Siinä Kummelniemen keskikohdalla, vastapäätä Suurviirin meri-ulkosaaren
aallonmurtajaa, seisoi ennen vanhaan aikaan punaisista tiilistä
rakettu, kaksikerroksinen kivirakennus, jonka yhtä merenpuoleista
seinää pitkin kulki viistoon leveä halkeama kuin verinen naarmu pitkin
otsaa. Rakennuksen näössä oli jotakin surullisen synkkää. Kuin musta
laastari silmällä tuijotti sokea, musta ikkuna yön pimeyteen. Mutta
tuli tuikki siihen aikaan yöllä yläkerran kulmakamarista ollen usein
merenmerkkinäkin tutuille merenkävijöille ja salakuljettajille. Siellä
yliskamarissaan istui silloin Julius, Sam Johnson, kruunun-perämies
ja saaren järjestysmies, tai repsi, kuten kansa häntä nimitti.
Tällaisia, jonkinlaisia siltavoudin valtuuksilla varustettuja
virkamiehiä sanottiin siihen aikaan pitkin Suomenlahden ulkosaaria
kruunun-perämiehiksi. Se nimitys on kadonnut kuten entinen, hurja
sissielämä seikkailuineen, kadonnut kuten tiilirakennuskin, josta vain
kivijalka törröttää horsman ja maksaheinän sekä hiiltyneiden hirsien
alta.
Julius Sam Johnson tai Djonson, kuten hän amerikkalaiseen tapaan
lausui nimensä nousuhumalassa ollessaan, mongersi käheällä
kurkkuäänellään jotakin saksan-ruotsin-englanninkielen sekaista
»skandinaaviskaansa», yleismaailmallista merimieskieltä. Sam Johnson
oli isokokoinen, paksu, jättiläismäinen, rosonaamainen, karskin
näköinen miehenrumilas. Mutta suuresta, pörröisen pyöreästä päästä
tirkisti kaksi pientä, veitikkamaista, hylkeenruskeata silmää pitkien,
piikkeinä heiluvien hyljeviiksien yltä. Ja leveätä kuunaamaa halkaisi
komonenä, sinipunertava kuin laivanmastolyhty ankkurissa ollessaan,
oikea sellainen kolmen korpin lepopuu. Sitä nenää täytyi kiertää
ja kaartaa tiilirakennuksen ohi kulkiessa, veistelivät kalastajat,
kun Sam Johnson kyseli, mikseivät taloon poikenneet. Mutta se nenä
oli tarkkavainuinen kuin hylkeen. Sillä hänellä oli ihmeellinen
hengenhaistajakyky saada selville, milloin salakuljettajat palasivat
öisin yöttöretkiltään Viron Portkundaasta tai Saksan Meemelistä.
Silloin hän kolmesta kookkaasta laivarengistään lähetti vahvimman
vaatimaan ruukun Riianpalsamia tai kannun Spanskan malagaa, verona
lastista, jonka yöttömies oli liivaan, lentohiekkaan tai aittansa
nurkkaan hylkeennahkojen tai silakkatynnyrien joukkoon piilottanut.
Oikeastaan hänen velvollisuutenansa olisi ollut ilmiantaa löytö, mutta
hän ummisti silmänsä, sillä hän vihasi virkaveljiään tullinuukkareita,
tullihuntteja, pahuksen puplikaaneja. Niitä hän ei voinut sietää.
Hänellä oli hidaskulkuinen alus lahdessa ankkuroimassa. Pilan
vuoksi hän joskus sillä kansimiehineen purjehti pitkin ulkoluotoja
ulottaen retkensä kauas Tytärsaarelle, Seiskarillekin ja ajeli takaa
hyrskyjen kanssa kamppailevia salakuljettajia, kun nämä rahtasivat
silkkipakkoja, kahvi- ja sokerilastejaan. Ammuskeli ilmaan pienellä
kansitykillään. Mutta lopulta hän jätti salakuljettajat rauhaan.
Partaansa naurellen ja viiksiään väännellen sekä heille nyrkkiä
puiden hän käänsi myötätuuleen ja oli heitä kotirannassa kajuutassaan
odottamassa. Rengit ottivat vastaan hänelle tulevan veron, ja sillä oli
kaikki vaivat kuitattu. Hän ajatteli, että mitäpä se köyhä kalastaja
ansaitsi kehnoilla verkoillaan. Usein hailien hinta oli niin huonossa
huudossa, ettei mannerkaupungin Stuckmannin kauppahuone niitä huolinut
edes lannaksikaan, vaan käski kauppias heittää hailit tuhlipellolle.
Pietariin niitä mätiä silakoita sitte kuljetettiin, mutta sinne oli
vesitie pitempi ja vaivaloisempi. Täytyihän köyhän kalastajan elää!
Eipähän hylkeenpyynnilläkään suuren suuria ansainnut. Kädestä suuhun,
se oli se ainainen huutavan ääni yksinäisellä meren saarella.
Niin, yksinäinen se saari oli. Jotain iloa köyhälläkin piti olla.
Antoipahan nyt kalastajaeukkojen koristella itseään sunnuntaisin
kirkonmäellä salaatuoduilla kukallisilla silkkiliinoilla sekä
meriukkojen pröystäillä syöskumipiipuilla ja ankkurikelloillaan.
Piippu, vaimo ja hyljepyssy ne olivat saarelaisen ainoita huvituksia.
Ei niitä saanut koskaan lainata. Sillä jos ne saikin takaisin, niin ne
olivat pilaantuneita. Niin veisteli Sam Johnson kirkkovenerannassa.
Ja lisäksi rommi makea ja mieltä nostava, syksyisin, kun kalastajien
öljykangashousut mereltä tullen jäässä kihisten kalisivat. Eipäs
se pieni ryyppy silloin pahaa tehnyt! Sitä mieltä oli Julius Sam
Johnsonkin. Hän ryyppäsi itsekin, ryyppäsi kuin virtahepo, kulahutti
poskeensa horjumatta puoli kannua. Alkoi ryypätä siitä hetkestä asti,
jolloin hänen rakas vaimonsa Eulaalia hukkui matkalla Loviisaan
hankkiessaan talvirehuja heidän ainoalle lehmälleen. Sitä ennen oli Sam
Johnson vallan toinen mies, sillä vaimo osasi pitää häntä kohtuudessa.
Siihen aikaan oli iso, haaksirikkoutuneesta norjalaisesta laivasta
maihin ajelehtinut sekä kivirakennukseen kuljetettu vaatekaappi
ollut hyvässä järjestyksessä, lakanat, pöytäpeitteet ja pyheliinat
kauniina kasoina, paidat ja sukat olivat ehjiä, hänen pyhäpukunsa aina
putsattu ja puhdas. Hopeakalut, vaskiset pannut ja kattilat kiiltävinä
keittiön seinähyllyillä. Olipa ollut ilo katsella sitä hohtoa ja
kauneutta kodissa, mutta nyt oli kaikki toisin. Hämähäkinseittiä ja
tomua olivat seinät ja nurkat täynnä, nahkainen sohva aina pölyinen,
jolla Sam kuorsaili juominkiensa jälkeen. Onnettomuus oli sillä
kuohuttavalla kuolinhetkellä taloon tullut. Sillä Sam oli rakastanut
suurella merimiehen lapsensydämellään vaimoaan, joka hoiteli häntä kuin
jättiläislasta.
Sam olikin oikea jättiläinen ja laajalti tunnettu suurista
ruumiinvoimistaan. Hän saattoi yksin kiskoa maalle ison haapion sekä
taittoi pienen ankkurinsiiven paljaalla kämmenen kouristuksellaan.
* * * * *
Sam Johnson heräsi siihen, että männynkävyt komahtaen putosivat lähellä
olevista mäntypuista, pompahtaen peltikattoon. Hän nousi vuoteeltaan,
vyörytti koko ruhonsa sängynlaidalle, kolkutti isolla rautapuntilla
lattiaan. Sieltä kuului nuoren naisen kimakka ääni, johon sekoittui
vanhemman vaimohenkilön matalampi mumina. Puntin kolina kajahti pitkin
kiviseiniä. Pian lipsattivat pienet nahkatohvelit vasten kiviportaita.
Huoneeseen astui noin kahdenkymmenen korvissa oleva tytön huipukka.
Oven edessä murahti pörröinen, harmaankirjava hyljekoira Pyry. Sekin
oli väkevä kuten sen isäntäkin, jaksoi kaksi tuntia tapella kahdeksan
koiran kanssa. Niin ainakin kruunun-perämies väitti. Koiran isäntä oli
tunnettu suurvalehtelija, hän osasi syöttää pajuköyttä, jaaritteli
vanhoja, meheviä merimiesjuttujaan. Niiden seikkailuissa hän itse
tavallisesti oli pääsankarina. — Koiraa kaartaen toi nyt Pirkko, nuori
emännöitsijä, kahvipannun kuppeineen pöydälle. Sam katsahti häneen ja
murisi:
— Olit taas tanssissa!
— Niin, miksen tanssisi, olenhan vielä nuori. Enhän minä voi täällä
nunnanakaan istua!
— Kuka käskee istumaan, en sinulta tanssia kiellä, olenhan itsekin
nuorena ulkomaan satamissa pyöritellyt kreolittaria, havailaisia
neekerityttöjä, mehevän mustia... siihen aikaan kun olin Kongossa,
pippurirannikolla.
— Siinä näet, senkin eppu! Tanssi se on mälvää.
— Eppu, mälvä, kylläpä sinä mongerrat sitä rantalaitakaupungin
siansaksaasi. Mistä olet oppinutkin!
— Mistä sinä olet oppinut juomaan kuin kiiliäinen! Eilen saunassa joit
taas sen Kundulan Appeloonin kanssa, mokoman viinasissin.
— Yhtä hyvä se on Appelooni kuin joku muukin, ei ole ryssä eikä
kostjumalan kauppias, se mies on meriä seilaillut kuten minäkin ja se
poika osaa nauraa, kun minä juttelen.
— Nauraa mieliksesi.
— Niin taidat tehdä sinäkin.
— Olen sellainen kuin luotu olen, toisinaan en mahdu itseeni.
— Sinä aina vain ärsytät minua. Kaksi asiaa olen sinulle muistuttanut:
älä katsahda liikaa toiseen mieheen ja ole rehellinen.
— Häpeä, lumppuri, varjoas! Rehellinen, rehellinen, sitä sinä aina
jankutat, päissäsi kun et muista mitään. Sinulla oli vaimosi kuoleman
jälkeen useita emäntäpiikoja, mutta kukaan ei täällä pysynyt sinun
hurjan luontosi ja juomahalusi takia. Lakanoita ja muita kapistuksia
lie kadonnut jo ennen minun taloon tuloani.
— Taitaa olla niinkin, no se sikseen. Saisit sentään paremmin hoitaa
taloutta. Neuloisit nyt edes napin paitaani, ja täällä on nurkat ja
kaapit tomua täynnä.
Pirkko kivahti: — Mikä siivo täällä olikaan tänne tullessani! — Hän
kaivoi piirongin laatikosta neulan ja lankaa ja kiinnitti napin
kruunun-perämiehen kotikutoiseen merimiesvillaröijyyn. Johnson
näet halveksi virkamiespukua ja käytti kalastajien vaatepartta.
Perämies tunsi lähellään nuoren vartalon lämmön, tunsi suuressa
yksitoikkoisessa yksinäisyydessään jonkinlaista lapsellista lohdutusta,
johon aina sekoittui hiukan karua epäluuloa. Liekutellen punoi Pirkko
pienet käsivartensa perämiehen kaulaan ja makeili hunajaisella
teko-äänellä: Kuulehan, rakas merikarhuni, annathan minulle uuden
tanssisilkkiläningin. Luotsin vanhimmalla tyttärellä on paljon parempi,
ja minä saan melkein hävetä. Ja kuule, käädyt ja korvarenkaat sinä
ostat minulle Virosta, kun seprain juhlilla käydään.
— No saamas pitää, Sam sanoi hiukan heltyneenä, mutta sinä et saa niin
paljon tanssia sen Pikkuviirin majakan ryssäläisen siknalistin kanssa.
— Mitä sinä nyt hullujasi, eihän siinä tanssissa taikaa ole, keimaili
Pirkko. — Tanssithan itsekin nuorena.
— Hehhee, kuin karhu köydessä. No niin, tulehan sitte illalla... vaikka
saisit sinä asua täällä ylhäälläkin.
— En minä, kun sinä juot. Kuinka minä täällä voisin nukkua, kun sinä
räyhäät ja remuat kannukaveriesi kanssa. Minä en kärsi sitä Kundulan
Appeloonia, salakuljettaja se on, trokari mikä lie. Panettelee minua.
— Älä hiidessä hiisku tästä, suu poikki! Ja sano nyt, että tätisi Erika
tulee minua iltapäivällä hieromaan.
— Kyllä sanon! — Pirkko pyörähti huoneesta ikäänkuin helpotuksesta.
Tyyntyneenä kuunteli perämies pienten tohvelien liksutusta vasten
kiviportaita ja huokasi.
Hän vetäisi nyt pitkät pieksut jalkoihinsa ja kiinnitti ne »siteillä»,
punavalkearuutuisilla sidenauhoilla polvien alta solmuun. Sitte kulki
hän kaapille, kulahutti jotain hollantilaista juomaa poskeensa. Istahti
virkapöytänsä ääreen, katseli merta yli niemenkärjen, jossa oli
pienellä viheriäisellä lipulla varustettu pieni ruutikellari. Niin,
ne pahuksen kasaveikat olivat leikkineet sillä vanhalla ruostuneella
kalliotykillä, olivat sen täyttäneet kivillä ja dynamiitilla. Siitä
oli tehty ilmoitus. Tavallisesti kruunun-perämies teetti pöytäkirjansa
ja kirkkokuulutuksensa lukkarin pojalla, joka oli käynyt pari vuotta
Porvoon kimnaasia. Tällä kertaa hän alkoi itse kömpelöllä, isolla,
karvaisella kädellään kirjoittaa seuraavaa hullunkurista kuulutusta:
»Liki Kummelniemen kivipytinkiä on Kruutia Rantapuotissa ja paikka
on merkittynä viheriäisellä lakulla ja muistutetaan tämän kautta ja
ohessa, ettei kukaan tulis tulella, piipulla tai muilla vaarallisilla
vehkeillä sinnepäin, sillä hän saa silloin itse vastaa oman
puolestansa, jos vahingon siitä tapahtuis.»
Hän jatkoi nyt toista kuulutusta:
»Koska yksi osa tämän saaren kansasta on tullut semmoiselle pahalle
tavalle, että ne ilman mitään asiaa yökausina juoksevat minun luo
eikä anna minulle yörauhaa sabatina ja muina pyhäpäivinä, en ruve
minkäänlaiseen virkatoimitukseen vaan potkasen pihalle asianomaset.»
Hän raapi pois sanan potkasen ja jäi miettimään.
Rappusista näet kuului kolinaa. Hiukan hoippuen astui sisään
iso saarelaispoika hiukan hämillään, suutaan pyyhkien, silmissä
veitikkamainen ilme.
— Jaahah, pyhi jalkasi ja suusi ja astu lähemmäksi, senkin jumalaton
junkkari ja sabatinpäivän rikkoja! Etkö sinä, senkin riiviö, tiedä,
ettei minua saa sunnuntaina vaivata. Sun saksan sapeli ja tuhannen
tultatuiskivaa mörssäriä. Perskuta! Istu! — Miksi sinä ja sinun
kumppanisi ovat räjähyttäneet tykin palasiksi, niin että kyläkunnan
ruutuja on mennyt rikki ja puunoksia taittunut pappilan puutarhasta!
— Enhän minä, enhän minä, väitteli iso, roteva nuorukainen.
— Kyllä sinä, kyllä sinä, tunnusta vain pois. Pane sormi pöydälle ja
muista valas!
— En minä ole räjähyttänyt tykkiä, olin juuri siihen aikaan, kun
kruunun-perämiehen renki kävi Kundulan Appelloonin aitassa viinaa
noutamassa — niin hik, hik, minä olin silloin rantauunissa haileja
savustamassa.
— Älä valehtele, senkin sekuli ja saunaveden loppu! Ja sinä soperrat
kuin ryygeniläinen kippari. Taidat olla juovuksissa, porsas!
— Por-porsas, sammalteli mies. — On hauska nähdä herra
kruunun-perämiestä juovuksissa.
— Mitä, huuti helkutissa, mitä sinä mies oikein meinaat.
Mies alkoi taas: On oikein hauska nähdä herra kruunun-perämiestä
juovuksissa.
— Häh, — mitä! Olenko minä juovuksissa? Vastaappas sanoistasi. Minä
haastan sinut Mokran välikäräjille kunnianloukkauksesta. Sanoppas vielä
kerran sama syyte, niin minä, jukoliste, teen sinusta linnunluita ja
munavoimoskaa.
Mies jatkoi: On oikein hauska nähdä, herra maistraatti, saaren kuningas
ja herra, her, herra kruunun-perämiestä juovuksissa.
— Vai vielä vatkutat. Haenko pampun nurkasta. Mutta kyllä minä
muutenkin sinulle näytän, mistä Taavetti oltta osti.
Perämies iski rautapuntilla lattiaan, sitte hän nosti pitkän miehen
koikaleen ilmaan ja piteli häntä käsivarttensa varassa ylhäällä päänsä
päällä.
Mies sätki säärillään.
— Sanoppas vielä kerta!
— Hyvä herra kruunun-perämies, valitti mies. Minä vain silleen
meinasin, että minun on hauska nähdä kruunun-perämiestä — juovuksissa
kun olen.
— Hahhaa, rähähti perämies ja nauroi niin, että iso vatsa hyllyi. Hän
laski miehen lattialle.
— Oletpa sinä aika veussu ja koiransilmä. No olinhan sitä minäkin meriä
selaillessani toisinaan tuusan mullikkana. Se sutkaus maksoi sinun
selkänahkasi ja sakotkin. No mene, senkin sittiäinen, äläkä tee toiste
kolttosia!
Nyt astui pahin kylän juoru-akka huoneeseen. Niiaten hän palkkion
toivossa tuli ilmiantamaan: Minä vain että rannassa on virolainen
perunajaala, mutta epäilen että tuhlien alle on kätketty jotain, sillä
koko ruuma löyhkää pirtulle.
— Vai niin, sanoi Johnson nyt varovasti. — Sano, että tulen kun
olen syönyt. Akka meni, mutta Sam viivytteli niin kauan, että jaala
ehti sanan saatuaan lähteä merille. Sam viuhtoi sille ikkunasta
alushousuillaan ja vihelteli. Sellainen oli Julius Sam Johnson.
Sam oli taas hyvällä tuulella. Kuin laiva raskaassa lastissa hän
paineli nyt pihalle, soudatti haapiolla itsensä aallonmurtajalle.
Asteli pyylevänä lakki takaraivolla, paksut ankkurivitjat pöhömahalla,
kädet housujen taskuissa, pitkin saaren mäkikujia, joiden varrella
könöttivät pienet kalastajatuvat kuin haahkanpesät pienine pihoineen,
joissa kasvoi kirsikka- ja omenapuitakin. Pienien verkkoaitauksien
takana heloittivat heinäkuun heleydessään pienet merirautamot
ja koirankaalikukkaset ja aittojen seinämiä ryömivät jo krassit
ja köynnöskasvit. Sam poikkesi puhuttelemaan kalastajavaimoja,
taputteli vanhoja vaareja, nipisteli nuoria tyttöjä leuasta ja
kutitti kujeellisesti kellonperillään pienten kehdossa keikkuvien
pojanpaapattien poskia. Kaikkialla kuului hänen remakka, leveä
naurunsa, kaikkialla hän oli tervetullut. Mutta tappelupukarit ja
kotiutuneet, villit merimiehet pysyivät loitolla, sillä he tunsivat
hänen moukarinkokoisen nyrkkinsä voiman. Monet hyljekoirat seurasivat
hänen kintereillään, hän heitteli niille leivänpalasia. Pyry haukahteli
kopissaan salmen toisella puolella, ja pian yhtyivät haukuntaan saaren
muutkin koirat. Sam suuntasi nyt askeleensa kujaa pitkin rantaan. Kujan
päässä siinti pala merta ja kaukana hohti kolmimastoinen, valkoinen
purjelaiva. Satayksitoista ja purjeet kuin avonainen virsikirja ja
aasillaan, kuten Sam kuvaili.
Rannalla seisoivat muutamat kalastajat kuin pingviinit takaräpylöillään
ja pitivät n.s. »rantakäräjiä». Kalastajat näet toisinaan istuen kukin
omalla käräjäkivellään muodostivat omassa keskuudessaan jonkinlaisen
tuomioistuimen. Näillä käräjillä ratkaistiin heidän keskinäiset
riitansa rantaoikeudesta, silakanhinnoista, merihylkyesineiden
omistuksesta sekä niihin merkityistä puumerkeistä. Rikoksena pidettiin,
jos ken otti toisen merkitsemän lankunpätkän. Usein kävi riita oikein
äänekkääksi, harvoin se jätettiin maallisen oikeuden ratkaistavaksi,
aniharvoin tapahtui saaressa varkauksia, sillä minneppä se varas
saaresta pääsee, arveltiin. Siksi tupien ja aittojen ovet öisin
olivat lukitsematta. Ainoastaan Pirkko oli varustanut vahvoilla
hakasilla kivirakennuksen alakerran oven. Hän pelkäsi muka ryssäläisiä
rantapatterisotilaita. Niin menetellen hän kavalaan sydämeensä kätki
omat salaiset tarkoituksensa.
Pirkko oli tullut taloon mantereelta kaukaa jostakin Savosta. Erika
täti oli hänet toimittanut hieroessaan Sam Johnsonin luuvaloisia
jalkoja, sen jälkeen kun Samin kolmas emäntäpiika oli livistänyt
tiehensä erään koivistolaisen rantakipparin mukana. Pirkko oli
pienenläntä, kiukkuinen ja kateellinen piian juippi. Hän oli jossakin
suhteessa sievä, mutta teerenpilkut rumensivat kasvoja, ja hän käytti
niitä poistaakseen kaikenlaisia voiteita. Hän peilasi itseään pitkin
päivää ison kuvastimen edessä, peilin pöydällä oli kaikenlaisia
rusetteja, porsliinikoiria, paperiperhosia, hajuvesipulloja ja
rasvapurkkeja. Silmät välttelivät ja niissä oli sivusta katsoen
itsekäs, ilkeäsävyinen, harmaan vihreänvipevä välke. Vihan syttyessä
saattoi se leiskua aivan saatanallisesti. Hän oli jo nuoresta pitäen
ollut yökengässä nurkkatansseissa, oli asunut jonkun sukulaistädin
luona, isä oli hänet hänen kesyttömän luonteensa takia jo aikoja
sitte hylännyt. Ei häneen pystynyt isän nuhteet, ei vitsat eivätkä
remmitkään. Lyö vaan, minä en kiusallakaan huuda! Oli jo lapsena
oppinut näpistelemään ja veikeilemään hulttiomaisille poikaviikareille.
Niiltä hän oli oppinut kiroilemistaidonkin. Katovuosina oli hän myynyt
maalaistätinsä leipiä saadakseen makeisia. Sellainen oli Johnsonin
emäntäpiika.
Pirkko oli tullut saarelle puettuna kurjiin vaatteisiin. Nyt hän oli
pöyhistynyt, halveksi »sillinhirttäjiä», »rantaraasulia», kalastajia,
kävi kiiltokengissä, kaupunkilaishattu päässä ja välähytteli kuin
kiusaksi saaren tytöille pikkusormen sinikivistä akvamariinisormustaan.
Kaikki saaressa jo tiesivät, että hän oli Samin salainen vihkimätön
vaimo. Monet kuten Kundulan Appellooni varoittivat perämiestä. Mutta
Sam oli kuin sokea, sanoi parjauksia akkojen loruksi. »Enhän minä voi
naista lyödä, mutta kyllä minä miehisen miehen nujerran.» Niin hän
kehaisi Appelloonille, kun tämä kehoitti kurittamaan.
Alakerrassa Pirkko ja Erika-täti valmistivat aamiaista. Pirkko keitti
Erikalle erikoiskahvit. »Katsos, itse minä juon paraat kahvit», virkkoi
Pirkko, »sille jääkarhulle minä syötän vesimaitoja ja vanhoja korppuja.
Piru paikatkoon sen rumilaan vanhoja pikipöksyjä. Tässä, täti, on
sinulle kahvipussi, hierothan sitte kinttujani, palellutin ne kerran
talvitansseissa siellä maalla.»
— Ole varovainen, perämies voi vielä huomata, supatti viekas Erika.
— Mitäpäs se huomaisi. Uskoohan se omiakin merimiesjuttujaan, niin
mikseipäs minunkin valeitani. Kyllä minä sen pimittää osaan, se kun on
niin ahne naiselle ja viinalle. Silloin se uskoo vaikka mitä.
— Mutta se majakan Saska hiiviskelee täällä nurkissa liian usein. Jos
karhu huomaa...
— Kyllä minä sen niin viisaasti olen järjestänyt, naurahti Pirkko ja
vilkuili levottomana Itäkorkian majakalle, joka pikkuluostarin tavoin
seisoi korkealla vuorikalliolla.
— Saska asettaa katajapensaalle punaisen paidan, ja siitä minä tiedän,
että Saska tulee. — Minä taas vedän rullakartiinit alas, siitä sen
Saska ymmärtää, sillä Saskalla on kiikari. Se on metka poika se
Saska, kyllä se ryssä sentään rakastaa osaa! Menen kai sen kanssa
naimisiin. Mutta jos se liiaksi tsiikaa luotsintytärtä, niin minä
lähden Amerikkaan ja nain rikkaan varmarin. Mutta kyllä minä sen karhun
ensin kynin. Minulla on nyt väärä avain, jolla pääsen sen piirongin
laatikkoihin.
— Voi, voi sinuas, ettes vain minuakin saata onnettomuuteen, kadun
kun näihin rottosiin rupesinkaan. No niin, oli miten oli, hamekankaan
saat minulle ostaa, se vanha hame on jo repaleinen, kun saa sen
lehmän perässä iltakaudet vuoren rotkoissa koluta. Ei löydä Prinsessa
tarpeeksi jäkälää lähivuorilta, eksyy vaivainen ja minä saan sen takia
kärsiä, voi näitä köyhän koetuksia, valitti Erika.
— Suus kiinni, muuten isken halolla, jos mitä virkat!
— Vest' ja varjele, jos sentään, enhän minä... Mutta ole varovainen,
varpuseni.
— Se karhun köriläs tahtoo niin usein, on vielä riuska mies. Kuin karhu
se talvet pesässään nukkuu, mutta annas olla, kesällä se on kiivas
kuin kettu. Mutta kyllä sillekin keinon keksin. Se Saskakin on niin
hanakka... Pirkko hahatti ja alkoi lallattaa jotain rumaa laulua.
— Kyllä sinä olet peijakas tytöksi, oikea tuusan jeeveli, kuten
perämies sanoo. Mutta jos hän aavistaa...
— Mitäpäs se mies näistä naisasioista... Minä sanon, että minulla on
kuukausivika, uritas, mikä lie, sanoi kaupungin lääkäri, se heikentää,
en voi, sanon.
— Kyll' olet ovela ja niistä olet kaikki oppinutkin!
— Kyllä se maailman ranta opettaa ja sitte...
— Mitä sitte, velmuili rokonarpinen, mäyräsilmäinen, latteanenäinen
Puoskari-Erika ja hörppäsi koukkuleuka lautasella höyryävää kahvia.
— Sitte minä, Pirkko jatkoi, vähitellen teen itselleni lapsen.
— Vai lapsenkin, pahus, leksotteli Erika.
— Niin, minä panen pienen tyynyn kureliivin alle ja uskottelen, että
köriläs saa sellaisen pikku Samin.
— Voi pikuna! Vai pikkusia sinä puuhaat, no sitte ei tarvitsekaan
asettaa kirveenvartta sängyn alle, että poika tulisi, Erika hihitti.
— Hihi, hihitti Pirkkokin ja heilutti päätään tanssien pitkin lattiaa.
Sitte minä kiskon ruokkorahat ja matkustan Montreaaliin, Kanadaan,
siellä on jo eräs suomalainen rouva hommannut minulle oikein hienon
paikan sellaisen miljunäärin luona. Ehkä minä vielä saan jonkun vanhan
miljunäärinkin ja sitähän se kaltealaisassyrialainen unikirjakin
ennustaa. — Pirkko alkoi lallatella: »Aameriikan laivat seilaa
hopeaisella sillalla.» Pihalta kuului repsirenkien askeleita kalliolla.
Erika kääpäsi myttynsä, johon oli pistetty pari pöytäliinaa ja katosi
pian taakseen vilkuillen rantatien katajapensaisiin valkoisen kummelin
taakse.
* * * * *
Sam Johnson seisoi ryhmässä rantalaiturilla jutellen hymyilevänhienon,
sinitakkisen ja valkoisissa housuissa astelevan karanteenitohtorin
Kurre Caulenin sekä sepelpartaisen, lyhytjänkkäisen, länkisäärisen,
punanenäisen luotsinvanhimman, kapteeni Kallu Lundrenin kanssa. Sam
nosti messinkinahkakuorisen kaukoputken veristäville silmilleen
ja tähysteli merelle. Loitompana seisoivat vanhemmat kalastajat
hiukan happamen ja pettyneen näköisinä, kädet housujen taskuissa,
harmaat paikatut tilkat sinisten niekkojen olkapäillä sekä matalat
solkinahkakengät jaloissa.
— Niin, virkahti Sam. — Kas vaan! Jo hilaavat sitä merenpohjaan
uponnutta ankkuria.
Luotsinvanhin tokaisi siihen: »Kuuluu olevan kuusikymmentä syltä
pitkälti rautavitjoja. On siinä Pietarin saalista neljälle venekunnalle
ja kahdeksalle merikravulle.» Sam lisäsi: »Syystormissa takavuosina
se rotterdamilainen rautaparkki menetti ankkurinsa. Siitä on kulunut
jo kymmenen vuotta ja oikeus ankkuriin on menettänyt lain voiman,
jess. Kundulan Appellooni merkitsi aikoinaan paikan muistiin. Nyt
saadaan pitkät ankkuriryypyt, kipparinkermat, ja palsamikorkit
pannaan paukkumaan. Ool rait! Se mies ei ookkaan tuulen tavalla
tehty, Appellooni, niin. Kas, kas!» — Merellä näkyi neljä isoa
haapiota, niiden laidoille oli poikkiteloin asetettu paksu tukki, sen
keskikohdalla oli vipulaitteet. Nostokurjilla miehet väänsivät jotain
näkymätöntä, raskasta esinettä. Lokit ja tiirat kaareilivat lähellä
kirkuen luotojen yllä, joiden kivilokeroissa niillä oli pesänsä.
Joskus teräsharmaanvalkoiset siivet aivan sipaisivat miesten päitä.
Ja ylt'ympärillä väreili meri hienon sinijuovaisena pikku vihurin
viiltäessä hopealle hohtavaa auringonkuvajaista, kimmeltävää kalvoa.
Mereltä kuului karkea kirous.
— Jo luiskahti, pihahti kiilusilmäinen tullimies, — meri otti omansa.
Vahingoniloisena säestivät sanoja toiset rantamiehet, jotka eivät
kuuluneet venekuntiin.
Samikin kirosi: Senkin sakramenskatut öljypöksyt ja mämmikourat! Nyt
meni kuin Konkkalan kaivoon! Eipäs se kalastaminen vetele nykyään.
Lohen olette täällä saarella sukupuuttoon hävittäneet. Äsken olitte
kuin happamet silakat nelikon pohjalla, laiskoja julleja kuin harmaat
hylkeet. Luuletteko te, pohjoisnavan alkuasukkaat, että etelänapa
pyörii vain teidän vunteerinkinne mukaan, jos akseliin hiukan pistää
vanhaa tervaa ja hylkeenrasvaa, te jäämeren pohjoiset pingviinit!
Katsokaas, on tässä saaressa miehiä jos on akkojakin. Toiset tutkivat
kaikki karit ja ankkuripaikat, kun ei huono silakan saalis leiville
lyö, mutta te vain odotatte mannan satavan kuin saavista selkoiselta
taivaalta. Appellooni se on oikea Kolumpus, totta vie! Tiedättekö
mitään Kolumpuksen munasta. Syntyikö ensin kana vai muna, kananvillat!
Kyllä se ankkuri vielä nostetaan, juuri justiinsa ja prikulleen.
Kahdeksan tuhatta markkaa, ei se ole lötöstystä se löytöpaikka! Kun
minä olin Tyynellä merellä, siellä Päiväntasaajalla, jossa kova tormi
käy ja taivas on kuin kiehuva pikipallo, niin minä kerran kuljetin
strutsin- ja krokotiilinmunalastia Haitiin, mutta silloin satamassa
hyökkäsi kimppuuni kannelle viisitoista mulkosilmäistä mulattityttöä ja
kaikki munat menivät plittiin, mjam, mjam, maiskutteli perämies.
Sam Johnson laski kiikarin kädestään ja lopetti leksotuksensa kesken.
Ettette te, vastarannan kiisket, katselemisesta parane. Mutta nyt
mister Sam Djonson menee murkinalle. Gud bai ool bois! Hyvästi, pojat!
* * * * *
Samaan aikaan Saska signalisti laski kiikarin kädestään Itäkorkian
majakalla. Hän oli pieni, viekas, vilkas mies, kullanruskeat silmät
pyörivät alituisesti sinne tänne epämääräisesti, niiden ilmeistä
ei päässyt oikein selville, ne olivat haihattelevia ja haihtuvia.
Hartiat nytkähtelivät käsien tehdessä liukkaita liikkeitä. Hän tönäsi
majakkatoveriaan kylkeen, kaivoi merimieshousuistaan messinkisen,
kullatun sormuksen, virnisteli ja viittasi kädellään Kummelniemelle,
jonka savupiipusta sauhu nousi kohtisuoraan ilmaan. Toveri supatteli
suhuäänteisesti venäjänkielellä:
— Tavaarits, vaikka sinulla on Volhovassa maatuska ja omat mukulat,
niin sinä vain hissuttelet niitä tsuhnien tollakoita.
— Illalla... niin, mennään »Rakkauden polulle» metsään kävelemään, ehkä
saadaan luotsinkin tytär mukaan. Toveri vihelsi.
Saska nauroi ja asetti punaisen paitansa kuivumaan katajan oksalle.
* * * * *
Sam Johnson kuorsasi nahkasohvallaan iltapäiväuniaan. Tällaista
oli hänen elämänsä vaimonsa kuoleman jälkeen. Vaimon kuva oli
ripustettu seinälle vastapäätä sohvaa. Kun Sam pitkinä talvipäivinä
merta tähystellen asteli raskaasti oven luota pienen ikkunan luo,
seurasivat vaimon kuvan katseet häntä kuin vaitelias syytös. Miksi hän
joi? Tappaakseen ainaista kalvavaa tuskaansa. Hän valvoi usein öitä
vuoteellaan katsellen kaukaista Käärmekarin vilkkumajakkaa tai luki yhä
uudestaan paksukantista Rocambolea tai muita rosvoromaaneja. Iltaisin
hän joskus kantoi Pirkon vahvoilla käsivarsillaan kuin lapsen pitkin
kivirappuja ja sulki oven. Pirkko käänsi silloin aina kuvan seinään
päin. Mutta tämä elämä ei antanut tyydytystä Samin rakkautta surevalle
sydämelle. Hän oli alkanut puhua itsekseen kuten yksinolijat, hän oli
alkanut jo juodakin yksikseen. Sitä hän ei tehnyt vaimonsa eläessä. Hän
ei mahtunut itseensä kuten Pirkko sanoi. Se Pirkko ei koskaan tullut
omaa hyvyyttään, ei hyväillyt eikä hyräillyt hiljaista onnea kuten
vaimovainaja. Toisinaan Pirkko saattoi jonkin äkkinäisen mielijohteen
vallassa kapsahtaa hänen kaulaansa ja suutelikin häntä hiukan
viileästi. Minun tulee sinua niin sääli, sinä jääkarhu, oli Pirkko
lausunut ja samassa taas vinkaissut tiehensä ikäänkuin olisi tuntenut
huoneen ilmassa sen raskaan painon raskaan kömpelön olemuksen ympärillä.
— En minä tarvitse sääliä, sinä senkin sakramenskattu, pieni kanalja,
huusi Sam kiviportaihin niin, että seinät kajahtivat. Hän puhui taas
yksin. Ei kukaan häntä kuullut, ei kukaan saaressa häntä ymmärtänyt.
Hänen teki silloin mieli mässätä ja meluta. Hän saattoi joulun pyhien
edellä kelirikon aikana äkkiä komentaa laivarenkinsä matkalle. Hän
kuljetti itseään myrskyssä mantereelle isolla haapiolla, jonka alla
oli rouki, reenjalakset. Vuoroin venettä lykkien jääsohjon, ahtojään
ja railojen yli, vuoroin sulaa vettä pitkin soudellen hän saapui
rantakaupunkiin. Siellä hän kipparikrouveissa hummasi ja tuhlasi
rantaviskaalien ja rappeutuneiden puoliherrojen parissa. Ravintolassa
hän tappeli, asetti rämisevän pianon kuin katusuluksi käytävään ja
nakkeli herroja pihalle. Tilasi kaupungin kaikki ajurit seuraamaan
itseään, kun hän juomaveikkoineen ajeli pitkin katuja vierellään
täytetty sukeltajan kumikuvatus, jonka päässä keikkui tarjoilijattaren
olkihattu. Kerran hän sirkuksessa ollessaan markkinoilla keikahti
kaiteen yli ja alkoi sahajauhoitetulla miekan- ja tulennielijäin
matolla tehdä häränpyllyjä yhdessä seuran klovnin kanssa lasketellen
merimiessukkeluuksia. Ja koko kaupunki nauroi hänen hullutuksilleen.
Hän oli pelätty ja tervetullut kaikkialle, sillä saaren karskin
merikarhun pinnan alla sykki koristelematon, suora sydän. Hän maksoi
vahingon hyvyydellä, kuljetti juottamansa ajurin, rekeen istutettuna,
hevosta taluttaen pitkin torinlaitaa kotiin. Vei hevosen talliin,
heitti kauroja pilttuuseen, heiniä häkkiin ja kantoi paksun ajurin
vuoteelle. Toisinaan keksi hän kiskoa kaikki palotynnyrit talonpihoilta
torille. Niitä kuljetettiin sitte väsähtyneitä viinaveikkoja suihkuilla
virvoittaen ohi paksuturkkisten, kuhmurasauvaisten yövartijoiden
poliisiputkan ohi. Vartijat vain nauroivat hänen kujeilleen ja
veistelivät vuorostaan: »Ajakaa vain hiljaa, että meidän vieraat saa
nukkua rauhassa!» Koko kaupunki nauroi.
Siten hän viikkomääriä hummasi humussa ja sumussa viskellen hotellin
ikkunasta rahoja katupojille. Palasi taas yksinäiseen saareensa,
makasi viikkomäärät nahkasohvallaan. Näki puoli-unessa näkyjä,
haaksirikkoutuneita laivoja, merihirviöitä ja neekerityttöjä, jotka
piirittivät häntä ja irvistelivät hänelle valkoisilla hampaillaan.
Hän näki unissaan vaimonsa, joka astui alas puitteista ja näytti
kihlasormustaan. Hän heräsi omaan kiljahdukseensa. Hän nousi
ja piilotti kuvan merikartan taakse. Pirkko riensi alkuaikoina
yliskamariin yöllä hänen huutonsa herättämänä. Perämiestä vaivasi
verenvoima aivoissa ja hengenahdistus. Hän kyseli tohtori Kurre
Cauleniltakin neuvoa. Tohtori hymyili ystävällisesti ja neuvoi
säännöllistä elämää, säännöllistä elämää! Niin, niin, huokasi Sam:
Perskuta sentään, alkaahan tähänkin tottua kuin entinen lautamies
herrastuomariarvoonsa. Hän olisi tohtorilta mielellään kysellyt
enemmänkin, mutta ei uskaltanut, sillä pelkäsi tulevansa naurettavaksi.
Olisi kysellyt, oliko se yksinpuhuminen kovin vaarallista järjelle.
Jo merillä yksin yössä kannella vartiossa ollessaan hän oli alkanut
puhua itsekseen. Oli ensin hiljaa kiroillut, kun tuuli vei sydvestin.
Oli sitte oppinut omin päin jatkamaan ääneen mietteitään. Puhelipa
joskus jonkun näkymättömänkin kanssa. Jumalanko kanssa hän haastoi?
Jumalan, joka kulki merellä ja asetti myrskyn? Niin, Sam ei sitä
kenellekään sanonut. Hän oli ollut taikauskoinen. Kun muudan meripoika
oli Päiväntasaajalla kuumeen uhrina laivalippuun käärittynä upotettu
mereen. Sam oli silloin mutissut itsekseen: Isä meidän ja niin
edespäin, varjele maalla ja merellä kulkijoita, perskuta pom! Hän
oli pelännyt laivarottia, sillä ne tuottivat onnettomuutta, mutta
hän ei pelännyt vahvinta runnaria, joka oli häntä pettänyt laivoista
karatessaan. Sen hän pehmitti mastonköydenpätkällä jollakin Pernambucon
tai Sydneyn pimeällä takakadulla.
Sam kuunteli yöllä myrskyn vinguntaa huoneensa ikkunakomerossa, johon
kaikki tuulet osuivat, kuunteli rotan nurkantakaista nakerrusta ja
kolahutti puntarillaan lattiaan. Hetkeksi ääni taukosi. Alhaalta Pirkko
huusi: Mitä sinä taas meluat, annatko minun maata rauhassa, senkin
repsi ja raasuli! Sam nukkui pitkälle keskipäivään saakka. Sellaista
oli Samin suruton ja suruntäysi, tyhjä elämä. Unikeon ja Viattomain
lasten päivinä hän piti oikein jymykekkerit. Niiden jälkeen hän tuli
jyskyttämään alakerran ovea, hän tahtoi nähdä Pirkon. Mutta Pirkko ei
nostanut hakasiaan ovelta, ei vaikka Sam uhkasi vanhalla pistoolilla
ampuvansa jokaisen ryssän soltun. Mene, muuten isken sinua kirveellä,
kivahti Pirkko ja avasi hiljaa ikkunan, josta öinen vieras häipyi
hämäryyteen... Kohmeloisena hän aamulla, Pirkon kylkiäisessä lehmää
lypsäessä kompuroi alakertaan, viskoi tytön vaatteita huiskin haiskin.
Hän ei kärsinyt valkoista silkkipukua, minkä antajasta hänellä ei
ollut täyttä varmuutta. Hän tarkasteli tytön muistikirjaa, jossa oli
tuntemattomien miesten kuvia. Hän repi ne palasiksi. Pirkko pillahti
silloin itkemään ja uhkasi lähteä koko saaresta, mutta uusi lahja sai
hänet taas leppymään. Kun Sam tiedusteli, miksi ruoho ikkunan alla oli
tallattu, niin Pirkko selitti pesseensä ikkunoita. Pirkko oli ovelana
todella aikaisin aamulla pessyt ikkunat. Samin kehoituksesta hän nyt
oli pessyt yläkerrankin ikkunat, pyyhkinyt hiukan hämähäkinseittejäkin.
Sam oli vaatimattomuudessaan taas tyytynyt tähän näennäiseen, pieneen
ystävyyden palvelukseen. Suuressa lapsensielussaan hän kaipasi hiukan
osanottoa. Pirkko oli joskus työtuulella, oli vilkas, vinkeä ja
puuhaili pyrynä kaikkialla, mutta into laimeni pian. Pirkko oli ollut
hänen luonaan jo viidettä vuotta, oli jo tottunut Samin tapoihin ja
osasi sen mukaan menetellä. Sam kammoksui uusia emäntäpiikoja. Mistäpä
hän paremmankaan ottaisi. Pirkko ei hevillä säikähtänyt hänen hurjia
mielenpurkauksiaan. Sam alkoi tyytyä kohtaloonsa ja jumalaansa. Eihän
tämä maailma paremmaksi muuttuisi, vaikka pohjoisnavan muuttaisi
etelänavaksi, yön päiväksi tai päinvastoin. Ihminen oli ikuisesti
erehtynyt ja tuomittu kuin hylkylaiva harhailemaan loppumattomalla
merellä, kuin särkyvä kupla kaikkeudessa. Perskuta!
* * * * *
Kundulan Appellooni oli vihdoin venekuntineen saanut ankkuriketjut
merestä kiskotuksi. Ne lojuivat nyt pitkinä kiehkuroina aallonmurtajan
kivilaiturilla. Kateellisina kulkivat muut saarelaiset niitä katsellen
ja niiden hintaa arvioiden. Mutta pönäkästi kädet ristissä rinnalla
seisovat ankkurimiesten vaimot laiturilla. Appelloonin eukko ei
ollut suostunut pitämään kekkereitä omassa tuvassaan, joten ne Samin
kehoituksesta päätettiin pitää kivikerroksessa, siellä syrjäisessä
Kummelniemessä. Sitä varten oli tilattu Meemelistä rommi- ja
malaga-ankkureita, Stuckmannin kauppahuoneelta arkangelinkaviaaria,
lohta, ankeriaisia, hummeria, sveitsiläistä juustoa, sardiineja y.m.
Sitävarten oli syöttiläsporsaskin tapettu.
Pirkolla ja Erika-tädillä oli ylen paljon puuhaa. Se ei estänyt
Pirkkoa iltaisin hämärissä tapaamasta Saskaa. Tämä oli hänet nyt muka
kihlannut, Pirkko kantoi sormusta salaa metsätiellä käydessään. Saska
kävi yhä rohkeammaksi. Asetti merkiksi paitansa majakan kalliolle,
laskeutui alas jyrkänteitä ja souteli pienellä haapiolla maan taitse
ja nousi Kummelniemen rantaan piilottaen venheensä katajiin. Hän kävi
niin julkeaksi, että kruunun-perämies kerran tapasi hänet sekä Pirkon
ruutipuodin luona. Sam oli hiukan kohmeloisena luullut nähneensä
heidän hiipivän aittaan. Kun Sam julmistuneena jättiläisaskelin riensi
aittaan, hän ei tavannut muita kuin Saskan joka sanoi tarvitsevansa
ruutia. Pirkko oli piiloutunut oven avautuessa sen taakse. Pirkko
sanoi jälkeenpäin neuvoneensa Saskan ruutipuotiin sekä olleensa
niemessä sieniä poimimassa. Saska oli tarvinnut ruutia. Pirkko näytti
niin viattoman ja lapsellisen näköiseltä, että Samia melkein nauratti
oma luulottelemansa harhanäkö. Mutta humalapäissä ollen heräsi
taas hirveänä kostonhalu ja epäluulo Samin sekavissa aivoissa. Hän
pirstoi ja rikkoi mitä eteen sattui, heitti Pirkon porsliinikoirat ja
puuteripurkit palasiksi sekä kantoi Pirkon rautasängyn alakerrasta
yläkertaan. Niinä öinä nukkui Pirkko tätinsä luona kylässä tai hiipi
majakalle, josta vasta aamulla silmät mustina renkaina pelokkaan
röyhkeänä palasi. Pirkko päätti kostaa, se koskisi Samin arimpaan
kohtaan. Sam saisi katua ja pyytää anteeksi, sen Pirkko oli vannonut.
* * * * *
Kummelniemen virkatalon pihalle oli pukeille pystytetty iso juomapöytä
lehtimajaan. Puiden oksille oli asetettu kirjavia, kiinalaisia
paperilyhtyjä, jotka heloittivat monikirjavina illan hämärässä. Sataman
ulkopuolelle ankkuroineet ulkomaalaiset laivat sekä kaljaasit olivat
mastoihinsa nostaneet laivalyhtynsä, jotka kauniisti kuvastuivat
keulojen kuohuviin. Pienellä kansitykillä olivat repsin rengit
ilmoittaneet pitojen alkamisen... Oli syöty ja juotu, kalanruotoja,
kravunkuoria ja sikarinpätkiä oli ruohikossa pöydän ympärillä. Kaikki
olivat jo nousuhumalassa. Siinä istui viekkaantyynenä, salaperäinen
ivan väre suupielissä Kundulan Appellooni, Samin vieressä, joka
oli noussut rommitynnyrille. Joukossa oli hienohymyinen, nuori
tohtori Caulen, joka aina varoi valkoisia housujaan ja nosteli
nenäkakkuloitaan. Siinä oli kalastaja Asseri, luotsinvanhin, nuori
kesätaiteilija leveine hatunlierineen ja maalista tahraantuneine
sormineen sekä Tulli-Mikko, aina varova ja välttelevä, salapistävä ja
vakoileva ilme pulleissa silmissä. Sam oli päivän kunniaksi pistänyt
rintapieleensä Belgian valtiolta saamansa hopeamitalin, hän oli jo
keikissä, vaikka hän tavallisesti kesti juoda paljon ja horjumatta.
Mikko maisteli kuten tavallisesti varovammin. Kaatoiko hän salaa osan
juomastaan maahan vai nauttiko hän etikkaa ennen juominkeja? Selvä hän
vain oli. Mutta Sam oli päättänyt tehdä hänelle kepposet. Juomaveikot
odottivat saunaa.
— No valehtelehan, Sam, hiukan niitä merirosvojuttujasi, sinä osaat,
sinä!
— En minä koskaan valheita lykkää, paitsi silloin, kun minua huvittaa
muita huvittaa!
Niin alkoi Sam. Kun minä olin siellä Kongossa, pippurirannikolla, niin
juotiin ja syötiin kuten nytkin. Komendantti kysyi, tiedättekö, hyvät
herrat, mitä olette syöneet. Apinan ja aasin lihaa! Hyi sun sulttaani
ja hänen kolmesataa kaunista rouvaansa! Sinä päivänä me nielaisimme
kuin hiilihangot olisivat kurkuissa kolisseet. Minulla oli siihen
aikaan sellainen pieni penteleen neekeriprinsessa luonani ja se laittoi
minulle ruokaa. Minä maksoin siitä neekerikuninkaalle lavemangin ja
korkkiruuvin. Sillä tytöllä oli haju kuin virtahevolla, kaulalla ja
nenässä kilisi kolmekymmentä norsunluuta. Niin, älkää naurako! Kyllä
se on totta! Siitä nenärenkaasta minä kerran kuljetin kaunottaren
neekerikylästä. Komendantti vain piirsi puukonkärjellä pari puumerkkiä
bambumajamme ovikamaraan ja niin me olimme mies ja vaimo. Mutta kerran,
kun minä rahtasin kulta- ja norsunluulastia pitkin Kongo-virtaa,
niin minä ammuin mäeltä kaksikymmentä isoa norsua, jotka kihnuttivat
kylkiään bambupuuta vastaan. Ne vierivät virtaan ja tukkivat meiltä
tien. Silloin pensasaavikolta tuli tanssien hottentottilaisia, ne
hyppivät rannalla kuin pienet paholaiset keihäät tanassa. Keihäiden
kärjissä oli myrkylliset, pallomaiset kasvit. Minä ja kokkipoikani
ammuimme niitä kuin kärpäsiä. Se neekerityttöni hyppäsi silloin virtaan
ja sille tielle se jäi. Perskuta, mutta minä hieroin pian nenääni
toisen neekeritytön nenää vastaan. Sellaista se on suuteleminen siellä
pippurirannikolla. Tai keikutetaan kahdessa bambupuussa, kunnes
latvat yhtyvät. Se on vapaata vihkimistä se, tuusan jeeveli sentään!
Oli ne aikoja, oli ne. Mutta nyt minä olen kyllästynyt kaikkiin
ja kaikenlaisiin naisiin. Perskuta! — Sam löi huutokauppanuijalla
rommitynnyrin kanteen. — Tässä minä myyn huutokaupalla paljon
vanhaa remua ja romua. Muistot, merimieskaskuni! Kolme vanhaa
pankkoruplaa, eikö tarjota enempää! Tässä on vaimovainajani häähuntu
ja myrttiseppele. Kymmenen ruplaa! Huit rumsis! Tässä vanha kompassi,
joka aina näytti väärin, kun seilasin elämän mustalla merellä,
tässä katkennut ankkuri, joka ei pohjannut vahvaa maakamaraa, tässä
ravistunut ruumislaivani, hyrskyssä heiluvat sen purjeet repaleisina,
sen punainen kokkapuu on usein törmännyt päin pimeitä salakareja ja
viinivuoria. Ja tässä lopulta se sieluparka, aina arka, perskuta
vieköön! Sitä ei huoli pirukaan! Sitä rataa on mennyt monta sataa,
tietä leveätä ja kaitaa, monta liinaa ja paitaa, pitkin kaikkia meriä,
sormuksia, kellonperiä! Sinä taaksesi vilkuva, pieni naissaatana, sinä
olet kaiken haaverin syy, synti ja siunaus. Ja nyt saunaan! —
Kaikki tanssivat ympäri pöydän, joka kaatui ryskeellä maahan.
Sitte marssivat he saunaan. Tulli-Mikko esteli ja lupasi tulla
jälkeenpäin. Hän meni meren rantaan ja pesi kasvonsa selviytyäkseen.
Kalastajatuvista olivat useat traaniöljylamput sammuneet mäkilöillä
liivalahden toisella puolella. Yhdestä tuvasta tuikki vielä tulia,
oven auetessa sieltä kuului viulun ja haitarin ääniä ja tanssitouhussa
telmivien kenkien kolketta. Siellä vietettiin suntiopojan häitä. −
Miehet olivat hihkuneet ja heilutelleet saunavihtojaan. He töytäsivät
nyt ilkisenalastomina ja tiilenpunaisina saunasta ja alkoivat taas
juoda. Tulli-Mikko hiipi nyt saunaan, hän asteli hiljaa lavolle ja
alkoi hiljaa hikoilla. Lisää löylyä saadakseen hän kaatoi täysinäisen
kiulun kiukaalle. Kuului aika pauke, muuri halkesi niin, että piipun
syrjästä näkyi taivaalla tuikkivat tähdet. Sinivihreitä lieskoja
leimahti kiukaalta. Ilman paine paiskasi Mikon lauteilta, hän oli aivan
pökerryksissä ja huikeassa äkkihumalassa. Hän töytäsi hoiperrellen
pihalle. Nurkan takana hohottivat juomaveikot, he miltei kantoivat
hänet rommitynnyrille. Koko Mikon luonne paljastui pohjiaan myöten.
Tämä salakähmäinen, hiljaisjuoppo alkoi nyt inisevällä saarnanuotilla
pauhata saaren tapojen turmelusta vastaan, hän kun oli arvonsa tunteva
kirkkoraadin jäsen. Mutta hän humaltui yhä enemmän. Kiukaalle heitetty,
viinalla täytetty kiulu teki tehtävänsä. Hän alkoi soperrella sekavia
sanoja, rivoja sutkauksia ja rääkytteli kuin alju varis säädyttömiä
rekirenkutuksia. Kaikki hohottivat täyttä kurkkua ja kruunun-perämies
takoi naurunkouristuksissaan tynnyrintapilla napaansa. Lopulta tupertui
Tulli-Mikko ruohikkoon. Nenä oli punamullalla maalattu ja rinta
pullonkuvilla tatuoitu. Ruumisvirttä veisaten kannettiin Mikko tyhjään
sikolättiin. Ovelle maalattiin: Dässä maga yksi vanha tullimees, joka
kannun ääreen kerran kuolla tees!
Mutta Sam vain jatkoi hullutuksiaan. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti
lähteä häitä kuokkimaan suntion taloon. Rengit saivat vetää purjeet
haapioon, hoilaten laulua:
Kaksitoista miestä meni mastoon,
neljä oli pumpuss' kii,
hurraa me nuoret meripoijat — —
kiipesivät toverukset alastomina haapioon.
Koko kylänranta kaikui naurusta ja laulusta. Rannan kohdalla pälkähti
Samin päähän kiivetä mastoon. Haapio kallistui ja kaikki kellistyivät
veteen. Rantaan uituaan loikkivat luotsit ja kalastajat koteihinsa,
mutta Sam sekä tohtori Kurre Caulen kömpivät liivarannasta raskaassa
sannassa kohden suntion tuvasta tulvivaa valoa. Äkkiä valkea sammui.
Santatöyryllä näkyi pari varjoa. Hämärästä erottautui merimieslakin
kiiltävä ankkuri sekä heiluvat nauhat. Vierellä vilahtivat naisten
valkeat puserot. Saska se siellä Pirkon ja luotsintyttären seurassa
tuli terhakkana ja iloisella tuulella. He olivat pujahtaneet kivisen
kirkkoaidan sivuitse metsästä rakkauden polulta, siellä he olivat
keinuneet ja sitte lähteneet suntiolle tanssimaan brissakkaa. Saska
siinä Samin ohi kulkiessa huuteli hänelle: Pirkulas, tsuhna!
Samassa oli Sam yhtenä ryöppynä koholla merisotilaan kimpussa. Hän
tömisti maata kuin raivoisa karhu, tarttui miestä rintakaulukseen sekä
repi olkalaput. Saska kiristeli hampaitaan, veti revolverin taskustaan
ja ampui ilmaan. Tytöt juoksivat kirkuen tiehensä, ja hääväki pysytteli
loitommalla.
— Ryssän roisto, ammu vaan, tässä on rinta!
Ryssä vain kiroili ja kehui olleensa Jaapanin sodassa.
— Taisit saada siellä selkääsi, tahdotko lisää!
— Mine ei jummarra.
— Jos minun jälkiruokani sinulle maistuu, niin ool rait. Nai naikko,
jos haluttaa!
— Sinu flikuska ei minu maatuska, tsuhna, tsuhna!
— Sanoppa se vielä kerran. — Sam tempasi revolverin ryssän kädestä ja
heitti hänet töyryltä kauas liivaan. Se oli siihen aikaan, kun ryssä
maahan tuli, ilkkui Sam. Vihdoin sai tohtori Samin ruotsia puhumalla
taltutetuksi. Hän tolkkasi ryssälle jotain raportista ja sai Samin
vihdoin huoneeseensa. Sillä välin oli ryssä löytänyt aseensa ja ampui
yön pimeään kaikki panoksensa. Hänen toverinsa talutti hänet majakalle,
matkalla hän yhä hoki ampuvansa kruunun-perämiehen.
Johnson ei rauhoittunut tohtorin kiikkutuolissa istuessaan. Hän muisti
nähneensä jotain valkeata vaatetta liivan yllä leijuvassa hämärässä.
Aivoissa välähti ja sisu oli kuohuksissa. Missä oli Pirkko, missä hän
oli? Hän raivoili, saaren suuri, ahavoittunut jättiläinen. Onneton
Otello ei mahtunut enää itseensä. Äkkiä hän nousi, juoksi ovesta
melkein selkiintyneenä, mennä melkotti pitkin aallonmurtajaa. Viskautui
veteen ja ui Kummelniemelle. Alakerrassa syttyi tuli lamppuun. Hän
kiirehti huoneeseensa. Ensiksi hän näki, että vaimovainajan kuva
oli viety. Pirkko oli sen mustasukkaisuudessaan vienyt. Vaikka Sam
toisinaan hurjia näkyjä vieroessaan kavahti sen katseen kalseutta,
mikä seurasi häntä lattialla kulkiessaan edestakaisin, niin hän sitä
nyt kaipasi, kaipasi kuin entistä eloansa, perheonneaan ja rauhaansa
rakkaudessa. Pirkko oli kostanut. Pirkko oli tämän tehnyt! Hän kompuroi
alakertaan. Hän naputti oveen, ei avattu.
— Tuletko, Pirkko, hän kähisi.
— En tule, en voi, Pirkko vastasi pelokkaana.
— Sinun täytyy, Sam sähähti.
Silloin perämies väänsi kangella oven saranoiltaan. Hän astui
huoneeseen ja tarttui Pirkkoa tukkaan. Senkin naissaatana, mikset sinä
tule!
— Etkö tiedä, että minä olen sinulle raskaana, katso.
— Mi, mitä sopersi Sam.
— Niin, se häpeä nyt tuli minulle, anna minulle matkarahat, niin lähden
Kanadaan. Minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi tai myrkytän itseni,
minä en kestä olla täällä sinun kanssasi.
— Mutta kestät kyllä juosta joutavan ryssän jälillä. Luuletko, etten
tiedä, tunnusta pois!
— En tunnusta vaikka tappaisit. Renttu!
— Auta armias, älä sano rentuksi, huusi Sam hypähtäen ilmaan niin, että
ikkunat helisivät. — Älä sano sitä toiste, muuten...
— Lyö vaan, ilkkui tyttö.
— En minä naista voi lyödä, mutta aittaan minä sinut telkeen. Siellä
sinä olet tahtonut yösi maata. Kyllä minä syyn arvaan.
Pirkon kirkumisesta huolimatta perämies kantoi potkivan tytön
kala-aittaan ja asetti kangen oven eteen.
Sen onnettoman illan jälkeen Sam Johnson alkoi juoda aivan hirveästi,
hän joi viikkomääriä. Itse Pirkko toimitti hänelle nyt viinaa,
varasteli paitoja ja liinoja Saskalle, kokosi salaa matkalaukkuihinsa
kaikkia Samin vaimon peruja, koreita shaaleja ja koruompeluksia. Yön
aikaan hän niitä kantoi Erika-tädin tupaan. Joka päivä hän kiusasi
Samia, uhkasi käräjillä, haasteilla ja ruokkorahoilla, toisinaan
hän oli hyväilevinhän ja säälivinään isoa jättiläistä, joka vähästä
heltyi. Selvinpäin ollen Sam taas ärhenteli, Pirkko pilkkasi ja
ärsytteli, heidän yhdyselämänsä oli muuttunut maalliseksi helvetiksi.
Pirkko uhkasi saattaa sikiönsä tehottomaksi. Sam uskoi ja alkoi
pelätä pahinta, lähestyvää rikosta ja häväistystä sekä valotonta
vanhuutta. Ei, tästä elämästä täytyi tulla loppu! Eräänä iltana,
kun Sam oli jo juonut itsensä miltei tiedottomaksi, Pirkko sai
hänet pankin valtakirjalla allekirjoittamaan viidentuhannen markan
suuruisen tunnusteen. Täten hän tuhlasi viimeiset, vaimonsa mukana
pesään kertyneet säästönsä. Hän oli nyt köyhä mies. Hän heräsi kuin
pahasta painajaisesta vielä hirveämpään todellisuuteen. Hän katui
tyhmää tekoaan, mutta oli liian ylväs välittääkseen siitä Pirkolle
tai saarelaisille. Ja siinä joulun tienoissa sitte Pirkko lähti,
kun kruunun-perämies nuokkui torkuksissa leposohvallaan, puoleksi
loppuunpalanut, kiinalainen piippu suussa. Tuli Pirkko kukkia kädessä
kantaen ja teeskennellen, niiaten kuin olisi vielä ollut rippityttö.
Sam purskahti itkuun, ei tytön tähden, vaan oman viheliäisen itsensä
tähden, turhaan kulutetun, kurjan elämän tähden ja hirveän, yllättävän
yksinäisyyden tähden. Hän katseli seinälle jälleen ilmestynyttä
vaimonsa valokuvaa. Niin se katsoi vakavasti kuin kuoloansa aavistava,
se katse tunkeutui hänen sielun sisimpäänsä, se nuhteli hiljaa,
mutta ei tuominnut. Sellainen oli ollut vaimovainaja. Mutta Sam oli
raiskannut rakkaimpansa muiston. Vihdoin hän nukahti.
Kun Sam aamulla heräsi, oli meri jäässä yltympäriinsä. Vain laivan
jättämä jälki röykkiöjäineen osoittivat sen suunnan, jonne Pirkko
oli kadonnut tuntemattomia vuosia ja vaiheita kohden. Sam Johsonin
elämän tunnit olivat nyt kuin jääpirstaleita keskellä autiota,
kohmettunutta merta. Hän ei toipunut. Sam Johnson alkoi kulkea
kumarassa, muinoin kookas mies kulki nyt hartiat hytkähdellen, ja
kädet vapisivat. Hän alkoi ränsistyä. Hän sai Amerikasta kirjeen,
se oli täynnä teeskenneltyä rakkautta ja anteeksipyyntöä. Se rouva
Montrealissa ei ollutkaan satamassa vastassa. Kaikki oli ollut petosta.
Pirkko oli nyt jonkinlaisessa lastenkodissa, sai siivota kuin pahin
palkkalainen, oli matkustanut Torontoon. Hän kärsi kurjuutta, nyt hän
tiesi, kuinka kova maailma voi olla. Hän painelisi vaikka jalkaisin
Samin luo Kummelniemelle, jos vain voisi. Aina hän oli Samilta saanut,
nyt ei kukaan antanut mitään. Nyt olivat rahat lopussa, pyysi edes
kymmentä markkaa. Ei penniäkään, kivahti Sam itsekseen ja löi nyrkillä
pöytään. Kirjeen hän viskasi tuleen. Nyt jälkeenpäin hän sai tietää,
miten Pirkko oli häntä petkuttanut ja häneltä varastanut. Pirkko
oli röyhkeydessään piilottanut suosikkinsa ruokakonttoriinkin Samin
syödessä päivällistä. Se lapsijuttukin oli ollut vain kieroa keksintöä
ja kiristystä. Rautoihin se naikkonen olisi ollut saatava! Mutta
kylläpähän se kaikkivaltias, ylimmäinen kirjanpitäjä taivaassa määräsi
kullekin kohtalonsa. Kyllähän sen Pirkonkin kohtalon arvasi, olihan se
jo näpistellyt lapsenakin. Sam huokasi ja rinta korisi. Hän nousi ja
korjasi vaimonsa kultapuitteista kuvaa. Se oli siirtynyt hiukan vinoon.
Sam voimistui hiukan niistä ankarista iskuista, jotka olivat
kohdanneet hänen hyvää sydäntään. Suorana, pää pystyssä kookkaampana
muuta kansaa hän kulki taas kylillä välittämättä syrjäkatseiden
ilakoivasta sävystä. Hän tukki mehevillä, läpi luiden ja munaskuiden
tunkeutuvilla, salamantapaisilla sutkauksilla pilkkaajien suut. Pian
hän oli taas kokkapuheiden ja kompien kuningas. Mister Sam Julius
Johnson, ool rait, Djonson kävi kutsumassa tuttuja tupamiehiä ja
naapureita kekkereihin, entisen elämänsä peijaisiin, kuten hän sanoi.
Mutta ei niissä itkuvirsiä veisattaisi, repäisevä oli oleva meininki
ja hurtti humoori, peli ja soitto, pilaileva puhe ja pamaus, perskuta
pom! Sillä Sam, rehti repsi ja kautta Suomenlahden tunnettu herra
kruunun-perämies aikoi nyt ottaa eron virastaan saatuaan eläkkeen. Hän
muuttaisi saaresta, jossa oli niin monta iloa ja kovan onnen päivää
viettänyt. Hän oli nyt tuuliajolla, hän sanoi, hän heittäisi ankkurinsa
mereen ja ajelehtisi pois jotakin kaukaisen saaren satamaa kohti ilman
kompassiakin. Sillä Jumalan sormi oli saanut sen kompassin epäkuntoon,
sen neula pyöri ja osoitti kaikkiin ilmansuuntiin. Ehkä maapallon
äärillä olisi jokin taivaan ennusmerkki, johon voisi vielä luottaa. Hän
alkoi jo vanheta, hän tunsi sen. Ö män häs foolen ouvö bood! Kannen yli
on mennyt mies merehen!
Pidot oli pidetty. Sam Julius Johnsonin juttu ei luistanut enää kuin
ennen. Hän unohti usein kertomuksen langanpään, sekaantui ja turvautui
lasiin, joka saattoi vyyhdin vain sotkuisemmaksi. Lopuksi hän istui
kahden Kundulan Appelloonin kanssa ja tuijotti vaimonsa kuvaan.
— Tuijota, tuijota sinä vaan, puhui kruunun-perämies kuin itsekseen.
— Niin, sinä olet usein nähnyt, mitä minä kurja olen tehnyt sinun
vihkivuoteellasi, perskuta! Olinpa minä narri, repsi ja rakkari,
perskuta pom! — Sam tarttui vanhaan kivääriinsä ja ampui akkunasta
ilmaan.
— Hei, Appellooni, mikset sinä juo!
Sam tempasi pistimen käteensä. Sitä heiluttaen Appelloonin nenän
edessä hän tanssi jotakin neekerien sotatanssia, hihkaisi ja lauloi
räikeästi jotakin englantilaista merimieslaulua, ool rait, skol alle
mand! — Niin! En man över bord, ool rait. Yks sinne toinen tänne!
Miksi sinäkin, senkin saikkari ja vanha salasissi, tuijotat minuun
kuin tulikärpänen tai Niilinvirran krokotiili. Sam Johnson on nyt
hiprakassa, Kundulan Appellooni saa salaa kuljettaa mister Djonsonin
johonkin hätäsatamaan taivaan Portkundaan portille, jossa pyhä Pietari,
joka oli kalastaja hänkin, antaa meille luotsin ja potkun toiseen
maailmaan itse isä Jumalan tykö, itse isä Jumalan tykö, aamen! — Sam
tarttui kämmenellään Appelloonin pitkään partaan. Hän joutui aivan
raivoihinsa. — Mitä sinä vielä tuijotat, tuusan jeeveli! Katsos tätä
kuvaa. — Sam otti kuvan seinältä. — Eikös ollut kaunis kuin herttarouva
ja Belgian kuningatar. Sano, että oli kaunis, muuten teen sinusta
nuuskaa. — Sam yhä kiristi parrasta.
— Hellitä jo, hullu mies, kaunis se on.
— Niin — ja niin hellä ja höyli vaimoihminen, minulle se oli hellä
ja hellä se oli meidän lehmälle, niin oli. Ja sillä oli korpletti
pitempi kuin sinun pukinpartasi, se kesti kuin toppseilin köysi,
totta totisesti. — Sam alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen
rosoista naamarustinkiaan: — Appellooni, kiva kaveri, anna anteeksi.
Mister Djonson on hullu ja hullu se, joka hänet viisaaksi uskoo. — Sam
kuukertui vuoteelle. Appellooni hiipi hiljaa huoneesta ja jätti hänet.
Kruunun-perämiehen pää painui vasten yöpöytää. Jamaikkapullo kaatui
lattialle ja neste vuoti lattiarakoa pitkin nurkkaan. Puoleksi palanut
kiinalainen piippu putosi hänen hampaistansa. Johnson mörisi ja mutisi
itsekseen.
Ja mister Julius Sam näki merkillisen unen. Hän oli purjehtivinaan
Päiväntasaajalle isossa parkkilaivassa, jonka kaikki raakapurjeet
olivat pullollaan. Kundulan Appellooni istui perää pitäen. Hänen
partansa kasvoi kasvamistaan niin, että se ulottui peräkajuutan koijan
kannen yli. Pitkin partaa kiipeili tulikärpäsiä, ja Appelloonilla oli
silmät kuin mustekalalla. Johnson käveli kannella. Ihmeellinen oli se
laiva. Kuta enemmän hän käveli, sitä mukaan laivakin piteni, kokka
siirtyi yhä kauemmaksi, vaikka Johnson otti oikein jättiläisaskeleita.
Ja purjeet pamisivat ja paukkuivat. Mastotkin pitenivät pilviin saakka,
ja pian sitä seilattiinkin korkealla, pilvien päällä pitkin avaruuden
merta, jossa hattarat olivat kuin pumpulisaaria ja luotoja. Tähdet
tuikkivat kuin majakkatulet. Yhä korkeammalle kohosi laiva yli tähtien
ja kuun. Kuun keskellä oli kultainen luukku kuin kanavan sulkuportti.
Siitä sitä kohottiin yhä ihmeellisempiin ilmoihin, seitsemänteen
taivaaseen. Siellä oli suuri majakanmuotoinen tuhattorninen,
kupukattoinen merimieskirkko. Ja pyhä Pietari seisoi valkoisella
poutapilvellä, jolle oli levitetty Amerikan tähtilippu.
— Mitä te etsitte? Pietari huusi.
— Kuka siellä on, kuului ääni kuin pitkäisen pauke pilven takaa.
— Herra, täällä on kaksi matkustavaista, Pietari vastasi.
— Täällä olen vain minä vaivainen syntinen mister Djonson ja Appellooni
Suurviirin Suurkylästä ja Kundulan talosta. Meillä ei ole kompassia ja
olemme eksyneet sumussa.
— Mitä te haette? Pietari kysyi.
— Me haemme luotsia hätäsatamaan.
— Tämä on juuri hätäsatama, Pietari virkkoi ja veteli partaansa, joka
oli vielä pitempi kuin Appelloonin. Se oli hopeanhohtava, ja hiuksien
yllä paistoi kuin kirkas kesäpäivä merellä.
— Olemme siis tulleet taivaan valtakunnan rajakaupunkiin. Meillä ei
ole passia, mutta paperit on puhtaat. Tässä on lähtösataman kuitti
rahtimaksuista. Me annamme meriselityksen.
— Hyvä, huusi taas ääni pilven takaa. Mister Djonson ja mister Absalon
Mc Kundul, heittäkää ankkuri. Myrsky on jo tauonnut; Soutakaa hiljaa
jollalla maihin, etteivät hyvät enkelit herää.
— Mutta mikäs kirotun käry se sieltä alhaalta nokkaani nousee? Tuntuu
kuin Stuckmannin tupakka-aitta palaisi, Johnson huomautti.
— Helvetistä se nousee, pyhä Pietari sanoi.
— Entä nuo veijarien varjot alhaalla sekä balalaikan paholaissoitto?
— Siellä Tulli-Mikko ja puoskari Erika tanssivat pirunpolskaa
rantanuotiolla.
— Onpas se ryssän helvetti, huusi Johnson. — Nyt minä näen. Ja Saska
siknalisti istuu punainen paita päällään itse Pelsepuupin polvella,
toisella polvella kököttää Pirkko kuin räkättirastas palavan rantauunin
edessä. Kohta ne kai heitetään palavaan pätsiin.
— Niin heitetään, Pietari myönsi.
— Huh, huh, hohkasi Johnson, eikös teillä ole vettä, ihan korvani
kuumenevat. Herra isä meidän ja niin edespäin, auta meitä. Perskuta, en
enempää muista!
Samassa Sam heräsi ritinään ja rätinään. Aukaisi silmänsä. Huoneen
toinen seinä ja oven nurkka leimahti tuleen. Sam heitti rautapuntarin
ikkunasta, tulinen aalto leiskahti siitä katolle, huone täyttyi
savulla. Johnson kopeloi eteensä, hoipersi ovelle, tuli tarttui hänen
vaatteisiinsa. Hän nousi ja huitoi ja kompuroi alas kiviportaita,
lankesi ja vyöryi pitkin pituuttaan alakerran ovelle. Hän ryömi
pihalle, kiljahtaen hän kieriskeli ruohikossa. Tuli tuprusi sankkana
ulos ikkunasta, mereltä tuiskahti tuuli ja pyyhkäisi lieskojen
pyrstöt pitkin kattomalkaa. Pian oli koko rakennus ilmitulessa.
Maassa kamppaili Johnson kuin karhu kuoleman kanssa. Rengit riensivät
valelemaan vettä hänen ylitsensä. He kantoivat tiedottoman Johnsonin
vanhan vajan kylkiäiseen. Tulikekäleet sinkoilivat tuulessa yli
liivalahden, yli aallonmurtajantornin kylään saakka. Poroksi paloi
koko rakennus. Ihmisiä liikkui vajan ympärillä. Mister Johnson veti
viimeisiä henkäyksiään. Tohtori seisoi hänen edessään, kuulotorvella
hän tunnusteli sydämen lyöntiä ja ravisti päätään. Hän asetti Samin
kädet ristiin rinnalle ja sulki silmät. Sam Julius Johnsonia ei ollut
enää, mister Sam Djonson oli päässyt hätäsatamaan hyvän isän Jumalan ja
rajattoman ikuisuuden rannalle. Hänen huulensa olivat hymyssä ikäänkuin
ne olisivat supisseet: Isä meidän ja niin edespäin, perskuta kun en
muista sen enempää. Hänen allaan olisi pitänyt olla tähtilippu, yllään
merikapteenin puku, rinnalla belgialainen Kongon kunniamerkki, vieressä
piippu ja puteli sekä kädessä kompassi. Nyt hän makasi vanhalla
niinimatolla, silakkatynnyreille asetetuilla laudoilla. — Meren laidan
yli nousi juuri taivaan tulipalonpunainen kerä, se valaisi hiiltyviä
raunioita. Kylkiäisen seinänraoista se pilkisti kruunun-perämiehen
viinin, päivän ja pakkasen punertamiin poskipäihin ja kirjavaan
komonenään.
Kukko kiekahti jo pihalla ja kanat alkoivat kopista päässeinä pöyhiä
höyheniään pehmeässä, vielä lämpöisessä tuhassa.