Oi, kurjat naiset,
mi maanne möitte,
kun löyhän lempenne
sanat söitte,
te käärmeenlaiset,
ei teillä kurjilla kunniaa,
ja vieras teille on synnyinmaa!
Teit' yöhön raastaa
maan muukalaiset,
ne valhein vannoen
syytää saastaa,
te irstaat naiset,
te käytte pilkasta petoksiin,
kuin itse petitte, käyköön niin!
Te käytte teitä
yön myrkkymielin
ja soperratte
nyt vierain kielin;
ei harsot peitä,
ei ilkka haihduta häpeää,
min tahra tarttuen sieluun jää.
Nyt teitä huumaa
vain kiilto, keima,
jo otsillanne
on lutkan leima,
on ruumis ruumaa,
mi terveet turmellen myrkyttää,
kun tauti laajalti leviää!
Kun kantain iestä
te jäätte yksin,
käy kurjuus kanssanne
vieretyksin,
ei kunnon miestä,
mi liittyis lempenne kohtaloon,
te kurjat, hukutte hunninkoon!
Ei harmaat hapset
suo teille suojaa,
ei teill' oo taivasta,
ei oo luojaa,
ja lehtolapset
teit' inhoo, kiroo ja lokaan lyö,
ja haudan peittävi unho, yö!
Oi, häpeäänne,
te kurjat naiset,
maan portot palkatut,
käärmeenlaiset,
nyt kohoo päänne,
sen minne laskette, tietää ken,
kun tulee tuomio viimeinen!
Kevätkesällä 1917.