi, kun olet yksin ollut ja jään vastakin — niin,
vaikka iki-ajoiksi, niin... jos sattuisi, että Kurtille tapahtuisi
äkkionnettomuus. Sitä emme kukaan voi edeltäpäin aavistaa. Esimerkiksi
äkkikuolema. Niin, minun täytyy se sanoa, vaikka se koskisikin.
Kurttia epäillään Peetron murhaajaksi. Tahdotko sinä olla murhaajan
vaimo? Kurtti tuomitaan ehkä elinkautiseen vankeuteen ja sinä jäät
yksin. Mutta älä itke, minä hoidan talosi ja lapsesi sekä sinutkin...
niin nain sinut, jos suostut jakamaan elämän pienet ilot minunlaisen
yksineläjän kanssa. Ajattelehan...
Särkkä keskeytti kiusaajansanansa, kun tuuli toi paukahduksen kaiun
kalliolle. Miili säpsähti ja nousi pystyyn.
— Ei, ei, tuhat kertaa ei, se ei voi olla totta, tämä on hirveätä, ei,
ei, ei, valitti vaimo.
— Totta se on ja kuule! Äsken pamahti, minä luulen, että Kurtti on
jo kuollut! Tullijahti ajaa häntä takaa. Kuollut ja sinä olet vapaa!
Tyynnyhän, tyynnyhän, Miili, et usko, kuinka sinusta olen pitänyt.
Aina, aina vain olet mielessäni ollut, rakas, sinä rakas...
Särkkä nousi. Kiihkeänkuumaa mielikuvaa luoden hän äkkiä tarttui Miilin
vapisevaan käteen, kiimoissaan hän kahmasi vaimon rintojen kahta
kumparetta ja tempasi hänet väkisin rintaansa vasten.
— Ei, ei, pois, petturi, sinä mietit murhaa, sinä olet murhannut
Kurtin. — Miili nosti kätensä kalpeille ohimoilleen ja torjui Särkän
luotaan. Kaikki on kadotusta, kaikki toiveesi ovat turhia. Kurtti
kuollut! Oh, minäkin tahdon nyt kuolla, minä en kestä tätä, kestä tätä,
oh!
Miili pyörtyi ja horjui. Särkkä otti hänet käsivarsiensa väliin ja
suuteli häntä kiihkeästi.
Samassa astui Kurtti tupaan. Jäässä kalskaen hän kulki hitaasti
keskelle permantoa, hyhmääntynyt öljytakki päässä. Pieksut tippuivat
verta ja palkit siitä tahraantuivat. Kalpein kasvoin Kurtti katseli
kauhean kalseana vaimoaan ja vanhaa ystäväänsä. Jäinen henki huokui
hänen hurmeestansa, jokainen hänen jänteensä oli kuin jäänä, katse
jäätä. Hyisin huulin hän kuiskasi hirveällä, haudanhiljaisella äänellä.
Ääni kaikui onton onnettomana:
— Särkkä, kaikki kuulin, kuule, kaikki kuulin, kaikki tiedän...
kuule... kahden kuollaan... ennenkuin nyt kuolen, kuolet, konna!
Kurtti talutti vaimon vuoteelle. Katseli hetken lasta, joka uinaili
kehdossa pyöreänä ja pörröisenä. Huudosta se heräsi ja katseli suurilla
tummilla silmillään pitkää miestä, joka kurottautui, kohosi ja tempasi
seinältä pitkän keihään. Särkkä seisoi hänen edessään vavisten
sanattomana ja sekavana. Äkkiä ja vihanvimmoissaan Kurtti karjaisten
hyppäsi tasajalkaa permannolla ja iski keihään kärjen Särkän rintaan.
Särkkä kaatui pitkin pituuttaan. Kurtti tempasi hänet kouriinsa ja
heitti ikkunasta mereen. Sitte hän hoipersi ja lysähti lattialle kehdon
viereen. Siihen hän korahtaen kuoli. Toinen käsi oli hervahtanut
kehdon laidalle. Lapsi huitoi pienillä sormillaan, tarttui veriseen
käteen ja hyväili sitä hymyillen, ikäänkuin se olisi hyvästellyt meren
matkamiestä, niinkuin ennen niin monta kertaa, kun isä oli lähtenyt
jonnekin, hyvin, hyvin kauas, yön pimeyteen ja tummaan tuntemattomaan.
Hymyili, hymyili, eikä ymmärtänyt äidin itkun syytä.
Meri riehui kuin äitipuoli säälimättä saaren rintalastaan, myrskyn
suurta poikaa. Hyrskyjen komahtaessa rantakallioihin tuntui kuin kirkon
malmikello olisi kumahtanut. Ja myrskylinnut saapuivat vinkuen mereltä,
hännit huusivat ikäänkuin nälissään, ne kaartelivat yli tuvan katon
kimakasti kirkuen kylmässä ilmassa. Surulliset syystähdet tuikkivat
jo usvaisen tahmealla taivaallaan, ikäänkuin ne olisivat oudostelleet
ainoastaan omaa suurta arvoitustaan.