Syrjässä saaristokylässä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä
kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille
väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden
saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat
ilman opastusta ja ohjausta. Kun isä ei voinut pitää niitä kurissa, hän
nai erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren,
jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan
mökkiin.
Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili
rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä
miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja
nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata
äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin.
He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten
verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka
kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.
Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin
pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki
kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas
oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan
taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli
kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa
asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä
eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia
ja merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin
mökin rantaan, ja hän oli purjehtivinaan luumulastineen kauas vieraille
maille. Sieltä toisi hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten
menisivät he tietysti naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta
Matsaan aikana ei Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia,
irvisteli Matsas, Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa
vanhempaa veljeänsä.
Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia,
ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi.
Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja
sydämellinen, samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren
ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi
karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä
mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei
Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi
saada valtaansa ujon nuorukaisen.
Eräänä päivänä Matsas ja Jyrki onkivat venevalkamassa.
— Minä olen jo tähän väsynyt, sanoi Matsas.
— Niin olen minäkin, sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta
pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät,
teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä.
Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen
kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä
rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät
taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala
nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä
tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä kellui
kuolleita kaloja.
— Katsos tiiroja, huudahti Matsas, nyt minä keksin jotain uutta!
— Nehän kirkuvat kuin pienet lapset, sanoi. Jyrki.
— Ne kirkuvat niinkuin meidän hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat
meitä, me emme ole enää lapsia, sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä
särjensilmillään tiirojen lentoa.
— Me olemme jo aikamiehiä, matki Jyrki.
— Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me
olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha, sähähti Matsas.
— Niin minäkin, en välitä mistään, sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla
äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä. Hän katseli arasti naapurin
mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella
luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta
rantakaupungista.
— Ongitaan tiiroja! huudahti Matsas.
— En minä, sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä,
mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus,
sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän
aina pelkäsi.
— Mikäs mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt
nauravat sinulle.
— Ongitaan vaan! sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla
veljeänsä huonompi.
Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän
hailin ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman
veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea
tiira tuli ylväästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin
surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi
pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi hailin ja putosi kuin
luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi
vedestä, sen siivet välkkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen
selässä. Sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana
pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja
kun tiira oli ilmassa, tempasi Matsas ja kirkaisi. Silmänräpäyksessä
laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, se
tempoutui taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas
kiskoi kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli
taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku
takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa,
sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti
tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli
tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahautui
kyljelleen. Kauniit, teräsharmaat siivet tuhraantuivat mullassa,
uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs
kalliolle.
— Pahuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki! huusi Matsas.
Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän
otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen,
viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua.
Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas,
se vieras ystävällinen taidemaalari, jolla oli leveälierinen hattu
päässään, oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.
— Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän
teidät mereen! — Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Seurauksena
tästä oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät
maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas
suurelle valtamerelle. Jyrki lähti maailmalle viimeisenä, hän oli
saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen
lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle. Madli tuli pihalle, sitte
he istuivat kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi
Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä
voit minua auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten
Matsas, hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin
sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?»
— Lupaan, sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli
taipunut hänen tahtonsa alle. Hänen rintansa sykki ehkä sillä kertaa
rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.
Sitte he erosivat.
* * * * *
Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti vielä
kolkommalta. Kerran oli Jyriltä tullut kirje jostakin ulkomaan
satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo vieraantuivat
toisistaan, kuilu kasvoi heidän välillään melkein ylipääsemättömäksi.
He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä puhuneet luotua
sanaa toisilleen moneen päivään. Vain ruoka-aikoina he yhtyivät,
mutisivat jonkin sanan toisilleen. Ja jos he joskus elostuivat,
niin he kiihtyivät sanomaan toisilleen pahoja sanoja, jotka iäksi
syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta
akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukkeli kävi yhä
useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen
ja kuljeskelevien souvarien seuroissa. Päivät hän nukkui ja vaimo
perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat
öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enää
myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta he pönkittivät
huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja
repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä
sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät
sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin
yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika
yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa. Vuodet
tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.
Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille
rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi
sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He
alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan
tarkoitusta.
Kauan kinattuaan huusi mies:
— Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne
heti säästökirja!
— Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi? kysyi vaimo kalveten
ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä
säästökirjaansa.
— Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi
vuoksi, sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin
että vesi kohisi yli haapion laidan.
— Hyvä kiesus, sinä tapat minut!
— Anna hyvällä!
— En hyvällä enkä pahalla, kirkui vaimo.
— No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!
sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan
pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten,
matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta.
Vihdoin hän sai sen voimakkaalla tempauksella irti. Säästöpankkikirja
kädessään hän kiidätti yli vihreän, vihaisen meren. — Kalamarkkinoilla
hän möi polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat. — Niin kertoo
tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt vaimonsa veneestä
mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan hän oli höpissyt
kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt mereen.
Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut niin raju
myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen puita kuin
heinää. Samana yönä norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli
meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä
ei kukaan saanut unta silmiinsä. Majakanvartijat olivat nähneet jotain
liikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli ikäänkuin vaipunut veden
alle. Oliko se aave, oliko se harhanäky? Siitä eivät vanhat vartijat
koskaan päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut
ihan kuin noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalaisin.
* * * * *
Mies pysytteli maissa kuukauden ajan. Hän hummasi kuin hullu souvarien
ja hurjien houkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä,
joka huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman
kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut
kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, hän oli Lokkiluodolla
näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan
liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei
tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana
yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne
kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista
naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. — »Sekin oli meren kostoa»,
sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä
harmaita merimiespartojaan.
* * * * *
Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä,
he kertoivat ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin.
— Hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran hän oli
löytänyt kultakimpaleen, pääkallonsuuruisen. Toiset kuiskuttelivat
salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla
pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja,
joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät
taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison
maatilan Keski-Amerikasta, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja
sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia,
ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen
plantaashinomistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli
kyllästynyt kuumaan maahan, hän aikoi nyt palata kotimaahan, mutta
saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille
penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo
ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi
hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa. Hän oli
kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.
Ja vanhat meripekat kertoivat Jyristä, että hän oli karannut useat
kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli
käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän
oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan
oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat
meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää
Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä
silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan
odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi
Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen. Sitten hän
muisti lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti
hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä
rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta,
höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää
kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä
näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat
kuin pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset.
»Ne vanhat merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että
aivoissa alkaa kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. — Nyt erotti
hän kullatut napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin.
Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi
kädessä tanssitupaa kohden.
* * * * *
Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden
eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat
kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan,
ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja, ja myrsky ravisteli
syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä
kummitteli, kerrottiin, Öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli
sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana;
vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä
paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahaenteisen kirkumisen
sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä
marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun
kuutamoiltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta
silmiltä.
Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja
katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämötti
hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni.
Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä ollut
enää sielua. Se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä.
Eihän hänellä enää täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi
hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti
muistoillaan. Tänne ei hän enää koskaan palaisi. Ottakoon veli mökin,
ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa. Naapurimökissä
oli se ainoa, joka voisi häntä ilahduttaa hänen yksinäisyydessään.
Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi
säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen
odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle. Silloin
hän kuuli askeleita, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori
nainen ja mies käsi kädessä. Savuke riippui miehen huulilla. Mies
raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt Jyrki näki Madlin ja nuoren
luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten
taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka kaikki oli
käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut
mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen
purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että
hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin
äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä pimeydestä alas laivan
viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli
laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli
oli huutanut, juossut kylään, — hälinää — ihmisiä — kahlerautoja,
pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — häpeää —
uhmaa ja — vankila.
* * * * *
Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien
ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi
vanhoissa merimiessieraimissaan tuoreen, suolaisen viileän meren
hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen
käsistään ristikon raudoista.
Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka
ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia,
jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa
väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva. Sakea savu vyöryi
pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen
tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrin
väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä
kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella
merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi
unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan
hän vielä nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä,
kuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensikin yli
vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä oli,
ihanhan se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle? Se kirkui
samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena
kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän
muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli. Jyristä tuntui, ikäänkuin
sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha,
sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän,
lyö sitä kivellä päähän!» kuuli hän korvissaan veljensä äänen. Hän
raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi
kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui
yhä kimakammin, ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen
vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella
kauemmin. Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, painoi
kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun.
Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei
voinut enää koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli
kimmeltävän meren, loistavan kuin kristalli-lattia, jolla hyppelehtii
tuhansia tuliläikkiä.
* * * * *
Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta satamaan, ja parvi tiiroja
lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka
silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän
palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.
— Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen olet sinä, koska
olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.
— Isabella! vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, älä
heitä niille enää mitään.
— Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani
ensikerran sinun kotimaasi rantamalle.
— Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi
heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan
niitä!
— Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän
sinä voisit rääkätä minuakin?
— Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos
sinä kerran tahtoisit tietää... jos sinä tietäisit, mitä minä kerran
olen tehnyt.
Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas
aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä
tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti
seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten hän jäi
tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä
kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja
kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.
Tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä,
terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella
kuin voimaton lapsi. Sitten ne kimmahtivat nopeasti korkeammalle
ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat
vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ne ikäänkuin olisivat
salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta
sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen,
nälkäisen tiiranpoikasen.