Se kun on kaikkein hienointa lajia, on se lajiansa taideluoma. Ja kun
sanon, että se on taideluoma, olen antanut sille parhaan maineen, minkä
tiedän.
Työkalu on aina taideluoma, silloin kun se on sitä, mitä sen on oltava:
aatteensa mukainen ja tarkoitustaan täysin vastaava. Kirves, puukko,
viikate ovat sitä silloin, kun terä ja varsi ovat tasapainossa, toinen
niistä toista auttaen ja täydentäen. Ne ovat silloin kuin eläviä
elimistöjä. Niissä on niiden oma henkensä, minkä niiden tekijä on
niihin puhaltanut. Käsi niitä käyttelee, mutta samalla ne toimivat
ikäänkuin itsenäisesti. Lepoonkin jätettyinä ne siinäkin yhä elävät,
nukkuvat kyllä, mutta hengittävät kuitenkin. Kun siirrän silmäni
jalustallaan seisovasta antiikin veistoksesta kivikauden talttaan, joka
lepää sen vierellä museossa lasilaatikossaan, tuntee silmäni ja
sydämeni samaa iloa molemmista. Mikael Angelon meisseli ja vasara oli
varmaan yhtä kaunis kuin se Daavidin pää, jonka hän niiden avulla
muodosteli. Kuta lähempänä ihmistä itseään työkalu on, sitä enemmän se
saa hänen henkeään, sitä läheisempi leima siihen hänestä painuu, sillä
ollakseen oikea on puukon, kirveen, viikatteen oltava mitanmukainen,
kädenjatkoinen, osa käyttäjästä itsestään. Eikä vain kädestä, vaan koko
ruumiista, tehty hänen voimiensa, kokonsa, jopa hänen luonteensakin
mukaisesti. Mäyrällä on toiset kynnet kuin kissalla, sudella toiset
kuin leijonalla. Sanalla sanoen: miestä myöten miekka vyöllä ja--
ongenvapa onkijaansa ... sillä siihen tietysti tahdon tulla.
* * * * *
Lohivapa on nykyisen kotiteollisuuden kauneimpia kukkia. Vaikka se
osalta onkin konetyön tuote, on se samalla kuin kotiteollisuuden
hienoin saavutus. Se on kuin Solingenin miekka, se on kuin kaikkein
arkatekoisin kirurginen työkalu. Siinä ei ole mitään liikaa, mutta
siinä on kaikki, mikä on tarpeen, ja se on yksilöllisesti sovellutettu
sille, joka sitä käsittelee.
Hienoinkin tehdasvapa on muodoltaan, rakenteeltaan ja aatteeltaan
yhäkin ruoko, niinkuin vapa aina aikojen alusta on ollut, kivikaudenkin
kalastajan kädessä, ja niinkuin se on vielä tänäkin päivänä kylän pojan
taittamana rannan tuomesta tai pientaren pihlajapensaasta. Lohivapa on
mitä huolellisimman aineenvalinnan tulos, mutta ei englantilainen
vapataituri höylää, punnitse ja tarkkaile tekelettään perinpohjaisemmin
ja hartaammin kuin vanhan kansan kalastaja tähystelee ja valikoi
sivakkaansa tai hylkää ja hyväksyy sen, ennenkuin kiinnittää siihen
jouhesta siimansa. Kuinka hän sitä koettelee, hujauttelee,
vihellyttelee, ennenkuin sen kuorii, jättäen kärjen ja kädensijan
kuorimatta, jotta joustavuus ja sitkeys säilyisi ja käsi pysyisi ja
kouristaisi vaivatta, luisumatta!--juuri niinkuin tekovavan tekijä,
joka keskittää suurimman huolensa kärkeen ja sitä lähinnä kädensijaan,
verhoten sen korkkipeitteellä. Ja niinkuin uudenaikainen urheiluonkija
ei tyydy, jos mielii harjoittaa ammattiaan, niinkuin ammatti vaatii,
vain yhteen vapaan, vaan tarvitsee ainakin yhden uistellakseen ja täkyä
heittääkseen, toisen perhostaakseen, niin vanhan kansan onkimieskin
omistaa niitä monta eri tarpeihinsa, yhden salakalle ja särelle, toisen
ahvenelle, kolmannen säyneelle, neljännen lahnalle, eri vavan
pintaongintaan, eri syväongintaan, siihenkin toisen kesällä, toisen
talvella.
Urheiluonkija hoitaa satoja maksavaa ruokovapaansa kuin kapalolasta,
mutta yhtä hellästi ja huolellisesti vaalii ja käsittelee tuo toinenkin
pihlajaistaan ja katajaistaan. Hän kantaa ne pihasta veneeseensä
taitavasti kainalossaan, asettaa ne kokkaan eikä veneen pohjaan, ei
unohda niitä sinettymään sateessa eikä paahtumaan ja halkeilemaan
auringossa. Hän niitä sormii ja suorii ja korjailee ja kirjailee, ottaa
ne orrelta alas talvellakin ja muistelee kesää. Eikä hän kernaasti
laita uutta, niin kauan kuin vanha kestää. Ne ovat hänelle tovereita ja
ystäviä, joiden kanssa hän on viettänyt monta yhteistä hiljaisen ilon
ja onnen hetkeä, joista ei ole tietoa muilla kuin heillä kahdella,
heillä kolmella, hänellä ja hänen vapaperheellään. Kun lapset itkee
kotona ja akka äykkää ja köyhän elämä käy tukalaksi ja sietämättömäksi
ja mieli vaatii unhotusta tai viihdytystä ja hiukan juhlaa, silloin
ukko hiipii rantaan heilimoivan ruispellon piennarta ja saunan ohi ja
työntää veneensä vesille, meloskelee, hymähtelee, hyrähtelee yksikseen
ja elää valoisana kesäyönä, lauantaina pyhää vasten, _oman_ hetkensä
joko solutellen virran mukana säyneparvessa tai istuen ulkokarilla
kaukana niemestä ystäväpiirissään, yksi vapa polven alla veneen laitaa,
vasten, toinen toisen polven alla, kolmas kädessä, yhdessä syöttinä
särki, toisessa sittiäinen, kolmannessa matonen. Niissä, vanhoissa
vavoissaan, mustuneissa, käden kuluttamissa, on hänelle kalaonnen
taika. Hän uskoo, että ainoastaan _niillä_ saa ja jos vaihtaa ja ottaa
uuden, ei saa. Sillä niillä on ennen saatu ja ne ovat kestäneet monissa
koetuksissa vuosien, vuosikymmenienkin, kuluessa. Ne ovat kulkeneet
perintönä isältä pojalle, niissä on säilynyt ja niiden mukana siirtyy
muistotietoja ongintataidon, sanon: onginta_taiteen_, salaisuuksista.
On sääli ja surku, kun vanha vapa särkyy tai hukkuu. Uusi pääsee vanhan
arvoon vasta, kun se on koetuksensa kestänyt. Jos sillä ei saa, on se
sen syy; jos vanhalla ei sattunut saamaan, oli syy jokin muu. Jospa nyt
liioitellenkin, paisutellenkin, en välitä, sydämeni lämpenee,
muistaessani tässä, lähtiessäni uutta vapaa ylistämään, noita
vanhojani, joita vuosikymmeniin ei enää ole ollut olemassa, noita
vanhojani, joita säilytin kesästä kesään, kuljettelin muutosta
muuttoon, omia tekemiäni ja hakemiani kaukaa korpiviidasta, missä
petäjä ja pihlaja kasvaa pitkän, oksattoman varren.
Mitä kaikkia muistoja liittyykään niihin: join itseni juovuksiin
kesäpäivän hellettä ja kesäyön viileämpää luonnon viiniä Ristisaaren
poukamassa Virran sillan yläpuolella Koljonvirran niskassa, tai
soluessani siitä arkun alitse Koiraniemeen, jossa aukeni laaja salmi ja
pappila ja kirkko ja häämötti Poroselän ulappa.
* * * * *
Olin vihdoinkin saanut sen, uuden, vuosikausia haluamani,
ensiluokkaisen, jota parempaa _ei voi_ saada, sillä se on Hardyn
maailmankuulua tekoa ja patenttia, hänen parasta valmistettaan.
Niinkuin ennen etsin poika-ajan vapoja viidakoista, olen hakenut tätä
monien liikkeiden luetteloista, harkinnut ja toistenkin kanssa
tutkinut, millainen sen pitäisi olla minulle. Viimein olen niin
sanoakseni seisonut puun alla, löytänyt jotakuinkin mukiin menevän
mallin ja kysellyt ja kirjoitellut ja antanut mittani, painoni ja
pituuteni, ja millainen on koski, jossa aion sillä kalastaa ja kuinka
suuret sen kalat, ja pyytänyt heiltä neuvoa ja päätöstä, millainen
heidän mielestään sopisi minulle tähän kaikkeen nähden. He ovat
suosittaneet minulle mallin bamburuokovavasta, jolla on tuo kauniisti
soinnahtava nimi »Palakona», extra light--kokoonsa nähden kaikkein
kevein. Minä saan sen vasta kuusi kuukautta tilauksen jälkeen, se
siellä kasvaa ja varttuu. Kun ne lähettävät sen, ne kirjoittavat
panneensa sen valmistamiseen aivan erikoista huolta, se on heidän
etevimmän »taiteilijansa» tekemä ja he toivovat, että se on minua
miellyttävä, ja he iloitsisivat, jos tulisin olemaan siihen
tyytyväinen. Pyytävät, että kirjoittaisin, kun olen koettanut--niinkuin
nyt teenkin.
Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä
hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli
kapaloituna vedenpitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja
siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit.
Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.
Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen,
junassa, laivassa, lounastuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita
koivuja asemien ympärillä, pihlajain kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja
vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa
kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä--vapa aina
vierelläni junavaunun verkossa ja laivan hytissä ... ettei vain kukaan
sitä veisi, ettei sille vain tapahtuisi vahinkoa. Itse minä sitä
kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen
maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapakotelon vaskihelaiset
lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä
laatikossaan niinkuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen
kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni,
kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja
äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko
niinkuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostakin
paratiisin puutarhasta. Vaikka sadoista säikeistä yhteen liitetty on se
elävä kuin tuores, kasvava kaisla, yhä kuin luonnontuote, vaikka konein
ja käsin tehty. Sitä pitäessäni se vavahtelee käteni pienimmästäkin
liikkeestä, sydämen sykähdyskin tuntuen tyvestä kärkeen, värähdellen,
rotuvapa, sisäistä tulta kuin rotuvarsan aina elävä, kuunteleva korva.
Ruoko, josta se on tehty, Intian bambu, on huojunut pyhän Gangesvirran
partaalla, ensin hentona kuin heinä, sitten kasvaen tropiikin kuumissa
sateissa ja auringon hehkussa korpikuusen pituiseksi ja yhtä paksuksi
kuin se. Se on sisältä ontto, pinnalta kova ja sileä kuin luu. Milloin
etelämerien kosteat tuulet, milloin hieta-aavikoiden polttavat vihurit
ovat heiluttaneet sen sitkeäksi ja joustavaksi, kestämään kuumaa ja
kosteaa. Se on valikoiden kaadettu ja paloitettu ja pinottu ja
niputettu ja suurmerien takaisilla laivoilla kuljetettu saarien
saareen, sitä varten rakennettuun tehtaaseen, joka on kuin kaupunki
tuhansine työmiehineen. Siellä se toisissa koneissa on keitetty,
toisissa kuivattu, toisissa se on halottu ja höylätty ja valmistettu ja
vielä toisissa kiilloitettu ja annettu sille sen viimeinen vernissaus--
työmiehet hienoja kuin herrat, gentlemannit valmistamassa gentlemannien
työkaluja. Työn tulos on lujuuttaan ja hienouttaan ja hentouttaan ja
sirouttaan voittamaton. Se painaa vain satasen grammaa, mutta se
voittaa painissa monisatakertaisen painonsa, iskee ja pitää kuin kärppä
kurkusta lentävää koppeloa.
Minä jo sen ottaessani tunnen heti, että se on osa minusta itsestäni.
Käteni hermoissa on siitä herkutteleva tunne ranteesta ylös olkani
niveleen. Niinkuin ennen poikana vasta taitetulla rannan pihlajalla
minä soittelen sillä ilmaa myllärin pihalla ilta-auringon paisteessa ja
pikkupurojen solistessa ja suuren kosken tuonnempana kohistessa. Se
vipajaa ja vapajaa, tempoo kättä kuin pyrkien siitä pois, mutta
kuitenkin siinä pysyen. Se taipuu ja oikiaa, ei tahdo rauhoittua,
vaikka minä jo lakkaan. Se pyytää siimaansa ja saa sen, sitä varten ja
sen heittovoiman mukaiseksi punotun ja punnitun. Pujotan sen hyväilevin
sormin renkaasta renkaaseen, joista alin ja ylin ovat agatia. Ja vasta
kun siimaan on kiinnitetty perho ja perho pistetty alimpaan renkaaseen
ja rullan kampi on kiristänyt siiman jänteelle ja siima vavan kaarelle,
vasta sitten se rauhoittuu ja seisoo kuin viritetty jousi, valmiina
lennättämään nuolensa, sulkaperhon, hopeanharmaan sointuvanimisen
_Silver greyn_, tekotaidon kukkasen, jonka hennoin sormin on solminnut
joku kalpea, hipiältä hieno, sinisilmä englannintyttö.
Se lennähtelee sitä soiluvan suvannon yllä, jossa ylös ja alas ilmassa
kiimailee kellanvihreä korennainen. Se lennättelee sitä yhä pitenevissä
ja yhä kauniimmissa kaarissa, ei pudota sitä huojahtaessaan ensi
kerralla eikä toisella kerralla eikä vielä kolmannellakaan, vaan vasta
sitten, kun on saanut osoittaa joustavuutensa viimeisen voiman. Vasta
sitten se, taipuen taapäin, oieten ylös ja eteenpäin ja taas hiukan
nousten, kun sitä nostan, pudottaa perhon sinne, missä sitä odottaa sen
ensimmäinen saalis, sen itsensä arvoinen, suvannon sulho, jonka se tuo
leikiten maihin, iloiten ottelusta ja odottaen uutta.
Se on miekka miestä myöten vyöllä. Se on ase minun mitallani tehty,
jäsen ruumiissani, elimellisesti siihen yhtynyt. En tiedä, sekö tekee
minun työni vai minäkö sen, sekö liikuttelee kättäni vai kätenikö sitä?
Sitä ei ole käsitellyt kukaan muu kuin minä eikä tulekaan
käsittelemään. Minulla ei ole ystävää niin läheistä, että sallisin sen
sitä käyttää. Se voisi särkyä. Se voi särkyä minultakin, mutta silloin
se särkyy _minulta_. Mutta se ei saa särkyä. Katketkoon käteni
kaatuessani ennen kuin se, minä suojelen sitä ennen kuin itseäni. Ennen
kuin illalla koskelta tultua hoidan itseni levolle, hoidan minä sen.
Minä riisun sen, kuivaan sen ja ripustan sen seinälle yöksi. Se siinä
parhaiten suoristaikse lepoon työpäivän vaivoista. Koko talven se
samoin lepää ja on kevään tullen entistään ehompi.
Esi-isät panivat vainajan mukaan hänen työkalunsa ja aseensa. Pannevat
poikani tämän vapani viereeni kirstuun, että saisin heitellä sitä
suvannoissa, joita haluaisin uskoa olevan sielläkin, asunnoissa
autuaitten. Sillä mitä minä siellä ilman sitä? Joka ei tätä oivalla,
oppikoon. Miksikäs en saisi laulahtaa näin lemmestäni minäkin!