Ja Kiinan hallitsija Kuangsu
jo kauan nukkui, näki unta,
niin viikot, vuodet meni menoaan,
myös unessa on suuri valtakunta.
Päämandariinina on Tshing-tshung-sha,
on silo miehen revonnaama,
tuo keisar'äidin vanha suosikki
on ennen muinoin ollut dalai-lama.
Hän leivän, suolan silt' on kieltänyt,
vain opiumia hän jakaa,
on periaate politiikassaan:
ei syntiä tee se, ken aina makaa.
Mut siitä paholainen kiivastui
ja käytti kiihoituksen taikaa,
hän kansan herätti, se muisti nyt
taas vanhain hallitsijain aikaa.
Hän kansan korviin salaa kuiskutti:
»Ei keisar' unijuomaa hanki,
kas valekuollut on jo keisari,
on äitinsä ja viekkaan Tshingin vanki.»
Hän yksin valvoo, yksin vallitsee,
hän urkkijoillaan joukot ohjaa,
hän vinokkailla mandelsilmillään
on tutkiskellut kansansielun pohjaa.
Ja kansa vaelsi nyt Pekingiin:
»Miss' on hän, keisarimme suurin,
ei täällä enää kukaan unta saa.
ja päivä paistaa yli kiinanmuurin.
Me emme vapautta vaadikkaan,
on piiskoista jo niskat norjat,
mut meille keisarimme näyttäkää,
niin oomme taas kuin ennen nöyrät orjat!»
— Tshing väänsi keltaisia käsiään:
»On rappiolla kansan kunto!»
— Hän herätti sen sairaan keisarin,
min sydäntä syö käärme: omatunto.
Luo akkunan Kuang nyt hoipersi,
kuin nukke nyökytti hän päätään,
ja kansa huusi sekä hurrasi:
»oi, katso, vielä keisarimme säätää!
Oi, taivaan poika, nyt me näämme sun,
taas matoina me madelkaamme,
sun vinot silmäs vielä auki on,
siis vielä kauan nukkua me saamme!»
— Mut vuoteellensa kaatui keisari,
tuo heikko, hauras poika taivaan,
hän sopersi: »Tshing, unijuomaa tuo,
taas sydäntäni vanha käärme kaivaa!»
Tshing juoman toi ja puhui, lohdutti:
»Sire! Täm' on pahaa unta vainen!»
Mut nurkass' seisoo hiljaa hihittäin
se vanha koiransilmä paholainen.
Hämeenlinnassa v. 1905.