Kuin nytkin valvoin rakonuotiolla,
mi hiljaa hiiltyi, tulta hiljaa hoidin,
ja rahkasuolla, sula-suvannolla
soi tuhatäänin metsoin sorja soidin.
Ei risun risahdusta aamu-yössä,
puut piti pyhää pitkää pääsiäistä,
ma yksin riistaa väijyin surman työssä,
yön kaste välkkyi pyssynpiipun päistä.
Ei laukea, ei lennä lintuun luoti
kuin suojais sitä joku outo taika,
sin' yönä vapahtajan veri vuoti,
ja syntyi avaruuteen uusi aika.
Mun oli outo olla surman soilla,
ja aatos kulki teitään monin mutkin,
kuin mykkä lintu huojui hartioilla,
niin tulevia, enteitä mä tutkin.
Nyt korva kaukaa kummat äänet kuuli,
soi niinkuin pörriäisen ennusääni.
maa kohisi kuin nousis myrskyn tuuli,
kuin hartain huumein haltioittain pääni.
Jo taivaanrantaa kiirastulen valo
yön portit punersi ja säkenöiden
taas itään kääntyi laaja kulonpalo
ylt'yleen pilvein piirit ympäröiden.
Ja takaa harjanteen ja Hiidenkummun
näin kuusten takaa vihan väläyksen,
maan ääni kiersi, kuulin kaukaa rummun,
kun metsä huokui raskaan hengähdyksen.
Nyt norot notkui, tömähtivät töyryt,
näin rautaratsut, pitkät piikit siirsi
pois oksat, hirviöiden hiiden höyryt
pois siunasin ja käsi ristin piirsi.
Ma hieroin silmää, oi, mi näky kumma,
vöin välkkyi kultaa kaikki pilvenpäärmeet.
ja eellä kulki tulipatsas tumma,
sen taitse ilmestyksen louhikäärmeet.
Näin taivaan valkeuden sotajoukot
ja lumenloistavina ratsut hohti,
ne täytti kaikki pilvilinnain loukot,
ja suuri keisari ne taistoon johti.
Näin neljä kotkaa, jotka viiriin piirtyi,
näin kyyhkyn-kehyksiset ilmalaivat,
näin legioonat, rivit syrjään siirtyi,
ne aavemuodon taivaan alla saivat.
Ja keisarilla käissä risti väikkyi,
vain siihen katsoi miljoonainen saatto,
pois louhikäärmeet pitkin purstoin säikkyi,
ma muistin, oli pääsiäisen aalto. —
Mut korven takaa hornan soitto kaikui,
ja esiin hyökkäs moni musta pistin,
kun yli vaaran sotatorvet raikui
kuin uhmaks uskon, rakkauden ristin.
Siell' tuli punapäisten hurtat hurjat,
maan synnin sotajoukko metsät täyttäin,
näin raa'at rosvot, roskajoukot kurjat,
ne kiros taivaan nyrkkiänsä näyttäin.
Suursilmä-tykit nousi kukkuloille,
ne ampui ilmaan, salamoita sinkui.
maa vonkui, pauhu, pauke saarsi soille,
ja myrkkyluodit vesaikkoihin vinkui.
Ja punaviitassansa kukkulalla
mies musta seisoi, tähyi taivahalle.
näin verinaarmut onton otsan alla,
näin sielun katseen, myydyn saatanalle.
Hän viittoi, johti joukot suotta surmaan,
kun kääntyi, maailmoiden meno kääntyi,
hän kiihti halvat halut hengen hurmaan,
kun oman tyhjyytensä töihin nääntyi.
Ja valheen voimin kansan sotiin nostain
hän lupas leipää, onnen aikaa uutta,
mut omaa kurjaa kostoaan vain kostain
hän kylvi kaikkialle katkeruutta.
Sokaisten kansan ujon, suuren sielun
sen verkoihin vei ja taistoon turhaan,
hän paljasti vain ammottavan nielun,
vei tuskan tieltä sielun itsemurhaan.
Hän antoi käskyn, alas jyrkännettä
kolisten sotavaunut laaksoon vyöri.
ja satoi taivaasta kuin tulivettä,
kuin muurahaiset mustat maassa hyöri.
Hän kiros avaruuden aamuruskon
ja vannoi valan maailmoita vastaan,
toi kansakuntiin mustan mahdin uskon,
mut omaa valtaa valvoi ainoastaan.
Jyrähti niinkuin aukeis vanhat haudat
ja meri vuoreen viskais toisen vuoren,
löi tulivaarut, raanakivet raudat
murskaten möyri kaiken elon nuoren.
Välillä valkoisten ja punapäiden
nyt kävi taisto, valon varma voitto,
pois mustat ohi marssi, näky näiden
mua kammotti, kun sammui surman soitto.
Kuin paeten nyt töitään, tuomioitaan,
mi pilven päältä tulilausein pauhaa,
ne rotkon turvaa etsi, sotki soitaan
kuin sellaiset, mi synneilt' ei saa rauhaa.
Ne kaatui, juoksi, kaatui kuollen nurmeen,
näin monet ystävät ja paljon muita,
mi kotimaansa hankeen heitti hurmeen,
kun keskenään ne takoi tappeluita.
Ne yhtyi, yltyi kahakoihin kuumiin,
päämiehensä ne tappoi, veljet veivät,
ne kultaa riisti, ryösti paljaaks ruumiin,
maat, mökit polttain, syöden köyhäin leivät.
Niin ohi kiitäin sodan varjot vaipui,
kuin hulluudessaan hurjat hätää huusi,
pois veriin piestyt pajut tieltä taipui,
kuin häpeäänsä huojui vanha kuusi.
Ja metsä huokasi kuin rikoksilla
ois häiritty sen alku-aikain unta,
kuin rutto riehuis salon soitimilla
ja kärsis ihminen kuin luomakunta.
Niin vaino verivaot kenttiin kynti
ja rämeet ryvelti se punaviiruun.
sen jälkeen astui Nälkä, seuras Synti,
yön jälkijoukko sai nyt kiivaan kiiruun.
Niin paljon kaatuneita kankahalla.
siin' oli poika noussut isää vastaan,
verissä vanhus juoksuhaudan alla,
tuoss' äiti sulki syliin sankarlastaan.
Niin vihamies kuin ystäväkin yksin
viet' uupuissaankin raivoissansa raastoi,
kuin valekuolleet maaten vieretyksin
ja huulet kuoltuakin vihaa haastoi.
Ja tuli korppi, haaskan saastasiipi
ja yli seudun löyhkän hengen heitti,
maahiiri nousi, yössä hukka hiipi,
ja muurahainen kaiken kurjan peitti.
Nyt yksin ratsastaja outo mailla,
mi aina ampuu varmaan mustaan maaliin,
kuningas Kuolo kruunun kultaa vailla
pois laukkas laskettuaan surman saaliin.
Mut avaruuden yli astui aamu,
jäi taivaan sotajoukot puuntoon pilven,
ruhtinas rauhanjalo, heljä haamu
päin aurinkoa nosti kultakilven — —
Enkeli liehui valkein sädesiivin
kuin Luojan laulu yllä ylistyksen,
pois hämärässä ristitieltä hiivin,
ja pilvet peitti ihme-ilmestyksen.
Kuin häikäistynä vielä kauan valvoin
ja mietin rauhan töitä, sielun sotaa,
suon lampi päilyi kajastavin kalvoin,
kun kuudan ohensi jo kulta-otaa.
Tää tietää monta suurta sotavuotta,
maan vaivaa, nälkää, kansain kamppausta,
kun sodittu on tyhjän tähden suotta,
taas ihmishenki hakee sovitusta.
Oi, kumma näky, kumma pääsiäinen,
oi, koska rauhaan pääsee ihmiskunta,
koin kirkas toivontähti yksinäinen
vain tietää, mik' on totta, mikä unta! —
Oulunkylässä. 7.4.18.