[Gustava Sofia Hjärne, Viaporin upseerin Gustav Hjärnen puoliso, joka
v. 1808 vehkeili venäläisten kanssa myötävaikuttaen linnoituksen
antautumiseen.]
Ja Hjärnen rouva raivoissaan
yöks kammionsa sulki,
hän seisahtui ja kuunnellen
hän urkki unta uudinten.
syyssynkkää yötä,
taas kulki, kulki,
mut mustin miettein varjo väilyi myötä.
Kakstoista tornin kello löi
nyt Viaporin linnan,
kun vahtitulta tuijottain
hän vaipui ajatuksiin ain.
yön häpeäänsä
ja raivon rinnan,
taas nosti pystyyn petollisen päänsä.
Hän näki aina saman näyn
öin ilmestyneen ammoin,
ja aavevaunut kuullessaan
hän voihki yksin vuoteellaan. —
yön naamiaisiin
hän katsoi kammoin
kuin yhä yltyis juoniin petomaisiin.
Hän näki nuoren ruhtinaan,
tuon viekkaan venäläisen,
min kanssa kisat, leikit löi
ja isänmaansa onnen möi,
möi kullan soittoon
sen joukon jäisen.
mi vielä taistoss' uskoi varmaan voittoon.
Möi Suomen lukon, Viaporin,
syin miesten valat väänsi
näin pettäin sankar-unelmat.
kun kahlehdittiin kanuunat,
mies aseen heitti,
pois päänsä käänsi
ja jäällä itki, kasvot käsiin peitti.
Suupieless' ilme ilkeä
hän kuiskaa konnantöistä,
hän avaa aarrearkkujaan.
hän laskee juudaan rupliaan
kuin varas työssä,
kun kynttilöistä
käy outo kalman katku yössä.
Ja kattokruunu kimmeltää,
soi niinkuin vaunut vierii... —
hän tanssii helmet hiuksillaan
luo käärmekatse-ruhtinaan,
ja huntu huiskaa,
kuin kuiluun kierii
ja korviin kavaluuden kirot kuiskaa.
Ken kolkutti?... Hän kavahtaa
kuin salamurha-miestä...
Pois kiusaaja... sa aave liet,
kai mestattavaks vaimon viet,
mi petti maansa...! —
Hän huokuu hiestä,
taas nauraa, uupuu valhe-unelmaansa.
— »Ma chère... >mon Dieu, o, mon ami!» ...
... »Oi, ruhtinas, ne luulee...
— Ens yönä annan avaimen!» —
— »Ah, Viaporin arvoinen,
... ma dame, on syynne...
yön korvat kuulee...
kuin linna antaudun syleilyynne.» —
Hahhaa! Hän nauroi untaan taas.
Ken kultavakkaa kilkkaa! —
Kai palvelijatar kuuntelee.
ja ovi naurain narisee,
yön äänet hukkuu.
kai piiat pilkkaa...
hän tutkii, tokko väki vielä nukkuu.
Hän kätkee kasvot naamioin,
yön valkovaippa yllään
hän hiipii kantain kynttilää
ja piikojansa peljättää
kuin tornin aave
yökävelyllään,
on huulillaan kuin hyinen hornan haave. —
Ei ääntä . .. kadut tyhjät on.
hän syytökset voi sietää.
yö vait on... kuollut ruhtinas,
lie valtijoiden valtijas.
vai onko mitään,
mi kaikki tietää...?
Hän yli Viaporin katsoo itään.
Nyt Harakalta yli jään
kuin sotajoukko kulkee,
se värjyy, hiipii häpeissään,
pui kylmennyttä nyrkkiään,
soi portinraudat,
yön aaveet sulkee
tien hältä, niinkuin aukeis sankar-haudat.
Nyt rappusissa rytisee,
soi kiivaat kiroukset,
ja kylmät kädet kolkuttaa,
hän petoksestaan palkan saa,
näin päättyy retki.
jo aukee ukset,
on tullut tuomion ja tilin hetki...!
Hän lukonkahvaan tarraantuu.
Ne tahtoo, tahtoo kostaa!
Yön rikoksen ne tumman ties — —
on siellä Hjärne, lesken mies,
hän murtaa oven
ja säilän nostaa,
sen verikatsein aikoo pistää poveen:
»Maan portto, kurja nainen, oi,
käy, kuule, tykit pauhaa,
sä kalliit vihkisanas söit,
maan sortajalle maasi möit
ja heimon hurmeen,
et haudan rauhaa
suo vainajille nukkuneille nurmeen.
Kiroten nimes mainitkoot
maan äidit, laulut lasten,
ei ennen sielus rauhaa saa
kuin vieraan vallan murskaa maa,
saa vapauden kalliin,
valoa vasten
maan viiri väikkyy Viaporin valliin!»
»Käy kuoloon, vuotees valmista,
käy kuoloon!», huudot kaikaa.
»On tappiomme syntis syy!»
Hän lattialle lyyhistyy,
suu syitä syytää,
viel' armon aikaa
hän polvin maassa pelokkaana pyytää.
Mut tyhjä nauru vastaan soi,
vain oma ääni ilkkuu,
jo sammuu kalman kynttilät,
niin turhat toiveet häipyvät,
kuin helvetistä
yön valot vilkkuu
jään yli Viaporin pistimistä.
Ken siellä? Taas hän kavahtaa.
Oi, Jumalanko haamun
hän näki takaa taivahan
tai paini kanssa kuoleman?
Pois haamu haipui
ja alla aamun
hän kuollen salin kynnykselle vaipui.
Ja samaan aikaan, kerrotaan,
kun ovi murrettihin,
yön oudot vaunut vieri pois
kuin mustat orhit eessä ois
pois pitkin merta,
ei tietty, mihin,
ja Viaporin yllä välkkyi verta. —
Oulunkylässä 31.3.18.