ENGLANTILAINEN.

Olin niin paljon kuullut ja lukenut englantilaisesta onkimataidosta,

että jo kauan olin toivoskellut tilaisuutta päästäkseni näkemään,

kuinka englantilainen oikein onkii. Viime kesänä tämä toivo vihdoinkin

toteutui.

Vaikka kirjallisuuden avulla koettaisikin päästä esim. heittotekniikan

ja perhoskäsittelyn perille, ei se kuitenkaan onnistu samassa määrin

kuin omin silmin nähden. Onkimisen taitohan on Englannissa kehittynyt

korkeammalle kuin missään muualla maailmassa. Se on siellä muihin

maihin verraten niin korkealla, että jos tahtoisi arvata englantilaisen

kulttuurin tasoa sen mukaan, se olisi korkein maailmassa. Tunnen sitä

oikeastaan vain urheilukalastusvälineitä valmistavien liikkeiden

luetteloista ja niistä tuotteista, joita niissä esitetään ja joista

osan olen saanut itsellenikin hankituksi, mutta se antaa minulle jo

sekin aavistuksen, mitä tuo kulttuuri mahtanee olla muillakin aloilla.

Ei tarvitse muuta kuin avata sellainen hienolle kiiltopaperille

painettu luettelo, niin avautuu siellä onkijalle ihmemaailma mitä

ihanimpia valmisteita pitkästä kahdenkäden lohivavasta, jolla otetaan

satain kilojen jättiläiskaloja, niinkuin masheer ja tarpon, hentoon

yhdenkäden vapaan, joka hyttysen kokoisen tekohyönteisen avulla tuo

maihin vastaavan kokoisen pikkumullosen. Tarjotaan jouhenhienoja

silkkisiimoja ja vielä hienompia melkein näkymättömiä perukkeita,

joilla kuitenkin saa uuvutetuksi villeimmänkin kilon kalan. Näkee

kuvattuina mitä herkullisimpia virveli- ja perhosrullia. Mutta ennen

kaikkea perhoja, joista jokainen on hienojen naishyppysten taideteos,

joiden höyhenet ovat kerätyt ja valikoidut Huippuvuorilta Hyväntoivon

niemeen. Toiset niistä, kaikkein pienimmät kuivaperhot, ovat niin

pieniä, että ovat käsiteltävät pihtien avulla, toiset, lohiperhot, taas

suuria ja loistavia kuin paratiisilinnut. Näiden kuvat luetteloissa

ovat väripainotaidon mestariteoksia--mitä sitten alkuperäiset!

Ennenkuin nämä valmisteet on voitu saada aikaan, on niitä valmistavan

teollisuuden täytynyt läpikäydä vuosisatain kehitys, on tarvittu

tutkimista, kokeilua ja monien miespolvien yhteistä ja jatkuvaa

älyllistä ponnistusta, uupumatonta harrastusta lempiasiaan,

lempiurheiluun, jonka harjoittamiseen ei yllytä vain saaliinhimo, vaan

jalostettu aatteellinen intohimo hienoon aseeseen, seurusteluun luonnon

kanssa, rakkaus siihen ja pyrkimys sen salakammioiden avaamiseen näiden

avaimien avulla. Että tämä tällaisia tarpeita palveleva teollisuus

kannattaa sinä suurteollisuutena, mitä se on, se todistaa osaltaan

sekin, että tuon harrastuksen ja rakkauden on oltava laajalle levinnyt

ja kaikkiin kansankerroksiin juurtunut--niinkuin se onkin sekä Albionin

saarilla että sen siirtomaissa, koko anglosaksisessa maailmassa.

Ei muutoin saisi kannatustaan myöskään se kirjallisuus, minkä

onkimaurheilun harrastus on luonut englanninkielellä. Sehän on hyvin

monipuolinen, laaja ja perinpohjainen. Se on osaksi tieteellistä

kalojen, hyönteisten ja vesieläimistön tutkimista, mitä

yksityiskohtaisimmin ammatillista heittotaidon opettamista, sekä

myöskin kaunokirjallista onkijan tunnelmain tulkitsemista ja luonnon

helmassa elämisen ylistystä sekä runoin että suorasanaisesti. Se on

spesialisoitunut suurissa ja monissa teoksissa käsittelemään urheilun

eri haaroja, mitkä lohenongintaa, mitkä mullosen ongintaa, mitkä

kaikenlaisen muun kalan. On eri teoksia, jotka usein toisiaan vastaan

väitellen esittävät esim. mikä märkäperholla, mikä kuivaperholla

kalastamisen etuja mitä perinpohjaisimmalla asiantuntemuksella ja

asiaan innostumisella molemmin puolin.

Olin viettänyt monet talvi-illat sen kirjallisuuden seurassa. Ongintani

oli siitä saanut sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tukevampaa

pohjaa ja silmäni olivat auenneet näkemään ilmiöitä, joita ennen vain

hämärästi aavistin tai joista siihen asti minulla itseoppineella ei

ollut aavistustakaan.

Mutta, niinkuin sanoin, en ollut nähnyt englantilaista onkitaitoa

käytännössä. Varsinkin olisin halunnut nähdä onkimista kuivalla

perholla. Märkä- ja lohiperholla onginnan, jotka tapahtuvat jotenkin

samalla tavalla, luulin osaavan jotakuinkin. Se on kirjainkin avulla

pian opittavissa. Märkäperhon heittäminen on verrattain helppoa, kun

vapa vain on sopiva ja se ja siima painoltaan ja paksuudeltaan

sointuvat yhteen. Kun virta on saanut viedä siimaa jonkin verran ulos

vavan kärjestä, nostetaan vapa niin paljon, että se taipuu hiukan

taapäin, annetaan samalla nousseen vavan oikaista siimaa niin suoraksi

kuin se on mahdollista, jolloin vapa sen jälkeen samassa viedään

eteenpäin. Perho silloin putoo veteen joko poikki kosken tai viistoon,

kuinka tahdot. Veteen pudonnut perho saa sitten upota niin paljon kuin

tahtoo ja kulkeutua kaaressa virran mukana, kunnes se siiman

suoristuessa pysähtyy, jolloin tehdään uusi hiukan pitempi

heitto j.n.e. Tämä on sitä, mitä englantilaiset nimittävät

_wetflyfishingiksi_. Se on hiukan umpimähkäistä lätkimistä, kosken

piiskaamista paikasta toiseen. Onkija laskeutuessaan ylhäältä alas ei

tiedä koskaan varmasti, onko kala siinä, mihin hän heittää, ja kun otto

tapahtuu syvässä, ei hän näe, milloin ja millainen kala ottaa,

ainoastaan tuntee sen ensin siiman tiukkenemisesta ja sitten vavan

kärjen taipumisesta.

Kuivaperholla onkiminen eli n.k. _dryflyfishing_ sitävastoin on paljon

hienompaa ja mutkallisempaa. Sitä harjoittaessa heitetään perho

ylävirtaan eikä se saa upota. Ennenkuin käsi tuntee kalan käyneen

kiinni, näkee sen silmä, ja käsi tekee vapaa nykäisevän liikkeen

samassa tuokiossa. Olin koettanut tätäkin konstia, mutta kun minulla

oli pitkä kahdenkäden vapa, ei käden vastaus kalan ottoon ehtinyt

tarpeeksi pian, josta oli seurauksena, että kala melkein aina pääsi.

Huomasin pian, ettei se käy, ennenkuin saan yhdenkäden vavan, ja oli

siinä hiukan muutakin, jonka nyt sain oppia englantilaiselta.

Hän saapui koskellemme erään kalastustoverini seurassa, jäntevä,

solakka, tyyni, arvokas, ystävällinen gentlemanni, samaa tyyppiä, jonka

olin nähnyt ja jota ihaillut monissa kuvissa heikäläisistä onkimiehistä

sekä kirjoissa että aikakauslehdissä. Hän oli puettu ruskeanharmaaseen

takkiin ja polvihousuihin, hattu pehmeää huopaa. Ketterä, keski-ikäinen

mies. Olin juuri tullut koskelta mukanani kymmenkunta kilon mullosta ja

vähän suurempiakin, jotka olin saanut salakalla. Tarjosin

vastatulleille salakkavarastoni, koska mulloset nyt nähtävästi ottivat

täkyä. Englantilainen kiitti, mutta sanoi mieluummin koettavansa

perholla ja ryhtyi heti panemaan kuntoon vehkeitään.

Seurasin uteliaana hänen valmistuksiaan. Hänen perhosvarastonsa mahtui

pieneen laatikkoon, jossa ne, kaikki pieniä pystysiipisiä kuivaperhoja,

olivat kiinnitetyt laatikon korkkipohjaan. Otettuaan niistä muutamia

kiinnitti hän ne takkinsa hihan suuhun. Ne olivat siis ne, joilla hän

aluksi aikoi koettaa, väriltään samanlaisia kuin ne, joilla täällä

yleensä oli ongittu, mutta paljon pienempiä. Hän sanoi, että niitä

Englannissa pidetään suurina, hänellä on toisia vielä pienempiä. Sitten

hän otti esille rullansa, joka oli kääritty sitä varten tehtyyn

nahkapussiin. Se oli minun rulliini verrattuna pienoinen kääpiörulla,

jossa oli päästään kapeneva hienohko siima, johon verraten minun

siimani oli ankkuriköyttä. Aloin käsittää: tietysti täytyy pinnalla

pysytettävän kuivaperhon siimakin olla kevyt ja hieno. Vedettyään sitä

rullalta jonkin verran siveli hän villaisella rievulla siihen rasvaa.

Rullan jarrun ääni oli miellyttävän hyrisevä, kaukana siitä kahvimyllyn

räminästä, minkä meikäläisten rullat tavallisesti päästävät. Se oli

Hardyn rullia, parasta tekoa, paljon käytetty ja koko lailla kulunut,

ilmaisten, että minulla oli edessäni vanha kalastaja: uudet, vasta

tehtaasta tulleet kapistukset ilmaisevat tavallisesti tulokasta ja

nousukasta, tämä englantilainen oli kaikesta päättäen onkijana vanhaa

rotuaatelia. Vavassa oli yhtä vähän uutuuden kiiltoa kuin rullassakaan.

Se oli nähtävästi nähnyt monet tuulet ja sateet, ja todellakin oli

sillä kalastettu sekä Norjassa että Etelä-Afrikassa. Sen sisäiset

ominaisuudet tulivat heti ilmi, kun sain pyynnöstä sitä koettaa. Se oli

splitbamburuokoinen yhdenkäden vapa, kevyt kuin höyhen, tyvi ja kärki

miellyttävässä tasapainossa, kärki hieno kuin sukkapuikko, taipuen ja

oieten ja tehdessään työtä ranteen käskemää sen heikoimmankin komennon

mukaan, vavahdellen hentouttaan samalla kuin osoittaessaan sisäistä

jäntevyyttään--suloinen ase, oman, mielestäni kylläkin kevyen vapani

rinnalla kuin leikkikalu, mutta kaikesta päättäen tarkoitukseensa

erinomaisen sopiva. Melkein ilman mitään vaivaa kaareili siima hienosti

vihellellen ilmassa ja tehden nöyrästi ja tottelevasti ne kierrokset,

joilla tällaiseen tottumatonna uskalsin sitä rasittaa. Ennenkuin olin

luovuttanut sen takaisin omistajalleen, oli minulle selvinnyt, että jos

ensi kesään eletään, minulla on oleva samanlainen oma. Vapaa

koettaessani oli sen omistaja heittänyt olalleen kalalaukun, josta

riippui kokoon käännettävä helposti irroitettava haavi, minkä varteen

voitiin kiinnittää myöskin iskukoukku. Oltiin valmiit lähtemään

koskelle, jonne pyysin saada seurata mukana, esittääkseni vieraan maan

miehen täkäläisille tuttavilleni, mullosille.

Minne hänet nyt vien, viedäkseni hänet parhaaseen paikkaan? Ei ollut

ajattelemistakaan päästää hänen vapaneitoaan Välisuvannon oriurhojen

karkeloon. Jos siinä voimakkaassa vedessä ottaisi vähänkin suurempi,

edes kilonkaan kokoinen varsa, ei sitä voisi mikään suistaa, alas se

menisi ja joskaan ei veisi vapaa, niin ainakin perhon. Olihan minulla

juuri äsken ollut tarpeeksi tekemistä suurellakin vavallani,

metalliheittosiimalla ja lujilla kolmikoukuillani. Kovassa koskessa

sitäpaitsi kuivaperho ei pysyisi pinnalla ja tuskin siinä pintaperhoa

ottaisikaan siksi, että vesi on syvä. Vien hänet Saarensalmeen. Se on

hänen vapansa vettä.

Me kuljemme ensin sillan yli, jonka alitse kuohuu suuri koski. Siltaa

edestakaisin kävellen siinä jo uittelee salakkaansa toverini, eikä

minua ihmetyttäisi, jos sieltä piankin, jahka täky on ehtinyt tarpeeksi

alas vanhaan, varmaan kalahautaan, jämähtäisi suurikin. Sillan yli

tultuamme ja kuljettuamme myllyn ja vanhan meijerin ohitse ja kauppiaan

puodin editse ja navetan päitse ja saunan sivu me saavumme pellon

piennarta veräjälle ja olemme sen yli noustuamme perillä. Olemme

paikassa, joka minusta tässä koskessamme on eniten englantilainen,

mikäli olen heidän onkivesiään nähnyt kuvattuina heidän kirjoissaan. Se

on kosken vasen sivuhaara, joka Välisuvannossa eroo suuresta koskesta

ja kiertää saaren ympäri ja sitten sillan alitse Alasuvantoon,

pyörittäen ennen sinne putoamistaan myllyä. Ennenkuin ryssät siinä

kaatoivat melkein koskemattoman rantametsän, oli se kosken suloisin

paikka. Pitkät puut sekä saaressa että mantereen puolella kätkivät sen

kaikilta katseilta, niin että siinä ollessaan saattoi kuvitella

olevansa jossakin kaukana erämaassa. Itseään koskea eivät ryssät

kuitenkaan kyenneet hävittämään ja vähitellen alkavat taas rannatkin

vesottua. Ja niinpä vesi siinä lepikon välitse edelleenkin ensin virtaa

sileänä niskana ja kaatuu sitten vähäisenä putouksena ja sen alisina

hyrskypäinä pieneen suvantoon, joka on pikku mullosten mitä mukavin

olinsija ja ruokailupaikka. Kaiken, minkä koski ylempää kantaa,

levittää se siinä kuin pöydälle ja on pieninkin hyönteinen siinä

helposti nähtävissä ja saatavissa. Yhtä mittaa pistelee pikkuturpia

vedenpintaan, läiskähtelee herttaisia pyrstöjä ja silloin tällöin

luikkaa kellanpunainen pulloposki kätköstään korkealle ilmaan näpäten

lennosta perhon.

Tämänhän pitäisi olla mitä ihanteellisinta kuivaperhovettä, ja minä

näenkin, että englantilaisen silmässä välähtää ja poski hiukan

punehtuu, ja minä olen varma siitä, että hänen sisässään myöskin

värähtää, vaikka hän kuinka hyvin osanneekin liikutuksensa kätkeä. Ne

odottavat siinä häntä, satain penikulmain päästä tullutta, laivoissa

keinunutta, rautateiden retuuttamaa, autolla läpi Suomen yötä päivää

tänne ajanutta ainoastaan tätä tilaisuutta varten, saadakseen

vihdoinkin kokea sen sensation, kun mullonen iskee ja alkaa päristellä

vapaa--minkä veroista elämystä intohimonsa armoittamalla kalamiehellä

ei ole toista.

Mutta hän ei pidä kiirettä, ei touhua ennen aikojaan niinkuin

ensikertalainen, saalis on siinä, mutta ei riitä, että se otetaan,

miten tahansa, se on otettava taidollisesti, kaikkien taiteen sääntöjen

mukaan oikein, elegantisti. Saisihan sen siitä »märästikin», mutta

hänen ohjelmaansa kuuluu, että se on otettava »kuivasti».

Hän tekee viimeiset valmistelunsa. Hän kiertää vapansa tyvestä esiin

sen onteloon kätketyn keihään kärjen muotoisen piikin, jonka avulla

vapa voidaan pistää maahan pystyyn, tarvitsematta laskea sitä minkään

varaan. Kun hänellä näin on molemmat kädet vapaina, ottaa hän pyöreästä

aluminiumrasiasta siinä kostean huoparievun alla lionneen heittosiiman,

joka on kaikkein hienointa x-gutia ja johon hän solmiaa yhden hihassaan

olleista perhoista. Sitten hän rinnassa riippuvasta lasipullosesta

sivelee perhon siipiin hiukan öljyä, jotta se pysyisi paremmin

pinnalla, ja on vihdoinkin valmis tekemään heittonsa.

Olemme pysähtyneet jonkin matkaa rannasta. Vaikka tiedänkin, että se

onkiessa yleensä on välttämätöntä, minä harvoin tulen noudattaneeksi

tätä varovaisuussääntöä, osaksi huolimattomuudesta, osaksi siitäkin

syystä, että on hankalanlaista saada kahdenkäden vavasta siima ulos

päästämättä sitä ensin jonkin verran veteen. Yhdenkäden vavalla se,

niinkuin heti huomaan, tapahtuu ilmassa. Pitäen oikealla kädellä vapaa

hän vasemmalla pitää perhoa hyppystensä välissä, päästää sitten perhon

irti ja alkaa hiljalleen huojutella vapaa. Samalla kun oikea käsi näin

käyttää vapaa, vetäisee vasen siimaa rullalta. Joka heitolla ilmassa

oleva siima pitenee, ja kun sitä on niin paljon, että sen päässä oleva

perho alkaa ulottua rantaan ja siitä hiukan ulomma, tekee hän

lopullisen heiton. Se on tehtävä niin, että perho putoo noin kyynärän

verran kalan eteen siinä, missä se seisoo pohjassa ruokaansa pinnalta

vaanien. Vavan huojuessa ja siiman liikkuessa edestakaisin ilmassa on

hän huomannut jonkin matkaa rannasta hiukan ylöspäin kalan taas

pistävän. Hän tietää nyt tarkalleen, missä kala on, tähtää siihen,

tekee muutamia ilmaheittoja, kunnes saa siiman suoristumaan ylävirran

suuntaan. Perhon on pudottava veteen ennen kuin siiman. Sitä varten hän

oikaisee siiman mutkaa nostamalla hiukan vavan kärkeä ja niin hän

todellakin elegantilla pyyhkäisyllä on saanut perhon putoamaan veteen,

jossa se siivet hajallaan alkaa liukua alaspäin niin pettävästi

luonnollisen näköisenä, että ainakin minä kalan sijassa en hetkeäkään

epäilisi tunnustamasta sitä oikeaksi ja käymästä siihen kiinni.

Ollaan ongintanäytelmän kaikkein jännittävimmässä kohtauksessa, siinä,

mihin on valmistuttu, jota varten on lähdetty liikkeelle, uhrattu rahaa

ja aikaa, joka sekin on englantilaiselle rahaa, ratkaiseva hetki on

tullut, perho liukuu liukumistaan alas, on pian kalan näköpiirissä, sen

suippilon sisässä, jota ulomma kalansilmä ei kuonnu näkemään, mutta

jonka sisässä se näkee tarkasti kuin suurennuslasilla. Hyväksyykö kala

sen, ottaako se sen vai hylkääkö ja antaa mennä ylitsensä ja ohitsensa?

Hei, se otti, niitä karkaa sitä kohti kaksikin, meidän mulloset eivät

ole tottuneet pelkäämään näin viekottelevia herkkuja, vesi pärskähtää,

pyrstöt lätkähtää ja kala on kiinni, toisen jäädessä odottamaan

vuoroaan. Taitava onkija on pitänyt varansa, että se ei ainoastaan

ottaisi, vaan myöskin pysyisi, jottei siima virran alkaessa sitä

kuljettaa höllenisi, hän nostaa vapaa sitä mukaa, ja kun kala avaa

suunsa nielläksensä perhon, hän tekee ranteellaan nopean nykäyksen ja

tartuttaa koukun. Jollei hän sitä tekisi eikä tekisi sitä oikealla

hetkellä, sylkisi kala suustaan jo ottamansa perhon, heittäisi

kuperkeikan ja vilauttaisi hyvästiksi ylenkatseellista häntää.

Kala on pieni, mutta sisukas. Sen tempoessa hento vapa taipuu luokille

aivan yhtä paljon kuin lohivapani ison kanssa. Muutenkin sillä on samat

temput kuin suurella, se ammahtaa ilmaan, ajaa suvannon ristiin

rastiin, hakee sopivan lepohaudan, jyrää siinä; alkaa uupua, tekee

kierroksensa yhä lyhyemmin, kunnes englantilainen, joka on irroittanut

ja avannut haavinsa, on taitavasti uittanut siihen saaliinsa.

Mullonen täyttää parahiksi laillisen mitan, kaksikymmentä viisi

senttiä, mutta englantilainen on kalastanut kotimaansa vesissä, joissa

se tavallisesti ei kasva paljoakaan suuremmaksi. Kaikkihan on

verrannollista, ja varmaa on, että tuollaisella vavalla ja noilla

vehkeillä ja noilla heitoilla ja noin hienosti ja elegantisti otettu

kaksisatagrammainen kala on urheilukannalta katsoen yhtä arvokas kuin

kymmenkertaisesti niin paljon painava suuri.

Hän tarjoo minulle vapansa. Ei suinkaan, jatkakoon hän vain ... ainahan

minä ... nyt ovat koski ja sen kalat hänen.

--Jollen saisikaan muuta kuin tämän, olisin tyytyväinen.

--Ettekö olisi vielä tyytyväisempi, jos saisitte toisen, kolmannen,

kymmenen...?

--Kymmenen, liika paljon.

--Tahdoin vain sanoa, että otatte niin paljon kuin itse haluatte.

--Kiitos, otamme siis ainakin vielä sen, joka olisi ottanut, vaan ei

ehtinyt.

Hän ottaa sen samasta paikasta kuin äsken, ottaa vielä muitakin. On yhä

enemmän ilo nähdä, kuinka taitavasti hän heittää, kuinka vaivattomasti

ja tarkasti hän käsittelee asettaan, kuinka herkullisesti perho kelluu

sileästi vilisevässä virrassa, kuinka täsmällisesti hän vastaa

nykäisyyn. Hän yhä pidentää heittojaan, saa siimansa menemään toiselle

rannalle, tekee kerran oikein mestariheiton vapa vedenpintaa pitkin,

niin että perho ei ylhäältä, vaan sivulta putoo rannasta ulos pistävän

pajupensaan alle. Jokainen heitto ei tietystikään tavoita kalaa. Joko

se ei ota ollenkaan tai ottaa ja ei tartu tai tarttuu ja pääsee.

Silloin perho kastuu ja painuu, jonka jälkeen hän ei heti uudista

heittoaan, vaan kuivaa siitä veden häilyttämällä sitä ilmassa. Suurin,

minkä hän saa, on kilon painoinen. Hento vapa ei voi sitä pidättää, se

menee alas toiseen putoukseen ja sen alle ja on uuvutettava niinkuin

konsanaan suuri Välisuvannon lohi. Hentoudestaan huolimatta pitää vapa

ihmeellisesti puolensa ja vie lopulta voiton.

Englantilainen kalastaa koko Saarensalmen, askel askeleelta ylöspäin

nousten. Kuivaperholla kalastamisella on märkäperhoon nähden sekin etu,

että kalaa otettaessa ei peloteta toisia, koska se tapahtuu jo

kalastetussa vedessä. Sen monista viehätyksistä on ehkä suurin se, että

kalan aina _näkee_ ottavan. Toistelen toistelemistani itsekseni, että

minun täytyy, maksoi mitä maksoi, saada samanlainen vapa ja samanlaiset

muutkin vehkeet, josta minulle on alkava uusi onkijakausi uusine

iloineen. Sillä on paljon edellytyksiä tässäkin koskessa, kaikissa sen

puroissa ja pienissä väylissä, kaikkialla muualla paitsi suuressa

koskessa. Mutta onhan minulla sen jättiläisiä varten kahdenkäden

lohivapani ja siihen kuuluvat muut vehkeet.

Olemme istuneet levähtämään piiput sauhuten englantilaista _navy

cutia_, jota »Fishing Gazettessa» erikoisesti suositellaan

onkimiehille. Saalis on vieraan maan miehestä aivan ennätyksellinen. Se

lepää kalalaukussa vihreällä lehtivuoteella. Jokainen mullonen on

punnittu mukana olleella käsivaa'alla ja merkitty kirjaan, paino,

pituus, sukupuoli, aika, ilma ja perhon nimi.

* * * * *

Vesakossa kuuluu liikettä ja toverini, englantilaisen ystävä ja opas,

ilmaantuu luoksemme.

--No? kysyy hän.

--Kymmenen, katso ... entä sinä?

--Ainoastaan yksi.

--Ah!

Toverini viheltää, lepikko aukeaa ja sieltä ilmaantuu kaksi poikaa

kantaen koukun varressa välissään sitä _yhtä_, jonka pyrstö viistää

maata ja joka painaa--seitsemän kiloa.

Meidän piippumme lakkaavat hetkeksi savuamasta.

--Siunatkoon, sanoo englantilainen, silmät pyöreinä.

--Sillalta?

--Yes.

--Salakalla?

--Yes.

Toveri tarjoo hänelle vapaansa. Välisuvannossa tässä lähellä olisi

tilaisuus koettaa salakalla. Englantilainen miettii hetken, vetäisee

savun piipustaan, nielee ja päästää sen verkalleen sieraimistaan ulos

ja sanoo sitten, että hän kalastaa mieluummin omalla vavallaan ja

kuivaperholla.

Olihan minusta turha olla sellainen puristi, mutta oli se minusta

samalla yhtä tyylikästä kuin hänen ongintansa yleensäkin.