Kalamies hakee aina itselleen uutta huvia ja vaihtelua. Hän kyllästyy
pian poutaan ja toivoo sadetta, ja päinvastoin. Jos hän jollakin
pyydyksellä saa hyvin, hän muuttaa toisen--saadakseen vielä paremmin.
Jos hän ei saa, tietysti hän silloin ja varsinkin silloin tekee kaikki
voitavansa saavuttaakseen paremman tuloksen. Ottivatpa pienet kuinka
kiihkeästi tahansa, hän jättää ne ja työskentelee koko päivän,
turhaankin, tavoittaakseen suuren. Taisteltuaan itsensä suuren kanssa
uuvuksiin raskaalla vavalla, hän vie saaliinsa ja vapansa pois ja
lähtee heti pienellä, ketterällä vavalla koskelleen karkelemaan
levokseen pienten kanssa. Hän voi lopulta tympeytyä lohiin ja koko
koskeen niin, että hänen suurin tyydytyksensä on saada hauki jostakin
tyynestä suvannosta. Saatuaan tarpeensa siitä hän istuu onkimaan
ahvenia voidakseen tupakoida kaikessa rauhassa puoman kupeella limakon
reunassa, tarvitsematta riehua pitkin rantoja ja heitellä selkäänsä
kipeäksi. Saattaa saada kyllänsä vielä niistäkin ja löytää ilonsa vasta
särjistä ja salakoista. Kunnes kiertokulku alkaa uudelleen.
Minä välistä kyllästyn kosken parhaaseen paikkaan, sen Välisuvantoon ja
haen huonompia. Minulla on taas ollut siinä erinomaista urheilua
suurten kanssa. Mutta se oli ollut vähän liiankin erinomaista. Siinä on
jännitystä hiukan yli määränkin. Siinä väijyy aina jokin vaara, on aina
jotakin, joka uhkaa ja hermostuttaa ja samentaa ottamisen ilon. Siinä
ei koskaan voi olla varma, ennenkuin kala on maissa. Ei milloinkaan voi
antautua sen turvallisen tunteen valtaan, että pyydykset eivät petä ja
että kala ei voi päästä. Välisuvanto on aina epäluotettava. Siinä on
arkkuja, pukkeja ja otvia, joiden ympäri ja alitse kala voi kietaista
siiman ja katkaista sen. Ja jos se saa päähänsä, niinkuin se
tuontuostakin saa, lähteä alas, jonne minä en pääse sitä seuraamaan,
niin se menee, olipa siimaa kuinka pitkälti tahansa ja vehkeet
mahdollisimman lujat. Malja voidaan siinä milloin tahansa armotta
temmata sitä maistelevan kädestä. Enkö olisi voinut rakentaa siltoja
päästäkseni perään? Kai olisin, mutta minä tahdoin tuntea tätä
epävarmuudenkin, tämän esteratsastuksenkin kiihoitusta--vaihteen
vuoksi.
Koskessa on kuitenkin paikka, josta aina voi olla varma, ja sen
varmuuden vuoksi minä joskus haen siitä sitä vaihtelua, jonka semmoinen
varmuus tarjoo. Se paikka on heti sillan alla, alapuolella kaikkien
esteiden. Siinä on sillan arkun kupeessa oleva pyörre, jossa suuri kala
koskeen noustessaan usein lepää. Vähän alempana koski laajenee
laajenemistaan ja muuttuu vähitellen suvannoksi. Silta on kaikkien
vasta-alkajain ja mukavuutta rakastavien onkijain mielipaikka. Siitä
voi mukavasti laskea pyydyksen pyörteeseen ja päästää siimaa tuuma
tuumalta ja sillalla edestakaisin kävellen pitää sitä heilahtelevassa
liikkeessä niin pitkällä kuin siimaa riittää. Siten on siitä saatu
monet kauniit kalat. Kalastelen siinä minäkin silloin, tällöin.
En ollut eräänä päivänä oikeastaan aikonut kalastaa ollenkaan ennen
kuin vasta illalla iltaperhojen saavuttua.
Lepään ja levätköön koskikin. Korjailen toisen pöydän ääressä
pyydyksiäni, kirjoittelen ja käänneskelen raamattua toisen ääressä.
Mutta voinhan sentään panna vapani kuntoon siltä varalta, että jos
tulisi henki päälle. Henki tulikin pian päälleni. Kun vapa kerran on
kunnossa, rulla paikoillaan ja siima pujotettu renkaisiin ja
heittosiima solmittu siimaan ja siihen perho, on sitä vaikea päästää
kädestään. Vapa on kuin metsäkoira, joka houkuttelee mukaansa ja hyvin
usein saakin. Kuinka monta kertaa lankesinkaan ennen koirani
kiusaamiseen ja kuinka monta kertaa olenkaan antanut vavan viekoitella!
Voinhan mennä sillalle ainakin siksi aikaa, kuin siivoavat huoneeni,
sikarinpolttajaksi, ja käyn sitten heti pyhäin kirjain kimppuun, sillä
ei sillalta nyt luultavasti kuitenkaan saa.
Astelin laiskasti sillalle. Siinä on se ainainen myllymies, aina sama
ja aina uusi, töllistelemässä koskeen ja siihen kaiteen yli sylkemässä.
Kun ne näkevät vapaherran tulevan, ilmaantuu niitä siihen useampiakin
molemmista myllyistä. Siitäkin syystä minä yleensä karttelen siltaa.
Mutta olkoot ne nyt siinä, kun kerran ovat. Vedän siimaa vavan
pituuden, lasken vavan viistoon alas kosken yli, päästän perhon irti ja
annan sen pudota pyörteeseen silta-arkun viereen; se on nimeltään
_Coachman_, eli kuski, saanut nimensä keksijänsä, Englannin
kuningattaren Viktorian kuskin mukaan, joka heilutti vapaa yhtä hyvin
kuin piiskaa. Kuningattaren kuskin perho putoo juuri niin, kuin sen
taiteen kaikkien sääntöjen mukaan pitää pudota, keveästi kuin ohdakkeen
untuva--kunpa voisikin aina heittää näin ylhäältä, sirottaa perhonsa
kuin sormien lomitse. Se pyörähtää härän silmään ja painuu hiukan.
Keltainen kuve välähtää vedessä ja suuri kala on kiinni.
Sillalta sitä tietystikään ei voi saada otetuksi ylös eikä ole
tarviskaan. Sen alapuolella on hirsistä rakennettu suiste estämässä
tukkien ruuhkautumista, ja suisteen päässä on pieni suvanto, syvä
hauta, johon uupuvan kalan voi helposti ohjata. Suisteelle vie sillalta
mukavat portaat ja laskeun niitä myöten alas. Kala ei vielä ole
poistunut pyörteestä. Se tunkee siitä sillan alle, koettaen päästä
ylös, mutta veden voima painaa sen takaisin. Olisi sitä parempi kuta
kauemmin se pysyisi ylhäällä, uupuakseen pikemmin ja joutuakseen
suisteen päähän, josta haavipoika, joka jo on siellä, sen ottaisi.
Mutta se näkyykin olevan niitä, jotka eivät antaudu ensi yllätyksessä.
Se liikkuu voimakkain töytäyksin edes ja takaisin kovimmassa kuohussa
ja asettuu sitten joksikin aikaa keskelle koskea luultavasti jonkin
näkymättömän kiven huopeeseen. Sen seisomapaikka on jotenkin suisteen
pään tasalla ja kun se sen kerran jättää, ei se enää tule tähän, vaan
painuu yhä alemma. Tehköön niinkuin katsoo itselleen edullisimmaksi,
minulle on sama, minulla on siimaa tarpeeksi vaikka suvantoon asti.
On kuitenkin selvää, että jos kala menee alas, täytyy minunkin seurata.
Se on helpompaa kuin Välisuvannossa, jossa se on mahdotonta. Mutta
vaikeuksiahan pitää olla, ne ovat oikeastaan suotaviakin ja
tervetulleita, kunhan eivät ole voittamattomia. Olisi päästävä pienen
sivuhaaran poikki, joka tulee myllystä. Olen oikeastaan saaressa. Taas
kala laskee, mutta pysähtyy. Minun täytyy kai astua veteen, jota siinä
on vyötäisiä myöten. Mutta olkoon, ei auta, kala on otettava. Kun
haavipoika, joka on tämmöisiin tottunut ja on vikkelätuumainen, huomaa
aikeeni, kirmaisee hän sillalle, siitä myllyn alle, jossa on jonkun
myllymiehen vene, sysää sen ulos ja tuo sen samassa perä edellä
suisteen päähän, josta astun veneeseen ja siirryn myllyväylän yli sen
toiselle puolelle.
Tämän touhun aikana kokoontuu yhä enemmän väkeä sillalle. On levinnyt
tieto, että herralla on suuri lohi ongessa. Ja antaapa heidän vain
kokoontua, saavathan nähdä, kuinka iso kala otetaan oikein kaikkien
taiteen sääntöjen mukaan ... kertovat siitä sitten kylissään ... miksei
saisi tyydyttää hiukan turhamaisuuttaankin! Eivätkähän kehuisi suotta.
Rannalla, mukavalla kivettömällä niityllä valtaa minut nyt se
miellyttävä turvallisuuden tunne, josta ei koskaan saa nauttia
Välisuvannossa. Ei ole enää hätää mitään. Ei ole otvia, ei arkkuja, ei
pukkeja eikä pahempia kiviäkään koskessa. Jos kala lähtee alas, pääsen
minä mukaan vaikka suvantoon saakka, ja jos se menisi siitäkin alas
alimpaan koskeen ja vaikka järveen, pääsen minä veneellä sinnekin.
Se ei ole kaikkein isoimpia kaloja, ehkä neljä-, viisikiloinen, mutta
senkokoiset ovatkin sitkeimpiä. Mutta onhan minulla aikaa ja sikarikin
on vasta alullaan.
Kala tekee kaikki temput, jotka kuuluvat asiaan välttämättömän vaihteen
vuoksi. Se on löytänyt kosken syvimmän paikan, johon kun osuu, se ei
siitä hevillä heltiä. Se tonkii siinä puolisen tuntia, aikoen joskus
pois, mutta taas palaten siihen takaisin. Ehdin istua ja levätä
mukavalla kivellä. Ehdin sytyttää sammuneen sikarin. Ehdin sen taas
sauhutessa ihailla ympäristöä ja nauttia luonnosta, josta en nauti
juuri muulloin kuin silloin, kun minulla sen helmassa on jotakin
muutakin tekemistä kuin siitä nauttimista. Se ei tuossa ehkä ole
kaikkien kaunis, mutta se on minun kauniini, kalamiehen kaunis,
niinkuin on sulhon kaunis morsiamen aitta, kuinka harmaa ja hatara
lieneekin. Siinä on resuinen silta, kaiteet kierot ja lahot. Sillan
korvassa on pölyttynyt mylly ja entinen osuusmeijeri, joka on tehnyt
vararikon. Myllyn jatkona on sirkkelisahan kenoharjainen suojus, ja sen
edessä röykkiöittäin rimoja ja sikinsokin hirsiä ja pärepuita. Sillan
yllä roikkuu puhelinlankoja monessa kerroksessa. Kosken toisella
puolella on samanlaista kuin toisellakin: on toinen mylly ja toinen
entinen vararikon tehnyt kilpaileva meijeri, jossa ei enää vuosikausiin
ole valmistettu voita enemmän kuin toisessakaan. On vielä kauppiaan
talo ja makasiini ja jokin keskenjäänyt kivijalka. Kaiken tämän
taustana on koski, josta ei näe muuta kuin sen syvimmän uoman ja kahden
puolen sitä kuivat kivet, ruskean harmaan louhikon ja siellä ylempänä
Välisuvannossa ränstyneet arkut ja jonkin maalle nurin niskoin heitetyn
ryssäin aikuisen sahapukin, jalat ylös harrottaen kuin kuolleen
kangistuneen hevosen. Tämän kaiken keskustana on ryssäin ropottikesänä
hävittämä rantametsä, josta hakattiin koivut ja haavat ja hongat ja
jätettiin vain jokin karsittu puu ja matala lepikko.
Ja se on kuitenkin minusta kaunista, kalamiehen kaunista, kaikki
koskimaailman ihanuus, Imatran ja Vallinkosken veroinen, yhteen
koottuna, sillä minulla on taas lohi ongessa eikä ole pelkoa, että se
pääsee ja minä saan sen ottaa tuossa tuon riippuoksaisen koivun ja sen
vieressä seisovan haavan alla, ainoain, jotka venäläiset säästivät ties
mistä strategisista syistä. Siitä minä sen otan saunan perästä, jahka
se sinne siirtyy. On laskeutunut taas hiukan, nyt se ottaa siimaa
enemmän ja ottakoon vain, ottakoon vain, on sitä tässä antaa, istun
tässä vielä.
Mutta mikä kalamiehen ihannepaikka tämä koski mahtoikaan olla silloin,
kun se oli koskematon, kun ei ollut siltaa eikä myllyä eikä meijereitä
eikä kauppiaita, ja kun vesi vyöryi leveänä vaahtona kaikkien noiden
kivien yllä, tulvan aikana yhtenä kuohuna ylhäältä alas ja kuivanakin
aikana yhtä mahtava kuin nyt tulvillaan, kaikkine pienine puroineen ja
suvantoineen. Ja _sen_ kosken kehyksenä rantakorpi, erämaan reuna,
tuonnempana hiekkaharjulla ikihongikko ja rannempana riippuoksaista
koivikkoa...
Rulla pärisee, vapa taipuu luokille, siima polttaa sormea ... nyt se on
toisella rannalla ... nyt se palaa ... nyt se loikkaa, nyt se siirtyy
alemma ... jokohan menee yhtä päätä suvantoon?... Ei, se tulee
takaisin, viistoon ylös. Se tulee tähän, se on niin matalalla vedellä,
että selkäevä näkyy. En nouse, poika hiipii rantaan valmiina iskemään.
pelästyy matalata vettä ja menee takaisin, löytää taas alempana uuden
haudan ja jää siihen. Kai saisin sen jo, jos kiristäisin, mutta ei
minulla ole kiirettä mihinkään, ei ole pakko panna mitään alttiiksi,
uuvuttakoon itse itsensä ja tulkoon sitten avattuun syliini.
Haavipoika on nähdessään minun taas istuutuvan, ottanut taskustaan
lehden ja istuutunut hänkin. Sill'aikaa kun minä ongin, hän seuraa
maailman menoa. Minulla on täällä koskella tärkeämpääkin tehtävää.
Hoitakoon maailma menonsa, minulla on työtä tosissakin. Eipä siltä,
ettei tässä joutaisi tuumimaan mitä tahansa. Niillä on nyt siellä ne
kuningastouhunsa. Mahdanko minä olla kuningasmielinen vai
tasavaltalainen? Se riippuu siitä, mitä etua jommastakummasta tulee
olemaan minun puolueelleni. Mikä on minun puolueeni? Se, joka parhaiten
edistää minun erikoisharrastuksiani. Jos tulee tasavalta, ei sen
presidentti luultavastikaan ole oleva lohenonkija. En tunne ainoatakaan
valtiollisesti vaikutusvaltaista henkilöä, joka harrastaisi tätä jaloa
urheilua. Englannissa tuskin on ainoatakaan, joka ei. Mutta se sitten
onkin vanha kulttuurimaa, siellä onkii sekä kuningas että
perintöruhtinas. Kuninkaalla on siellä omat kalavetensä. Osanneeko
kukaan niistä kokoomuksen kuningaskandidaateista onkia? Ketä ne nyt
olivatkaan? Kuka se nyt olikaan se viimeinen kuningasehdokas? Oliko se
Adolf Friedrich vai Friedrich Adolf? vai joku muu Friedrich?
--Akkeli!
--No?
--Mikä se nyt olikaan sen Suomen tulevan kuninkaan nimi?
--Se on jo valittu.
--Mikset sitä heti sanonut? Milloin se on valittu?
--Eilen etuskunta vauhti.
--Kuka tuli valituksi?
--Hessin rinssi Rietrik Kaarl.
--Sano Friedrich Karl ja nouse heti ylös, sillä kala alkaa taas käydä
levottomaksi ... mene tuonne saunan perään koivun alle valmiiksi, minä
tuon sen sinne, hoi, mitäs meinaat?
--Jaa mistä?
--Että meillä on kuningas.
--Minulle on yhentekövä.
Vai yhdentekevä? Milloin on nähty tasavalloissa taiteita suosittavan?
Ei, kuningas se olla piti! Se oli sittenkin Friedrich. Olisi suuri onni
valtakunnalle, jos hänen majesteettinsa persoonallisestikin harrastaisi
urheilukalastusta. Jos mikään on se kuninkaallisen suosion ja
suojeluksen tarpeessa. Kun hän ensi kesänä lähtee ensimmäiselle
kiertomatkalleen, saapuu hän ehkä tänne maansydämeenkin, hänen autonsa
pysähtyy tuohon sillalle, jossa minä silloin seison jo valmiina siltä
varalta, että maan isä tahtoisi minuakin puhutella ja kysellä minulta
lohikalastuksen tulevaisuudesta Keski-Suomessa. Pääministeri tuntee
minut ja esittelee.--Hauska tuttustua teitä, sanoo Friedrich.--Ebenso
gleich, minä sanon. Huomattuaan, että taidan saksaa hän siitä ilostuen
kysyy äidinkielellään, haluaisinko jotakin armonosoitusta, jotakin
Gnadea.--Wollen Sie, ihre ... seine ... majestät, nur mir die
Gnadesfreude machen zu wollen hier nun in Huopanafors angeln
probieren?--Danke schön, mein herr, Ich bin aber nicht leider nicht
noch nicht Angler, aber mein jüngster Sohn will sicherlich hoffentlich
mit Entusiasmus...--Wie viele Jahre, bitte, hat ihre, seine .. ich
meine: der junge Herr Prinz?--Hörst du, kom hier, sanoo hän
suojeluskuntavormuun puetulle nuorukaiselle, joka nojaa kaiteen yli.--
Willst du den herr doctor selbst sagen, kuinka vana. Pääministeri
Ingman--sillä se on hän--kuiskaa jotakin nuoren miehen korvaan, joka
ojentaa minulle armollisesti kätensä ja sanoo selvällä suomenkielellä:
--Fijstoista vuota. Wunderschön! Kyllä hänestä vielä onkija tulee!
Ollappa jo täällä, niin saisi tulla ottamaan tätä... Ja minä näen jo
hengessäni hänessä, nuoressa ruhtinaassa, urheiluonginnan tulevaisuuden
turvan ja tuen tässä maassa. Hänen avullaan, hänen harrastustaan
hyväksemme käyttäen me saamme kaikki valtakunnan omistamat onkikosket
järkiperäisen hoidon ja valvonnan alaisiksi. Kalastushallitukseen
perustetaan onkijaneuvoksen virka, joka tarjotaan minulle. Minun
velvollisuuksiini kuuluu onginnan opettaminen kuninkaallisille
prinsseille ja ajutanteille ja muille hoviherroille, ehkäpä saan
itsensä vanhan kuninkaan innostumaan asiaan. Hommaan, että tämä
Huopanankoski lunastetaan »kruunun» kalavedeksi, että sen hautomoa
laajennetaan ja perustetaan sen yhteyteen talvilammikoita niinkuin
Puntarinkoskella. Tukinuiton kalastukselle ja kalanviljelykselle
aiheuttamien hankaluuksien poistamiseksi rakennetaan uittoränni, jota
ei ole saatu aikaan siksi, että tähänastinen kitupiikki hallitus
kiskoisi hävyttömiä hintoja siihen tarvittavista tukkipuista, vaikka
luulisi, että valtion oma etu, koska sillä itselläänkin on metsiä,
vaatisi... Hei, tässä tulee kohta toinen komento, koska meillä on
kuningas. Kaikki myrkyllinen pärtö puhdistetaan pois koskesta.
Ylhäisten onkijain mukavuudeksi minä viran puolesta laitan siltoja ja
mukavia käytäviä joka kivelle, niin että niitä myöten kuningaskin
pääsee kalan mukana Välisuvannosta siltaan asti ja sen alitsekin. Sitä
riemua, kun voi kalan mukana seurata niskasta tähän rannalle saakka. Ja
tänne rakennetaan heille kalastuspaviljonki niinkuin Langinkoskelle.
Ehkä reisaa itse keisarikin tänne asti, kun tulee tervehtimään
sisarensa miestä. Minulla, sen yli-intendentillä, on oma kamarini pihan
perällä. Minun _täytyy_ pitää huolta siitä, että täällä jääkellarissa
on annoslohia aina valmiina lähetettäväksi kuninkaan pöytään. Vai
yhdentekevää sinulle Akkeli? Sinusta minä teen vannotetun vahdin, saat
kävellä yötä päivää rannalla kivääri olalla ja vahtia, ettei Vaitinen
saa onkia eikä Mullosmäkeläinen tuulastaa. Hei vain!
--Heipä hei!
Kalakin yhtyy riemuumme. Ensimmäinen kuninkaankalani loikkaa vielä
kerran ilmaan. Sen tehtyään se lähtee lopullisesti alas, laskee yhtä
kyytiä suvantoon ja minä perässä. Ja nyt minä sen otan, onpa ihme,
ellei kala lopultakin uuvu. Johan se uupuukin, tulee vatsa ylöspäin
riippukoivun alle saunan rantaan.
--Ei muuta kuin iskee vain ... kuninkaan nimessä, Akseli--iske jo!
--Uuden kuninkaan kunniaksi!
Akselikin innostuu ja iskee, mutta ei osu, hotaisee vain koukun
mutkalla häntäpuoleen ja kääntää pyrstön ylöspäin ja pään alaspäin,
jolloin kala pääsee ja kelluu vatsa yhä ylhäällä virtaa alas. Sinne se
meni eikä tullut koskaan takaisin, kuninkaan kala. Eikä tullut
kuningaskaan. On täytynyt tyytyä tähän tasavaltaan.