Vanha onkimiehen ohje kuuluu: hienosti ja kauas. Se on: pyydysten pitää
olla mahdollisimman hienoja ja hänen tulee niillä päästä niin kauas
kuin suinkin siitä, missä seisoo tai istuu. Kala on arka. Sen tiesi
vanhan ajan kalamieskin, vaikkei tiennyt sen syytä. Puutteellisilla
pyydyksillään hän ei olisi voinutkaan tätä sääntöä noudattaa. Hän
koetti korvata sen sillä, että liikkui hiljaa ja lähti liikkeelle
tavallisesti yötä vasten, jolloin arimmat kalat, niinkuin esim. säyneet
ja lohet, saatiin. Kalalla tosin ei sanota olevan kuuloa, ainoastaan
tunto, joka veden värähtämisestä välittää hänelle tiedon äänestä.
Jollei rannalla tai veneessä synnytetty ääni ole sen laatuinen, että se
panee veden äkkiä värähtämään niinkuin esim. airon kolahdus veneen
laitaan, ei kala näytä siitä suurestikaan välittävän. On tehty kokeita
esim. laukaisemalla pyssy rannalla eikä kala ole ollut tietävinäänkään.
Mutta jos sillalla seisoen lyön sen kaiteeseen, hajaantuvat sen alla
olevat salakat heti räiskähtäen joka taholle. Ei kala myöskään näy
pelkäävän sitä ääntä, minkä airon posahtelu vedessä synnyttää. Onhan
tapana vavan kärjellä saada aikaan vedessä pulahdusta, joka muistuttaa
kalan pyrstön synnyttämää ääntä ja siten houkutella sitä luo. Kuinka
vähän lohikin välittää soudusta, sen tulin huomaamaan kerran
Koukkuvirrassa Heinävedellä, jossa suuret lohet posahtelivat muikkuja
ajaessaan veneen vieressä melkein airon kärjen edessä.
Kalan aisteista näkyy näkö olevan kehittynein, voimakkain ja herkin.
Sen avulla se hakee ja yllättää saaliinsa ja välttää vihamiehensä. Kun
kala yleensä on arka ja pakenee pyydystäjäänsä hänet huomattuaan,
riippuu se siitä, että se näkee enemmän kuin vainuaa pyydystäjäänsä
vedessä tai veden pinnalla venheessä tai rannalla. Kuta piilommassa
onkimies voi pysytellä, kuta varovammin hän liikkuu, kuta kauempaa hän
voi heittää siimansa, kuta hienommat hänen vehkeensä ovat, sitä parempi
on tulos.
Pohjasta onkiessa meressä tai järvessä tai syvässä vuolaassa virrassa
ja koskessa, jossa vesi samalla on sameaa tai tummaa, ei varovaisuus
ole niin välttämätön kuin rannalla, pikkupurossa tai matalassa
koskessa. Mutta näissä se, varsinkin jos vesi on kirkasta, on
menestymisen ensimmäisiä ehtoja varsinkin pyydystettäessä niin arkoja
kaloja kuin lohia, mullosia, harreja, siikoja säyneitä j.n.e.
Varovaisuus on tarpeen varsinkin silloin, kun näitä kaloja pyydystetään
pintapyydyksellä, niinkuin esim. perholla, jota tavoitellessaan kalan
on noustava pinnalle piilostaan pohjahaudasta tai kiven huopeesta.
Välttääkseen kalan silmää, kun pyrkii lähestymään paikkaa, missä tietää
tai luulee kalan makaavan, täytyy onkimiehen hiukan tuntea niitä
optillisia eli valo-opillisia lakeja, jotka vaikuttavat ilmassa ja
varsinkin vedessä. Hänen tulee olla selvillä siitä, kuinka kala näkee.
Käytännöstä oppinsa saanut onkimies, olkoon hän kuinka vanha ja viisas
ja ovela tahansa, hyötyy paljonkin siitä, jos tuntee jonkin verran
myöskin teoriaa. Onkiminen, varsinkin hienompi, onkin yhtä paljon
teoriaa kuin praktiikkaa. Maissa, missä onkimisen taito on
kehittyneemmällä kannalla, on taidon rinnalla kehittynyt tietokin,
kehittynyt miltei tieteeksi, joka on tutkinut ja yhä tutkii ei vain
heittämistekniikkaa ja kaikenlaisten tarkoituksenmukaisimpien pyydysten
valmistusta, pienimmistä höyhenperhoista suurimpiin metalliuistimiin,
vaan myöskin hyönteiselämää ilmassa ja vedessä ja kalain elämää, niiden
tapoja ja vaistoja.
* * * * *
Mitä nyt sitten tulee siihen, miten kala näkee, niin, vaikkakin yleensä
tiedetään, että kala ei voi nähdä takanaan olevaa esinettä häntänsä
suuntaan, ei tähän saakka vielä ole varmasti osoitettu, kuinka suuri on
se ala, josta valo ei ulotu tunkemaan sen liikkumattomaan silmään.
Kalan silmän näköpiiri on tietystikin suuruudeltaan vaihteleva riippuen
kunkin kalayksilön ruumiillisista ominaisuuksista, iästä ja
vuodenajoista, mutta seuraavat säännöt pitänevät kuitenkin yleensä
paikkansa. Seuraava esitys perustuu tutkielmaan, jonka on julaissut
Fredr. G. Shaw teoksessaan »The science of dry fly fishing and salmon
fly fishing» sekä Claude du Bois-Reymondin tutkielmaan »Angeln und
Optik», joka on julkaistu v. d. Borne-Brehmin teoksessa
»Angelfischerei».
Nämäkin pikku tutkielmat todistavat osaltaan, kuinka perinpohjaisesti
urheiluonkijat Englannissa ja Saksassa syventyvät alaansa. Ainoastaan
sillä tavalla harjoitettuna urheiluonginta kohookin korkeammalle
tasolle, niin sanoakseni henkiselle, ollen ei vain saalistamista ja
huvittelua ja ruumiillista harjoitusta, vaan luonnon ja sen lakien
tutkimista ja niihin perehtymistä.
Tutkiessaan kalan näköä on mainittu englantilainen onkijatiedemies,
joka samalla on erinomainen heittäjä ja heitonopettaja, tullut siihen
tulokseen (kuva 1), että jos ajattelemme kalan silmäin olevan keskellä
ympyrän muotoista vaakasuoraa tasapintaa, se tässä pinnassa voi nähdä
suoraan eteensä ja kummallekin kupeelleen ympyrästä 300 asteen alan.
Näkemättömäksi sille silloin jää ympyrästä vain 60 asteen ala.
[Kuva 1. F kala. D A B C vaakasuora ala, jonka kala näkee. D E C
vaakasuora ala, jota kala ei näe.]
On kyllä huomautettu, että kala joskus näyttää saattavan nähdä suoraan
taakseenkin, ja myönnettävä onkin, että kalalla joskus on tietoa
rannalla seisovasta miehestä silloinkin, kun tämä on tuossa
näkymättömyyden piirissä, mutta se tapahtuu ainoastaan silloin, kun
mies on ylempänä kuin kalan silmä. Jos kalan silmä ja sen takana oleva
esine ovat samassa tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla, ei kala näe
miestä. Yleensä pitää paikkansa, että jos mieli kalan voida nähdä
esinettä, tämän tulee olla jonkin verran yläpuolella veden pintaa niin,
ettei kalan hartiain pullistuma tule sen silmän ja nähtävän esineen
väliin, niinkuin käy, jos kalan silmä ja esine ovat samassa
tasapinnassa, s.o. yhtä korkealla.
Kuvassa 1, jos A B C D merkitsevät vaakasuoraa pintaa, jonka sisällä
kala on, E silmää ja K kalan pyrstöä, on kalan katse luonnollisestikin
enimmäkseen suunnattuna suoraan eteenpäin vastavirtaan, josta kala
odottaa saalistaan, mutta se voi samalla nähdä kupeelleen tässä
asennossa jokaisen esineen, joka on piirissä D A B C samalla tasolla
kuin se itse, mutta se ei voi, tietystikään asentoaan muuttamatta, s.o.
kääntymättä, nähdä mitään, mikä on sen takana segmentissä D E C. Tästä
seuraa, että jos kalastaja on tämän piirin sisällä, voi hän lähestyä
kalaa sen häntä huomaamatta. Kuta kauempana kalastaja on kalasta, sitä
suurempi on kalaan nähden hänen näkymättömyytensä alue ja sitä suurempi
saa olla hänen ja hänen vapansa liikkumisalue.
Jos sitten tahdotaan päästä selville siitä, kuinka kala näkee ylöspäin,
kohtisuorasti tai vinosti, syntyy aivan toisenlainen näköpiiri.
Esiintyy aivan uusi ilmiö, nimittäin veden valonsäteitä taittava
vaikutus. Kaikki ilmasta veteen tunkevat säteet näet siinä taittuvat,
minkä voi huomata pannessaan esim. kepin veteen, jolloin se näyttää
siinä poikkinaiselta. Ei ole tässä tilaisuutta tarkemmin selvitellä
valonsäteiden taittumisen optillisia, valo-opillisia, lakeja;
huomautettakoon vain siitä tosiasiasta, että kalan kohtisuoraan eli
ylöspäin vedestä menevä näköpiiri on vedenpinnan yläpuolella oleviin
esineihin nähden rajoitettu sikäli, että se muodostaa onton koonin eli
kartion, jonka kärki on kalan silmässä ja jonka laidat nousevat
ylöspäin niin, että ne ovat noin 42 asteen kulmassa veden pintaan (ks.
kuva 3). Kala ei siis näe veteen tunkeutuvia valonsäteitä muuta kuin
mikä niitä sattuu siihen kehään, jonka tämän kartion suu muodostaa.
Tämän onton kartion sisällä, joka siis ulottuu 96 asteen kulmassa joka
suuntaan ylöspäin, kaikkien esineiden näkeminen on rajoitettu 180
asteeseen kohtisuorasti vedenpinnan yli. Toisin sanoen: kala näkee
kaikki esineet vedenpinnan yläpuolella niin sanoaksemme kartiomaisen
kaivon pohjasta, jonka kaivon suu tai aukko sen päällä on ympyrä, joka
on noin puolet siitä, mikä on noiden esineiden todellinen suuruus.
Näiden esineiden koko on suurempi tai pienempi sitä mukaa, ovatko ne
puristetut suurempaan tai pienempään näköpiiriin, laajempaan tai
ahtaampaan ympyrään.
[Kuva 2. a b c d, A B C D veden pinta; E kalan silmä; E A, E B, E C, E
D pysty kartio, jonka sisään puristuvat kaikki veden pinnan yläpuolella
olevat valonsäteet niistä esineistä, jotka kala voi nähdä: A C B D
pystykartion suu, jonka ulkopuolelta kala ei näe mitään valonsäteitä,
jotka sattuvat ilmasta veteen.]
[Kuva 3. A E B pystysuora leikkaus ontosta kartiosta (kuvassa 2.), joka
leikkaa vedenpinnan A B:ssa. M N rannalla oleva esine, esim. mies.
E b M, E B N viivat, joita myöten valonsäteet miehestä M N sattuvat
kalan silmään. E d D, E d D viivoja, jotka osoittavat, mitä tietä veden
pinnan alla olevat esineet ulkopuolelta kartion E A, E B sattuvat kalan
silmään kuvastuessaan siihen vedenpinnan alapuolelta d d:ssä.]
Tehdäksemme tämän niin selväksi kuin mahdollista esitämme sen kahdessa
kuvassa. Kuvassa 2 E on kalan silmä, josta nousee pysty kartio E A,
E C, E B, E D, jonka sivut leikkaavat vedenpinnan piirissä A B C D.
Kaikkien vedenpinnan yläpuolella olevista esineistä tulevien
valonsäteiden täytyy, saavuttaakseen kalan silmän, E:ssä tunkea veteen
ympyrän A C B D sisällä. Ajatelkaamme, että A E B (katso kuva 3) on
kuvassa 2 kuvatun koonin kohtisuora leikkaus, joka leikkaa vedenpinnan
A B:ssä. Silloin voivat valonsäteet rannalla olevasta, siis esim. siinä
seisovasta miehestä M N, sattua E:ssä olevan kalan silmään ainoastaan
silloin, kun ne kulkevat niin kuin pilkutetut viivat N B E ja M b E
osoittavat. Esine N M näkyy silloin suunnassa b B ja on pienentynyt
siihen kokoon kuin b B osoittaa. Kuta lähempänä veden tasapintaa, s.o.
kuta vinommassa kulmassa siihen kalastaja siis esiintyy, sitä
pienempänä kala näkee hänen hahmonsa.
Ne esineet, jotka ovat kohtisuoraan ylöspäin kalasta, muuttavat
vähemmän muotoaan ja kokoaan, kun valonsäteiden taittuminen vedessä
silloin on vähempi. Kuta enemmän esine taas laskeutuu kartion ympyrän
suun kehään päin, sitä enemmän se muuttuu näöltään ja kooltaan, sitä
pienempänä se näkyy kalan silmään, ja suurin on niiden muunnos niiden
ollessa ihan horisontissa. Niinpä esim. täysikuu juuri noustessaan
näkyy kaitaisena vaakasuorana valoviivana 42 astetta yläpuolella
horisontin ja pyöristyy asteittain oikeaan ympyriäiseen muotoonsa
lähestyessään keskitaivasta.
Näkyy siis, että kuta lähempänä esine on vedenpintaa sen yläpuolella,
sitä pienempi on se kulma, jossa se suhteellisesti on kalaan nähden,
toisin sanoen: kuta alempana esine on, sitä pienempänä kala sen näkee.
Tätä tärkeää tosiasiaa jokainen tottunut kalastaja käyttää hyväkseen,
sillä vaikka hän ei tunnekaan valo-oppia, on hän kuitenkin
kokemuksestaan oppinut, että jos hän tahtoo olla peloittamatta kalaa,
hänen tulee kumartua niin paljon kuin mahdollista ja siten pienentää
kokoaan. Kuta ylempänä vapa heiluu, sitä paremmin kala sen huomaa,
jonka vuoksi on edullista pitää vapa mahdollisimman alhaalla ja tehdä
heittonsa sivulta päin eikä pään yli. Kala tietysti silloinkin näkee
kalastajan, mutta kalastajan ja hänen vapansa kuva vedenpinnalla on
siksi pieni ja hämärä, ettei kala sitä enää osaa pelätä. Jos veden
pinta ei ole aivan tyyni, vaan jos tuuli, virta tai sade panee sen
väräjämään, käy kuva vieläkin epäselvemmäksi. Kun sanotaan, että kala
syö paremmin tuulella kuin tyynellä, sateella paremmin kuin poudalla,
riippuu se usein vain siitä, että kala silloin ei näe eikä siis osaa
pelätä onkimiestä. Mutta jos pinta on peilikirkas ja ilma tyyni, oppii
tyhminkin kala, nähdessään vapaansa huitovan oudon otuksen ja sen
huitomisen yhteydessä samalla veteen putoilevat perhot ja siiman,
piankin rinnastamaan toisiinsa nämä kaksi ilmiötä ja pakenemaan niin
pian kuin näkee miehen ilmaantuvan rannalle. Olkoon onkija siis kuinka
taitava heittäjä tahansa, ja tarjotkoon hän semmoisesta paikasta
lähellä rantaa kaikkein hienoimmat perhosensa, hänen työnsä on turha,
ellei hän samalla pysyttele tarpeeksi loitolla tai tarpeeksi matalana.
Tämä tulee kalamiehen ottaa huomioonsa ei ainoastaan itseänsä varten,
vaan kalastustoveriensakin vuoksi, sillä kerran arkiutunut kala ei
kesyty aivan helposti vaan pysyy piilossa kauankin. Usein kuulee
sanottavan, että toinen pilaa toisen kalaonnen ja koski yht'äkkiä on
kuin kirottu, vaikka sää muuten on suotuisa. Tällä taikauskolla on
usein hyvin luonnolliset syynsä.
Kaikki muut kalan silmään sattuvat valonsäteet, paitsi ne, jotka
sattuvat siihen ympyrään, mikä kartion suussa leikkaa veden pinnan,
tulevat jostakin vedenpinnan alla olevasta esineestä ja joutuvat
kartion ulkopuolelle. Kala näkee ne siellä luonnollisessa koossa
suoraan veden läpi, niinkuin me näemme ilmassa, sekä samalla
kuvastuksena veden pinnasta (katso E d D, E d D kuvassa 3), joka
muodostaa suunnattoman peilin, mihin kaikki pinnan alla olevat esineet
suotuisissa valosuhteissa kuvastuvat. Tästä tarkemmin alempana.
Jos nyt läpikäymme kalan silmään näkyvän koko hänen maailmansa, niin
saamme siitä sangen omituisen kuvan.
[Kuva 4. Kalan näköpiiri: I, jonka kala näkee katsoessaan ylöspäin II,
jonka se näkee katsoessaan kupeelleen, ja III, jonka se näkee
katsoessaan alaspäin.]
Sen näkemä ala jakaantuu kolmeen osaan (kuva 4). Se näkee ensiksi
pystysuorasti ylöspäin esineen semmoisenaan sen luonnollisessa muodossa
ja suuruudessa, sillä pystysuorasti veteen tunkeva valonsäde tunkee sen
läpi taittumatta. Sen näköpiirin ensimmäinen alue (kts. I kuvassa 4)
ulottuu pystysuorasta säteestä siihen säteeseen, joka muodostaa 48-1/2
asteen kulman pystysuoraan säteeseen. Se on tämä säde, joka viimeisenä
ja voimakkaimmin tunkee vedestä ilmaan ja yhtyy veden pintaan, kulkien
sitä myöten. Kaikki valo, joka pystysuorasta alkaen veden pintaan asti
tunkee ilmasta kalan silmään, yhtyy siis vedessä tämän ensimmäisen
kartiomaisen alueen sisässä. Kala näkee ympyrän muotoisen kirkkaan 97
asteen aukon silmänsä päällä. Tämän pyöreän valoaukon läpi näkyy sen
silmään koko yläpuolella oleva maailma. Tämän piirin sisään puristuvat
kaikki esineet: taivaalla kulkevat pilvet, rantapenger ja siinä seisova
mies kantapäitään myöten. Se ei voi tapahtua muuten, kuin että kaikki
siihen kuvastuvat esineet pienenevät. Ylinnä, keskikohdalla näkyy
kaikki vielä jotenkin oikeassa koossaan, mutta kuta matalammalla veden
pinnassa esine on, sitä enemmän pienennettynä ja kokoonpuristettuna
kokoonsa nähden esine esiintyy. Se, mikä on melkein veden pinnan
tasalla, siis aivan alhaalla, se välkkää ihan kaitaisena saumana eli
viivana valopiirin reunassa. Kalastajan pitäisi siis niin paljon kuin
mahdollista koettaa muuttua täksi viivaksi, hiipimällä pitkänään ja
heittämällä kyyryltään, olla lähestymättä rantaa enemmän kuin on
tarpeellista.
Tämän ensimmäisen valopiirin ympärillä on aina kirkas värillinen
sateenkaaren tapainen reuna, ulkopuolella punainen, sisempänä vihreä
tai sininen, joka veden vähänkin värähdellessä sulautuu väripilkuiksi
ja sekaantuu näköympyrän koko kuvaan. Tämä väriväreily, joka voi
vaihdella sen mukaan, millainen on taivaan, auringon ja rannan väri,
kai vaikuttaa onkiperhonkin väriin ja siihen oikullisuuteen, jota
mullonen osoittaa perhoa valitessaan, se kun ottaa milloin koreampaa
milloin tummempaa, milloin punaista, milloin sinistä j.n.e., saattaen
kalamiehen ihan epätoivoon sopivaa valitessa. Ja kun on vihdoin
löytänyt sopivan, on se jo myöhäistä, sillä valosuhteet ovat taas
muuttuneet. Tästä sateenkaaresta, joka rajoittaa ensimmäisen
näkemisalueen, alkaa toinen näkemisalue (II). Se ulottuu siis asteesta
49 noin asteeseen 90 ja on sen laajuus siis noin 41 astetta. Tässä
alueessa näkee kala luonnollisella tavalla kaikki vedessä olevat
esineet; mutta sen pään päällä näkyy sen silmään vedenpinta niinkuin
loistava hopeinen peili. Tämän peilin läpi ei sen silmään tunge
ainoatakaan valonsädettä veden yläpuolella olevasta maailmasta, vaan
kuvastuvat siihen ylösalaisin kaikki veden alla olevat esineet.
Esimerkiksi toinen kala, joka ui lähellä vedenpintaa, näkyy siis
kahtena, ensin siinä, missä se on ja sitten ylösalaisin peilissä,
näyttäen olevan niin korkealla vedenpinnasta kuin se todellisuudessa on
sen alla.
Tuo hopeanhohtoinen peili on seuraus n.k. kokonaiskuvastuksesta,
totalirefleksistä. Näimme jo, että kaikki valonsäteet, jotka vinommin
kuin 48-1/2 asteen kulmassa kohtisuorasta suunnasta nousevat pintaan,
eivät yleensä voi tunkea sen läpi, vaan taittuvat takaisin veteen
niinkuin kirkkaimmasta metallipeilistä. Siten on tämä peilikuva
tyynessä vedessä yhtä kirkas ja yhtä selvä kuin sen alkukuva.
Toisen näkemisalueen alla on kolmas näkemisalue (III), ja siihen kuuluu
koko alla oleva pallonpuolisko. Siinä näkee kalan silmä aivan samoin
kuin me ilman asukkaat näemme omassa maailmassamme, yksinkertaisesti ja
suorasti, kaikki oikealla paikallaan. On kuitenkin huomautettava, että
kala tästä osasta valtakuntaansa tavallisesti näkee verrattain vähän,
sillä sen silmät ovat siinä asennossa, että ne katsovat enemmän
ylöspäin ja eteenpäin kuin taapäin ja alas. Nähdäkseen alas täytyy
kalan siis asettua pystyyn päälleen ja sivulleen, ja niin näkee sen
joskus, joskin harvoin, tekevänkin. Koska kalan on helpoin nähdä
eteenpäin, ylöspäin ja sivulle, asettuukin se sen vuoksi mielellään
niin lähelle pohjaa kuin mahdollista. Siitä se voi hallita koko
maailmansa, sen, mikä on ympärillä, sekä todellisen että kuvastelevan,
ja sen, mikä on ylimpänä, s.o. myöskin koko ilmamaailman, kaikki
samasta paikasta yht'aikaa.
Niinkuin edellisestä siis on selvinnyt, voi kala suotuisissa oloissa
nähdä kalastajan yhtä hyvin kuin kalastaja kalan. Poikkeuksia on
kuitenkin olemassa riippuen seuraavista tekijöistä: 1) siitä
valomäärästä, joka valaisee jompaakumpaa; 2) jommankumman silmään
sattuvasta valon häikäisevästä heijastuksesta; ja 3) kummankin
taustasta.
Ensimmäinen tekijä voi olla välistä edullinen kalastajalle, välistä
kalalle, useimmin kuitenkin kalalle, sillä valo harvoin sattuu kalaan
yhtä heleästi kuin kalastajaan, vaan on kala päinvastoin varjossa, väri
sulautuneena pohjan väriin, ja voi sieltä nähdä niinkuin pimeästä
paikasta valoisaan.
Toinenkin tekijä on kalalle edullinen. Kalastaja saa silmäänsä suuren
osan, joskaan ei kaikkea, siitä heijastuksesta, joka tulee
vedenpinnasta kirkkaana päivänä, vaikka auringon valo vuorostaan kyllä
haittaa kalaakin.
Kolmas tekijä on tausta, jota vastaan kalastaja seisoo, ja se on
melkein aina edullinen kalalle. On erittäin tärkeää, että tämä tausta
on mahdollisimman tumma, jonka vuoksi kalastajan on koetettava välttää
seisomasta kirkasta, seesteistä taivasta vastaan, mikä on kaikista
taustoista epäedullisin. Jos hän rannalla kalastaessaan asettuu niin,
että hänellä on lähinnä takanaan puita, kallioita tai pensaita y.m.s.,
ja jos hänen pukunsa on niiden värinen, sekaantuu hänen kuvansa ja kuva
taustasta näkökartion suussa A D B C:ssa (ks. kuva 2) yhteen niin,
ettei kala helposti häntä huomaa. Hämärissä ja pilvisellä ilmalla tämä
sekaantuminen on suurempi kuin kirkkaana päivänä, ja se on yhtenä syynä
siihen, että kala silloin ei ole arka ja ottaa onkea.
Kaikesta tästä käy nyt selville, että kalan näkö on sen kehittynein
aisti, onkimiehen tulee koettaa pysytellä niin paljon kuin mahdollista
kalan näköpiirin ulkopuolella ja siitä syystä myös käyttää
mahdollisimman hienoja vehkeitä, varsinkin heittosiimaa, joka aina
tulee lähemmäksi kalan silmää. Kala ei näe kauas eikä välittömästi
vedestä ilmaan, niinkuin ilmassa olija näkee ilmassa. Mutta ahtaassa
piirissään se näkee selvästi ja tarkasti. Kala on likinäköinen, mutta
samalla tarkkanäköinen. Sen näkemismahdollisuudet vedestä ilmaan ovat
rajoitetut edellä kuvatun kartion piiriin, jota se niin sanoaksemme
kuljettaa mukanaan päänsä päällä ja joka siirtyy sen kanssa niinkuin
mikäkin silmäkoppa tai kiikari. Kala näkee siis veden pinnallakin uivat
esineet sangen ahtaassa piirissä ja sentähden täytyy sen liikkua
ahkerasti, kun se etsii siitä ruokaansa, tai sitten asettua esim.
koskessa paikkaan, jossa tätä ruokaa valuu runsaasti alas. Semmoiset
paikat koskessa, missä veden kulku on sellainen, että niihin vesi
kantaa esim. pinnalle laskeutuneita hyönteisiä, ovat melkein aina
»otetut» ja niissä ovat myöskin tavattavissa suurimmat kalat, jotka
niistä karkoittavat pienemmät. Niin pian kuin yksi poistuu
väijymäpaikasta, asettuu siihen toinen.
Omat kokemukseni ovat vahvistaneet kaikin puolin sen teorian
pätevyyttä, jonka edellä olen esittänyt. Kuta kirkkaampi ja matalampi
vesi on, sitä arempi siinä on kala. Vähimmin arka näyttää hauki olevan,
se makaa meressä usein ihan rannassa eikä poistu ohi kuljettaessa eikä
vapaa huidottaessa ja pyydystä läiskytettäessä. Se on välistä niin kesy
ja niin silmittömän ahnas, että vaikka pyydystä seuraten tuleekin
ulompaa, se pysähtyy siihen, missä pyydys nousee vedestä ja jää ihan
kuin odottamaan sen takaisin tuloa. Vaikka se toisella kerralla
pääsisikin, se ajaa ja ottaa vielä kolmannenkin, joskus useammankin
kerran. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei se olisi nähnyt onkijaa
ja hänen liikkeitään. Mutta se ei välittänyt niistä. Sen ruokahalu oli
suurempi kuin sen pelko. Vai johtuneeko sen rohkeus siitäkin, että se
aina on tai on olevinaan piilossa joko jonkin pohjamättään tai heinikon
suojassa tai alla? Muutkaan kalat eivät aina kaikkoa kauas, vaan
kätkeytyvät. Ne painautuvat niinkuin jänis, joka pistäessään päänsä
pensaaseen kai luulee, ettei häntä nähdä, kun hän ei näe. Ahven tekee
sen usein, sitä on käestellessä välistä vaikea saada tarpomallakaan
irti rannan kasvistosta.
Niinkin arka ja varovainen kala kuin mullonen pistäikse vaaran uhatessa
vain lähimmän kiven koloon tai liman alle. Olen niitä puron rannalla
syötellessäni huomannut, että ne sieltä taas tuikahtavat esiin heti,
kun luulevat vaaran olevan ohi. Kala, suurikin, näyttää myös lopulta
tottuvan ympäristöönsä eikä välittävän vähääkään rannalla seisojista.
Huopanassa on melkein keskellä koskea arkku, jossa läpi koko kesän
seisoo tukinuittaja hakoineen. Lohet liikkuvat aivan arkun vieressä ja
ottavat siitä onkea. Pinnalta ne tosin harvoin nousevat ottamaan
muulloin kuin pimeän tullessa, mutta kirkkaimmalla paisteellakin ne
ottavat mitään pelkäämättä syvemmässä kulkevaa syöttiä. Niitä ei
koskaan näy, mutta niin pian kuin ne näkevät heitetyn matosen tai
mätijyväsen, vilahtelee niitä sieltä esiin montakin yht'aikaa. On
minulle myöskin joskus samassa paikassa tapahtunut, että uitellessani
suurta lohta tuskin vavan pituuden päässä rannasta toinen suuri on
loiruillut vavan ja siiman muodostaman kaaren alla.
Mutta yleensä pitää paikkansa, että varovaisuus vaatii pysymään niin
kaukana tai niin alhaalla, että joutuu kalan näköpiirin ulkopuolelle.
Kirkasvetisissä virroissaan englantilaiset lähestyvät rantaa
polvillaan, jopa ryömylläänkin eivätkä edes uskalla liikuttaa vapaansa
pystyasennossa, vaan viistossa. Kalaa haaviin otettaessa on tämä
varovaisuus yhtä tarpeellinen kuin sitä houkuteltaessakin. Ottajan on
parasta kyyristyä eikä tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Kun kala on saapunut
niin lähelle, että se voi nähdä ottajan, voi varomaton, äkkinäinen
liike pelästyttää sen viimeiseen voimainponnistukseen, jolloin se
saattaa katkaista perukkeen, jopa joskus murtaa vavankin.