Kaksioista tummaa kertaa kello lyö.
kun juhlapöytään istuu suuri suku,
jo hämyyn häipyi vuoden viime yö,
sen varjoon kohtaloiden kolkko luku.
Ja vanhus lukee: »Kaikki koossa lie,
mut pöydän luona nyt on tyhjä tuoli,
maan iloisia maan uneen hauta vie.
on poissa nuorin, joka kesken kuoli.
Miks on niin hiljaista? — Vain sydän lyö. —
Ei iltatähtikään kuin ennen loista.
on meitä kolmetoista, keski-yö
on mennyt, vuosi kurja: kolmetoista!
Sen musta numero on onneton,
ei rauhan töitä tämä luku suosi,
se sodan, sorron muistomerkki on.
tää onneton ja varjon valju vuosi!
Nyt elon pöytään kansa kokoontuu,
on tyhjä tuoli, viime vuosi vainaa,
ei unta suo, kun silmät sulkeuu,
kuin painajainen kammottaa ja painaa!
Kuin valekuollut käärinliinoissaan
se keskellämme käy ja uhkaa,
se käy kuin kummitus ja miekallaan
lyö, polttaa, murhaa, jättää taakseen tuhkaa.
Se täyttää haudat sekä vankilat.
se raastaa miehet, jotka pyhää palvoo,
se polkee pienet, viepi vartijat.
mi maataan suojaten yöt yksin valvoo.
Pois vaivu hautaas, kurja kummitus,
jo taivaalla on uuden aamun rusko,
lyö varjos Kaikkeuden kimallus,
ja vahvat vuoret siirtää ihmisusko!
Sä hirmuhaamu, viittaavan sun näin,
ens vuonna mennä kenenkä on vuoro?
— Yö valkenee, ja nuoret seppelpäin
käy laaksoon laulaen, soi kevätkuoro!
Ja vanhin maljan juo ja rikkoo sen:
»Uus vuosi, sulle tahdon maljan nostaa,
käy yli yön ja pimeen pahuuden,
mi itse itsellensä kerran kostaa!
Maan perii lapset töin ja unelmin,
ne kantaa kohtaloita uuden suvun,
ne piirtää suorin, suurin kirjaimin
maan kivi-otsaan uuden onnen luvun.
Lammin Ronnissa 1913.