Ja tribunaalin eessä seisoi nuor' Lucile
kuin muinoin ylväs Rooman nainen,
syytöksen luki Fouquier-Tinville,
vait seisoi Robespierre, tuo kansalainen
min musta lempi muinoin sykki suotta,
nyt vihaa kantain sitte monta vuotta.
Lucile Desmoulins kun kuuli tuomion,
nyt kauniin tyynnä katsoi kuolemaansa.
— »Täss' seison», lausui, »työnne tehty on;
mun mieheni, mi tahtoi isänmaansa
vapahtaa tyranneista, teloititte
syytteeseen syyttömän mun saitte sitte.
— Mies uljain uhmas teitä yksinään,
kuollessaan kiharaani kiersi käsissään,
niin giljotiini katkoi kookkaan pään,
kun raaka roskajoukko ulvoi päissään.
Niin Robespierre nyt kuolon kenttää niittää,
näin vapaudesta saamme sua kiittää!
— Mua turhaan piiluinesi peloitat,
mua lemmit, tiedän, siks ei nouse pääni,
sen samaan terään kohta teloitat,
möit vapauden, nyt herjaat häpeääni,
kuin Juudas petit vallankumouksen,
pian kuulet kansas kurjan kirouksen!
— Te kurjat pelkurit, te murhaajat,
nyt vuodatatte naisen verta
kuin miehensä, oi, konnat katalat,
sen itse vuodattaa te saatte kerta,
kun vallaks väärensitte kansan lait;
miks, Robespierre, oot kalvas, viekkaan vait?
— Maan petturit, ma teille muistutan
Lucretiaa, min vialtuuden veri
tyrannein päälle kantoi kuoleman,
ne herruuden vain häväistäkseen peri,
Roomasta Tarquinit hän hääti kostain,
kautt' aikain In tyrannos huudon nostain.
— Mun vereni niin huutaa teille myös,
se murtaa, murskaa hirmuvallan vainon,
niin päättyy, Robespierre, sun verityös.
jo tunnet tuomiosi tuskan painon.
Iloitse ikirakas isänmaamme,
pian täyden, vahvan vapauden saamme!»
Pää pystyssä hän poistui, sanat soi.
ja syytös sydämiä veriin viilsi,
yökatseen Robespierreen kansa loi,
mut monen silmäss' salaa kyynel kiilsi.
Ja Robespierre loi julmat silmät kiinni
kuin yllä pään jo välkkyis giljotiini.
Oulunkylässä 20 p. syysk. vallankumousvuonna 1917.