SUNNUNTAI.

Onginnan estetiikkaa ja etiikkaa.

Kalaviikko on päättynyt kaikin puolin mieluisasti. Sen kuluessa on

saatu kohtuullisen hyvin, ei siis liian hyvin, joka voi pian tympäistä.

Ei ole tullut tehdyksi tyhmyyksiäkään, ei ole tapahtunut

onnettomuuksia, ei tarttunut pyydyksiä pohjaan eikä puihin eikä

myöskään kalain suuhun, mikä on ikävintä ja vastenmielisintä, mitä

kalamiehelle voi tapahtua. Olen sitten lauantai-iltana saanut vielä

suuren. En ole saanut sitä miten kuten, sattumalta, vaan juuri sillä

tavoin kuin mieluimmin haluan sen saada, niin sanoakseni taiteen

kaikkien sääntöjen mukaan. Sillä onkijaurheilijakin kehittyy

herkuttelijaksi, hänelläkin on ammatissaan oma estetiikkansa. Ei riitä,

että hän saa, hän tahtoo myös saada hienosti ja kauniisti. Samoin kuin

uimarin korkeushypyn arvoa lisää liikutun linjan kauneus, samoin lisää

onkimiehen tyydytystä se, miten tyylikkäästi ottaminen suoritettiin

siitä alkaen, kun kala tarttui, siihen saakka, kun se saatiin maihin.

Tämä sunnuntai-aaton suuri oli nyt saatu kaikin puolin tyylikkäästi. Se

oli ottanut juuri sitä pientä perhoa, jota sen kaiken todenmukaisuuden

mukaan oli otettava, sitä, joka sillä hetkellä parveili niskassa juuri

auringonlaskun aikana. Olin mielestäni tehnyt parhaimman,

mahdollisimman pisimmän heittoni kiven huopeeseen, missä suuri

tavallisesti vaanii. Se oli posahtanut valtavasti, oli sitten laajassa

niskassa loiruillut edes ja takaisin vavan taipuessa ja oietessa ja

rullan antaessa ja ottaessa siimaa. Sitten se oli seisonut asiaan

kuuluvan aikansa. Ja ilta oli ollut ihana ja tyyni ja rannan puut

ilta-auringon kultaamat ja lämpiävästä saunasta tuolla alempana oli

savu kohonnut patsaana taivaalle. Sitten oli kala lähtenyt alas niin

huimasti, että tuskin pääsin perään pahakivistä rantaa. Siima alkaa

loppua, mutta silloin pysähtyy kala levähtämään pienoiseen suvantoon

siksi, että ehdin taas keriä siiman rullalle, jolloin se lähtee

jatkamaan ja minä perässä, hypellen kiveltä kivelle, kahlaten

vedessäkin ja liveten ja kaatuenkin, mutta saaden vavan pysymään

pystyssä. Ja niin on tultu suvantoon, käsi-, selkä- ja jalkajänteet

äärimmäiseen asti pingoitettuina, josta ne ovat lauenneet mieluiseen

lepoon, kun kala koko vaikeassa ottopaikassa vihdoin on omin avuin

nostettu maihin. Ja on pantu reppuun ja kannettu kotiin ja punnittu ja

merkitty kirjaan.

Ja sitten on vapa riisuttu valjaistaan ja pyyhitty ja ripustettu

ansaittuun lepoon nauloihinsa suoriamaan. Siima on lapettu sängylle

kierrokseen rullan viereen. On riisuuduttu itsekin ja elokuun illan

viileässä astuttu saunaan pihan poikki ja purosillan yli, jossa pikku

mulloset, alamittaiset ja aina rauhoitetut, vielä puolihämärissä

loiskahtelevat perhoja ajellen ja lisäten painoaan milligramman

milligrammaan. Saunan salaperäinen maailma, sen lasi pieni ja pahanen,

monivärinen kuin pyhimyskappelin ikkuna ja siitä epätodellinen

kellanvihreä näköala pitkin koskea, joka ei kuulu, ainoastaan näkyy, ja

jonka kuohu näyttää seisovan liikkumatonna kuin vuoriston jäätikkö.

Kesäiset tuoksuvastat mummun taittamat ja laittamat, kipallinen vettä

vanhasta taitavasta kädestä kiukaan raunioon, joka on rakettu kosken

sorvaamista kivistä, ja kihahtava löyly, joka sulattaessaan ruumiin

sulattaa myös sielun. Ja huhuh! ja hohoh!

Ja kylvyn jäljestä ilkoisen alasti takaisin sillan yli, jonka alla

pienoiset yhä vielä pätkää. Ja hiilellä paistettu punalihainen

_mullonen_ ja kova kokkeli ja lämmin pehmoinen lauantairieska, jossa

voi sulaa kuin heinäkuun helteessä.

Ja sen päälle kahvikupponen ja sikari itselle ja isännälle ja kahvin

seassa jotakin, jota löytyy vielä pisarainen piiliherrain

jälkeenjättämästä pullosta, kolmekruunuisesta. En osta, mutta otan, kun

tarjotaan, koska sanotaan senkin olevan jumalanviljaa, varsinkin

kalamiehen viljelemää. Ja valkopaidassaan istuen ja huulet torvella

isäntä pitkulaisia savuja niellen ja puhallellen juttelee vanhaa ja

uutta, vanhaa enemmän kuin uutta, mutta aina kernaasti kuultua, sillä

itseään hän uusii ja uusinta on yhtä hyvä kuin alkuperäinen, siitä,

kuinka täällä ennen, ja saatiin sitä silloinkin, vaikkei ollut vehkeet

nykyisten veroiset--vallesmannivainaa ja kamreeri ja apteekkari ja

vanha Piilonen, jolla miljoonamiehellä oli ruokovapa ja kelarulla eikä

milloinkaan muuta pyydystä kuin elävä salakka, jota uitteli, mutta joka

otti sillä milloin tahtoi, mutta jos ei ottanut--sattui sekin--niin

paiskattiin lammas herroille pataan. Talvella otettiin myllyrännin

niskasta säryksellä ja leivottiin ja paistettiin mulloskukko ja

lähetettiin Piiloselle Helsinkiin, kun piti pitojaan

valtiopäivämiehille ja syötti ja juotti ja päätätti rautatien

Suolahteen, mistä on hyvä nousta laivaan, vaikka piilillähän nuo jo

nykyjään enimmäkseen ajaa. Oli ne aikoja entisetkin, vaikka eipä silti,

etteivät nämä nykyisetkin. Tässä meidän pihassakin ja myllypihassa on

seisonut kuusikin autoa yhteen aikaan, ennen sotaa, terehtöörejä ja

rohvessooreja ja tisponentteja; mikäpä niiden arvonimet kaikki

muistaneekaan, onhan ne tuossa päiväkirjassa--maistetaanko taas saunan

päälle? Ja koko Huopanan historia vaeltaa editseni.

Jota kuunnellessani minä järjestelen pyydyksiäni pyhäteloilleen,

valmiiksi maanantaita varten, koska en pyhänä ongi--lipat, devonit,

silkkikalat, täkyraksit, perhot, kunkin lajinsa mukaan ja kunkin lajin

kokonsa mukaan, itsekunkin laatikkoonsa ja lokeroonsa, kun ovat

sekaantuneet ja takertuneet kuontaloksi kuin mehiläiset parveillessaan.

On katkeillut peräimiä ja irtautunut koukkuja ja hankautunut pois

maalia, ja ovat nyt silkillä sidottavat ja siveltävät vernissalla ja

maalattavat ripoliinivärillä ja vihdoin ripustettavat kuivamaan uunin

kylkeen rihmaan, joka kiertää sen ympäri naulasta naulaan.

Ne pitää olla järjestyksessä, olisi paha olla, jos ne ei olisi, yhtä

hyvin kuin kalanpyydysliikkeessä ja vähän paremmassakin, ollakseen aina

ja heti yhdellä silmäyksellä nähtävissä, valmiina nautittaviksi ja

mietittäviksi ja esille otettaviksi, milloin tulee mikin päähänpisto,

että nyt muka sitä ja sitä ottaa. Ja kun ne ovat siinä järjestyksessä,

kuin niiden tulee, sovussa ja soinnussa, väriensä ja suuruuksiensa

mukaisessa, niin on niiden hyvä olla ja myös minun siitä hyvä olla ja

pöytä on kuin runo rytmeineen ja alku- ja loppusointuineen, jonka osaan

ulkoa kirjaan katsomatta.

On jo pimennyt ulkona, verhottoman ikkunan mustalla pohjalla on tulen

valaisema pihlaja, missä yöperhot räpyttävät pyörtyen lopulta lasiin,

johon tarttuvat ja typertyvät liikkumattomiksi ja kuolevat siihen kuin

valosta, sen valosta, huveten pois elämästä, joka kesti vain päivän.

Jokunen on päässyt sisään ja päättää päivänsä kynttilän liekissä. Ja

mitäpä on sitten elämällä enää tarjottavana muuta kuin yön uni, josta

joskus puolivalveille herättää ohitse ajavan hevosen kavion kopse,

mutta johon kosken kohina taas tuudittaa uudelleen.

Mitäkö muuta? On sillä vielä tarjottavana tätä lauantaita seurannut

sunnuntai; sen leppoisa rauha, sen aamun pilvetön pouta, ja istuskelu

pihapenkillä selkä seinää vasten elokuun viileässä paisteessa. Ja

lasten kanssa pitkällään puron matalalla sillalla, ja sen alla kesy

mullonen, ihanuuttaan luomakunnan ihme, pää vastavirtaan päin, pyrstö

lakkaamatta lipattaen, suu alinomaa aukeillen, pikku evät koneellisesti

eläen niinkuin näkyisi niissä vain sydämen itsetiedoton tykintä. Käden

huiskaus ja se on tiessään limakon alla;--odotus, ja se on tullut

takaisin, ei tiedä mistä;--matonen, ja se sieppaa sen, pää pystymmässä

odottaen uutta;--toinen matonen ja niitä on siinä kaksi sen kimpussa

nyhtämässä toinen toisensa suusta, toinen toisesta päästä, kunnes

kolmas, suurempi, saa sen ja saatuaan anastaa edullisen paikan,

karkoittaen heikommat häntänsä taa. Mutta ne saavat sunnuntairuokansa

kaikki, kunnes matotuohinen on tyhjä.

Ukko veisahtelee tuvassa ja sen ikkunassa istuu vanha mummu

isoränttistä kirjaansa katsellen ja sitä puoliääneen hyristen, aina

samaa.

Kävely koskelle ilman vapaa--se on outoa ja melkein juhlallista,

verkalleen rantoja pitkin ja kivillä istuskellen ja lopulta niskaan,

joka on tyyni ja siloinen ja järven selkä niskasaaren takana samoin.

Mitä ihmettä olet sinä oikein, pyhäinen rauha? Mistä tietää koski, että

nyt on pyhä ja osaa asettaa ääneensä sen soinnun? Mistä saa saari

ympärilleen sen harson ja mistä saa sen tuo raiskattu rantametsä ja tuo

karu kivikkoranta ja rannalle kiskaistut rampatukit? Kuinka saa sitä

varis raakuntaansa ja haukka huutoonsa, tuota jotakin, kirkkoajan

henkeä, joka kasvaa sitä voimallisemmaksi kuta kauemmaksi loittonen

kirkolta? Alan yhä paremmin ymmärtää entisen toverivainaan, joka ei

onkinut sunnuntaisin, mutta kerran kun onki ja kiivastui kiroamaan,

jätti vapansa ja riensi pois eikä tullut koskaan takaisin.

* * * * *

Minulla on mukana kirja, englantilainen teos lohenonginnasta. Onhan

minunkin sopiva sunnuntaina tutkia sanaa. Se on niitä niin kauniisti

painetuita ja kansitetuita kirjoja, joita vain Englannissa osataan

valmistaa. Siellä ja vain siellä osataan ei vain onkimisen taito, vaan

myös siitä kirjoittamisen taito ja sen kirjoitetun tarjoamisen taito.

Tuokin kirja on jo päältäpäin kuin kaunehin kakku, jota ensin kääntelee

ja katselee ja sitten haistelee ja hivelee, ennenkuin sen leikkaa ja

nauttii.

Ei ole sitä onkimiehen ammatillista ongelmaa, ei sitä vivahdusta hänen

mielialoissaan ja mietteissään, jota ei koskettelisi, joka ei

kuvastuisi heidän kirjallisuudessaan. Se sisältää sekä onginnan

estetiikkaa että myöskin sen etiikkaa, josta voi tavata syvämielisiä

filosoofisia esityksiä heidän kuuluisimmilta miehiltään. Teos, joka

minulla tässä on polvellani, tukiessani selkää puuhun ja jalkoja

kiveen, on nimeltään »Kuinka on kalastettava», ja suo minun tutustua ei

sen vähäisemmän miehen kuin itsensä Herbert Spencerin käsitykseen

kalastuksen oikeutuksesta eetilliseltä kannalta katsottuna. Ajattelunsa

yläilmoista tämä maailman mainio filosoofi on hetkeksi laskeutunut

metsäpuron partaalle analysoimaan kysymystä, mistä johtuu, että hän voi

onkia, vaikkei voikaan metsästää. Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä

hirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä

huvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan? Hänen itselleen

löytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus

tai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta

suurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen

tappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua,

mitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa

tappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan,

jos häntä tapettaisiin. Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän

ihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan

johdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua,

mikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän

kaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia

ulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia.

Tämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden

pohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen

ampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein

uudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta

siveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme

vastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin

tappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja

sentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme

siveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.

Tämä on Spencerin eetillinen suhtautuminen onkimiseensa. Sillä

onkijakirjailijalla, W. Yarl Hodgsonilla, joka tämän kirjansa eräässä

luvussa on ottanut asian puheeksi, on paljonkin muistuttamista tätä

siveysoppia vastaan. Spencerin opissa voi olla paljonkin totta, vaikka

onkin alentavaa ajatella, että myötätuntomme kärsivää eläintä kohtaan

pohjaltaan on vain huolta meistä itsestämme, kuvitellessamme itseämme

toisen tilalle. Hänen esityksensä ansaitsee kaikessa tapauksessa

tarkastamista. Onkohan itseensä kohdistuminen, omien tunteidensa mukaan

arvioiminen ainoa ratkaiseva lähtökohta eetillistä tuomiota tehtäessä?

Mahtaakohan Spencer tehdä oikeutta itselleen uskoessaan, että hän eroo

jostakin toisesta vertaisestaan tappajasta ainoastaan sikäli, kuin

hänen kärsimyksensä ei ollut mitään verrattuna tuon toisen siveelliseen

kärsimykseen, joka tappoi hirven? Ja mahtaako hän tehdä oikeutta tuolle

toiselle leimatessaan hänet, hirven tappajan, siveellisesti

rappeutuneeksi, tunteiltaan turtuneeksi?

On syytä sanoa--jatkaa Spencerin arvostelija--ettei hän tuominnut

oikein kummassakaan tapauksessa. Ihmisluonto on paljoa monimutkaisempi.

Melkein jokainen ihmisen teko johtuu siksi erilaisista voimista, ettei

niistä voi päätellä niin ylimalkaisesti kuin Spencer tekee. Me kyllä

voimme alkaa toteuttaa eetillisiä vaatimuksia toisia olentoja kohtaan

sitä tietä kuin Spencer eli niin, että otamme huomioon ne heistä meihin

heijastuvat kärsimykset, jotka herättävät meissä myötätuntoa niitä

kohtaan. Etiikkamme perustuksena tulee kuitenkin olla jotakin muutakin

kuin tunnetta. Siinä tulee olla määräävänä myöskin järki. Se on

ominaisuus, joka kutsutaan meissä toimimaan ulkonaisten olosuhteiden

pakosta ja jonka myös tulee olla määräämässä etiikkaamme niiden

johdosta. Ajateltakoon tätä tämän erikoisaiheemme yhteydessä. Ihminen

asuu seudussa, jossa on sekä hirviä että kaloja. Mihin suhteihin hän

joutuu heidän kanssaan? Spencerin mukaan on vastaus hyvin

yksinkertainen. Sen antaa ihmisen oma tunne. Pulmasta päästäkseen hänen

ei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella sitä. Hän siis ahdistakoon

ja tappakoon kalaa, koska kalalla fyysillisesti ei ole pienintäkään

yhtäläisyyttä hänen kanssaan eikä sen taistelu elämästä herätä hänessä

epämiellyttävää ajatusta siitä, mitä hän itse ehkä tuntisi, jos häntä

ahdistettaisiin. Mutta hänellä ei ole samanlaista oikeutta ahdistaa

hirveä, koska tämä eläin rakenteeltaan on hänen kaltaisensa ja sen

vuoksi sen kuolemankamppailusta häneen siirtyy tuskallisia ja

vahingollisia mielenliikutuksia.

Tämä siveysoppi perustuu kahdenlaiseen erehdykseen. Ihmistä ja hirveä

ensiksikin ei voi verrata toisiinsa, koska ihmisellä on vaistoja, joita

hirvellä ei ole ja joita täytyy ottaa lukuun. Hän on lihan syöjä, jota

hirvi ei ole. Hänellä on veressään metsästämisen vaisto, jota hirvellä

ei ole. Toiseksi ei ihminen voi perustaa etiikkaansa pelkästään

myötätuntoa tai vastenmielisyyttä herättäviin vaistoihin ja tunteisiin.

Spencer itse on esittänyt siitä monta esimerkkiä. Harvinaisella

todistavalla voimalla hän on osoittanut, että joka kerta kuin valtio

lakeja laatien on toiminut kansaa kohtaan vain myötätunnon sysäyksien

vaikutuksesta, tulos on ollut huono niille, joita lait olivat

tarkoitetut hyödyttämään. Hän on koettanut osoittaa, että on vähemmin

paha, että vaimot ja lapset, köyhät ja heikot joutuvat kapitalistien

riistettäväksi, kuin että heiltä riistetään vapaus tehdä työtä, missä

ja niin monta tuntia kuin haluavat. Hänen mielipiteensä oli, että

jokainen sosialinen parannus, joka perustuu järjettömään myötätuntoon,

aiheuttaa pahaa enemmän, kuin mitä se on tarkoitettu poistamaan.

Eräiden itsestämme johtuvien eetillisten vaistojen kuuleminen ei siis

riitä määräämään menettelyämme toisia kohtaan. On ihmetyttävää, että

niin tarkka ajattelija kuin Spencer ei huomannut tämän väitteensä

kantavuutta myöskin urheiluetiikkakysymyksen ratkaisuun nähden. Sillä

jos hänen myötätuntoteoriansa ei riitä määräämään ihmisen suhdetta

hänen omaan sukuunsa, on se vielä riittämättömämpi määräämään sitä

toisiin luotuihin nähden. Järki, jota vailla oleva myötätunto aikaansaa

pahaa sivistyneessä yhteiskunnassa, on vielä tarpeellisempi erämaassa.

Myötätuntovaisto kykenee kyllä johtamaan meitä siihen, että tapamme

niin kivuttomasti kuin mahdollista, ja urheilija pyrkiikin ja on

päässytkin siihen: ajatelkaamme vain, mikä ero on teurastamon ja sen

kirveiden ja metsän ja rihlapyssyn välillä tai verkossa kuristuvan ja

kituvan lohen ja ongella otetun lohen välillä. Mutta tapettava meidän

on, siihen meille järki sekä antaa luvan että panee pakon.

Olettakaamme, että asumme metsäseudussa. Siellä on hirviä, niitä ei ole

paljon, mutta jos niitä ei vähennettäisi, ne lisääntyisivät. Mitä

silloin tapahtuisi? Hirvet haaskaisivat laidunta ja hävittäisivät ja

tallaisivat halmeita ja kesyttyisivät lopulta niin, että veisivät

viljan pelloilta. Vuosien kuluessa ne olisivat lisääntyneet niin, että

niistä olisi tullut todellinen maanvaiva. Mutta Spencerin etiikan

mukaan hirviä ei saisi tappaa, koska moraalimme kärsisi siitä, että

emme välitä siitä säälin tunteesta, minkä suuren, ruumiillisesti meitä

lähellä olevan eläimen kuolonkamppailu meissä voisi herättää.

Mitä on siis tehtävä? Ratkaisemmeko kysymyksen antamalla vastauksen

tunteemme mukaisesti? Jossakin määrin kyllä. Kunnioitus itseämme

kohtaan luomakunnan herrana ja oma etumme vaatii meitä rajoittamaan

hirven meille aikaansaamaa hävitystä. Tätä vaatimusta me punnitsemme

niitä vaistoja vastaan, jotka tekevät meille vastenmieliseksi aiheuttaa

kipua ja kuolemaa. Ja me päätämme, että joidenkuiden eläinten kipu on

meille vähemmän vastenmielinen vaihtoehto.

Mutta näinkään me emme ole käsitelleet kysymystä tyhjentävästi. Sen

mielenkiintoisimmat puolet eivät vielä ole tulleet huomioon otetuiksi.

On olemassa muuan viisas järjestely, jota sanotaan luonnon

tasapainoksi. Joskus tämä tasapaino yleiseksi vahingoksi häiriintyy,

niinkuin esim. on tapahtunut Australiassa, missä ylenmäärin sikiävistä

kaniineista on tullut maan vitsaus. Spencer unohtaa, että ihminen itse

usein on tätä tasapainoa ylläpitävä voima, Välittämättä

myötätuntovaistoistamme meidän täytyy näiden ulkonaisten puristusten

pakosta toimia niinkuin järki vaatii. Spencerin urheiluetiikka ei tiedä

mitään tällaisesta tapauksesta. Sellainen tunne-etiikka, jonka mukaan

me voimme vetäytyä vastuunalaisuudesta, on epäeetillinen, itsekäs.

Edellisen lisäksi vielä siksikin, että vaikka ihminen itse on yksi

luonnon tasapainoa ylläpitävistä voimista, hän samalla johtaa monia

luonnonvoimia ja on vastuunalainen niiden joko liiallisuudesta tai

puutteellisuudesta. Hänellä on tuomio-oikeus eläimiin, lintuihin ja

kaloihin. Totta kyllä on, ettei hän ole ylimmäinen tuomari ja että on

ylempi oikeusaste, luonto itse, joka rankaisee kaiken sitä vastaan

tehdyn vääryyden. Mutta hänen asemansa luonnon herrana pakottaa häntä

olemaan jotakin enempää kuin tunne-egoisti ja hänen etiikkansa

muodostumaan jostakin muustakin kuin mielenliikutuksista.

Löytääksemme uskottavan urheiluetiikan meidän siis on läpikäytävä

paljon mutkallisempi kehitys kuin se, mikä riitti Spencerille, jolta

monet asiaan vaikuttavat tosiasiat jäivät huomaamatta. Olemme nähneet,

mitä ne ovat. Ne ovat alkujaan kahdenlaisia. Niitä on toisaalta ihmisen

oman luontonsa tunteminen, toisaalta ulkonaisen luonnon asettamat

vaatimukset.

Itsemme tunteminen paljastaa meissä taipumuksen urheiluun ja

vastenmielisyyden sitä kohtaan. Vastenmielisyys, joka syntyy meihin

heijastuneesta toisen kivusta, on tilapäinen ja haihtuva,

metsämiesvaisto sitävastoin pysyväinen. Sitä luonnon pakostakin

ylläpitää meissä tarve hankkia ravintoa itsellemme ja muille. Tätä

taipumusta lieventää vastenmielisyys vain sen verran, että tunnemme

olevamme velvolliset ajamaan riistaa ja ottamaan sitä mahdollisimman

inhimillisellä tavalla. Ulkonaisen luonnon ihmiselle asettamat

vaatimukset vievät samaan päätelmään, siihen, johon hänet on saattanut

sekä hänen oman itsensä tutkiminen että hänen ja muiden tarpeiden

tutkiminen. Hirvi ja kala tyydyttävät näitä tarpeita ja se tosiasia

tekee niiden pyydystämisen oikeutetuksi. Toiseksi hirvi ja kala samoin

kuin useimmat muutkin metsän ja veden eläimet ovat rauhoitetut ja

pidätetyt olemaan urheilun esineinä. Tämä sekä se, että ihminen niitä

tarvitsee, oikeuttaa niiden pyydystämiseen. Kolmanneksi ei voi vapautua

siitä tunteesta, että vaikka ihminen itse onkin voima luonnossa, hän on

määrätty kykynsä mukaan vallitsemaan kaloja, lintuja ja muita eläimiä

ja on hänen velvollisuutensa katsoa, että nämä eläimet menestyvät siinä

suhteessa, kuin luonto määrää. Urheilijana ihminen tekee voitavansa

täyttääkseen tämän velvollisuuden. Kaikki tämä tietää, ettei

kummankaanlainen urheilu, kalan yhtä vähän kuin hirvenkään ottaminen,

loukkaa etiikkaamme, vaan on siveellisesti sallittu.

Tätä johtopäätöstä, jo itsessään riittävää, vahvistaa ajatus, joka,

vaikka onkin niin vähän avoin erittelylle, ettei edes Spencer tullut

sitä tehneeksi, kuitenkin on voimakkaasti pakottava. Ihminen itse on,

niinkuin jo on huomautettu, yksi luonnon voimista. Kuuluu luonnon

järjestykseen, että hänen on toteltava sekä vaistojaan että myöskin

järkensä vaatimuksia. On selvää, että kun metsästämisvaisto on yleinen

hänen suvussaan, etiikka ei vain salli, vaan myös pakottaa hänet sitä

noudattamaan.

* * * * *

Näin nämä englantilaiset onkijafilosofit. Ja onhan se kylläkin

tyhjentävää ja syvämielistä. Mutta ei tämä todistelu ja puolustelu

mielestäni kuitenkaan tunge asian ytimeen, siihen syvyyteen, johon

silloin tällöin tapaan itseni tuijottamasta näin onkikoskellani

istuessani. Istuessani tässä kosken partaalla suvisena sunnuntaina ja

itsenään kirkkoaikana tuntuu kuin pitäisi minunkin käydä tutkistelemaan

urheiluvaistojani ja eritellä niiden ilmenemistä ja alkuperää, kuin

pitäisi kääntää itsessäni nurin jotakin päästäkseni perille siitä, mikä

siellä jossakin kangertelee, sillä jokin siellä kangertelee, huolimatta

Spencerin ja Hodgsonin antamasta synninpäästöstä.

Kuolemaa aiheuttavan urheilun oikeutus kyllä osaksi riippuu siitä

suuresta kysymyksestä, onko tappaminen omaksi hyödyksi yleensä

eetillisesti oikeutettu. On uskontoja ja etiikkoja, jotka kieltävät

lihan syömisen ja kaiken tappamisen. Niitä vastaan mahdollisesti

voidaan esittää ne hyötysyyt, joita edellisessä on esitetty. Ihmisen

täytyy niistä ja niistä syistä tappaa elääksensä ja siitä

velvollisuudesta hän ei ehkä voi vapautua niinkauan kuin maailman

ravintotalous on nykyisellä tavalla järjestetty. Pitäneehän luonnon

herraksi kohonneen myöskin ylläpitää tuota luonnon tasapainoa

hävittämällä sen syöpäläisiä, ei vain lutikoita ja russakoita, vaan

ehkä myös kaniineja ja hirviä. Ehkä hänellä siihen on ei vain oikeus,

vaan myös pakko. Mutta vaikka minun hyötysyistä täytyköönkin tappaa tai

ainakin sallia tapettavan saamattani siitä tuomita itseäni tai muita,

ja vaikka tuo pakko antaisikin minulle anekirjan sekä tehtyihin että

tehtäviin synteihin, ei minua mikään voi oikeuttaa, vielä vähemmin

velvoittaa, tappamaan _huvikseni_, nauttiakseni siitä urheilemalla

niinkuin teen. Ehkä on minun pakko teurastaa kotieläin, pyydystää tai

ampua metsäeläin, ottaa verkolla, rysällä tai ongella kala elättääkseni

itseäni ja perhettäni. Mutta jos minä nautin, niinkuin teen, siitä

huvista, minkä onkiminen minulle tuottaa, joskaan ei välittömästi itse

tappaminen, niin kuitenkin sen yhteydessä olevat hauskuudet ja hommat,

jos minä vain tämän huvin vuoksi enkä välttämättömän ravinnon

hankkimisen vuoksi tapan, siihen innostun, sen hauskuutta ylistän,

huieten sen ohella runollisiin luonnon tunnelmiin, en minä voi itseäni

puolustaa vetoamalla mihinkään pakkoon. Se ei pohjaltaan ole mitään

muuta kuin intohimo, voittamaton vaisto, onginnalla ei ole mitään

eetillistä tukea. En voi muuta kuin sanoa, että harjoitan sitä, koska

se minua huvittaa, tuottaa minulle iloa ja nautintoa, jonka

tyydyttämisen tarve minussa on niin suuri, että en ajattele, en välitä

niistä kärsimyksistä, joita uhreilleni tuotan. Joskin tappaminen joskus

voi olla eetillisesti oikeutettu, se ei ole sitä minun urheiluhuvini

yhteydessä.

Spencerin mukaan tuottaa tällaisen eetillisen tunteen äänen

kuulemattomuus siveellistä rappeutumista ja tunteen turtumista siinä,

joka tuntee vastenmielisyyttä urheilunsa tuottamien kärsimysten vuoksi.

Jotten rappeutuisi, ei siis näytä auttavan muu kuin koettaa tukehduttaa

tätä ääntä. Ja onhan minulla koko joukko sen äänen vaimentajia. Joskus

minä koetan uskotella itselleni, etten ongikaan huvin vuoksi, vaan

hyödyn. En kalasta enemmän kalaa kuin sitä tarvitsen ruoaksi itselleni

ja perheelleni. Jos tulee yli sen määrän, jakelen lohiani tai haukiani

tovereille tai naapureille. Toisen kerran minä paiskaan vaakaan

toisenlaisen hyödyn, muka korkeammat edut, kaiken sen ruumiillisen ja

henkisen terveyden ja virkistyksen, jota kalastaminen minulle antaa. Se

hyöty on yhtä suuri, suurempikin, kuin minkä kala keitettynä tai

paistettuna tai suolattuna antaa. Koska kerran saa hyödykseen pyytää

kalaa, niin täytyy saada myöskin huvikseen silloin, kun se huvi on

minulle hyöty, ja tämä huvihan on minulle hyöty. Lopulta, kun tämä

alkaa tuntua saivartelulta ja pirun raamatun selitykseltä, minä ilman

muuta puraisen häpeältä pään, en suoraan sanoen välitä, teen vasten

parempaa tietoani.

Ja näin minä temppuilen tai revin itseni irti verkosta, jota etiikkani

koettaa kiertää ympärilleni.

Sillä mitenkä minä muutenkaan pääsisin pulmasta? Pitäisikö minun tehdä

niinkuin Lybeck ja jättää koski muille, myydä vehkeeni ja seurata

häntä? Ehkä sen teenkin, vaikken vielä ole tuntenut siihen lopullisesti

pakottavaa velvoitusta. Ehkä minun sitten vielä pitäisi ruveta

saarnaamaan urheiluongintaa vastaan? Minun? Joka tahdon olla sen

profeettoja tässä maassa, ylistää sitä, esitellä sen ihanuuksia,

osoitella sen hyötyä yksityiselle ja kansalle, minun, joka istutan

kaloja enemmän kuin otan--luopua tästä kansantaloudellisesti ja siis

myös isänmaallisesti hyödyllisestä kutsumuksesta? Olen ennemmin

siveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista

tunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun

ohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se

kalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen

tupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.

Tämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se,

ettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla, ei Spencerin,

vielä vähemmin hänen arvostelijana Hodgsonin. Saa ehkä joku, joka saa,

mutta minä en saa. Siinä on takana, esteenä, jokin minua voimakkaampi

vaisto, jokin veren perintö niiltä ajoilta, jolloin tämä kysymys

kaukaisten esi-isien omissatunnoissa ei vielä ollut herännyt eikä

voinut herätä, kun ihmisen niinkuin pedon piti elää yksinomaan

metsästyksestä ja kalastuksesta ja jolloin koko silloinen ihmiskunta

olisi menehtynyt, jollei se olisi tappanut. Silloin myös kai syntyi

riistan ajon yhteydessä ilmenevä ajamisen nautinto, siihen yllyttäen ja

sitä ylläpitäen, lisävoimaksi sen pysyväisenä pidättämiseen, sen

voimistuttamiseen. Siitä tuli ei vain velvollisuus vaan hauska

velvollisuus, eetillinen velvoitus, pyhä velvoitus. Ja se hohde, se

sädekehä sitä vieläkin ympäröi, se, joka on sen nautinto ja sen

hauskuus, ja jota urheilija yhä tuntee ja yhä hakee, vaikka urheilun

alkuperäinen tarkoitus ja merkitys on hälvennyt.

* * * * *

Ja pian minä taas saan kokea sen itsessäni. Silloin kun istun siinä

kosken niskassa, minusta olisi vielä jonkin pyhyyden rikos, jos

noutaisin vapani ja alkaisin onkia. Olen kai vielä kyllästytetty

edellisen illan onginnalla ja onginta-intohimon tarpeen tyydytyksellä.

Sitä huumausainetta on veressäni vielä niin paljon, että minua

paluumatkalla ei vielä kiusaa edes varmuus siitä, että nyt kyllä saisi,

jos vain viitsisi koettaa. Koski kohisee ja vesi vilisee ja päivä

paistaa niinkuin parhaalla kalailmalla pitää, ja pilvet seisoo

taivaalla kaikkein parhaimmissa merkeissä. Heitto vain Välisuvannon

arkulta ja kohta olisi kiinni kuusikiloinen. Mutta ei minua nyt vielä

huvita. Antaa luonnon pitää pyhänsä loppuun, minä pidän kanssa.

Tulen kotiin. Ukko yhä veisahtelee ja mummu hymisee ikkunan ääressä.

Muutkin lukevat, toiset nukkuvat. Tytär tuo lautasella marjoja, kesän

viimeisiä. »Eikös lähdetä koettamaan? minä tulen haavipojaksi.»--»Enpä

häntä nyt.» Lähden kylään turisemaan tuttujen isäntien kanssa.

Haastellaan halki tämän maan asiat ja muiden. Nythän on niin helppo

saada koko maailmankin asiat suuhunsa. On sitä sotaa, on sitä

sosialismia ja etuskuntaa ja Vilsoonia ja Lemensoota. Sinne ei näy

koski eikä kuulu sen kohina. On kuin se olisi iankaikkisuuden takana.

En ehkä koskaan saa sinne palata. Ei ehkä koskaan uudistu eilinen

syönti. Ilmat voivat muuttua. Tänä iltana näyttäisi vielä tulevan

samanlainen ilta kuin eilen. Tänään varmaan vielä syö. Kello kuudelta

päättyy pyhä. Lybeck vainajakin alotti ongintansa kello kuudelta.--

»Mitäs herra tohtori ajattelee siitä?»--»Jaa mistä?»--»Siitä, että...»

--»Olen samaa mieltä kuin isäntäkin.--Mutta nyt minun taitaa pitää

lähteä.»--»Minnekkä on semmoinen kiire?» Keksin jonkin syyn, että posti

tulee tai jotakin semmoista. Kun en vain myöhästyisi iltasyönnistä...

Ja ennen pitkää huitoo vapa ja vinkuu siima niskassa ja sitten

Välisuvannossa niin vimmatusti kuin ensikertalaisella. Sunnuntaipaaston

perästä se maistuu sitä makeammalta. Ja mikäli minä enää osaan ottaa

mitään eetilliseltä kannalta, niin otan sen sikäli, että on

epäeetillistä onkia silloin, kun se on vastenmielistä ja tympäisee ja

kun tuntuu kylläiseltä eikä se oikein maita, vaan ainoastaan silloin

kun se _oikein_ huvittaa. On oltava kohtuuden ystävä, kun ei jaksa olla

ehdottomasti raitis. Ja tämä on ainoa, minkä saan paremmasta itsestäni

puristetuksi esiin urheiluonginnan etiikkaa. Paljon porua, vähän

villoja.