Mun kytkitte kallioon,
te julmat jumalat,
te taivaan tulessa päilyvät.
kuin taivaan tuulet häilyvät.
Mut vielä mä elossa oon! —
Ma tahdoin taivaanne siirtää sijoiltaan,
pois sukunne tahdoin siirtää,
tulikirjaimin taivaalle ylitse maan
ma tahdoin lankeemuksenne piirtää.
Ma oisin tulenne ryöstänyt. —
Oi, huudanko hukkaan yöstä nyt,
ma huudan, ma tahdon kostaa,
itse itseni tahdon nostaa,
taas valkean välkkyväks tahdon maan,
ei enää saa nyt olla yötä,
mi ihmiskuntaa painaa,
on ikivoima myötä,
on liekkinne vain lainaa,
mut jälleen mä järkytän taivahan tien,
ikiajoiksi silloin valkeanne vien,
iki-yössä te itse ilkkua saatte,
nyt nukkukaatte!
Te vallan kanssanne jaoitte,
mut mulle te kahleet taoille,
kun näin, mik' on teissä tyhjää ja tuhmaa,
ja mik' on ikuisinta,
on vieläkin uskoni otsaa ja uhmaa,
soi rajoilta riemua rinta,
te ette mun tuliani ryöstä,
vaikka voitte mun taasen syöstä
maan usvain uumenhautaan
ja kytkeä mun rautaan.
Mut tulta, tulta
ei viedä multa,
se yössä ja jäässäkin palaa,
se astuu auringon alaa,
sen hehku huipuilla hohtaa
ja katseenne katseena kohtaa. —
Mun henkeni teitä ei pelkää,
en köyristä selkää,
voi taivaanne hulme hiiltyä,
on itsessäni kipinä,
mi tyhjät taivahal sytyttäis.
vain kaiken kaaos jälkeen jäis,
teitä heikko pelkonne estää,
vielä voin minä kironne kestää,
sillä olenhan jotain
kuin tekin kaiken alkujuurta,
kuin tekin suurta,
en unta, mut sankari sotain:
te itse kammotte kostonne työtä,
te itse itkette ikuista yötä,
mi syöksee valtanne vaivaan
ja kaataa taivaan.
Taas taistelen valtanne vääryyttä vastaan,
minä katkaisen kahleeni nytkin,
iki-intoni mulla on voimana ainoastaan,
minä itse itseni kytkin,
mut nyt olen vapaa ma valheistain,
maa-emolta jättien taian ma sain,
avaruuksihin aatos singahtaa,
yli taivaiden kaikkeuspiirin taa,
ei aatosta riistetä aivoistain,
ikihengeltä iäks sen lahjaksi sain,
josta osa ma olin ja ketju ma oon,
olen aamusta nouseva aurinkoon
kuin kotkana kaartaen ylimmän tähden,
kun kerran ma leimuten liikkeelle lähden.
Mun neroni kapinoi,
kuin pitkäisen leimaus soi,
tekotemplinne horjuvat pylväät,
niin kaatuvat ynseät ylväät,
jotka uinuissaan
näin unhoitti maan.
Eikö kuolo jo korviinne soi,
ken tultanne vartijoi?
Ken tulenne loi,
sit' ei luoda voi.
se on alkujen alku, kun viel' oli yö.
se on luojansa itse ja luomistyö!
Miksei se jo kahleita katko? —
Te väistyitte kesken työn,
siks täytyy mun tehdä jatko.
Ma puhkasen yön
ja ma ponnahdan,
ma mustan mahtinne paljastan,
ma kahleet katkoan
ja sieppaan salaman,
sen mahtinne muurihin lingon
ja myrskyn siivillä singon
ylös ylhäisiin taivaisiin,
miss' ennenkin taisteltiin
iloks maan, iloks ihmislasten
ja onnen, ma käyn teitä vasten,
minä uuden uskon tuon
ja uudet lait minä luon,
minä ihminen, jumala minä.
Oi, kaikkeuden kaipaus,
oi, vapaus, oi, vapaus,
ihanuudet ne soivat ijäisinä,
minut valosta valheenne esti,
jota miljardivuosia kesti.
Tilinteon, ajan uuden uksella on
nyt hetki tullut tuomion.
Oi, kuulkaa, ette kuulleet te ennenkään
tätä tuskaa, mi murtaa nyt kahleet ja jään
joka nostaa onnehen oikeuden
ja syöksee valtaistuimen,
jolla istuu Zeus ja ruhtinoi,
mut itseään ei hallita voi. —
Oi, katsokaa,
taas ihana on maa.
kuin ennen Eedenissä
se säihkyy sätehissä.
Ma nään sen suuren näyn,
ja vapaana ma käyn,
ja minne katson, henki heilimöi.
ei ihminen nyt enää ikävöi,
on peto ystävä, mi äsken löi,
maan mato uudeks muodostuu,
ja puhuu puu.
niin aine henkeen hajoaa,
ja kukka sielun saa.
on yhtä taivas, maa.
kun verho katoaa,
lyö esteet altaan
ja vie ne valon valtaan.
Te julmat jumalat,
te taivaan tulessa päilyvät.
kuin taivaan tuulet häilyvät!
Joko kuulit siipien suhinaa
kun allasi syvällä uinuu maa,
suursyyllinen Zeus,
yli taivaan käy vapauden valkea koitto,
jymyn jyskeessä voimani voitto!
Prometheus
ma tulen, ma käyn ja te hukutte,
kun autuuden kyllyyttä nukutte,
voi, teitänne, kuin kulo kulen
ja riistän teiltä tulen!
Lammin Kuurikassa syksyllä 1916.