Kalskutan minä kangastain
ja katselen pohjan puoleen,
suuri mun sulhoni sotaa käy,
vielä ei kotiin kulkevan näy,
jäin yksin yöhön ja huoleen.
Kirjailen minä kangastain,
luon miekkoja, keihäänpäitä,
kultia kuun sekä tähtiä yön,
henkeni helmiä talvisen työn,
kumu kertoo Pohjolan häitä.
Kankaani häikseni häikäisin,
on kirjava kankaani päärme,
vuode on kylmä ja koskematon.
toinen morsian mielessä on,
sydän sillä on syötetty käärme.
Katselen minä kangastain,
en selviä silmuni päistä,
haaveeni sekoo ja hämmentää,
kaipaan kotkaani kiitävää,
sotilietoa Lemminkäistä.
Kalskutan minä kangastain,
kun neijet ne kisaan kiihtyy,
kannel kauniisti kilkattaa,
en minä tannerta tanhuta saa,
minun mieleni murheissa viihtyy.
Turhaan ma kalskutan kangastain,
en näe minä ystävä-ylkää,
surren sukkula loimihin lyö,
pitkät on puhteet, synkkä on yö,
ei varjot vaimoa hylkää.
Kankaani laskos lainehtii,
joko soutaa sulhoni merta,
ilta jo ruskon loimihin luo,
pilviltä virtaa hurmevuo.
ja jo niisille vuotaa verta?
Kauhusta kankaani kangistuu,
oi, seiso, seiso jo, pirta.
elämän rannalla Kaukoni nään,
varjossa valkean joutsenen pään,
ja tummuu Tuonelan virta!
Kankaani mustuvi muodoltaan,
manan aallot huuhtovat hiekkaa,
joutsenen joikuvan kuulin kai,
Kaukoni kalmalta iskun sai.
mut vielä hän mittaa miekkaa.
Katkesi kankaani langanpää.
käy vainaiden valkea saatto,
loppuiko lempeni laulu jo,
sammuiko armas aurinko,
oi, auta, taivahan taatto!