Ne saapuvat mustissa harsoissaan
yli kenttien kuolemantarhaan,
yön valkeat vaimot vaiteliaat
ne vanheni liian varhaan.
Ne tuutivat tummia tuskiaan,
ne kaivavat kuolleitansa,
kun varjot kuoleman kenttiä käy
ja kun päivä on laskussansa.
Ne kääntävät kasvonsa itään päin
ja ne painuvat polvillensa,
iät itkien rauhatta rakkaintaan
pois siirtyvät suruinensa.
Niin hiljaa ne käy kuin kuolema käy,
kun aurinko on niin ankee,
veri-yöstä kuin koskaan ei nousta vois
sen viimeiset säteet lankee.