Vanha Antsetä ja hänen iäkäs hyljekoiransa olivat erottamattomia
ystäviä. Antsetä asui vanhassa kalasaunassa meren kallion kyljessä.
Takkuinen hän oli, pää kuin haahkanpesä ja kulmakarvat törröttivät
niinkuin ahvenruohot. Ja hyljekoira Hurri, takkuinen, pörröinen oli
sekin. Päivisin se lojui saunan alla muristen unissaan, iltaisin se
vielä jaksoi tapella muiden saarikoirien kanssa kalastajakyläkujassa.
Ja silloin kajahteli haukunta kallioilta kallioille kiiriskellen
avonaiselle merelle ja läheiselle hyljeluodolle.
Ja vanha Antsetä lepäsi saunalavollaan ja mietti. Mietti yksinäistä
elämäänsä. — Vaimo oli kuollut, pojat maailman merillä. Hänellä oli
vain yksi kiihkeä, kuluttava ajatus. Hänen nuorin poikansa oli tullut
meriltä, yhdessä olivat olleet kalastamassa, hylkeitä ampumassa.
Kerran talvella oli poika hukkunut hypätessään hylkeen uitinreikään.
Se harmaahylje, kalastajan vanha vihollinen, ei ollut tarttunut
hyljerautoihin. Oliko pojan hyljekeihäs, jonka varassa hän hyppäsi
reikään, luikahtanut? Mene ja tiedä, tapauksessa oli varmaan taikaa. Se
vanha hylje oli varmaan vietellyt pojan jään alle, se kuningashylje,
meren hiisi ja hirviö. Aina se vain vältti vaaran, ei tarttunut
koukkuun. Se oli jo vuosikausia ulvonut syysöisin siinä luotonsa
kupeella. Se se juuri repi Antsedän parhaat verkot. Niitä sai sitte
vaari verkonkäpy kädessä vanhan haaksirikkoutuneen kajuuttakellon
naksaessa, pienen, vaivaisen lampun ääressä korjailla ja paikkailla. Se
hylje, se hylje söi suuhunsa talven kalavarat. Mutta tänä talvena, kun
jo helmikuukin oli käsissä, saisi se vanha paholainen, itse meren paha
pelsepuupi ja ilmestyskirjan peto, rangaistuksen rikoksestaan.
Antsetä nousi ja haki nurkasta hyljeraudat. Hän alkoi niitä kovasimella
hieroa teräviksi. Noihinpa sarviin kun saatanan sikiö, hylkyhuntti
tarttuu, niin eipäs heltiä, eipäs! Hän tutki köyttä, jonka hän oli
syksyllä paksuksi punonut ja tervannut. Kyllä se kesti. Vaari venytteli
käsissään köyttä ja vanhat, vielä vahvat käsivarret jännittyivät
jäykiksi. Kyllä oli vaarissa vielä voimaa! Kas noin, noin hän kiskoisi
hylkeen piilopaikastaan jäälle. Ja hän kiusaisi sitä, kiduttaisi sitä.
Antaisi terävien piikkien pistää raskasta ruumista ja sitte iskisi hän
tuuralla ihan silmien väliin niin, että vietävän viikset lakkaisivat
liikkumasta ja nuo pienet, pippurinväriset silmät sammuisivat. Kosto
olisi tehty, meren vanha kosto vanhalle vihamiehelle, joka oli vienyt
hänen rakkaimpansa, hänen poikansa.
Vaari muisti usein saunassa nukkuessaan sen saman sekavan näyn. Hän
näki poikansa hiihtävän merenselkää luodolle, pyssy olalla. Ja Hurri
edellä, kippurahäntä vinosti heiluen, käpälien tassuttaessa meren
jäisellä, aavalla hangella. Tuuli oli luodolta puhaltava, vastainen,
joten se hylkeen yletys ei voinut haistaa hänen hikeään. Jo puolen
kilometrin päässä Hurri haisteli ja inisi. Se juoksi edelleen ja
seisahtui hiljaa pienen lumitöyryn kohdalle. Siihen kohtaan oli
hylje, se helvetin hurtta, puhaltanut jäähän hengitysreiän, oli
partareiästä noussut jäälle sekä kaivellut jään ja hangen väliin
pikkukammioita, johon se kantoi pienen poikasensa. Siellä kammiossaan
se kuutti oli tepastellut ja telminyt. Sitä se Hurri tarkalla
vainullaan haisteli. Ja hänen poikansa hiipii hiljaa liotusreiälle,
suksisauvansa varassa hän hyppää aukkoon, jonka hän ruumiillaan
täyttää. Kuutti on nyt vangittuna, se ei pääse mereen luiskahtamaan.
Poika kiinnittää jo hyljerautaa kuutin ruumiin ympärille laskeakseen
sen mereen sekä vietelläkseen emonkin rautoihin. Sillä äidinrakkaus
pakottaisi sen pelastamaan poikasensa. Sekin tarttuisi koukkuun.
Vihdoinkin, vihdoinkin vanha, viisas hylje joutuisi ansaittuun ansaan.
Hengellään saisi se maksaa monet talviset vaivat ja särpimettömät,
kalattomat, ikävät illat. Saisi korvata karvallaan köyhän kalastajan
kaikki vahingot. Ja Hurri saisi hylkeen rehevää rasvaa, oikeata
koiraparatiisin parasta himoruokaa. Hurri ärhenteli siinä henkireiän
ääressä niskakarvat pystyssä, raisuna ja raivoissaan, kun Antsetä
saapui siihen hengästyneenä. Poika kuljetti jo kuuttia veden alla. Jo
tarttui, hän huusi. Mutta silloin! Oi, sinä mittaamaton meri ja ankara
avaruuden taivas! Oi, Jumala, miksis tämän teit! Tai painiskeliko
silloin paholainen vedessä? Iso hylje-emo viiletteli vihaisena veden
alla. Vaari ihan näki sen sähköiset silmät, saatanan silmät. Ja
sen eturäpylät kapertuivat kuin kahmaukseen, kuoleman syleilyyn.
Niin silloin, oi, taivas, sitä surkeata hetkeä, sitä kurjan elämän
onnettominta takaiskua. Suksikeihäs taittui ja hänen poikansa vaipui
jään alle. Vaari näki vain sammuvan, särkyneen katseen ja käden, joka
viittilöi kuin hyvästiksi, haruili ja haipui poreilevaan, mustaan
veteen. Mutta harmaanhylkeen paksu selkä vilahti vedessä. Se nousi
ihan reiän alle ikäänkuin ilkkuakseen. Se ihan irvisteli, ikäänkuin se
olisi tahtonut ulvoa ukolle: Kas noin nyt kävi, kurja, kirottu mies!
Sinun poikasi tahtoi riistää minun poikaseni, minun kauniin, korean,
silkkipehmoisen, keltaisen kuuttini. Mutta minä olin voimakkaampi. Nyt
minä vuorostani vien sinun poikasi. Varo toiste tänne tulemasta minun
vanavesilleni, sillä täällä minä olen käskijä ja kuningas. Ja niin se
sitten sukelsi se hylje syvyyksiin. Hurrikin oli vaiti ja ihmeissään.
Raskaasti huokaillen asteli Antsetä kotirannalle, se oli hänen elämänsä
Golgatankulku kärsimyksen tiellä. Ilmestyksen peto oli voittanut.
Mutta vielä kerran vaari voittaisi sen harmaanhylkeen, sitä varten
hän oli varustautunut jo koko syksyn. Hän kostaisi kolminkertaisesti
poikansa surman hamaan viime hetkeensä. Näitä näkyjään ja murheellisia
muistojaan Antsetä nyt mielessään kairamoi valvoessaan yksin yöllä
saunanlavolla levätessään.
Hän oli nyt tekoonsa valmis, pian hän lähtisi ulkoluodolle Hurri
mukanaan, hyljeraudat olalla, mielessä sammumaton viha ja koston ilo.
Antsetä käännähteli, kääri lammasnahkapeitteensä tiukemmin raihnaisen
ruhonsa ympärille ja nukahti vihdoin. Hurri saunan alla murisi
kirpuille, jotka peuhasivat sen paksussa turkissa.
* * * * *
Siinä kynttelinpäivän aamuna Antsetä sitte Hurrin seuraamana läksi
hylkeenpyyntiretkelleen vetäen pientä kelkkaa. Siinä oli tuura,
hyljeraudat sekä eväshyljereppu.
Hylje-emo se nytkin oli samaan ulkoluodon laitaan laittanut
lumikamarit kuutilleen. Hylje kävi tavantakaa hengittämässä ilmaa
reiässä ja katseli päivän kilo katseessaan poikasensa temmellystä
jään reunalla. Ahtojäitä oli rannoilla, koko merenulapan valkoinen
lumivaippa kimmelsi huurrekiteineen, ja eteläisellä taivaanrannalla
kaarteli kullankellervä, hieno juova, minkä väri muistutti nuoren
kuutin silkinkimmeltävää karvaa. Ulkona merellä oli pystytetty
jäälle kangastelttoja, sillä siellä saarelaiset harjoittivat
talvikalastustaan. Näkyi mustia pilkkuja, ne liikkuivat mantereelle
päin. Ne olivat kalakuormahevosia, joita raasulit, kalanostajat,
ohjasivat mannermerisatamiin.
Jo kaukaa Hurri haisteli irvet ikenissä ilmaa ja läksi juoksemaan
pystykorvat pystyssä ja kippurahännän heiluessa. Antsetä kiiruhti
vanhoja askeleitaan. Hänen murtunut ja surullinen sydämensä hakkasi nyt
kiukusta ja kiihkosta kumeammin niinkuin hänen kajuuttakellonsakin,
kun se oli saanut jonkin hullunkurisen päähänpiston jättäessään ajan
mittaamisen oman onnen varaan.
Niin, nyt oli tullut tilinteon hetki!
Yhä läheni Antsetä ulkoluotoa. Tuuli oli vastainen, niin ettei hylje
voinut haistaa hänen tuloaan. Hän hiiviskeli nyt hiljemmin, ikäänkuin
hiihtäen. Koira oli häntää heiluttaen seisahtunut aivan reiän
kohdalle. Nyt vaari tiesi piilopaikan. Hän kouhkoili varovasti kuin
haroen reiälle. Äkkiä hän hyppäisi reikään ja antaisi kuoliniskun,
kuten hylje oli vietellyt hänen poikansa tarttuessaan hänen koipeensa
luullen häntä ehkä omaksi poikasekseen, uittaessaan häntä väkevillä
räpylöillään ja torahampaillaan syviin syväreihin. Sellaisia tarinoita
tiesivät vanhat vaarit kertoa jo entisiltäkin ajoilta. Mutta tämä hylje
se oli oikea päärosvo, koko saarikunnan kirous ja kauhistus. Se oli
noiduttu, sitä ei mikään hyljekytän piilukkoluoti ollut tavannut. Aina
se oli osannut oikealla hetkellä soljahtaa käsistä. Mutta nyt ei vaari
hellittäisi, ennenkuin hänen poikansa surma oli saanut sovituksen.
Vaari kirosi hiljaa itsekseen ikäänkuin voimia kootakseen. Hän ei
säälistä nyt kietoisi koukkua kuutin ruumiin ympäri, vaan hän antaisi
koukunkärjen tunkeutua kylkeen, niin että musta merivesi vertyisi.
Vaari suoristautui pitkin pituuttaan, asetti sauvaskeihään poikkiteloin
rintaansa vasten, tuura toisessa kädessä pudota polskahti hän reikään
kainaloltaan myöten. Kuutti inisi ja juoksenteli pitkin lumilinnansa
komeroita. Vaari tavoitti sen, pisti koukun kylkeen. Se parahti ja
ulvahti hetken kuin haavoittunut koira. Vaari nousi vaivaloisesti
jäälle. Hän upotti nyt kuutin köyden varassa mereen ja kuljetti sitä
edestakaisin. Hän antoi köyden lipua syvemmälle. Siellä syväreissä ei
hylje-emo huomaisi näitä helvetin vietteleviä vehkeitä. Sinne syvälle
se oli vietellyt hänen poikansa. Nyt se itse tarttuisi virittämäänsä
ansaan. Sen äidinhellyys sokaisisi sen viekkaan vaiston. Ja Antsetä
tiesi, ettei hylje-emo mitään pelkää, silloin kun sen poikanen on
hengenvaarassa tai kun sillä ei ole pakomahdollisuutta sulaan veteen.
Silloin se saa eloa ja rohkeutta ja voimaa, vaikka se kesän poutaisella
säällä on meren laiskin elukka. Makailee vain ja nukkuu soluen
selällään, antaen merivirran itseään kuljetella. Eikä herää, vaikka
kaljaasi kulkee aivan sen pölkynpäätä muistuttavan pään ohitse.
Vaari tunnusteli. Jo oli emo tarttunut koukkuun kiskoessaan kainaloonsa
kuuttiaan. Raskas se oli kuin syntisäkki, painava kuin paholaisen
verkon pohjakivi. Kaikilla voimillaan vaari kiskoi. Hylje harasi
vastaan niin paljon kuin se ikinä ennätti. Se oli hyvin tottunut
vellomaan omassa vesivaltakunnassaan. Se meloi ja potki vimmatusti,
niin että Antsedän täytyi panna ihan hartiavoimat liikkeelle. Viimein
se alkoi kiertää huimalla vauhdilla ympäri henkireikää. Vaari vain yhä
kiristi tuuma tuumalta nyöriä lyhyemmäksi. Ja vesi alkoi jo myllätä
henkireiässä kuin kosken kurimuksen pyörteessä. Lyö, lyö! käski käsi
ja sydän säesti: lyö, lyö! Ja Antsetä iski sitä tuurallaan selkään.
Tuura kimposi hylkeen rasvaisesta nahasta. Yhä vaari iski, mutta hylje
vain kiemurteli jään alla. Antsetä pelkäsi iskevänsä köyteen sekä
katkaisevansa sen. Mutta vihdoin hän osasi, vaikkei isku sattunutkaan
heikkoon kohtaan. Hylje uupui hetkeksi. Nyt vaari riuhtaisi, kiristi
hampaitaan, päästeli kidastaan kaameita kiroja, painoi ja puhkui,
ponnahti ja jäykisti sääriään. Koira haukkui täyttä kurkkua reiän
reunalla, niin että punainen kitalaki hohti päivänpaisteessa. Vahvalla,
tahtoperäisellä tempauksella hän ponnahutti ja pakotti emon nousemaan.
Ja hän sai sen jäänreunalta hangelle. Siihen se mätkähti. Torahammas
irvisteli hänelle ja sen mustat pippurinsilmät ihan säkenöivät
vihaista sisua ja sähköä. Vaari luuli näkevänsä ihan saatanan silmän
ja väristys kävi hänessä. Mutta pian toipui iskusta hylje-emo. Se
näki vierellään kurjan poikasensa, joka kiemurteli henkihieverissä.
Veri tahrasi kuuraisen hangen, kuutti kitisi hyljeraudan puristamana.
Silloin hylje liikahti. Sen valtasi äkkiraivo, puolustushimo ja
villi vihanpuuska. Se tahtoi viimeiseen saakka puolustaa ja pelastaa
poikasensa tuon vanhan vihollisen, ihmispedon julmista käsistä.
Sen katse vaani salaa, se väijyi kuin äkkisalaman singahtaessa
myrskypilven alta. Vain toinen räpylä oli tarttunut koukkuun. Ja niin
se ilkeästi irvistellen riuhtautui irti. Se oli temmottu, riivattu
se meren helvetinkoira. Ei siihen taika eikä tauti pystynyt. Kuten
murhamiesvanki kalisti se kahleensa jäälle. Vaari peräytyi askelen,
kalpeni ja tarttui tuuraansa. Mutta silloin harmaahylje ponnahti
pystyyn pitkin pituuttaan, se sai aivan muodottoman möhkälehahmon
ja sen musta pölkkypää kohosi vaarin haahkanpesäpäätä korkeammalle.
Se ikäänkuin käveli kohti vaaria. Se oli kuin joku alku-ajan
jättiläislisko, hurja hirviö-aave alkuvaistossaan. Antsetä hoiperteli.
Hurri vimmattuna ärhenteli hylkeen kimpussa purren sitä purstoon, mutta
hylje ei siitä väistynyt, sillä se oli aivan sokea, kostonsairas ja
suunniltaan. Se heittäytyi nyt koko lyijynraskaalla painollaan vasten
Antsedän rintaa ja painoi hänet hangelle. Vaari läähätti ja koetti
tuuralla pistää sen kurkkuun. Yhä tiukemmin puristautui vaari hylkeen
alle, hän tukehtui tukehtumistaan. Viimeisillä voimillaan työnteli
hän tuuran hylkeen kurkkuun, joka korahti. Niljainen hylkeenrasva
tahrasi hänen kasvonsa ja hänen huulensa. Hän ei voinut huutaa. Kuin
luja liharengas kiertyi koko ruumiin ympärille, rintaa ahdisti ja
hengitys kävi heikoksi. Vaari työnteli, työnteli tuuraa. Salaman
valaisemissa aivokuvissa välähti esiin hänen koko elämänsä, hänen
lapsuutensa saaren suloisilla rannoilla, miehuuden aika vierailla
merillä ja kaukaisissa seikkailurikkaissa satamissa, vanhuuden vaikeat
päivät kotisaaressa, monet hyljeretket ja kalamatkat, pojan kurja
kuolonkamppailu tämän saman hurjan hirviön kanssa. Eikö apua missään,
eikö kukaan merenjäällä huomannut, kuinka hän yksin taivasalla vaalean,
aamuisen kuun kuultaessa ahtojäiden ja pitkien lumivalkoisten pilvien
yllä kamppaili viimeisiä otteitaan. Hänen kätensä herpaantuivat,
hengitys kävi harvemmaksi, hänen vanhat voimansa väsyivät. Mutta
hyljekin alkoi väsyä, tuurankärki oli jo sattunut syvemmälle, räpylät
heltisivät ja sen pursto kävi liikkumattomaksi. Vaarin pää retkahti
taaksepäin. — Hän ajatteli, että kajuuttakello jäisi nyt vetämättä,
eilen hän oli mietteissään asettanut sen tuntia edelle, että ehtisi
ajoissa perille. Nyt se kello yksin naksuttaisi tuvassa, enkelinkuvan
alla, jonka vieressä oli pojan Sydneystä tuoma korallinen tähtikuva
sekä sitte lause: sopu, rauha, ompi kodin kaunistus. Niin, sopu, rauha,
rauha! Nyt hän pääsisi rauhaan, sinne rakkaan poikansa luo Aaprahamin
ja taivaallisen isän helmaan. Vai oliko tämä kaikki vain syysöistä unta
myrskynenteen edellä, kun painajainen, se vanha vastustaja rinnasta
purija painosti... Se ennusti aina haaksirikkoja... Kerran se myrsky
oli ajanut pienen merimieskirstun hänen mökkinsä rannalle. Nyt se
näytti — ruumiskirstulta. Vaarin silmissä kaikki musteni — hän näki
äitinsä kalpeat, lempeät kasvot. Silmä sammui, hän oli poissa —.
Kun talvikalastajat iltapäivällä kuormineen siitä ohi ajoivat, vaari
makasi verisellä hangella, vieressä hylje ja kuutti. Hurri lojui kuono
Antsedän vaarin rinnalla, huokasi ja katseli itsepintaisesti kuun
kalpeata reunaa.