Meren saaressa asui kaksi kalastajaa, Jouna ja Asseri. Kummankin
tupa seisoi kivisellä, harmaalla mäentöyryllä, vastatusten,
mutkittelevan saarikujan alapäässä, josta näkyi kaistale sinistä
merta, verkkovavetarha sekä kaljaasien mastonhuippuja. Kummallakin
heillä oli oma vavetarhansa, kaljaasinsa ja rantansa. Ja rantaoikeus
oli myös ammoisista ajoista heillä ollut. Minkä tuuli rantaan toi, se
oli omistajan omaa, olivat ne sitten laivasta pudonneita lankkuja tai
haaksihylyn kappaleita. Kuten molempien hyljekoiratkin, jotka aitan
alla päivän helteessä lojuivat vaanien syrjäsilmällä toinentoisensa
toimia, niin Jouna ja Asserikin kadehtivat ja kantoivat kaunaa,
eritoten saita Jouna, joka tahallaan kulki repaleisiin vaatteisiin
puettuna vaikuttaakseen köyhältä. Kummallakin oli säästöjä, enemmän
ehkä sentään Jounalla, hän oli nuorempana käynyt Meemelissä ja
Portkundaassa Viron puolella salakuljettajien yöttöretkillä,
tuoden salaa maihin pumpulipaaleja, raakaa intialaista silkkiä
ja Riianpalsamia. Jouna oli väärällä tavalla osannut kartuttaa
säästöjään, niitä hän kätki kaikenlaisiin lokeroihin saunan ja
aitan palkkien rakoihin. Ja niin oli hän kerran menettänyt osan
omaisuuttaan saunanpalon kautta. Jouna himoitsi ja ahnehti Asserin
aarteita, joita tällä kerrottiin olevan, mutta Asseri kätki kaikki
säästönsä taitavammin tai vei ne rantakaupungin pankkiin. Jounasta
saaressa tiedettiin, että hän joskus oli käynyt salaa kokemassa
toisten verkkoja. Yhteisillä nuotanvedoilla he kävivät ulkoluodoilla,
siellä heillä molemmilla oli oma kalasaunansa. Mutta aina Asseri sai
isomman kalansaaliin, joko siksi, että hän paremmin tunsi ja tiesi
kalan kutupaikat, tai siksi, että hän huolellisemmin kutoi ja paikkasi
verkkonsa. Jouna oli toisinaan niin kiukustunut tällaisten matkojen
jälkeen, että hän melkein itki. Mutta hän halveksikin kalastusta.
Salakuljetus ja haaksirikkojen korjaaminen oli tuottavampaa. Siksi
saaren miehet iltaisin pitkät kaukoputket käsissä tähystelivät taivaan
rantoja. Kaikki saaressa odottivat haaksirikkoja, joiden korjaamisesta
he hyötyisivät. Vanha merirosvon henki eli vielä heidän verissään
heikontuneenakin. Ja tarinat kertoivat usein tuimista verisistä
otteluista ja murhistakin aavalla merellä tai yksinäisillä luodoilla.
Jos Asseri muiden tietämättä nosti purjeensa haapioon, Jouna alkoi heti
hauraammalla haahdellaan lähteä Asserin jälkiä seuraamaan. Jos Asseri
lähti hyljekoiransa kanssa syksyllä hylkeenpyyntiin, niin Jouna seurasi
jälessä, olalla vanha piilukkonsa. Sellainenkin sääntö oli saaressa,
että jos hyljekyttä muun osuuskunnan nähden tappoi hylkeen, tulivat
silminnäkijätkin osallisiksi saaliista. Mutta Asseri, hyvätuulinen,
leikkisä ja lempeämpi mies, ehti aina saarten taitse edelle ja ampui
muiden huomaamatta hylkeen. Asserilla oli parempi koira, sillä
hän antoi sille parempaa ruokaa, vaikka hyljekoiria tavallisesti
kidutettiin nälällä — pyytöä varten. Ne kulkivat kesäisin takkuisina
ja vihaisina pitkin liivaa lentohiekkarannalla, siepaten silloin
tällöin verkonsilmuista hailin tai kujista hylkeenluita etsien. Kun
Asseri talvella lähti meren aavikolle pyyntiin, hänen hallinsa juoksi
kaukana edellä, vainusi jo kaukaa hylkeen kuutin olinpaikan jään hangen
alla, jonne sen emo jäähän reiän hengittämällä oli lumeen kaivanut
poikaselleen lämpöisen suojan. Kun koira tuli reiän kohdalle, Asseri
hyppäsi sauvansa varassa uitinreikään ja vangitsi siten elävänä kuutin.
Sitoi sen sitten hyljerautoihin ja laski kuutin köydellä mereen,
houkutteli siten emonkin rautoihin ja kiskoi saaliinsa hangelle,
koiran ärhennellessä hylkeen kimpussa. Mutta Jouna epäonnistui usein
tällaisissa hommissa. Hän kantoi alituista vihaa Asserille ja päätti
keinolla millä hyvänsä viedä Asserilta onnen ja säästöt sekä salaiset
kätköt. Suvussa oli vanhaa vihaa jo ennestäänkin. Kerrotiinpa, että
Jounan taatin taati oli yhteisissä salakuljetusvehkeissä pettänyt
Asserin mufan veljen. Taatin taati oli itse jäänyt Portkundaan Viron
seprajuhliin, oli lastannut perunoilla jaalan, mutta salaa hän oli
ruuman pohjalle kätkenyt kahvisäkkejä, joiden kuljetus oli kielletty.
Mufan veli joutui ulkosaarella kiinni tullipetoksesta ja sai istua
Viipurinlinnassa pari kuukautta. Rantakäräjillä kerrottiin usein
tällaisia juttuja rohkeista kaappauksista, kaukaisista maista ja
merimiesseikkailuista. Siihen aikaan kerrottiin Asserin taatin aitan
oven olleen mahonkipuusta ja ovipielien norsunluusta, kerrottiinpa
Asserin vaarin norjalaisen parkkilaivan kuolleelta kapteenilta
ryöstäneen timanteilla koristetun kultakellon ja Sydneystä kuljetetun,
korallisen, tähdenmuotoisen koristeen, jollaisia merimiehet tuovat
tuliaisina omaisilleen.
Jouna ja Asseri miettivät näitä entisiä kultaisia aikoja, jolloin aarre
oli aarteen ottajalla. Mutta nyt otti tullinuukkari suurimman osan
merensaaliista. Salassa he toivoivat kuitenkin rajuja syysmyrskyjä
ja haaksirikkoja. Jounan kerrottiin sunnuntaisin rukoilevan saaren
vanhassa puukirkossa, jossa alttarin keskellä nousi saarnastuoli
suurilla kompassikuvilla varustetulta seinäntaustalta. Hän jupisi
jumalalleen: »Hyvä jumala, anna meille syys myrskyinen ja siunaa
rantojamme runsailla haaksirikoilla.» Jouna näet puhui usein
omiaan; sen tavan hän oli saanut ihmisiä karttelevassa, saidassa
yksinäisyydessään.
Kerranpa sitte eräänä syysyönä, kun Jouna nukkui hiukan ränstyneessä
rantahökkelissään olkikuvollaan ja homeisilla rievuillaan, jokin
vihreä esine ajelehti juuri Asserin rantaan. Asseri oli unessa nähnyt
ison laivan, joka hukkui merellä. Unettomana hän oli lähtenyt rantaan
vaistonsa ja tapansa mukaan tarkastamaan kala-aittaansa, jonka erään
lattiapalkin outo varas kerran oli kiskonut irti, kuljettaen Asserin
lohitynnyrin yön pimeyteen. Asseri kulki pitkin rantakallioita,
joilla kasvoi päivän paahtamaa kaakaonruskeaa merilevää. Siellä levän
seassa oli kuun valossa kimmeltänyt vihreä, messingillä päärmätty
merimieskirstu, minkä aalto oli mereltä etelänpuolesta maihin ajanut.
Asseri ilostui, meni aittaansa, otti sorkkarautansa ja avasi kirstun.
Kirstun pohjalla kilisi ja kulisi kirkkaita kultakolikoita, oli
siellä guldeneja, puntia ja taaloja, merikortti sekä meriselitys ja
hollantilaisen merikapteenin viimeinen kirje vaimolleen Rotterdamiin.
Asseri vilkui ympärilleen. Kylä oli umpikuljuisen pimeä, ei edes pieni
kitupiikkikään tuikkinut saidan Jounan mökistä. Asseri kantoi kirstun
haapioonsa, kääri villavaatteella hangat ja aironlehdet sekä meloi
hiljaa pitkin rantoja maan taakse, saaren korkean vuoren läntiselle
puolelle. Hän kätki aarteensa erääseen koluiseen rantaluolaan, korkean,
puoleksi irtonaisen kallion alle.
Seuraavina päivinä iltahämärissä Asseri usein poikkesi metsään
kierrellen kätköpaikalleen. Tämä alkoi ihmetyttää Jounaa. Jouna
alkoi epäillä Asserin salahommia. Kun hän uteli asiaa Asserilta,
niin tämä selitti vain hakevansa vuorenrotkoista lehmäänsä, joka
jäkälesammalta etsiessään oli eksynyt. Asia oli kuitenkin niin, että
Asseri itse oli jälkiään peittääkseen ajanut lehmänsä kauemmas saaren
sisälammikon taakse pykäläisten, rotkoisten vuorien peittoon. Eipä
Asserin vaimokaan aavistanut mitään. Asseri kävi kätköpaikallaan,
ihaili ja laski rahojaan. Mutta pian Jouna alkoi seurata salaa ja
kaukaa Asserin jälkiä. Pensaissa piillen, paasien taakse kyyristyen ja
töppösillään hiipien onnistui hänen vihdoin löytää Asserin kätköpaikka.
Hän ei voinut voittaa saalinhimoaan, hän otti kultarahan silloin
tällöin ja kätki sen Asserin ajoverkoilla ollessa aittansa salaisiin
piilopaikkoihin. Usein hän varjostimella varustetun kitupiikkinsä
valossa kävi tarkastelemassa koreita kultarahoja. Hän paadutti
omaatuntoaan sillä, että hänellä oli yhtä suuri oikeus ottaa Asserilta
kuin Asserillakin ottaessaan kuolleen haaksirikkoutuneen kapteenin
kirstun. Ehkäpä kirstu olikin ajelehtinut Jounan ranta-alalle, ja
jos tullihuntti olisi saanut vihiä löydöstä, niin tokko Jouna tai
Asserikaan olisi saanut saaliista kiesuksen killinkiäkään. Niin mietti
Jouna ja kulki yhä useammin metsässä Asserin kätköpaikalla ja kähvelsi
kourallisen silloin tällöin. Mutta pian alkoi Asseri huomata rahojen
katoavan. Hän oli kalamatkoilta palattuaan nähnyt Jounan toisinaan
hiipivän metsästä kylään. Hän alkoi epäillä Jounaa varkaaksi.
Kun rahoja yhä enemmän alkoi kadota, hän mietti kostoa, ja vähitellen
syntyi hänen mielessään sukkela ajatus. Eräänä päivänä hän kutsui
kesteihin kaikki saaren naapurimiehet, myös Jounan, joka ei ollut
käynyt talossa moneen vuoteen. Asseri kantoi kannuja kellarista,
hoputti ja juotti sekä kehoitti pistämään kipparinkermaa kuppeihin.
Muiden kiskoessa »partakyynäriä» hän kaatoi kuppinsa sisällön kannuun
tai pistäytyi juomassa etikkaa pysyäkseen selvänä. Pian juopuivatkin
miehet ja Jouna ahmi saituudessaan enemmänkin. Asseri teeskenteli
humaltunutta, riehui, rähisi, löi nyrkkiä pöytään ja kehaisi:
— Niin, minulla on rahaa kuin roskaa, ja minulla on kätköpaikka
metsässä.
Jouna hätkähti ja kätki kasvonsa kannun taakse.
— Niin on, kautta Kalifornian! Siitä kätköstä ei tiedä kukaan, ei edes
Jounakaan, vaikka se aina kärkkyilee kintereilläni.
Jouna höpisi hämillään:
— Mitäpäs minä, mitäpäs minä, sinun kätköistäsi...
Sitte Asseri oli kuiskaavinaan erään pöytänaapurin korvaan. Hän
kuiskasi niin äänekkäästi, että sen Jounakin kuuli:
— Ja minä kerron sen hiljaa. Viime yönä löysin merenrannalta pullon
täynnä espanjalaisia seteleitä. Joku laiva suolalasteineen Cadizista on
kai haaksirikkoutunut! Mutta älä virka, veikkonen, tätä kellekään!
Jouna jäi suu auki tuijottamaan. Hän katui kähvellyksiään. Nyt Asseri
huomaisi jonkun käyneen kätköpaikalla eikä piilottaisikaan uutta
löytöään vanhaan paikkaan. Jounassa välähti äkkiä kavala ajatus saada
tämäkin löytö. Hän veisi jo tänä yönä entiset ryöstönsä kätköpaikkaan.
Asseri ei huomaisi mitään, piilottaisi setelipullonsa samaan paikkaan,
ja niin saisi Jouna koko saaliin, oikean Pietarin-saaliin. Sitte hän
kevään tullen purjehtisi mantereelle sukulaissaarelleen elääkseen
loppuikänsä oikein ruhtinaiksi. Illan tullen hiipi Jouna joukosta
aittaansa. Hän ei uskaltanut sytyttää kitupiikkiänsä, hän kopeloi
hiukan huipperissapäin pimeässä ja sulloi taskuihinsa joukon kolikoita,
niitä erikoisesti tarkastamatta. Siten hän sekoitti joukkoon omia
vanhoja säästöjään. Mitäpäs niistä, saisihan hän nyt kokonaisen
aarteen. Taskut täynnä kolikoita hän hiipi nyt metsään ja kätki rahat
rotkon rakoon. Mutta Asseri oli toisella silmällään seurannut Jounan
liikkeitä. Kun vieraat olivat poistuneet, hän hiipi aitan taakse
väijyksiin. Ja kun Jouna palasi metsästä, Asseri kulki kiertoteitse
kätköpaikalle ja kantoi kotiin kaikki rahansa, jopa Jounankin. Jounan
säästöt hän päätti lahjoittaa saaren vanhoille merimiehille.
Seuraavina päivinä Jouna oli surkean ja happamen näköinen. Mutta Asseri
kulki hyvätuulisena saaren kujaa, nauroi ja siveli sepelikaulapartaansa
haroen ja heitti aina jonkin kompasanan vanhalle Jouna-saiturille, joka
harmaana hapuili ja hamuili huoneessaan, imeskellen vanhaa, kulunutta,
inisevää keisarinsaunapiippuaan pistellen siihen ryssänlehtiä ja tieltä
noukkimiaan sikarinpätkiä. Ja Jouna alkoi vältellä saaren väkeä. Hän
suri mennyttä säästö-osaansa. Harvoin hän kävi kalassa. Hän ei sietänyt
miesten pistopuheita kätketyistä kultarahoista. Hän alkoi aavistaa,
että Asseri oli tehnyt hänelle kurjat kepposet. Hän kulkisi näin ollen
kuin variksenpelätin koko ikänsä tässä surkeassa saaressa pilkattuna,
kulkisi kuin piesty kulkurihyljekoira, jolle ohikulkijat luun asemesta
heittelevät vain pieniä, pistäviä kiviä. Hän päätti jättää saaren.
Ja keväällä hän möikin mökkinsä ja tavaransa, pystytti purjeet
haapionsa mastoon ja purjehti sukulaissaareen. Asseri seisoi kalliolla
ja katseli kauan hymysuin hänen lähtöänsä.